Ratsastustaito ratsujousiammunnassa

(c) Jouke Boerma

Olen viime aikoina miettinyt paljon kahta asiaa: sitä, kuinka paljon rakastan hevosia, ja sitä, miten omalla toiminnallani vaikutan niiden hevosten hyvinvointiin, joiden parissa työskentelen. Kun aloittelin uraani ratsujousiammunnan opettajana, halusin tarkasti rajata osaamiseni niin, että en opeta ollenkaan ratsastusta, pelkkää ammuntaa ja ratsujousiammunnassa käytettävää istuntaa, ja ratsastustaito täytyy olla jo entuudestaan. Koin, että ratsastus on niin monimutkainen ja vaativa taito, etten missään nimessä voisi opettaa sitä itse ilman virallista pätevyyttä. Olen kuitenkin joutunut toteamaan, että eihän tällainen taktiikka yksinkertaisesti vain toimi lajissa, jossa kaikista tärkein on juuri se ratsastustaito, ja ammuntataito vasta toissijainen. Etenkin kun ratsastus ratsujousiammuntasuorituksessa eroaa monilta osin kovasti siitä, mitä normaalissa ratsastuskoulussa on mahdollista oppia.

(c) Alex Schwartz

Miksi ratsastustaito on ratsujousiammunnassa tärkeämpää kuin jousiammuntataito? Moneen muuhun ratsastuslajiin verrattuna ratsastusjousiammuntasuoritus on kovin yksinkertainen, valtaosan ajasta riittää että saa hevosen etenemään aidatulla radalla ja pysähtymään loppuun. Tämä mahdollistaa sen, että hyvin kokematonkin ratsastaja voi ampua laukasta, kilpailla kokeneiden kanssa - ja jopa pärjätä ollessaan hyvä ampuja. Jos menestystä mittaa osumissa ja pisteissä, on mahdollista saavuttaa hyviäkin suorituksia. Mutta tällöin hevosesta tulee vain liikkuva alusta jousiampujan suorituksille. Tiimisuorituksesta tulee yksilösuoritus, ja toisesta tiimin jäsenestä vain yksi väline jousen, nuolten ja nuoliviinen rinnalle. Haaste ratsujousiammunnassa onkin se, miten säilyttää koko suorituksen läpi kontakti hevoseen ja ratsastaa eikä matkustaa radan läpi, kun meillä ei ole ohjia käsissä, emme istu satulassa ja lisäksi teemme samaan aikaan haastavaa motorista suoritusta, kun ammumme jousella.


Olen kirjoittanut ratsujousiammuntaurani alkutaipaleella blogitekstin Ystävämme hevoset. Alusta asti ratsujousiammunnassa minulle itselleni kaikkein tärkeintä on ollut yhteistyön tekeminen hevosen kanssa. Vuosien ja matkojeni aikana olen nähnyt valtavasti hevosia, ratsastajia, tapoja ratsastaa ja käsitellä hevosia. Olen pakahtunut rakkaudesta joihinkin hevosiin ja yhteyteen jonka olen saanut niiden kanssa. Olen myös itkenyt silmät päästäni joidenkin hevosten kohtaloa. Olen nähnyt paljon hevosia, jotka nauttivat ratsujousiammunnasta, joille se on virkistävää ja hauskaa vaihtelua. Hevosia, joille se on turvallista rutiinia, työtä, jota ne tekevät ihan mielellään. Mutta myös hevosia, jotka ovat elämäänsä kyllästyneitä ja katsestaan tyhjiä, sekä niitä jotka pelkäävät rataa ja jousta, ja jotka on alistettu toimimaan yhtenä ratsujousiampujan suorituksen välineenä.

(c) Timo Rantanen

Osana työtäni koulutan hevosia ratsujousiammuntaan. Lähes aina ihastun hevoseen, jonka kanssa teen töitä. Koulutus on minulta tavallaan lupaus hevoselle: tämä homma toimii näin, olet turvassa. Tässä kohtaa tapahtuu näin, tuolla sinun taas pitää hidastaa. Nämä on meidän yhteiset säännöt, jotka luovat turvallisuuden meille molemmille. Kun sitten teen töitä näiden hevosten kanssa valmennuksissa, niistä tulee ystäviäni ja työyhteisöni. Omiin peruspiirteisiini kuuluvat vahvasti empaattisuus ja voimakkaat tunnereaktiot, joten valmennus on minulle hyvin palkitsevaa, sillä jokaisen oppilaan pienetkin onnistumiset aiheuttavat minullekin suurta onnellisuuden tunnetta. Oppilaiden lisäksi kuitenkin myös hevoset tuottavat paljon tunnereaktioita, sitä enemmän, mitä tutumpi hevonen minulle on. Pääosin tunnetilat ovat positiivisia. Tuo mielettömän ylpeyden ja onnen tunteen nähdä uusi hevonen mukana valmennuksissa toimimassa hienosti kokeneempien rinnalla, tai nähdä kuinka ratsastajan ja hevosen kemiat osuvat kohdilleen ja kaksikko karauttaa radan yhdessä nauttien. Vastaavasti oma tunnetilani on hyvin ahdistunut, jos ratsukon kemiat eivät kohtaa, ratsastus ei ole johdonmukaista tai jotain tehdään kovasti toisin kuin mihin hevonen on opetettu.

Näistä ajatuksista poiki ajatus tästä blogikirjoituksesta, johon olen kerännyt omia ajatuksiani siitä, mistä hyvä ratsastustaito nimenomaan ratsujousiammunnassa koostuu. Uskoisin, että näistä voisi olla apua monelle ratsujousiampujalle, vaikka nämä ovatkin yleispäteviä ja melko suurpiirteisiä ajatuksia.

Turvallisuus, johdonmukaisuus ja reiluus. Olonsa turvalliseksi tunteva hevonen voi olla onnellinen. Me luomme hevoselle turvallisuutta toki varmistamalla sen fyysisen hyvinvoinnin, esimerkiksi oikealla varustamisella, turvallisella radalla ja sopivalla vaatimustasolla hevosen kyvyt, rakenteen ja iän huomioiden. Hevosen turvallisuudentunteeseen vaikuttaa kuitenkin myös se, miten johdonmukaisesti ja reilusti ratsastaja pystyy ratsastamaan hevosta. Rutiini ja sopiva ennakoitavuus luo turvallisuutta. Hevoselle on toki epäreilua johtamista olla liian kovakourainen, ja sitä onneksi harvoin näkeekään Suomessa. Mutta toisaalta hevoselle on myös epäreilua olla liian pehmeä ja sen kautta epäjohdonmukainen. Lapsuuden ratsastuksenopettajani tapasi sanoa, että apuja pitää käyttää niin vähän kuin mahdollista, mutta niin paljon kuin on tarpeen. Nämä molemmat tarvitaan, jotta ratsastus on johdonmukaista. Ratsujousiammunnassa hevosellakin pitää olla kivaa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että se saisi tehdä aivan mitä haluaa: laumassakin hevosilla on keskinäiset säännöt, jotka luovat turvallisuutta. Kokenut ratsastaja, joka kuuntelee hevostaan, huomaa mitä hevonen milloinkin haluaisi, ja pystyy hyödyntämään hevosten halua omassa ratsastuksessaan, esimerkiksi pyytämällä laukannostoa silloin, kun hevonen olisi tarjoamassa sitä.

(c) Timo Rantanen

Ennakointi ja hevosenlukutaito. Ratsujousiammunnassa katseemme on maalitaulussa, kätemme jousessa ja nuolilla, emmekä istu syvällä satulassa, joten ennakoinnin ja hevosenlukutaidon merkitys kasvavat. Tähän liittyy se, että tietyllä tapaa pieni osa meistä huomioi hevosta vähän väliä. Turvallisuuden kannalta merkitys on ilmeinen: kun ratsastaja on hevoselle avoin ja ennakoi pientä lihasten jännittymistä, ehtii hän valmistautua mahdolliseen säikähtämiseen paremmin kuin ratsastaja, joilta vastaavat taidot puuttuvat. Pienemmässä kaavassa tämän näkee esimerkiksi kesällä, kun radan reunat kasvavat herkullista ruohoa. Hevosta hyvin lukeva ratsastaja tuntee hevosen kiemurtelun vaikka katse olisikin maalitaulussa, ja voi pohkeilla pitää hevosen keskellä rataa, ennakoiden hevosen halua hivuttautua radan reunaan syömään. Jos ratsastaja reagoi vasta kun hevonen pysähtyy nyhtämään ruohoa, keskeytyy suoritus ja hevonen yleensä kokeilee samaa temppua uudestaan havaittuaan, ettei ratsastajan huomio ole hänessä. Sama esimerkiksi laukasta raville tiputtavien kanssa: on helpompaa ennakoida raville tiputtaminen kuin reagoida siihen sen jälkeen, kun se on jo tapahtunut.

Huomion suuntaaminen oikein on haastava konsepti ratsujousiammunnassa, jossa tapahtuu monta monimutkaista asiaa samaan aikaan. Tietoinen huomio usein suuntautuu välttämättömimpään asiaan, joka usein on se mikä on sillä hetkellä vaikeinta: esimerkiksi kun nokittaminen on meille uutta ja kömpelöä, keskittyy kaikki huomiomme siihen, näkökenttämme kapenee ja emme juuri sillä hetkellä tiedä ollenkaan mitä vaikkapa jalkamme tekevät. Koska huomio ei käytännössä voi olla monessa asiassa yhtä aikaa, vaan sitä täytyy kierrättää aina sinne missä sen tarve on kriittisin, on tärkeää että tiedostamme mihin huomiotamme milloinkin tarvitaan. Alla olen listannut asioita, joihin itse kiinnitän huomiota kussakin suorituksen osassa.

(c) Jouke Boerma

Radan alku. Radan alussa ratsastajan mieli lähtee herkästi jo miettimään tulevaa suoritusta, vaikka alussa olisi hyvin tärkeää keskittyä juuri käsillä olevaan hetkeen. Usein radan alkuun kävellään pitkin ohjin ja odotetaan omaa vuoroa, jolloin hevonen on rennossa tilassa ja keho pitkänä. Moni hevonen on ehdollistunut nostamaan laukan radan alussa epäselvilläkin avuilla, mutta meidän pitäisi silti valmistella hevonen (puolipidätteet, kokoaminen, oma asento, hevosen asento) ja tehdä laukannosto. Selkeä valmistelu ja nosto auttavat sekä hitaampia hevosia samaan laukan paremmin käyntiin, että radan alussa hermostuvia hevosia luottamaan siihen, että ne voivat rennosti odottaa valmisteltua nostoa, eikä niiden tarvitse olla koko ajan varuillaan siitä, että ne voidaan yhtäkkiä "heittää radalle" hetkellä millä hyvänsä. Radan alussa myös säätelemme hevosen vauhdin ja nousemme kevyeeseen istuntaan. Mitä pehmeämmin osaamme nousta seisomaan jalustimille, sitä vähemmän se häiritsee hevosen tasapainoa, jolloin niille ei tule tarvetta kompensoida tasapainon menetystä kiihdyttämällä / hidastamalla. Radan alussa saamme kiinni hevosen rytmistä ja omasta tasapainostamme.

Rata. Itse radalla huomiomme keskittyy usein nimenomaan ampumiseen, eikä se sinäänsä ole väärin: oikea istunta, jalkojen jousto jne. yleensä automatisoituvat tapahtumaan oikein siitäkin huolimatta, että keskittymisemme on muualla. Haasteena voi kuitenkin olla se, jos kehomme vyötäröstä alaspäin ei ole vielä automatisoitunut ratsastamaan hevosta, vaan reagoi vahvasti yläkehon liikkeisiin. Tyypillinen esimerkki on jaloilla puristaminen ampumisen hetkellä, kun yläkehon jännitys siirtyy alaraajoihin. Tällöin huomiota täytyisi tietoisesti pyrkiä kierrättämään ratsastuksen ja jousiammunnan välillä, esimerkiksi aina taulujen välissä tunnustella että jalat joustavat riittävästi ja että polvet eivät muodosta pistemäistä painetta hevosen kylkiin. Muutoinkin tarvittaessa huomiomme joutuu palaamaan takaisin hevoseen ja joudumme korjaamaan sitä, jos se esimerkiksi tarjoaa hidastusta, kiihdytystä tai kiemurtelua taulujen välillä. Herkästi kätemme hakeutuvat silloin ohjille ja katseemme hevosen niskaan, mutta kokemuksen karttuessa voimme edelleen pitää katseen maalitaulussa ja kädet jousessa ja nuolilla, ratsastaen pohkeella, istunnalla ja äänellä. Toki jos hevonen esimerkiksi säikähtää, on parempi vaihtoehto aina siirtää kaikki huomio hevoseen ja tarvittaessa vaikka heittää jousi nuolineen pois käsistä.

(c) Timo Rantanen

Radan loppu. Meillä on yleensä melko suuri tunnelataus ampumiimme nuoliin, ja lopetamme suorituksen siihen, kun viimeinen nuoli on ammuttu. Hevosen kannalta tämä on kuitenkin usein hämmentävää, koska viimeinen nuoli voidaan ampua eri kohdista rataa. Hyvä ratsujousiampuja ratsastaa hevosensa huolellisesti radan loppuun saakka, ja suoritus päättyy vasta siihen, kun hevonen saa taputukset pysähdyttyään laukan jälkeen. Suurimmalla osalla radoista on jokin merkki, jolle asti hevosen kuuluisi säilyttää se askellaji, joka radan aikana oli käytössä. Merkki on yleensä useita metrejä varsinaisen kisaradan jälkeen, ettei hevonen hidastaisi maaliviivalle, vaan vasta maaliviivan taakse.

Hevoset oppivat toistuvat rutiinit nopeasti sekä hyvässä että pahassa: jos ne säännöllisesti pyydetään tietylle viivalle saakka laukassa, ne yleensä mielellään laukkaavat siihen asti ja hidastavat vasta sitten. Jos ne taas saavat useamman kerran hidastaa jo aikaisemmin eikä niitä korjata siitä, rupeavat ne yleensä hidastamaan kierros kierrokselta aikaisemmin. Tämä vaikeuttaa toki esimerkiksi kisasuoritusten tekemistä, mutta on myös valtavan epäreilua hevoselle: kun yksi ratsastaja ei noudata hevosen kanssa sovittuja sääntöjä, joutuu seuraava ratsastaja muistuttamaan säännöistä napakammin. Mitä tarkemmin ja napakammin noudatamme tällaisia sääntöjä yhdessä, sitä pehmeämmin voimme ratsastaa hevosia. Myös käyntiin siirtymisen tulisi olla selkeä ja valmisteltu, ennemmin kuin vain epämääräinen valuminen pysähdykseen radan päätteeksi. Näin voimme auttaa hevosia fyysisesti ja tuoda turvaa epävarmoille hevosille: usein esimerkiksi nopeaa hevosta auttaa hidastuksessa se, että sille ohjataan selkeä tie, esimerkiksi kaari, jonka aikana tapahtuu hidastaminen käyntiin.

Toinen radan loppuun liittyvä asia ovat ampujan tunteet ja sosiaalisuus. Onnistumisen riemu siirtyy yleensä hevoselle ja uskoisin että se on yksi syy, miksi hevoset usein tykkäävät tästä lajista: suoritus on niille selkeä ja fyysisesti yksinkertainen, ja ne saavat siitä yleensä kovasti kehuja. Meidän pitäisi muistaa kuitenkin, että myös pettymyksemme välittyy hevoselle. Hevonen aistii kyllä elekieltämme, eikä se voi päätellä mistään, että huonoa kierrosta kiroilevan ampujan ärtymys ei kohdistu hevoseen, joka yritti parhaansa.

(c) Nuppu Siro

Samaan ilmiöön liittyy usein se, että meillä on monesti tarve kertoa radan päässä odottaville kavereille, miltä suoritus tuntui, hyvässä tai pahassa. Suoritus pitäisi kuitenkin malttaa tehdä ensin loppuun: paritansseissakin huomioit tanssin lopuksi ensin parisi, etkä suoraan säntää kertomaan muille tanssijoille, miltä tanssi sinusta tuntui. Tanssi ja ratsastus eroavat lopulta melko vähän toisistaan, ja ratsastaessa meidän pitäisi pyrkiä olemaan kohteliaita herrasmiehiä "daameillemme" hevosille, jotka olemme kutsuneet tanssiin kanssamme. Hevonenhan ei edes saa valita, lähteekö se kanssamme vai ei: kyllähän ne yleensä mielummin viettäisivät aikaa laitumella omien kavereidensa kanssa sosialisoiden, tai kehittäisivät omia ominaisuuksiaan, yleensä syömällä ja kasvattamalla siten energiavarastoaan. Niinpä vaikka meille treeni voi olla sosiaalinen tilaisuus ja omien ampumisominaisuuksiemme kehittämistä, on mielestäni ensisijainen vastuu olla kuitenkin yhdessä hevosen kanssa ja kuunnella hevosta. Nämä eivät sulje toisiaan pois, sillä kokenut ratsastaja voi hyvin olla avoin hevoselle, keskittyä oman ampumisen kehittämiseen ja vielä vitsailla kaverienkin kanssa: kuten tanssiaisissa oman parin voi huomioida, vaikka sosialisoi välillä muiden kanssa tai muistelee miten ne tanssiaskeleet menivätkään. Kyse on taas mielestäni huomion oikea-aikaisesta kohdistamisesta ja siitä ettei hevosta unohda yhdeksi välineeksi. Haastetta ehkä lisää se, että ryhmissä on eri tasoisia ratsujousiampujia, ja meillä on yleensä aikaa katsoa toistemme suorituksia, kun tulemme yksi kerrallaan. Kun tiedämme että muut katsovat suoritustamme, tulee helpommin tarve radan lopuksi kertoa jotain omia fiiliksiään, ja se sosiaalisen kanssakäymisen tarve voi hukuttaa alleen tarpeen kertoa hevoselle, menikö tämä radan toivotulla tavalla ja kiittää hyvistä pätkistä.

Lisäksi haastavaa on usein se, että helppo hevonen välineellistyy helpommin kuin haastavampi hevonen, jonka ratsastamiseen on pakko keskittyä. Usein näistä hevosista tuleekin tallien suosikkeja ja koetaan, että ne mahdollistavat omat parhaat suoritukset, kun saa keskittyä vain omaan tekemiseen. Tämä on hyvin luonnollista eikä siinä sinäänsä ole mitään väärää, kunhan ratsujousiampuja edelleen muistaa kuunnella hevosta, vaikka se kuvainnollisesti puhuukin hiljaisemmalla äänellä ja helposti myöntyy kaikkeen mitä ratsastaja haluaa, vaikka ratsastaja olisi kömpelö ja epäjohdonmukainen. Mutta kun hevonen huomioidaan ja sitä ratsastetaan huolellisesti, se ei niin herkästi turru ja kyllästy työhönsä. Turtuneista, sulkeutuneista hevosista olen nähnyt paljon surullisia esimerkkejä maailmalla, ja toivon ettemme Suomessa päädy yhdenkään ponin kohdalla näkemään samaa innostuksen ja ilon hiipumista.

Lopuksi yksi tärkeä asia: jos luitte tätä huolella ja avoimesti omaa tekemistänne peilaten, niin tunsitte ehkä jossain kohdassa piston sydämessänne. Niin minäkin. Fakta on, että me kaikki teemme virheitä hevosten kanssa, emmekä koskaan ole valmiita ratsastajia. En ole itse ollut todellakaan luonnonlahjakkuus ratsastajana, vaan aloittaessani ryhmäni huonoin. Yhtä monta kertaa kun olen kuvitellut osaavani ratsastaa, olen todennut etten ole vieläkään muuta kuin sipaissut pintaa. Mutta vain kokemuksen kautta voimme oppia. Vähän kuin vierasta kieltä opiskellessa: aihepiirin kirjoihin ja opetukseen tutustuminen edistää oppimista paljon, mutta vasta aito vuorovaikutus luo edellytykset kanssakäymisen oppimiselle. Onneksi hevoset ovat valtavan anteeksiantavaisia ja lisäksi opetuskäyttöön luonnostaan valikoidaan hevoset, jotka sietävät virheitä hyvin. Tärkeintä mielestäni on aito halu oppia ja työskentely sen eteen. Ihminen on kädellinen eläin, jolle on luonnollista keskittyä kovasti siihen, mitä hän tekee juuri käsillään. Siksi jokaisen ratsujousiampujan kannattaisi kehittää taitoaan ratsastaen myös muuten kuin ratsujousiammuntatreeneissä, joissa jousi aina vie osan huomioista. Ja sitten kun olemme ratsujousiampumassa, niin kaikessa yksinkertaisuudessaan ja monimutkaisuudessaan muistaa keskittyä ratsastamiseen. Kun me kaikki yhdessä yritetään parhaamme, uskalletaan kysyä kun ei osata tai tiedetä, ja ollaan avoimia oppimaan sitä mitä hevoset meille opettavat, voidaan me pitää talliemme hevoset hyvinvoivina ja onnellisina ratsujousiammuntaradalla.

(c) Timo Rantanen