maanantai 29. helmikuuta 2016

Ratsujousiammunnan juurilla Iranissa





Helmikuun lopussa yllätin sekä itseni että läheiseni ja matkustin Iraniin viettämään viikon ratsujousiammunnan kaksinkertaisen maailmanmestarin Ali Ghoorchianin opissa upeissa puitteissa Persian vuoristossa. Ennen tätä ratsujousiammunnan treenaamiseni on rajoittunut lähinnä pariin aktiivisempaan pätkään, joiden yhteenlaskettu pituus on alle vuosi. Puitteet ovat olleet vaatimattomat: vanhempien varasto, pieni kurainen kenttä, pukitteleva islanninhevonen ja pizzalaatikoita maalitauluina. Treenaaminen on aina ollut innostavaa ja kivaa, mutta reissu Iraniin herätti vahvan palon heittäytyä täysillä ratsujousiammunnan maailmaan!
Toivoin Alilta mahdollisimman paljon mahdollisimman monipuolista treeniä ja saamani piti. Ratsujousiammunta oli viikon tärkein teema ja sitä treenasimme kaikkein eniten. Perinteinen persialainen tyyli on ampua jousen oikealta puolelta peukalo-otteella. Nuoliviini voi olla joko oikealla tai vasemmalla puolella, Alilla ja minulla se oli vasemmalla aina muulloin kuin miekkaa käyttäessä: silloin nuolet olivat oikealla ja selän puolella, jotta käsien liikelaajuus oli mahdollisimman suuri. Jouset ovat hevosen selässä näppärästi toimivia vastakaarijousia.
Persialaisessa ratsutaistelussa vauhdin merkitys on suuri. Panssarit ovat kevyitä, hevoset nopeita: vihollisen luokse ei jäädä taistelemaan pitkäksi aikaa, vaan hyökkäys on nopea, tehokas ja paikalta poistutaan rivakasti.
Ratsastamamme hevoset olivat turkmeenihevosia ja persianarabeja, vanhoja rotuja joita saattoi vain ihailla: uskomaton nopeus, voima, ketteryys ja sitkeys. Kiihdytys täyteen vauhtiin kesti vain pari askelta ja vaati ratsastajan tasapainolta mukautumista, mutta itse laukka rullasi todella pehmeästi ja siinä oli helppo työskennellä ja keskittyä ampumiseen. Nopeimmat hevoset laukkaavat sadan metrin radan 6-7 sekunnissa, hitaimmatkin noin kymmenessä.
Ensimmäinen päivä sisälsi hevosiin totuttelua vuoristossa ratsastamalla, ilman käsiä laukkaamista ja maasta ampumista. Alin tapa opettaa on erinomainen, hän ei vanno yhden ainoan tavan nimeen vaan hioi tekniikkaani perustellusti paremmaksi ja vaikutus oli heti havaittavissa, joskin toki sen omaksuminen selkärankaan kesti kauemmin.
Treenasimme alkuun yhdellä maalitaululla, jotta osumatarkkuus ja ampumisen ajoitus saatiin tarpeeksi hyväksi. Kovassa vauhdissa liian aikaisin ammuttu nuoli on todella vaikea saada osumaan, ihanteellista on ampua 1-2 metriä kohteen jälkeen, jotta nuoli lentäisi suoraan. Alin ratkaisu harjoitteeseen oli kuumottava, hän meni itse seisomaan maalitaulun eteen ja sain ampua vain niin etten osunut häneen! Harjoitus kuitenkin toimi hyvin, kukaan ei kuollut ja ymmärsin idean. Koko viikon ajan kuitenkin toistin samaa virhettä jos en keskittynyt, koska alitajuinen kiireen tunne saa ajattelemaan, että aikaisessa ammuttu nuoli on hyvä asia ja antaa lisää aikaa seuraavalle nokitukselle. Tärkeää kuitenkin on mielummin ampua vähemmän nuolia tarkasti kuin singota niitä huolimattomasti ympäriinsä, joten tähän asiaan joudun vielä panostamaan paljon.
Kun sain yhden taulun kanssa Alin hyväksymät tulokset aloimme treenata muitakin asioita. Harjoittelimme kahden taulun kanssa erilaisia ratoja. Jos kahdella taululla onnistuu, sama onnistuu myös viidellä ja pidimme radan mahdollisimman lyhyenä, jotta hevoset eivät väsyisi turhaan. Useampaa kohdetta ampuessa tärkeää oli ampua ensimmäiseen hyvin: jos ensimmäinen epäonnistuu, menee koko suoritus helposti harakoille.
Harjoittelimme myös versiota, jossa ensimmäinen kohde ammuttiin etuviistosta ja toinen taaksepäin. Taakse päin ampuessa tähtäys on helppoa, kunhan sen muistaa tehdä kunnolla – helposti sen vain roiskaisee menemään. Taas keskittymiskysymys, ja kun sain juonesta kiinni rupesin pitämään taakse ampumisesta.
Ali kertoi, että useissa vanhoissa maalauksissa taakse päin ampuvat soturit ovat naisia. Vihollisten hyökätessä pitkän matkan takaa heitä vastaan lähetettiin kauniita naisia, hiukset avoimina pienten jousien kanssa. Näitä naisia ei koettu uhkana vaan heidät haluttiin saada elävänä kiinni, joten naiset laukkasivat hurjaa vauhtia karkuun ampuen samalla taakse päin, johdattaen viholliset omien joukkojensa luokse. Muutenkin soturinaisia on ollut Persian kulttuurissa melko paljon ja myös minuun suhtauduttiin hyvin tasavertaisesti, ei lainkaan kummeksuen.
Teimme kahdella taululla myös harjoitusta, jossa jälkimmäinen ammuttiin taakse päin erityisellä jarmaki-tyylillä. Asennossa jousi kallistetaan ja viedään selän taakse, jolloin on mahdollista ampua suoraan takana alhaalla olevaa kohdetta – esimerkiksi jahtaavaa leijonaa. Asennon löytäminen, tähtääminen ja ampuminen pitää suorittaa nopeasti, joten harjoitus oli melko vaikea. Harjoittelin ensin maasta jonkin verran jotta sain tähtäyksen sujumaan jotenkuten ja samana päivänä treenasin myös selästä. Tämä tyyli ei ole kisoissa kovin yleinen, joten jätimme sen muhimaan myöhempää varten kun olin saanut idean haltuun.
Toinen erikoisempi ampumistyyli oli qabaq, suoraan ylhäällä oleva metallilevy, johon ammutaan tylpällä nuolella. Asennon on oltava oikea jotta vedosta saa tarpeeksi pitkän ja osuma myös pisteytetään ampuma-asennon mukaan. Liian aikaisin tai liian myöhään ammuttu nuoli ei osu, joten ajoitus on äärimmäisen tarkka. Hyvin ammuttu qabaq-nuoli lentää suoraan ylöspäin, joten huti mennessäänkin se putoaa lähelle rataa. Itse ehdin muodostaa qabaqin kanssa aikamoisen vihasuhteen sinkoillessani nuolia pitkin kukkoloita, mutta sitä makeammalta maistui onnistuminen!
Sain kokeilla myös muutamia muita asetaitoja hevosen selästä. Neza-bazi, uudelta nimeltään tent-pegging on laji, jossa melko lyhyellä keihäällä maasta napataan pieni kohde. Vastaa hiukan Skill At Arms-metsästysradan rottaa, mutta kohde on huomattavasti pienempi, liikkumaton ja keihästä ei tueta kainaloon vaan sen kanssa kumarrutaan alas. Lajin alkuperä on nopeasti vihollisleirin läpi ratsastaessa telttanarujen tappien nappaaminen maasta, niin että teltat saadaan kaatumaan vihollisten päälle.
Ali opetti myös joitakin perusasioita maassa taistelemisesta persialaisen sapelin ja pienen kilven kanssa, ne kävivät hyvin yhteen sen kanssa mitä osaan Harmaasusien terästaistelusta, viikingeillä vain kilpi on suurempi ja miekka suorempi. Ei paneuduttu maasta asiaan sen pitemmin, mutta innostuin harjoittelemaan viimeisen nuolen ampumista miekka valmiiksi kädessä. Myös ampuma-asennolleni harjoitus teki hyvää, sillä minulla on taipumus kohottaa hartiat ylös ampuessa ja miekka kyynärtaipeessa muistutti pitämään ne alhaalla.
Selästä käsin opettelin ensin persialaista miekan perusasentoa laukassa ja siitä perunan leikkaamista. Leikkauslinja kulki vaakasuorassa hevosen pään yli ja se hirvitti aluksi, mutta nämä hevoset kiitävät pää matalalla joten myös vaakasuorat linjat ovat mahdollisia. Vauhdilla mentiin taas, vaikka nyt ohjat saivatkin olla kädessä. Sain kokeilla myös ampumisen ja leikkaamisen yhdistämistä ja se sujuikin aika hyvin, tykkäsin kovasti.
Perinteisten asetaitojen lisäksi Ali ylläpitää persialaista haukkametsästysperinnettä. Näimme useaan kertaan Alin maakotkan, joka nyt asuu villinä vuorilla mutta kaarteli välillä hyvinkin lähelle meitä katsomaan. Nyt Alilla oli harjoituksessa Booran-haukka, johon sain ystävystyä ja jonka edistymistä sain seurata. Mukana harjoittelussa oli usein Alin ystävä, taitava haukkametsästäjä Saeed, jonka haukka oli koulutuksessaan hiukan Boorania edellä. Tavoite on opettaa haukat metsästämään yhdessä hevosen selästä. Nyt harjoituksiin kuului lyhyitä lentoja ja metsästysharjoituksia sekä ruokkimista, käsittelyä ja silittelyä. Silittelyä harrastin Booranin kanssa paljonkin ja sain myös kunnian ottaa sen harjoittelemaan hevosen selässä olemista!
Kaikkiaan yhtäläisyyksiä Suomessa oppimaani oli hyvin paljon, mutta suuri ero oli mallinnettavan taistelun tyylissä. Siinä missä täyspanssarissa hevonen on taistelukentällä koottu ja voi pyörähtää paikallaankin mihin suuntaan vain, on persialaisessa taistelussa vauhti ja nopeus tärkeässä asemassa.
Treenasimme luonnonradalla, joka muodostui kukkuloiden väliseen laaksoon ja ratsastaminen siellä oli helppoa, sillä hevoset tiesivät tehtävänsä ja sinkosivat mielellään laukkaan laakson pohjaa pitkin. Ohjia ei luonnollisesti ollut kädessä kuin radan alussa ja lopussa, ja ampuessa hevoseen ei voinut keskittyä lainkaan, vaan sen täytyi itsenäisesti hoitaa oma osuutensa ja antaa ratsastajalle rauha ampua. Kuitenkin ampuessa oli ainoa hetki jolloin näitä hevosia ei tarvinnut varsinaisesti ratsastaa, alussa ja lopussa hevonen vaati paljon keskittymistä, sillä ne olivat hyvin innokkaita lähtemään radalle ja toisaalta saattoivat kyllä singahtaa myös väärälle reitille, jos heti lähdössä alkoi nokittamaan nuolta.
Ratsastuksessa pätivät samat periaatteet: istunta on hyvin tärkeä ja voimakas käsi aiheutti hevosissa pään viskomista ja hermostumista, vetämään ei missään nimessä saanut jäädä. Monella ohjaa ei tarvinnut juuri käyttää muuten kuin radan päässä pysäyttäessä, ja silloinkin oli parempi hidastaa istunnalla tai kääntymällä, mahdollisimman kevyellä kädellä. Kuolaimet olivat vahvoja kankia ja satuloissa tukeva etu- ja takakaari sekä ihana liukumaton lampaankarva. Hevosissa on samaa tulisuutta ja voimaa kuin lusitanoissa ja andalusialaissa, mutta minulle helpommassa muodossa – ne ovat äärimmäisen herkkiä, mutta sietävät virheitä helpommin.
Vuoristossa kulkemiseen hevoset ovat mestareita ja äärimmäisen varmajalkaisia, niihin sai rauhassa luottaa ja antaa niiden itse valita reitit jyrkillä rinteillä. Hevoset olivat kyllä hyvin nopeaälyisiä ja niiden kanssa piti olla tarpeen tullen napakka, mutta niiden rohkeus ja älykkyys teki niistä myös luotettavia kumppaneita.
Iranilla on huono maine, mutta todellisuudessa ihmiset olivat todella ystävällisiä ja vieraanvaraisia, jopa hämmentävyyteen saakka! Vaikka sääntöjä on paljon, niistä monia ei niin täysin kirjaimellisesti kuin Suomessa on totuttu, esimerkiksi vuorilla huivin käyttö ei ollut niin tarkkaa ja julkisilla paikoillakin riitti, että se oli suurin piirtein hyvin päässä. Suosittelen matkaa ehdottomasti kaikille, vastaavaa ei löydy mistään muualta! Minuun saa vapaasti ottaa yhteyttä, jos reissuun lähteminen kiinnostaa.

Minulle matka oli kaikkiaan aivan uskomattoman hieno ja opettava kokemus, monella eri tasolla. Opin parempaa ammuntatekniikkaa, opin vanhaa kulttuuria ja opin villeyden riemua. Löysin itsestäni voimaa, jota en tiennyt sisälläni olevankaan. Löysin myös elämässäni kokonaan uuden polun, joka tuntuu johdattavan minua täyttä laukkaa uusiin seikkailuihin!

Kuvat: Ali Ghoorchian





Gauchoux Open, Ranska

(c) Jouke Boerma Korona-aika iski, vieden mukanaan valtaosan kansainvälisistä kisoista - ja niinpä blogin kirjoittaminen on myös ollut tauol...