maanantai 31. lokakuuta 2016

Ystävämme hevoset

(c) Ali Ghoorchian

Horses, our friends


Horses make us horseback archers and they are the light of this sport. Most of the horses I've met like horseback archery and it's wonderful to see when the rider and the horse are working together well. One interesting aspect in horseback archery is the fact that usually we are not competing on our own horses, instead selecting the horse happens quite quickly. Sometimes people don't get the horse they prefer or the horse might be behaving in an unexpected way. Still it makes me sad when somebody loudly blames the horse for bad results in the competition. Of course if the horse is acting dangerously or is not capable to compete it's better to change the horse. But if the horse is just simply slower or faster than the rider prefers, I think it is our responsibility to respect the horse and try our best. On slow horse rider has time to hit more and better, on fast horse rider will get speed points and can focus on some good hits. Horses are giving their best, let's do the same for them!

*

Hevoset tekevät meistä ratsujousiampujia. Ne tekevät lajistamme hyvin ainutlaatuisen ja niiden ansiosta kilpailuissamme on vauhtia, jännitystä, yllätyksiä ja hellyyden hetkiä. Hyvin yhteen toimiva ratsukko on upeaa katsottavaa: molemmat tietävät tehtävänsä ja nauttivat olostaan, jolloin tuloksetkin ovat usein hyvät.

Suurin osa hevosista rakastaa ratsujousiammuntaa opittuaan mistä siinä on kyse. Niille vapain ohjin laukkaaminen, askeleen venyttäminen ja melko itsenäinen suoriutuminen ratsastajan ampuessa on yleensä mieluisaa ja hauskaa vaihtelua. Ne oppivat nopeasti missä kohtaa rata alkaa ja ovat usein varsin innokkaita lähtemään sinne, mutta toisaalta myös tietävät missä kuuluu hidastaa. Moni kokenut ratsujousiammuntahevonen hidastaakin heti radan lopussa ratsastajan istuessa satulaan ohjien ollessa vielä vapaana.
(c) AMM Archery

Vaikka kisoissa pärjäämiseen vauhdikas hevonen on etu ja joissain tapauksissa jopa välttämättömyys, on upeaa että jokaisella hevosella on oma vauhti, askeltyyppi ja koko. Vaikka hevosen vauhti ei riittäisi kisojen aikarajan alittamiseen, voi se olla voittamaton aloittelevien ampujien opettaja. Pehmeästä laukasta on helppo ampua, mutta korkea pomppuinen laukka opettaa käyttämään omaa lihaksistoa jousikäden stabiloimiseen. Jokaisella on varmasti suosikkinsa hevosten koon puolesta, mutta monenkokoisilla hevosilla treenaaminen kannattaa. Monesti ratsujousiammunnassa käytetyt hevoset ovat varsin pieniä, mutta kisakumppaninsa kokoa ei silti voi etukäteen varmasti tietää. 

Vieraalla hevosella kisaaminen onkin yksi todella mielenkiintoinen elementti ratsujousiammunnassa. Oman maan kisoihin voi lähteä oman tutun hevosensa kanssa, mutta suurin osa kansainvälisistä kilpailuista käydään järjestäjän tarjoamilla hevosilla. Hevosen valinta on usein melko nopea ja sen aikana täytyy nopeasti käydä läpi ne asiat, jotka itselle tuntuvat kisojen kannalta tärkeiltä, esimerkiksi hevosen luonne, sen nopeus radalla, onko se radan alussa hermostunut, onko se helppo pysäyttää radan päässä ja miten se suhtautuu muihin hevosiin. Kaikki nämä asiat eivät välttämättä ehdi selvitä koeratsastuksen aikana ja usein on vain katsottava hevosten kasvoja ja luotettava omaan intuitioon. 

Aina hevosvalinta ei osu nappiin tai samaa hevosta toivoo moni muukin, jolloin osan täytyy tyytyä eri hevoseen kuin lemppariinsa. Kisojen aikana saattaa myös selvitä yllätyksiä ja hevosilla voi olla hyvin erilaisia päiviä. Useimmiten hevosta ei saa kisan aikana enää vaihtaa, ellei kyseessä ole hevosen terveydellinen syy. Omaan korvaani särähtää kuitenkin aina pahasti, kun joku kovaan ääneen syyttää hevosta kun suoritus ei mennyt niin kuin toivoi. Totta kai kisasuorituksessa ratsukko on pari, jossa hevosen käyttäytyminen voi joko haitata tai edistää ratsastajan toimintaa ja on tosi iso harmi, jos hyvä ampumisflow töksähtää hevosen säikähtäessä jotain, vaihtaessa laukkoja tai vain olemalla paljon odotettua hitaampi tai nopeampi.
(c) Lena Pena

Kuitenkin mielestäni ratsastajina meillä on vastuu hyväksyä tilanne ja toimia sen ehdoilla parhaamme mukaisesti. Vaikka hevonen olisi omaan makuun liian hidas eikä sillä saisi nopeusbonuspisteitä, on kuitenkin jäljellä varsinaiset pisteet joiden kerryttämiseen voi keskittyä kahta kovemmin. Hitaasta vauhdista nokittamiseen, ampumiseen ja siihen keskittymiseen jää aikaa ja hyvillä osumapisteillä pääsee kohoamaan tuloslistoilla varsin korkealle, vaikkei ihan kärkisijoille yltäisikään.

Samoin jos hevonen onkin odotettua nopeampi, täytyy ratsastajan taktikoida ampuminen niin että ainakin vaadittava määrä nuolia päätyisi tauluihin ja ajatella hyvänä puolena sitä, että nopeuspisteitä kertyy. Esimerkiksi Korean Serial Shot-radalla voi viidestä kohteesta ampua vain ensimmäiseen, keskimmäiseen ja viimeiseen ja saada niiden ja ajan yhteenlasketuilla pisteillä varsin hyvän tuloksen. Kovin nopea hevonen voi tietenkin olla myös oikeasti pelottava tottumattomalle, jolloin jo radalle meneminen vaatii itsensä ylittämistä. Silloin itselleen pitäisi malttaa olla armollinen ja olla ylpeä niistä saavutuksista joihin kykenee, vaikka tuloksissa jäisikin alemmille sijoille. Jos taas hevosen käyttäytyminen oikeasti tuntuu turvattomalta, kannattaa asiasta rohkeasti puhua. Kisajärjestäjätkään eivät yleensä halua vaarantaa kisaajien turvallisuutta ja esimerkiksi Korean MM-kisoissa joitain hevosvaihtoja tehtiin kesken kisojen, kun ratsastajan ja radan alussa hermostuneen hevosen yhteistyö ei sujunut. Sama pätee aivan liian hitaisiin hevosiin: kaikki eivät vain voi laukata rataa lähellekään aikarajan puitteissa, ja silloin ei ole reilua tavoitteelliselle kisaajalle tai hevoselle jos koko suoritus menee hevosen vauhdin puskemiseen. Hevoselta katoaa into hommaan, vaikka tosiasiassa se voi hyvin olla loistava opetushevonen tai aran kisaajan ensikisakokemukseen sopiva ratsu.


(c) AMM Archery
Joskus itse radalla hevonen toimii ihanasti, mutta alku tai loppu saattaa olla haastava. Ensimmäisissä kansainvälisissä kisoissani Puolassa ratsastin Szynka-tammalla, joka alkoi etenkin viimeisenä kisapäivänä olla sitä mieltä, että hän ei ehkä viitsisi tallustaa takaisin radan alkuun vaan nauttisi mielummin katsojan roolista. Szynka ei tehnyt mitään sen dramaattisempaa kuin vain pysähtyi ja jumittui paikoilleen, mutta naamani punehtui kuitenkin häpeästä aika hyvää tahtia kun yritin patistaa, houkutella ja kannustaa Szynkaa radan alun luokse koko yleisön tuijottaessa ja kuuluttajan kailottaessa: "Annaaa from Finlaand!! ... Anna, please... Track is free... Please, we are ready..." Tällaisissä tilanteissa voi mielestäni perusteellista johtajuustaistelua parempi peliliike olla leikkiä hiukan oveluudella ja miettiä, kävelisikö hevonen mielummin vaikka toisen hevosen kanssa tai hiukan eri reittiä, jolloin se ei pääse pysähdyspaikalleen. Minulla tilanteessa auttoi se, että Ali käveli vierelläni, jolloin Szynka liikkui mielellään ja sain itse pitää mieleni kisasuorituksissa.

Helposti kisoissa tulee ajateltua liikaa sitä mitä muut ajattelevat ja omaa mainettaan, voi tuntua että osoittaa olevansa huono ratsastaja jos pyytää apua tai vaikka taluttaa hevosta. Mielestäni se kuitenkin päinvastoin osoittaa ymmärrystä hevosia kohtaan, jos osaa välttää kisatilanteessa turhat konfliktit. Vieraan hevosen kanssa kovin lujaa suhdetta ei usein ehdi syntyä ja lisäksi se on voinut oppia erilaisia kikkoja työn välttelyyn, ja niiden pois kitkeminen pitäisi tehdä joskus muulloin kuin keskellä kisasuorituksia. Oma arvostukseni vain kasvoi erästä Koreassa kisannutta henkilöä kohtaan, kun hän aina radan jälkeen pysäytettyään hyppäsi alas selästä, juoksi hevosta taluttaen radan alun lähelle ja loikkasi takaisin selkään. Suoritukset menivät erinomaisesti ja hevonen ja ratsastaja vaikuttivat molemmat radalla positiivisilta ja keskittyneiltä. Muilla ratsastajilla hevonen oli välillä hiukan ongelmallinen, kun se ei halunnut palata radan alkuun ja yritti käännähdellä ympäri ja hyppiä.

Mielestäni hankalan kisahevosen sattuessa kohdalle olisi tärkeää muistaa myös se, että kisoja kyllä tulee lisää ja jos juuri näissä kisoissa suoritukset jäivätkin odotettua matalammiksi, niistä kuitenkin varmasti oppi jotain. Toki itse hetkessä pettymys tuntuu valtavan kirvelevältä, mutta sitä ei missään nimessä saisi purkaa hevoseen tai edes mielestäni vierittää hevosen syyksi.

Hevoset eivät osaa kieroilla, suunnitella ja tarkoituksella olla ilkeitä. Ne eivät pahuuttaan ole liian nopeita tai hitaita. Ollaan niille kiitollisia kaikesta mitä ne meille antavat ja muistetaan se, että usein ne kaikkein hankalimmat ovat niitä kaikkein parhaimpia opettajia.


(c) AMM Archery

Ratsujousiammunta on siitä hauska laji, että sen kokeileminen on helppoa ja se koukuttaa nopeasti. Ratsastajan on nopea opetella perusteet siitä miten nokittaa ja ampua nuoli ja päästä sen jälkeen kokeilemaan jo selästä. Kun ampuminen ratsain on hauskaa, kasvaa myös into kehittää ammuntatekniikkaa maasta ampuen tarkemmaksi ja nopeammaksi. 

Toisaalta myös jousiampujan on melko helppo päästä kokeilemaan ratsain ampumista jos käytössä on luotettava hevonen, koska ratsujousiammunnassa ratsastaminen suoralla radalla on verrattain helppoa. Myös tässä tapauksessa herää kokemukseni mukaan poikkeuksetta halu oppia lisää ratsastamisesta, niin omasta kehonhallinnasta hevosen selässä kuin hevosen kanssa kommunikoinnistakin. 

Välillä kansainvälisissä kisoissa yllättää se, kuinka ratsastustaidoltaan eri tasoisia ratsastajia lajissa kisaa. Valitettavasti välillä on myös havaittavissa asennetta, jossa hevonen on vain yksi kisavälineistä. Toivoisin että laji kehittyy koko maailman tasolla suuntaan, jossa hevonen on arvostettu kisakaveri ja sen tarpeet ja hyvinvointi halutaan ottaa tarkasti huomioon. Mielestäni hyvä ratsastus- ja hevosmiestaito on ehdoton edellytys lajissa edistymiselle ja pärjäämiselle. Olemme sen ihanille hevosystävillemme velkaa!

(c) Lena Pena

perjantai 28. lokakuuta 2016

Arkista syystreeniä


Normal autumn training


Now I'm back in Finland and in my everyday life. My training includes of course also a lot of basic training here in Finland in addition to training camps in Iran. In the summer it's quite easy to train every day on foot, but autumn makes it a bit harder: darkness comes early and fingers get numb in the cold. Lucky I have my parents' garage for some indoor training! I'm quite happy with my long draw now on foot, even though I still have some mistakes same as I did have last summer. On horse I'm really happy about my draw! Every Monday we have horseback archery practice at a riding school in Mäntsälä and also I've started now to train with my friend's arabian horse, Jaffa. He is really smart, speedy and great companion for horseback archery!

*

Suomeen ja arkeen on palattu ja ajattelin että pitääpä lyhyesti kirjoittaa siitäkin, sillä treenaamiseni ei suinkaan rajoitu Iranin vuorilla liihottamiseen vaan harjoittelen kotonakin niin paljon kuin vain pystyn!


Juhannusmuistoja syksyn piristykseksi!
Kesäaikaan maasta ampuminen onnistuu helposti ja olen pyrkinyt ampumaan päivittäin, toisinaan enemmän ja toisinaan vähemmän. Meillä on pihalla sopiva jyrkkä kalliomuodostelma joka tarjoaa turvallisen paikan ampua heti kotona, mikä helpottaa hirveästi treenin järjestämistä jokapäiväiseksi rutiiniksi. Lisäksi minne vain menen, nappaan mieluusti pienen olkitauluni, jousen ja nuolet mukaan niin että pääsen harjoittelemaan vaikkapa kesämökilläkin.

Syksyn saapuessa ja sään kylmetessä maasta ampumisen treeni saa hiukan haasteita. Pimeä tulee aikaisemmin, joten treeni pitäisi saada ajoitettua päivälle tai alkuillalle. Sää luo myös omat haasteensa. Kylmää vastaan voi pukeutua lämpimästi, mutta lämpöiset vaatteet ovat helposti hiukan tönkköjä päällä käsien täysin vapaata liikettä ajatellen, tai sitten sen verran löysiä että jänne räpsähtelee hihaan tai kaulukseen. Ohuilla lämpöisillä villakerroksilla olen saanut parhaan tuloksen viileässä ampumiseen. Sormien paleleminen ja kohmeinen kömpelyys on minulle oikeastaan suurin ongelma ja vaikea ratkaista, koska hanskat (etenkin lämpöiset ja paksut) häiritsevät minulla ampumista paljon. Villakynsikkäät ja käsien ja sormien jumppa on toistaiseksi ollut paras ratkaisu.



Jos taivaalta tulee vettä, räntää, kissoja ja koiria, herää minunkin mukavuudenhaluni ja jätän helposti treenin paremmalle hetkelle. Tai vaikka harjoittelen nokittamista tai vain lihasvoimaa sisätiloissa. Myös lepopäivät ovat onneksi tärkeä osa treeniä niin kehon kuin mielenkin kannalta. Vaikka on kunnianhimoa niin riemun täytyy silti pysyä yllä ja jos jousi alkaa kyllästyttää, on tuntunut paremmalta antaa sen lomailla muutama päivä ja jatkaa sitten kun into on palannut.

Syys- ja talviaikaan pääsen onneksi harjoittelemaan toisinaan vanhempieni varastorakennuksessa, jonne on rakennettu minikokoinen jousiammuntasali. Etäisyyttä ei ole kovin paljon, mutta tarpeeksi että tekniikkaa ja tarkkuutta saa harjoiteltua. Lisäksi juuri ampumapaikan seinällä on kokovartalopeili, jota voi hyödyntää tekniikan opettelussa! 

Maasta ampuessa olen ilokseni saanut nyt aika hyvän pitkän vedon. Vieläkin oikea käteni kipuaa liian ylös, jolloin kädet eivät muodosta suoraa linjaa nuolen kanssa. Mutta olen onnellinen kuinka helposti ja luontevasti tämä veto nyt tulee, vihdoin se alkaa olla lihasmuistissa! Kesälläkin saavutin saman vedon, mutta se tuntui aika vieraalta ja paljon voimia vaativalta. Ja sitten välissä taas hukkasin sen!

Ratsujousiammuntaa pääsen Suomessa harjoittelemaan hiukan vähemmän, mutta kuitenkin riemastuttavan usein tällä hetkellä. Maanantai-iltaisin Jatilan tallilla Mäntsälässä pyörii ratsujousiammuntatreenit, joissa pääsee treenaamaan porukalla Jatilan ihanien ratsastuskouluhevosten kanssa. Käytössämme on myös maneesi, joka mahdollistaa illalla pimeällä, kelillä kuin kelillä treenaamisen. Porukalla treenaaminen on myös tosi hauskaa, nuolten kerääminen toimii vastavuoroisesti ja kavereilta saa hyviä vinkkejä.

Nyt olen päässyt myös aloittamaan kunnolla ystäväni Jaffa-arabin kanssa treenaamisen! Jaffa asuu Sipoossa pienehköllä tallilla jossa pääosa kavereista on ravureita. Jaffa on tosi ihana maastokaveri, mutta myös aivan loistava hevonen ratsujousiammuntaan. Se innostui puuhasta heti ja intopiukeana sekä kiihdyttää kovaan vauhtiin että hiljentää nätisti takaisin käyntiin. Ampuminen saa sen kuumumaan, mutta se osaa myös rentoutua hetkessä ja korvat lupsuen kävellä pitkin ohjin samasta kohdasta, jossa äsken juuri laukattiin. Fiksu ja luotettava kaveri!



Vauhti itsessään ei ole ratsujousiammunnassa välttämättömyys, mutta historiaan perustuvassa metsästys- ja sotataidossa hevosen nopeudella on ollut merkittävä rooli. Siksi nykyisissäkin kilpailuissa vauhtia palkitaan nopeusbonuspisteillä ja huipulle pääseminen edellyttää reipasvauhtista hevosta, mielellään tosi nopeaa. Vauhti vaikuttaa ampumisen ajoitukseen ja nuolen lentoon paljon, joten on mahtavaa että pääsen Suomessakin treenaamaan ripeästä arabin laukasta. Hevoselle askelen venyttäminen ja laukkailottelu luvan kanssa on piristävää vaihtelua. Oleellista on, että ratsastaja päättää milloin laukataan ja milloin ei, ja että hevosen vauhti ei perustu pelkoon tai jännittymiseen. Mielelläni annan ratsujousiammunnassa hevosen valita itse laukan tahdin, joten on ihanaa treenata hevosella jonka kanssa mieluisa tahti on sama.

Toki jossain kohdin varmasti tulee ajankohtaiseksi treenata myös hiukan hitaammassa vauhdissa laukkaamista ja ampumista esimerkiksi mutkittelevien puolalaisratojen treenaamista silmälläpitäen. Myös talvella pohjan liukkauden kanssa saa olla tarkkana, mutta nyt hyvällä pohjalla ja varmajalkaisella hevosella on ihana nauttia vauhdikkaan treenin mahdollisuudesta.

Jaffassa oikein hyvä puoli on myös se, että Jaffan kotitallilla ihmiset suhtautuvat lajin harjoitteluun positiivisen uteliaasti. Myös puitteet ovat tosi hyvät: kentällä mahtuu harjoittelemaan vähäsen, minkä lisäksi syksyllä sänkipelloilla saa ratsastaa ja tallille kuuluu vieläpä pieni raviratakin, jossa saa käydä ampumassa silloin kun ravurien treeni ei ole kesken. Mahdollisia ratoja siis riittää! Toistaiseksi hirvenmetsästys ja märät kelit ovat ajaneet meidät pysymään kentällä, mutta odotan innolla pidemmille radoille pääsyä.

Suurin osa kuvista on viime sunnuntain treenistä. Kuvista katsomalla on todella hyvä mahdollisuus oppia ja tarkkailla omaa tekniikkaa. Suosittelen! Ja hei, katsokaa kuinka pitkänä vetoni on pysynyt Suomeen paluun jälkeenkin, jee! Olen tosi tyytyväinen. Myös käsien ja nuolen muodostama linja sunnuntain kuvissa on hyvä, tämän päivän treenissä otettu aloituskuva ja video paljastaa että käteni yrittää jälleen pyrkiä palaamaan ylöspäin. Kiinnitän siihen siis jatkossa taas enemmän huomiota!

Antoisia syystreenejä ja ihania hetkiä syksyn pimeyteen!





video


Kuvat ja video: Miro Lahtela, poikkeuksena kuva Iranista Ali Ghoorchian





keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Syksy Iranissa


Autumn in Iran


I decided to start my school a bit later this autumn so I ended up leaving to Iran for a month of training and working. Now we had a lot of time until the next competition so we focused hardly just on getting my technique better. One month of training on foot and on horse mostly just single shot paid off good results: my draw is now much better! I was also working a bit less. Still I was riding 2-7 horses per day but with less pressure, so I was more relaxed. I also had some time for traveling to Tehran and Caspian Sea! As a reward for good results with learning we went for 100 km endurance riding trip to the mountains. What a wonderful experience! In the end of my stay group of 4 other Finnish girls arrived. With them the training was a bit different and I was riding mostly the not so experienced and a bit difficult horses. Training with them was excellent practice and I was learning and enjoying a lot!

*

Korean kisojen jälkeen palasin kouluun, mutta olin jo jäänyt kaikilla kursseilla jälkeen sen verran paljon että sovimme opettajien kanssa että aloittaisinkin kouluni seuraavassa periodissa lokakuun lopulla. Päätös oli helpotus ja kun minulle jäi kuukausi aikaa ja Iranissa oli tarjolla töitä, lähdin jälleen kerran innoissani Alin oppiin. 


Tämä matka oli sikäli erilainen, että seuraaviin kisoihin on vielä reilusti aikaa ja päätimme palata takaisin ihan perusteisiin. Myös töitä hyväksyin nyt hiukan vähemmän, joten ehdin pikkuriikkisen matkailla ja nauttia kiireettömyydestä ja hevosista. Tämäkin toki tarkoitti että ratsastin 2-7 hevosta päivässä, mutta rennommalla asenteella. Ehdin pitkästä aikaa käydä Teheranissa, ihailla perjantaibasaarin antimia, tutustua hiukan hevospoolon maailmaan ja matkustaa Alborz-vuorten toiselle puolelle Kaspianmerelle. Iran on upea maa jossa riittäisi nähtävää ja koettavaa matkaillenkin koko kuukaudeksi, mutta edelleenkään en malta juuri tämän enempää poistua hevosten ja treenin parista.


Nyt viimeistään oli aikani muuttaa tekniikkani paremmaksi ja teimme todella töitä sen eteen. Koko kuukauden ajan ammuin selästä lähes joka ikinen päivä, mutta vain kahtena päivänä muuta kuin single shottia. Treenasin maasta paljon ja alkureissusta Ali totesi, että seuraavana keskiviikkona minulla olisi koe ja jos silloin vielä ammun lyhyellä vedolla, hän ei enää opeta minua. Niinpä jätin pois kaikki ajatukset nopeudesta, hevosesta tai edes osumisesta ja vietin aikaa vain etsien oikeata tekniikkaa ja pitkää vetoa. Ammun usein kädet liian ylhäällä, joten hyvin tärkeää oli myös siirtää käsien asentoa alas.
Ensimmäinen hyödyllinen oivallus oli vaihtaa nuolet pitempiin. Ali demonstroi minulle erittäin hyvin, miten virheellinen ajatus maksimivetopituudestani minulla oli. Mittasimme aukilevitettyjen käsiemme pituuden sormenpäistä sormenpäihin ja eroa minulla ja Alilla oli vain viitisen senttiä! Sekin ero tulee Alin hartioiden leveydestä, käsivartemme ovat yhtä pitkät. Viisi senttiä Alin vetoa lyhyempi veto minulla saa siis olla, mutta ei enempää. Pitkien nuolten kanssa minun ei tarvinnut jännittää vedon loppumista kesken ja ne suhahtivat matkaan aivan eri nopeudella ja voimalla kuin vanhaan vetopituuteeni katkaistut nuolet.

Harjoittelua helpotti myös se, että siirryimme erämaan halki kulkevalle laukkaradalle treenaamaan. Laukkaradalla hevoset innostuvat tavallistakin reippaampaan vauhtiin, mutta kohde on maassa matalammalla kuin ratsastaja eikä houkuttele nostamaan käsiä korkealle, toisin kuin kukkuloiden välisessä laaksossa oleva ratamme jossa kohde on ratsastajan korkeudella tai ylempänä. Harjoittelin usein kahdella laukkaratsu-uransa päättäneellä kisavoittajalla, Givellä ja Gustawilla. Give on hyvin rauhallinen tummanruunikko oripoika joka oppi ratsujousiammunnan idean nopeasti ja jonka vauhdista on helppo keskittyä ampumiseen. Rakkauteni Gustaw toi vauhdillaan haastetta osumiseen sillä myös ajoituksen täytyi olla täydellinen, mutta osumat maistuivatkin sitten aina todella makeilta kun niitä tuli!


Koska sain hyviä tuloksia aikaiseksi tekniikkani kanssa, lähdimme palkinnoksi pitkälle ratsastukselle. Alkuperäinen suunnitelma oli ratsastaa vuorten halki Alin kotikylään Taleghaniin, mutta epäonnekseni unohdin mainita Alille unikäyttäytymisestäni. Niinpä kun hän kolmelta yöllä yritti herättää minua lähtöön, olin kuulemma avannut silmät, kieltäytynyt nousemasta, ollut hyvin kiukkuinen ja nukahtanut uudestaan. Oikeasti heräsin vasta kuudelta aamulla hämmentyneenä siitä, miksei Ali ollut herättänyt minua yöllä kuten lupasi. Noh, asian selvittyä päätimme lähteä seikkailulle joka tapauksessa, mutta muutimme suunnitelmaa. Rakastan erityisesti yhtä isoa vuorta joka kohoaa horisontissa ja halusin päästä valloittamaan sen. Ali ei ikinä aiemmin ollut ratsastanut sille suunnalle, mutta päätimme ottaa haasteen vastaan ja lähteä "Toblerone-vuoren" valloitukseen. Ratsuina meillä olivat turkmeenitamma Bojhan ja kurdiristeytysori Sardar, uskomattomat väsymättömät pikku hevoset.


Matka eteni melko hyvin ja pääsimme kiertämään vuoren toiselle sivulle, josta aukeni huikea pudotus alas laaksoon ja näkymä vuoren sivustaan. Olimme innoissamme saavutuksesta, mutta samalla näimme että itse vuorelle kiipeäminen olisi hengenvaarallinen yritys tältä sivustalta, rinteet olivat todella jyrkät ja kallioiset. Matka näkymineen oli silti kokemisen arvoinen ja mieli korkealla etsiydyimme pienelle purolle, jonka luona pidimme lounastauon ja suunnittelimme jatkoa. Päätimme seikkailla tietä pitkin pieneen vuoristokylään, jossa kävimme kaupassa ostamassa kevyet illallistarvikkeet ja söimme jäätelöt. Tästä voimaantuneina ratsastimme vielä ennen auringonlaskua vuoristosolaan jossa olemme olleet kerran aikaisemminkin ja pystytimme sinne leirin.

Rakensimme tulen, keitimme teetä johon lisäsimme villiyrttejä, söimme juustoa, leipää ja halvaa. Hevoset rouskuttivat tuoretta ruohoa ja illan hämärtyessä villisiat kuopivat ja liikuskelivat lähistöllä. Meillä oli yöpymistarvikkeet mukana ja mietimme yöksi jäämistä, mutta lopulta kuitenkin päätimme vielä ratsastaa myöhään illalla takaisin kotiin. Sardarille tämä oli ensimmäinen kokemus leirielämästä, joten oli hienoa että se sai hyvän ja tarpeeksi lyhyen kokemuksen. Pimeässä ratsastaminen oli myös hauska kokemus, sillä meillä ei ollut edes kuutamoa ja vanhoissa puutarhoissa lehdet peittivät vähänkin taivaalta tulevan valon. Luotettavien, varmajalkaisten hevosten kanssa matka kotiin taittui kuitenkin turvallisesti ja reippaasti. Kilometrejä matkallamme kului hiukan yli sata ja nukuimme kaikki, niin hevoset kuin ratsastajatkin, hyvin sikeästi kun aamuyöllä kellahdimme omiin sänkyihimme.


Reissuni loppupuolella seuraamme liittyi viikoksi neljän suomalaisen seurue: Anni, Nina, Bea ja Katariina. Viikon ohjelma poikkesi tavallisesta kun treenasimme porukalla ja se oli hyvin antoisaa. Vaihtelua toi myös se, kun hevosia liikuttamassa olikin nyt kahden sijaan kuusi ihmistä. Töitä tarvitsi tehdä siis hiukan vähemmän, mutta toisaalta pääsin treenaaman lähinnä vain kokemattomampien ratsujousiammuntahevosten kanssa. Alikin harvoin treenaa näillä hevosilla, sillä ne vaativat paljon keskittymistä eikä omalle ampumiselle ole ihan niin paljon aikaa. Niiden kanssa ampuminen on kuitenkin todella arvokasta harjoitusta esimerkiksi kisoja ajatellen. Haaste on myös aina nautinto, opin taas todella paljon sekä ratsastuksesta että ratsujousiammunnasta näiden hevosten ansiosta!

Gustaw on tästä hevosporukasta kokenein ja jokapäiväisessä liikutuksessa sen vauhtikin hidastui aika paljon. Kuitenkin muille hevosille se oli hyvin herkkä ja paljon tanssivaisempi kuin vain kaksin Alin kanssa ratsastaessa, joten keskittyä täytyi joka hetki. Se oli jokapäiväinen vakioratsuni ja on ilo huomata miten olemme kehittyneet. Edelleen osuminen on aika haastavaa, mutta ei enää samanlainen uskomaton suoritus kuin ensimmäisillä kerroilla sen kanssa. Ihana Gustaw on todella nopea oppimaan ja hidastaa helposti pyytämättäkin radan lopuksi, joten haastavaa sen kanssa oli radan alun loikat ja tanssi, muuten sen kanssa sai rentoutua ja keskittyä ampumiseen.

 



Työkseni ratsastin ja kerran myös ammuin San Miegolla, joka on upea rautias ori ja Alin varsan Akwanin isä. Sen askeleet eivät ole erityisen tasaiset, eikä se kiihdytä täyteen vauhtiin radan alussa kuten muut, vaan koko radan ajan vauhti kiihtyy tasaisesti mikä haastaa ampumisen ajoittamista. Sillä ei ole oikeastaan aikaisemmin ammuttu, mutta se käyttäytyi todella hyvin ja myös rentoutui nopeasti odottamaan omaa vuoroaan. Rakastan näiden hevosten älykkyyttä ja nopeaa oppimista, sillä vielä maaston alussa San Miego oli hyvin kiihdyksissään mukana olevista tammoista.

Haastavin hevosprojektini tällä matkalla oli harmaa pieni kurdiori Khalife. Hevonen on todella herkkä ja kiltti, mutta omistaja ei ole kummoisempi ratsastaja ja ongelmaratkaisuna käytti valitettavasti aina vain kovempia varusteita, kunnes nyt sitten luovutti ja antoi hevosensa meille treenattavaksi. Pikkuori painoi alkuun surkeana päänsä ihmisiä nähdessään ja heti selkään noustessa yritti rynnätä laukkaan. Maastossa sillä oli ikävä tapa stopata tai peruuttaa hurjaa vauhtia, etenkin purojen ylittäminen oli hankalaa. Myös kotiin ryöstäminen oli temppu jonka se oli oppinut. Ratsastelin sillä kentällä paljon ja harjoittelimme vain rentoutumista, sitä että ratsastaessa voi ihan vaan kävellä ja ihan vaan olla kivaa. Khalife alkoikin pehmentyä ja olla todella miellyttävä, mutta etenkin laukassa se välillä "lukkiutui" ja kontakti katosi niin että pysäyttäminen oli vaikeaa. 

Yhtenä päivänä Ali päätti laittaa minut testiin ja ampumaan Khalifelta. Se on radalla todella nopea ja tasainen, mutta radan päätteeksi hyvin vaikea pysäyttää. Onneksi kukkuloita saattoi käyttää hidasteena! Alkuun kaikki meni ihan hyvin, mutta kun Ali antoi minulle lisää nuolia käsiin, säpsähti Khalife sulkien kahinaa ja huomasi oitis etten ollut ihan keskittynyt, joten sinkosi täyttä vauhtia tallille päin. Viskasin äkkiä kaiken ylimääräisen käsistäni ja kiisimme jonkin matkaa ennen kuin löysin sopivan turvallisen paikan pysäytykselle, sillä hepparessu ei laukkapaniikkiin kunnolla jouduttuaan pysähtynyt millään muulla kuin nopealla käännöksellä oikealle. Palasimme hiukan nöyrinä takaisin radalle, missä muut jatkoivat treenejään. Lähdimme uudelle yritykselle ja adrenaliini auttoi, ammuin kovasta vauhdista taulun keskelle! Riemastuneena tuuletin ja hapuilin ohjia käsiini mutta ääks, ne olivatkin hevosen hiestä liukkaat kuin saippua ja liusuivat hyödyttöminä käsissäni. Teimme taas pikku kierroksen kukkuloiden ympäri ennen sopivan stoppipaikan löytymistä, onneksi tunnen maastot jo hyvin. Palasimme taas radalle hiestä märkinä ja molemmat hengästyneinä, joten kävelimme loppuajan jotta Khalife palautuisi. Tämä on toistaiseksi vaikein kokemus mitä minulla on Iranissa tai ratsujousiammunnassa ylipäätään ollut, mutta se oli hyvä oppitunti.

Ratsujousiammuntatreenin lisäksi ratsastimme vuorilla, sillä se on erinomaista harjoitusta niin oman kehon kuin hevostenkin hallintaan. Kuumaveriset arabit ovat erilaisia ratsastaa kuin mitkään Suomessa ratsastamani hevoset, eivät parempia eivätkä huonompia, mutta erilaisia. Myös maastot ovat hyvin erilaisia kuin Suomessa ja minäkin muistin taas ihailla vielä erityisen paljon Iranin luontoa, johon nyt on tullut tietty tottuminen ja jopa turtuminen. Ratsujousiammunnassa hevoseen ja itseensä luottaminen on ensiarvoisen tärkeää ja sama luottamus kehittyy haastavilla vuorenrinteillä kiipeillessä. Hevoselle täytyy antaa vapaus valita askeleensa ja käyttää kehoaan, mutta samalla pitää huoli etse pitää kiinni ratsastajan valitsemasta reitistä.
                               
Teimme myös erilaisia maasta ampumisen harjoituksia, joista tykkäsin kovasti. Erityisesti pitkältä matkalta ampuminen on niin hirmuisen hyödyllistä, että on pakko etsiä sopiva paikka myös täältä Suomesta talvikaudelle. Välillä hyvä tekniikka löytyi, välillä hukkui, mutta selvemmin ja selvemmin tiedän virheeni ja ne mielikuvat, joilla voin palauttaa ampumisen oikeanlaiseksi. Myös sihti alkoi löytymään uudenkin tekniikan kanssa!

Oli myös antoisaa seurata muiden kehittymistä ja arvostukseni Alia kohtaan opettajana kasvoi vielä entisestään. Arvostan Alin kykyä löytää oppilaidensa vahvuudet ja kannustaa (...ja uhkailla...) hyvät puolet pintaan ja kukoistukseen. Muut suomalaiset olivat myös todella kivoja ja lahjakkaita, oli kivaa tutustua ja varmasti näemme vielä jatkossakin kaikkien kanssa!




Tämän reissun treeni ei ollut niin vaihtelevaa ja monipuolista kuin aikaisemmilla matkoilla, mutta tulokset puhuvat puolestaan. Kun suomalaisporukan lähdettyä kiipesin taas Sardarin selkään, tuntui kotoisalta ja väsyneenäkin ammuin hyvät tulokset: suoritin International Horseback Archery Alliance:n postal match-kilpailun unkarilaisen radan pisteillä 71,71! Iso parannus aikaisempiin unkarilaisen radan suorituksiini.

Tämä on minulle erittäin hyvä uutinen etenkin siksi, että olen nyt vain pieneen sääntötenttiin vastaamisen ja yhden opetuskerran päässä virallisesta Suomen Ratsastusjousiampujain Liiton hyväksymästä opettajan tittelistä! Ali on opettanut minua myös opettajan tehtävään ja minulle opettaminen on todella mielenkiintoista, sillä asiat selkiytyvät omassa päässäni kun puen ne sanoiksi tai näytän yksityiskohtaisesti. Onneni on myös se, että jos en tiedä jotain, voin aina kääntyä Alin puoleen ja saada selityksen, sillä vielä en ole kohdannut ongelmaa johon hän ei osaisi auttaa.

Seuraavana ohjelmassani onkin pieni ratsujousiammunnan lauantaikurssi Mäntsälässä 29.10. ja sitten Alin saapuminen Suomeen ja kurssit Seinäjoella 12.-13.11. ja Mäntsälässä 19.-20.11. Joitain paikkoja on vielä vapaana, joten jos ratsujousiammunnan kokeileminen kiinnostaa, voi minuun ottaa yhteyttä anna@hirs.fi !

Kohti seuraavia haasteita!

Kuvat: Ali Ghoorchian