Gauchoux Open, Ranska

(c) Jouke Boerma

Korona-aika iski, vieden mukanaan valtaosan kansainvälisistä kisoista - ja niinpä blogin kirjoittaminen on myös ollut tauolla. Ratsujousiammunta on kuitenkin ollut osa elämääni yhtä tiiviisti kuin aiemminkin, sekä oman treenin että opetustyön puolesta. On upeaa, että Suomessa pystyy tällä hetkellä tosissaan treenaamaan ja valmistautumaan kisoihin. Oma kotitallini on Fageräng, jossa on huikean hienot ratsujousiammuntapuitteet ja siellä treenatessa oma taso on kehittynyt - viime vuonna saavutin HA7-tason ensimmäisenä suomalaisena! Lisäksi voitin Suomi Cupin ja kultaa raidilla ESRAJA:n seuramestaruuksissa - tornirataa en päässyt suorittamaan. Mutta kisaaminenkaan ei siis ole ollut tauolla, koronasta huolimatta!

Vaikka oma taso on noussut ja treeni on ollut antoisaa, niin takaiskujakin on ollut. Viime vuonna mursin ranteeni heinäkuussa kesken kisakauden, mutta murtuma parani hyvin - joskin tarkkuus lähelle ampuessa ei ole vieläkään ihan entisellä tasolla. Isompi takaisku kuitenkin oli, että viime keväänä minulla diagnosoitiin seronegatiivinen nivelreuma. Sinäänsä tämä ei ollut yllätys, sillä olen kärsinyt eriasteisista nivelkivuista jo 10 vuotta. Talvi oli varsin haastava jalkapöytien ja sormien tulehtuessa tuon tuosta. Diagnoosi toi mukanaan kerran viikossa pistettävän solunsalpaajalääkityksen, joka on auttanut rauhoittamaan sormien ja jalkojen tilannetta. Kuitenkin henkinen sopeutuminen parantumattomasti sairaaksi on ollut yllättävän haastavaa, puhumattakaan sen sovittamisesta urheilijaidentiteettiin. Etukäteen ei voi tietää, milloin tauti ärhäköityy, joten huolellinen valmistautuminen kisaan voi silti "valua tyhjiin" kipujen iskiessä päälle. Ratkaisuna motivaation ylläpitämiseksi olen päättänyt ennemmin yksittäisiin kisoihin valmistautumisen sijaan mitata tasoni nousemista pitkän ajan tavoitteilla, joiden saavuttaminen ei jää yksittäisen suorituksen varaan. Ei se ihan samalla tavalla motivoi, mutta on kuitenkin tapa olla harmistumatta liikaa, jos kisoihin käy huono tuuri reuman kanssa - tai jostain muusta syystä.

No mutta, taustahöpinät sikseen ja itse asiaan!

(c) Jouke Boerma

Gauchoux oli minulle vuoden ainoa kansainvälinen kisa ja ensimmäinen isompi kisa kahteen vuoteen, joten odotukset oli tavallaan sekä korkeat että matalat. Halusin ehdottomasti antaa parastani, mutta toisaalta tiedostin vahvasti että kisat voisivat mennä paljolti kisarutiinin uudelleenhakemiseen. Luottamus omaan ampumiseen ei ole ollut nyt kovin korkealla, sillä välillä hyväntuntuiset laukaisut saakin nuolen lentämään ihan miten sattuu. Syy löytyi Minnan etä-GP-kisoissa ottamista kuvista: uskollisesti palvellut jouseni on ikääntynyt sen verran, että laukaistessa sen lavat heittävät eri tahdissa. Jos laukaisu on tosi puhdas, niin nuolet voi niputtaa aika hyvin, mutta jousi ei anna anteeksi virheitä ja ampumiseen on vaikeaa löytää sellainen varmuus, joka keväällä muodostui vahvaksi. Jousi meni takuuseen ja uusi jousi on tulossa, mutta nämä kisat piti vielä pärjätä vanhan kanssa.

Reuma on ollut oikein hyvässä hoitotasapainossa nyt kesän ja tuonut vaan lieviä kipuja ranteisiin ja polviin, mutta yleisesti on ollut tosi voimakas ja kykenevä olo. Mutta stressi ruokkii tulehdusta, joten joko siihen liittyen tai vain sattumalta, oikea olkapää tulehtui vajaa viikko ennen lähtöä. Kipu menee etenkin öisin niin pahaksi etten saa nukuttua, mutta onneksi nykyisellä diagnoosilla saan hoitoa aika nopeasti ja olkaniveleen pistettiin kortisonia rauhoittamaan tulehdusta. Kortisonin huono puoli on että se väsyttää ja lisäksi heikentää kudosta, joten kisaa edeltävä viikko meni tosi tokkuraisesti ja levätessä. Tämä harmitti, sillä yleensä kisaa edeltävällä viikolla ammuttu iso nuolimäärä auttaa pääsemään hyvään tulokseen, kun puolestaan juuri ennen kisaa ottaa kevyemmin. Nyt kortisoni ei myöskään levosta huolimatta purrut kovin hyvin, vaan kisan läpi tarvitsin kipulääkkeet ja silti heräsin öisin liikkumaan vähän, kun kipu kävi sietämättömäksi. Homma on onneksi tuttu polvien osalta joten sikäli tilanne pysyi aika hyvin hallinnassa.

Reissaaminen itsessään jännitti yllättävän paljon. Vaikka matkoja on kertynyt alle huima määrä, niin reissuun lähtö oli taas aika kaoottinen ja lentokoneeseen astuminen aiheutti fyysisen kauhureaktion (en pelkää lentämistä mutta en tykkää olla suljetussa tilassa ison ihmismäärän kanssa). Selvisin kuitenkin lennosta ja Pariisin metro- ja junaverkostosta, niin että monen mutkan kautta pääsin Bellacin juna-asemalle ja sieltä sain kyydin kisapaikalle. Matkustusaika oli pitkä ja niin monivaiheinen että ehdin rentoutua ja saada vähän itseluottamusta siihen, että kyllähän muistan miten matkustaminen toimii!

(c) Jouke Boerma

Gauchoux itsessään on kokemisen ja näkemisen arvoinen paikka: 4 RJA-rataa, pikku-hunt ja valtava iso hunt track kenttäratsastuspuitteissa. Majoitus oli kotoisissa jurtissa ja kaikki perushommat toimi hyvin: ruoka oli hyvää, suihkut ja vessat heti majoituksen vieressä, tunnelma ihanan rauhallinen. Hevoset elivät laumoissa valtavan isoilla laitumilla ja vaikuttivat elelevän varsin onnellista elämää.

Kaksi ekaa päivää oli treenileiriä, joista ekan olin unkarilaisen Christoph Némethyn torniratakurssilla ja toisen puolalaisen Wojtek Osieckin Hunt Track -kurssilla. Hevoset oli alustavasti jaettu etukäteen ja ratsunani oli ihana pilkullinen Staloon-poni, jolla kaverini Maria Jussila kisasi pari vuotta sitten. Ponin kanssa klikkasi heti ja se tarjosi mulle mitä vain vauhtia halusin siltä pyytää.

Treenipäivät olin aivan huumaantunut upeissa puitteissa treenamisesta ja kaverien näkemisestä. Kahdesti päivässä oli pitkät pätkät ratsujousiammuntaa ja lisäksi Christoph veti maasta erilaisia pari- ja ryhmäharjoituksia, joissa hiottiin tekniikkaa ja treenattiin nokitusnopeutta. Oli tosi kivaa ja ampuminenkin tuntui hyvältä. Olin päättänyt keskittyä vain tekniikkaan ja olla välittämättä mahdollisista harhanuolista. Tämä onnistui melko hyvin, ja toki huolellinen tekniikka tuotti myös vähemmän yllätyksiä nuolien suhteen.

(c) Lenart Arabian Horses

Treenileirin ja kisojen välissä oli hevoskokeilupäivä, jolloin sai vapaasti treenata mitä halusi tai vaikka vaan levätä. Staloonin toinen ratsastaja kokeili sitä iltapäivällä, joten menin aamupäivällä Wojtekin ja hollantilaisen Siemin mukana muutaman kiekan raidia, muutaman tornia sekä kävelemään huntin läpi. Kisasta oli hyvä fiilis: tiesin rajoitteeni, mutta ponista ja yleisesti kisasta oli tosi innokkaan odottava olo.

Kilpailun 70 osallistujaa oli jaettu kahteen ryhmään: yhden tähden kisaajat eli aloittelevammat, sekä kolmen tähden kisaajat eli periaatteessa vähintään HA3-tasoiset. Nämä ryhmät jaettiin vielä junioreihin ja senioreihin.

Eka kisapäivä alkoi tornilla ja vuoroni oli aamulla klo 9. Aamut oli aika kylmiä, joten lämpimät vaatteet ja hyvä lämmittelyrutiini olivat kultaa. Kävin juoksemassa metsässä, pyörittelin nivelet auki, tein koordinaatioharjoituksia ja ammuin ensin tekniikkaa heinäpaaliin sekä lopuksi yhden kiekan harjoitustorniradalla. Ennen omaa suoritusta jännitti aika paljon, mutta lauleskelin, hengitin aina syvään ja hymyilin ennen radalle menoa. Ensimmäinen kierros ja harkkakiekat menivät parhaiten, sitten ampumiseen tuli vähän liikaa hektisyyttä. Sain keräiltyä itseäni kasaan, mutta juuri ennen vikaa kiekkaa turkkilainen kaveri kertoi mulle: "Anna, you are now on third place!" josta Alan innostui ja alkoi kannustaa: "Anna, Anna, Anna!!" Kolmas sija aamuryhmän ratsastajana ei sinäänsä merkkaa paljoa sillä niin moni oli vielä ratsastamatta, mutta päässä ehti välähtää ajatus että voisin saada sen HA7:n jota kovasti himoitsin. Musta TUNTUI että sain hermostumisen pidettyä kurissa, ja luulin myös osuneeni frontin ja backin ykköselle, mutta ne olikin juuri pisteiden ulkopuolella ja vain sideshot pisteillä. Hiukan antiklimaattinen lopetus siis, ja tärkeä muistutus siitä että pitää Suomessa luoda itselle enemmän painetreenejä, jotta näitä tilanteita voi harjoitella. Lopputulos oli silti 90,475 pistettä ja HA6, eli hyvin keskivertotulos itseltäni, johon olin tyytyväinen: pystyin pitämään oman tasoni näissä olosuhteissa. Näillä pisteillä irtosi 7. sija, joka on tässä seurassa varsin hyvä. Toki mieli lähti kauheasti hakemaan sitä että no mitä jos jos jos... jäi ainakin himo päästä tekemään lisää! Tärkein onnenaihe kuitenkin oli, että kisaradalla oli tosi kivaa.

Staloonin toinen ratsastaja oli unkarilainen tyttö ekoissa kv-kisoissaan, joten auttelin häntä jonkin verran. Sitten istuin pitkään radanreunalla analysoimassa ranskalaisten ja unkarilaisten huippujen ammuntaa, istuntaa jne.

Illalla oli masahee-tiimikisa, jossa kolmihenkiset joukkueet pelasivat vastakkain ampuen maalitauluja jotka olivat ensin 80 cm, sitten 60 cm ja lopulta 30 cm. Valitettavasti tiimimme Ananas (Anni Jauhiainen, Anna Sokólska & minä) ei päässyt jatkoon huippukovaa ranskalaistiimiä vastaan, mutta voi vitsi miten hyvää painetreeniä. Tätä pitää tehdä Suomessakin!

Seuraava päivä alkoi raidilla ja alkulämppäni jälkeen tein unkarilaisen Agnes Mauchan kanssa pariharjoituksia, oli tosi kivaa. Agi lähti sitten laittamaan heppaa ja mun ammunta sekosi, hyvä jos osuin 10 metristä edes puolen metrin tarkkuudella sinne minne halusin. Sain homman vähän kasaan kun totesin että tartten reilusti aikaa pitoon ja tosi tosi puhtaan laukaisun. Lähdin raidiin matalilla odotuksilla.

Taas jännitti aika paljon, mutta oli kivaa. Staloonin kanssa oli hauskaa kokeilla miten sain säädeltyä vauhtia sopivaksi, sillä nyt en voinut mennä kovin lujaa että ehtisin rauhassa ajatella tekniikkaa. Ekat kolme kiekkaa lähtivät liikkeelle tosi hyvin ja olin superiloinen, joskin aina myös yllättynyt kun nuoli osui tauluun - ei oikein mitään tuntumaa ampumiseen. Neljännellä kiekalla putki katkesi, kun back shotissa jousen alalapa osui mun omaan jalkaan ja nuoli syöksyi taulun alle. Mutta ok, yhteen virheeseen on varaa. Seuraavalla kiekalla päätin keskittyä lisää pitoon, ettei ampuminen menisi hektiseksi. Kaikki laukaisut tuntui tosi hyviltä ja olivat ihan keskilinjan korkeudella, mutta eka heitti pisteiden ulkopuolelle, keskimmäinen ykköselle ja vika epätoivon vimmalla kolmoselle. Uhh mikä harmitus. Sain kuitenkin tsempattua loppuun saakka, niin että vaikka vikan kiekan eka karkasi taas ykköselle, niin kaksi seuraavaa sain nelosille. Yleisesti radasta oli yllättävän hyvä fiilis, sillä loppuun asti mulla oli radalla kivaa. Pistesaalis oli kuitenkin lopulta tän vuoden huonoin, mikä tietty harmitti. Toisaalta oma taso on noussut niin, että oma matalinkin suoritus oli arvoltaan HA5, vajaa neljä pistettä kutosen rajasta. Sijoitus oli 11.

Iltapäivällä kisattiin vielä Skirmish, josta mulla oli hyvä fiilis etä-GP:n suomenennätyksen (83,8 p) jäljiltä. Olin aika väsynyt ja aikataulu oli venähtänyt puolella tunnilla, joten odottelin ennen omaa vuoroa pitkään radan reunalla. Huomasin että oma ote on tosi lötkö, mutta päätin kokeilla mihin sillä pääsee. Noo, harkkakiekat ja eka kiekka oli vielä hyvät, mutta sitten koko homma hajosi käsiin kaiken maailman nokitusvirheitä myöten. Osa laukaisuista tuntui tosi hyviltä, mutta nuoli lähti minne sattuu. En oikeestaan ymmärrä miten mulla pysyi silti niin hyvä fiilis, mutta anyway oli kivaa radalla. Sijoitus oli 14., mutta 48,155 on jo sen verran vähän pisteitä että se tiputti kokonaiskisan prosentteja reilusti. Mitä opin, on että täytyy harjoitella tapoja energisoida itseäni ja keksiä jokin keino pärjätä iltapäivän kisoissa. Mulla yksi lääkkeistä aiheuttaa näköhäiriöitä väsyneenä (katse tarkentuu hitaasti, väreistä tulee sumeaa mössöä) ja kun kisan jälkeen kokeilin, niin katseen tarkentuminen kesti lähes 3 sekuntia. Perusradoilla pärjään tämän kanssa, mutta monen taulun rataa varten täytyy yrittää löytää joku ratkaisu.

(c) Jouke Boerma

Vikana kisapäivänä oli Hunt Track: 1,5 km mittainen koettelemus huikeissa puitteissa kahdella tukkiesteellä. Staloon oli ollut kaarteissa ravatessa vähän epäpuhdas treenileirin alusta saakka, ja vaikka Alan totesi että homma on OK niin päätin silti etten viitsi hypätä esteitä ettei ontuma provosoidu. Kävin illalla kävelemässä rataa ja mielikuvaharjoittelin sen läpi. Huntille pääseminen Staloonin kanssa oli yksi eniten odottamiani asioita, koska ponin kanssa oli niin hauska fiilis mennä. No, toivottavasti vaikka ensi vuonna pääsen kokeilemaan: Staloon vedettiin pois kisasta juuri ennen ekan ratsastajan vuoroa, sillä nyt etujalassa oli turvotusta. Tavallaan helpottava päätös koska en todellakaan halua että poni menee rikki mun kisaamisesta, mutta toki homma tarkoitti että jouduin vaihtamaan Huntille vieraaseen hevoseen. Toivoin että saisin jonkun hepan jonka olisin nähnyt muilla kisaajilla, mutta sen sijaan mut vietiinkin kaukana olevalle laitumelle hakemaan valtava kenttähevonen, joka ei ollut osallistunut kisaan ollenkaan. Ranskalaisen oppaani kielitaito oli sitä luokkaa, että sain selville lähinnä että kyseessä on vanha kenttähevonen joka oli ollut nyt 2 viikkoa laitumella. Alanin kommentti oli: "Haa, spooky horse!" Jälkikäteen pohdin että Alan ehkä tarkoitti että Keffir näytti vähän kummitukselta hauskan vaalean naamansa takia, mutta toki alustavasti arvioin että hevonen voi säikkyä. Pari kisaajaa onneksi sitten taas osasi kertoa, että Keffir on yksi tallin luottohevosista ja tosi rauhallinen radalla.

Äkkiä kamat päälle ja kokeilemaan hevosta, joka todella osoittautui superrauhalliseksi: tyyppi ei liikaa reagoinut pohkeeseen, ohjaan tai oikeastaan mihinkään, toki toimi kyllä mutta ei kovin näppärästi. Ryhmien välissä oli lyhyt tauko ja Alan sanoi että jos menisin heti, niin saisin käydä radalla tutustumassa Keffirin kanssa (rata oli ollut kisaajien vapaassa käytössä edeltävät päivät, ainoa sääntö oli ettei radalla saanut ampua ennen kisaa). Tämä oli hyvä, koska heti radan alussa Keffir säikähti ihmisiä. Muutoin rata sujui, varsin verkkaisesti mutta luotettavan tuntuisesti. Rata oli vielä lyhennetty versio joten ei päästy harjoittelemaan koko reittiä, mutta sen verran kuitenkin että sain vähän fiilistä. Ratsastin myös kentällä niin että sain vähän lisättyä Keffirin reaktiivisuutta. 

 

(c) Jouke Boerma

Radalla mulla oli jälleen kerran superhauskaa. Keffirin askel oli tosi erilainen kuin Staloonilla, myös satula tosi erilainen, mutta alkurata mentiin mummolaukkaa jossa mulla todella oli aikaa tähtäillä ja puuhailla kaikkea - vauhdikkaamman laukan saaminen oli sen verta haastavaa ja en tiennyt paljonko viitsisin painostaa, että päätin mennä aikalailla Keffirin tahdissa. Kun rata lähti menemään kotiin päin niin saatiin kuitenkin toinen vaihde silmään: ei mitenkään holtittoman nopeasti, mutta ison hevosen isolla vauhdikkaalla askeleella. Keffir handlasi itsensä erinomaisesti ja viimeistään tässä vaiheessa mulle välittyi niin vahvasti hevosesta se fiilis, että: "Mä hoidan oman hommani, älä puutu vaan tee omasi!" että annoin sen tehdä työnsä ja ammuin itse minkä kerkesin ja pystyin. Fiilis oli tosi upea ja lopetin radan hymyssä suin. Olin tosi onnellinen miten hyvin onnistuin selviytymään.

Pistesaalis oli kuitenkin vähän pettymys: rata oli tehty aika nopeaksi, ja alun hidas tahti söi nopeusbonukset, kun puolestaan loppurataa vauhdikkaammin mennessä en ehtinyt ampua ihan kaikkia tauluja. Haastava kisa, selviydyin hyvin, mutta kyllä sielu janoaisi selviämisen lisäksi myös pärjäämistä. Toisaalta iso askel siihen suuntaan on nyt otettu mentaalipuolen osalta, kun sain nautittua kisaamisesta. Sijoius Hunt Trackillä oli 12.

Kokonaiskilpailun sijoitukseni oli lopulta myös 12, mikä ei tässä porukassa oman keskiarvon alle jääneillä suorituksilla ole lainkaan huono. Kaikenkaikkiaan oon tosi onnellinen että lähdin kisaan huonoista lähtökohdista huolimatta - pitkään harkitsin kannattaako nyt edes lähteä. Teki tosi hyvää motivaatiolle nähdä ystäviä, saada tuulahduksia maailmalta ja huomata että voin nauttia kisaamisesta, vaikkei tulokset huimaisikaan päätä. Samalla löytyi juttuja joita pitää ratkoa / hioa, jotta jatkossa ei tulisi niin paljon oman tason alapuolelle tipahtavia suorituksia.

Pinnalla oli paljon myös keskustelu ratsujousiammunnan tulevaisuudesta, erityisesti peukkuammunnan tulevaisuudesta. Erityisesti torniradalla peukkuampujan on vaikea pärjätä nopeudessa kolmen sormen ampujille, ja prosentuaalinen ero jää niin isoksi, että se vaikuttaa myös kokonaistuloksiin. Iltahupina opettelin vasurilla 3 sormen ammuntaani paremmaksi ja isomman nuolimäärän pitämistä jousikädessä peukkuammunnalla. Testit jatkuvat nyt Suomessa viimeistään talvikaudella. Myös selkäviine on varteenotettava vaihtoehto... tutkitaan! Uusi ihana Némethy-jouseni on pian valmis, joten pääsen toivottavasti pian treenaamaan sen kanssa! Motivaatiota jatkoon niin opettajana kuin urheilijana kertyi valtavasti!

(c) Jouke Boerma