perjantai 13. tammikuuta 2017

Talvi Iranissa


After Malaysia I traveled again to the snowy mountains of Iran. This trip was a little different from the previous ones and also different from what we had planned. The next horseback archery competition is still long time away, so we worked with some basic problems of my technique. Many times training was really hard and challenging and it even made me unmotivated and depressed for a short time. Luckily after this break down I got my joy and motivation back and I learnt many important small things. Also we participated in an interview and short film made by Bain Sports & Qatar TV, we visited Equestrian Federation of Iran to talk about horseback archery and we had a meeting with the Finnish Ambassador in Tehran. A big part of my trip we used for training horses for endurance riding, because we had a national endurance riding competition in the end of my stay. It was my first endurance riding competition and I passed 40 km with Gustaw! Winter was also good time for my first experience of hunting. We hunted one fox with Ali's tazis Sepid and Kajhal and I used natural tanning to make it into a warm fur. Ali wants to teach me these traditional Persian skills and I want to learn, even though my first hunting made me to think a lot about life, death and the right to kill a living creature. Death is always part of our lives, but in modern life we can't see the animals who die for our food, clothes and industry. Succeeded hunt in traditional way means a lot of training and hard work. I want to do my part to keep the ancient knowledge unforgotten and alive even though it means accepting the death of animals - we can respect the animal by using the whole body and hunting only when it's not harmful for the species.

*


Kisamatkalta Malesiasta suuntasin kuukaudeksi Iranin vuorille tällä kertaa hiukan erilaista matkaa varten. Seuraaviin ratsujousiammuntakisoihin on vielä reilusti aikaa, joten työskentelimme rauhassa tekniikkani muutamien perusongelmien kanssa. Matkani lopussa Kordanissa järjestettiin kansalliset matkaratsastuskilpailut, joihin valmistauduimme treenaamalla kuutta hevosta. Valitettavasti Alin isän sairastuttua jouduimme perumaan suunnitelmat pidemmistä usean päivän matkaratsastusreissuista ja aikataulumme muuttuivat muutenkin paljon, sillä Ali vieraili hänen luonaan kaupungissa päivittäin. Myös suunnittelemaltamme kisahevoseltani Gustawilta löytyi munuaisongelma ja se oli vajaa kaksi viikkoa kipeänä, jolloin hoidimme sitä ja ratsastimme muita hevosia. Niinpä kokonaisuudessaan reissu oli varsin erilainen kuin olimme ajatelleet, mutta silti täynnä upeita kokemuksia ja mahtavia hetkiä!


Matkani alussa kukkulamme saivat kevyen lumipeitteen ja nautimme talvisesta luonnosta pitkillä ratsastuksilla. Päivästä riippuen ratsastimme joko kaksin opettajani Alin kanssa tai isossa porukassa muiden ratsastajien kanssa. Vanhojen tuttujen hevosten lisäksi tallille on muuttanut kaksi uutta kurdioria, Shahbaz ja Shahbal, joita treenattiin matkaratsastukseen ja joita on myös mahdollista käyttää ratsujousiammuntaan. Shahbaz on nomadien vuorilla kasvattama pieni vahva ori, joka on ulkomuodoltaan hyvin alkuperäinen persialainen hevonen. Sen askeleet ovat uskomattoman tasaiset ja vauhdikkaat kaikissa askellajeissa ja se vaikutti käytännössä väsymättömältä. Sillä on vahva oma tahto ja se on nopea toteuttamaan omat ideansa, jos ratsastaja ei ole hereillä. Niinpä sillä ratsastaminen oli suurimmaksi osaksi hyvin nautinnollista, mutta hetkittäin tahtojemme mennessä ristiin vaati kaiken omaamani taidon, voiman ja päättäväisyyden pitää itseni tilanteen herrana.

Vuorilla ratsastaessamme Alin tazi-koirat Sepid ja Kajhal kulkevat aina mukanamme. Ali on kouluttanut ne perinteiseen metsästystapaan, jossa koirat ja ratsain kulkeva omistaja voivat yhteistyössä metsästää jäniksiä, kettuja, peuroja, villivuohia ja susia. Ali on yksi harvoista elossa olevista ihmisistä Iranissa, jolla vielä on taito tähän perinteiseen metsästykseen. Suureksi kunniakseni Ali on päättänyt jakaa kanssani taitonsa, tietonsa ja kokemuksensa myös näihin muihin perinteisiin persialaisiin taitoihin liittyen. Talvi on hyvää aikaa metsästykselle joten oli luonteva hetki ensimmäiselle metsästyskokemukselleni.

Näemme ratsastusretkillämme usein paljon villieläimiä: kettuja, jäniksiä, haukkoja ja maakotkia. Kettujen perään koirat syöksyvät innoissaan, mutta edes salukin verraton nopeus ei useimmiten ole tarpeeksi päihittämään ovelien vuoristokettujen ketteryyttä, vaan ne pääsevät livahtamaan pakoon.

Yhtenä lumihuurteisena aamuna ratsastimme korkeammalle vuorille, kun kettu säntäsi läheltämme juoksuun ja Kajhal ja Sepid kannustushuutojemme saattelemana sen perään. Paljailla vuorenrinteillä koirien yhteinen metsästys on henkeäsalpaavaa katseltavaa, niin usein ne pääsevät lähelle mutta viime hetkellä kettu tekee käännöksen ja livahtaa karkuun. Tämä kettu teki kuitenkin virheen ja lähti rinnettä alas päin laaksoon, jolloin saatoimme ratsastaa rivakasti rinteen alas ja kiinnittää ketun huomion itseemme. Taitaville koirille ketun yksi virhe oli riittävä ja Sepid nappasi sen kiinni. Laskeuduimme nopeasti alas selästä ja Ali kehotti lähestymään kettua ja Sepidiä varoen, sillä kettu oli vielä elossa ja toisaalta metsästysvimmassaan koira saattaa yrittää puolustaa saalistaan. Sepid kuitenkin päästi minut oitis kettunsa lähelle ja Ali ojensi vyöltään puukon, ohjeistaen työntämään sen ketun sydämeen. En ollut varautunut tähän tehtävään lainkaan ja pelkäsin epäonnistuvani niin että kettu kärsisi enemmän kipuja takiani, joten Ali tuli avukseni ja näytti miten yhdellä liikkeellä kettu kuoli nopeasti ja kärsimättä.

 
Veitsi ei ollut tarpeeksi terävä tai näppärä nylkemiseen, joten päätimme ottaa koko ketun mukaan ja nylkeä sen tallilla. Nahan käsittely on minulle entuudestaan tuttua, sillä olen nylkenyt ja parkinnut kalannahkoja, jäniksen, supikoiran sekä poron päitä. Palattuamme takaisin tallille nyljimme ketun yhdessä Alin kanssa ja pääsin puolestani opettamaan hänelle nahan puhdistamisen sekä perinteisen, kemikaalittoman rasvaparkitsemisen kananmunan keltuaisella ja oliiviöljyllä. Vieläpä kun pesin koko turkin shampoolla ja hoitoaineella, niin ketusta tuli todella pehmeä ja lämmin turkis, josta oli hyötyä kylminä talvipäivinä ratsastaessa.

Ensimmäinen metsästyskokemukseni sai minut pohtimaan paljon elämää, kuolemaa ja tappamisen oikeutusta. Elämme maailmassa jossa olemme melko vieraantuneet kuolemasta, vaikka se on aina läsnä jokapäiväisessä elämässämme. Syömme lihaa, käytämme nahkaa ja turkista, mutta emme joudu itse kohtaamaan eläintä joka kuolee tarpeidemme takia. Vaikka edes emme suoraan käyttäisi eläinperäisiä tuotteita, olemme kuitenkin osa yhteiskuntaa joka tuhoaa luontoa ja monen lajin elinympäristöä, aiheuttaen kuolemaa. Niinpä tuntuu tavallaan tekopyhältä kauhistua yhden ketun kuolemaa vain siksi, että näin sen läheltä ja olin suoremmin osallisena tapahtumaan. Keskustelimme Alin kanssa aiheesta ja hän puhui siitä, kuinka on aina ylpeä jos itse metsästää jousella, haukalla tai koiralla jonkin eläimen. Hän kunnioittaa eläintä ja tietää miten kovan työn ja treenin takana onnistunut metsästys on. Vuosisatoja vanhojen perinnetaitojen pitäminen elossa on tärkeää ja Ali tahtoo siirtää taitonsa minulle, jolloin minunkin on hyväksyttävä eläinten kuolema. Voimme kuitenkin kunnioittaa eläintä, hyödyntää sen ruumiin ja metsästää vain sopivina aikoina ja runsaita eläinkantoja. Vielä tämän keskustelun jälkeenkin jäin miettimään asiaa, mutta pääsin rauhaan ajatusteni kanssa.


Iran on islamilainen valtio jossa joulu ei ole erityisen tärkeä juhla, vaikka muutama päivä ennen meidän jouluaattoamme juhlitaankin Yaldaa. Aatonaattoaamuna kuitenkin luoksemme saapuivat poikaystäväni Miro sekä hänen veljensä Martin viettämään kanssani hiukan erikoisempaa perhejoulua. Ali partoineen kävi melkein kuin joulupukista! Söimme aattoiltana vatsamme täyteen perinteisessä ravintolassa ja nautimme persialaisilla matoilla loikoilusta ja teestä. Olemme pitkään suunnitelleet Miron matkaa Iraniin ja oli mahtavaa vihdoin esitellä kaikki hevoset, koirat, ihmiset ja paikat joista olen puhunut. Pojat päätyivät myös treenaamaan ratsastusta ja jousiammuntaa niin hyvin tuloksin, että viimeisenä päivänä he pystyivät molemmat ampumaan yksittäiseen kohteeseen luonnonradalla laukaten!


Harrastimme nyt myös jonkin verran turismia. Vierailimme Tehranin asemuseossa ja huipentumana uskomattomassa Alamutin linnassa. Linna on aivan mieletön paikka. Se sijaitsee valtavan, suorareunaisen kallioharjanteen päällä enkä paikan nähtyäni ollenkaan ihmettele, että mongoliarmeija piiritti linnaa 17 vuotta onnistumatta silti valloittamaan sitä. Teen toisen postauksen johon laitan matkakuvia Martinin kamerasta ja myös Alamutista!

Pääsin myös jälleen kertakaikkiselle epämukavuusalueelleni ampumaan haulikolla sekä nyt myös Alin tarkkuuskiväärillä. Ali, Miro ja Martin olivat aseista innoissaan ja minäkin olen kiinnostunut, mutta en kyllä missään määrin hyvä. Haulikolla ammuin vain yhden laukauksen hevosen selässä laukaten enkä yllättäen osunut - Ali räiski menemään kananmunia täydestä laukasta ja saatoimme vain ihailla. Tarkkuuskiväärillä ammuimme pieniä kohteita pitkän matkan päästä ja pääsin kokeilemaan tätä kokonaan uutta juttua muutaman laukauksen verran. Aseilla ampuminen on mielenkiintoista ja opettaa joitain jousiammunnankin kannalta hyviä taitoja, mutta palasin ilomielin takaisin tutun jouseni varteen.


Ratsujousiammuntaa oli tällä reissulla hiukan vähemmän kuin aikaisemmilla, johtuen osittain sääoloista ja osittain keskittymisestämme matkaratsastukseen. Ehkä tämä oli myös tavallaan hyvä asia, sillä elin melkoiset tunnekuohut ratsujousiammunnan suhteen: muutimme taas joitain asioita tekniikassani ja teimme hyvin haastavia treenejä, jolloin turhautuminen epäonnistumisiini purkautui lopulta motivaation puutteena ja huonona treenifiiliksenä. Tämä vaihe ei onneksi kestänyt kovin kauaa ja löysin jälleen sekä osumatarkkuuteni että treeni-iloni. 

Haastavien hyvin kaukana olevien pienten kohteiden treenien lisäksi testailimme myös Martinin GoPro-kameraa ja teimme sen kanssa joitain hauskoja eri tyyppisiä treenejä, double shottia ja vapaan ratsutaistelun harjoituksia toisiamme vastaan. Edelleen nämä toiminnallisemmat treenit saavat minut innostumaan ja nauttimaan, sillä niissä laji herää eri tavalla eloon. Ratsujousiammunnan historiallinen puoli on tärkeä sekä Alille että minulle, joten on hyvin kiinnostavaa ja opettavaa tehdä harjoituksia jotka muistuttavat hieman enemmän taistelu- tai metsästystilannetta.




Muutokset ammuntatekniikassani kohdistuivat pääosin jousikäteeni ja jo lyhyen kokemuksen perusteella olen todella iloinen niistä, sillä tuntuma on paljon parempi. Selkeimpänä yksittäisenä asiana muutimme otettani jousesta hiukan sekä korjasimme ranteeni asennon suoraksi. Taas paljon mietittävää ja kerrattavaa kotiläksynä!


Reissuni viimeisenä perjantaina järjestettiin matkaratsastuskilpailut. Ali sekä treenihevosemme Shahbaz, Shahbal, Sardar ja Bojhan kilpailivat 80 km matkalla, Giv-ori 60 km ja minä sekä Gustaw ensimmäisissä kisoissamme 40 km matkalla. Minua ensimmäiset kisani jännittivät hiukan, etenkin koska Ali ja muut tutut pitemmän matkan kisaajat lähtivät liikkeelle aamulla ennen minua, jolloin minun piti osata tehdä kaikki oikein yksin. Tieto kulki tietenkin lähinnä farsiksi, mutta ymmärrän kieltä onneksi jo jonkun verran ja tärkeimmät asiat minulle tulkattiin. Jännitin etukäteen sitä, pääsemmekö läpi eläinlääkärin tarkastuksista, sillä hevosen sykkeen tulee olla tarpeeksi matala ja Gustaw reagoi vieraisiin hevosiin, ihmisiin ja asioihin hermostumalla herkästi ja sydän hakaten. Ihmettelimme kuitenkin hälyä kaikessa rauhassa ennen kisan alkua kunnes Gustaw rentoutui ja lähdimme matkaan hyvillä mielin.

Reittimme kulki vuorijonon
toisella puolella sijaitsevalle moskeijalle 10 kilometrin päähän ja sieltä taas takaisin. Matkalla keräsimme toimihenkilöiltä leimoja kisakorttiimme. Gustawin käynti on hyvin matkaavoittavaa ja kävelimmekin suurimman osan matkasta, mutta välillä muiden hevosten kanssa kulkiessamme ravasimme ja laukkasimme. 20 km ratsastuksen jälkeen päädyimme takaisin tallille, jossa saapumisaikamme kirjattiin ylös ja meillä oli 20 minuuttia aikaa käydä eläinlääkärin tarkastuksessa. Riisuin satulan ja viilensin Gustawin jalat, kävelin hiukan ja menimme sitten tarkastukseen, sillä Gustaw oli rento ja virkeä. Pääsimme tarkastuksesta läpi hyvin ja seurasi 30 min pakollinen lepo, jonka jälkeen oli taas lähdettävä matkaan. Tässä ajassa en kyllä varsinaisesti ehtinyt itse levätä, mutta Gustaw ehti olla jonkin aikaa karsinassa rentoutumassa ennen kuin lähdimme toiselle kierroksellemme. Tämäkin kierros sujui rennosti ja hyvin ja saavuimme maaliin hyvin ihanneajan sisällä ja pääsimme läpi tarkastuksesta jopa matalammalla sykkeellä kuin välitarkastuksessa. Ylpeänä hoidin Gustawin takaisin talliin ja jatkoin 80 km kisaajien avustajana.Olimme Gustawin kanssa oman luokkamme ainoa ratsukko joka läpäisi 40 km matkan. Hienosti Giv, Sardar, Bojhan, Shahbaz ja Shahbal myös läpäisivät omat luokkansa, joten oli helppoa olla iloinen meidän kaikkien puolesta! Lisäksi matkaratsastuskomitea päätti antaa minulle erikoispalkintona ruusukkeen ja perinteisen käsintehdyn riimun kiitoksena avustani hevosten treenaamisessa ja kilpailun järjestämisessä. 


Reissuni aikana Qatar TV kävi kuvaamassa Bain Sportsille lyhyen esittelyvideon ja haastattelun persialaisesta ratsujousiammunnasta. Kuvausryhmä innostui kuvaamaan minua aika paljon ja se näkyy lopullisessa videossakin. Video on arabiksi, mutta kuvasta ja tunnelmasta voi nauttia vaikkei puhetta ymmärtäisikään. Videon voi katsoa täältä

Kävimme matkani lopulla vierailuilla Iranin Equestrian Federationissa puhumassa ratsujousiammunnasta ja muista perinteisistä ratsutaisteluun pohjautuvista lajeista. Liitto on kiinnostunut tukemaan ja kannustamaan Alin toimintaa näiden lajien parissa, mikä on mahtava uutinen!

Vierailimme myös Suomen Suurlähetystössä Teheranissa, jossa itse suurlähettiläs Harri Kämäräinen otti meidät vastaan. Keskustelimme Iranin ja Suomen välisestä yhteistyöstä ja siitä, kuinka hienoa on luoda suhteita eri maiden välille urheilun ja kaupankäynnin keinoin. Useiden vierailujeni myötä Iranista on tullut minulle rakas maa, joka joistain ongelmistaan huolimatta jaksaa viehättää ja houkutella luokseen. Toivon, että kirjoitukseni arjestani poistavat joitain ennakkoluuloja ja vääriä käsityksiä, joita tästä upeasta Lähi-Idän maasta liikkuu.
 

Nyt Suomeen palattuani on välissä taas aikaa keskittyä kouluun, ystäviin ja Suomesta nauttimiseen. Seuraava matka tosin on taas pian ovella, helmikuussa suuntaan Iraniin kolmen muun suomalaisen kanssa!


Kuvat: Ali Ghoorchian 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti