maanantai 25. joulukuuta 2017

Aavikolta vuorille




Iranin kansainvälisten ratsujousiammuntakilpailujen päätyttyä jäin vielä viideksi päiväksi Iraniin auttamaan valmentajani Alin hevosten kotiinkuljetuksessa ja oppimaan kotiläksyjä talvikauden treenejä varten. Vuoden viimeiset isot kisat olivat nyt ohi hienoin tuloksin ja vaikka aika ennen niitä oli niin työntäyteistä ettei treenille juuri jäänyt aikaa, niin nyt saimme keskittyä taas tekniikkaan sekä ampumiseen niin maasta kuin ratsainkin.


Pitkä 800 kilometrin automatka Iranin keskiosasta Yazdista pohjoiseen Alborz-vuorten kupeeseen Kordaniin sujui hyvin, vaikka olimmekin väsyneitä. Vuorilla viileä ilma pureutui heti luihin ja ytimiin autosta ulos astuessa ja kaikkiin lämpimiin vaatteisiin ja viltteihin toppautuen kömmimme sänkyihimme nukkumaan. Nyt kun meillä ei ollut edes tavallista pientä sähkölämmitintä käytössä niin savitalon sisälläkin oli pakkasta, mutta onneksi lampaankarvaliivi ja villapeitot pitivät hyvin lämpimänä.

Kaksi seuraavaa päivää Ali vietti pääosin hoitaen asioita kaupungilla ja minä nautiskelin rauhallisesta tallielämästä maastoillen vuoristossa Gisoomilla, Narmashirilla ja Sefidillä sekä ampuen maasta. Rakas kurdiori Sardar oli myyty Yazdiin ja myös Bojhanin omistaja oli vaihtunut, joten hevostilanne on nyt erilainen. Gisoomin varsa Baroot on nyt jo melkoisen suuri, mutta kulki edelleen kuuliaisesti mukanamme maastoilla.

Nyt on hyvä hetki uusille ampumiseen liittyville tutkiskeluille, jotka ovat houkutelleet mielen perällä jonkin aikaa. Niinpä lähdin nyt testailemaan niin että käänsinkin viineni oikealle lonkalleni osoittamaan taakse, eli hyvin perinteiseksi ratsujousiammuntaviineksi joka on sallinut miekan, keihään ja muiden aseiden käyttöä vapaammin kuin viine, jossa nuolet voivat tulla käsien tielle. Otin kokeiluun myös hiukan erilaisen nokitustavan. Tämä viine on hiukan hitaampi käyttää kuin vasemman puolen viineni, mutta tykkään siitä kuitenkin kovasti. Nyt on hyvä hetki harjoitella enemmän sen käyttöä ja harkita jäisinkö käyttämään sitä jatkossakin vai vaihdanko vielä takaisin vasemman puolen viineen, jonka kanssa treenaamista jatkan tässä ohella myös. Lisäksi Ali opetti minulle hiukan erilaisen khosravani-otteen jolla ampua. Testasin otetta ja nuolten lento tuntui paremmalta, joten jään jatkamaan testejä tämän otteen kanssa vaikka se tarjoaakin myös monia virheen mahdollisuuksia. Päivitän näistä testeistäni lisää kunhan ehdin ampua tarpeeksi muodostaakseni varmemman mielipiteen.

Kävin kokeilemassa näitä muutoksia myös hevosenselästä ampuen yksittäistä maalitaulua. Yhden treenin kävin tekemässä yksin Gisoom-tamman kanssa Baroot tarkkana opettajanani Alin ollessa kaupungilla, ja sen jälkeen kävimme pariin kertaan ampumassa Alin kanssa. Selästäkin osumat tuntuivat hyviltä, joskin 12 metrin etäisyydellä radasta seisova 40 cm x 40 cm maalitaulu oli melko haastava vastustaja. 

Päivät hurahtivat vikkelään ja kotimatka alkoi kutsua. Uusia juttuja makustellen kohti tulevaa!



tiistai 5. joulukuuta 2017

The 1st International Equestrian Martial Arts Competition in Iran


Single Shot hiekkamyrskyssä. (c) Amir Abravi

Opettajani Ali Ghoorchianin vuosien haave ja kuukausien työ palkittiin, kun marraskuun lopulla järjestettiin The 1st International Equestrian Martial Arts Competition in Iran eli Iranin ensimmäinen kansainvälinen ratsutaistelulajien kilpailu. Kilpailun järjestäjinä toimivat The Equestrian Federation of I.R. Iran sekä The World Horseback Archery Federation. Kisa oli monin puolin ainutlaatuinen, sillä esimerkiksi vuosikymmeniin Iranin kansainvälisissä ratsastuskilpailuissa ei ole ollut osanottajia näin monesta eri maasta. Ali kutsui minut sekä puolalaisen Anka Sokolskan apureikseen viimehetken kisajärjestelyihin ja hevosista huolehtimiseen, joten vietin Yazdin aavikon laidalla pari viikkoa ennen kisan alkua. Tein siitä ajasta erillisen kirjoituksen, jossa kerron myös enemmän upeasta historiallisesta kisa-alueesta Saryazdista.

Vanhasta karavaanien pysähdyspaikasta eli karavansarasta kunnostettu hotellimme täyttyi naurulla ja puheensorinalla sitä mukaa kun kansainväliset kilpailijat saapuivat tipoittain paikalle. Karavansara oli käytännössä suuri neliön mallinen sali pöytineen ja persialaisine lokoilunurkkauksineen, ja ihmisten omat hotellihuoneet sijoittuivat kaikille sen reunoille. Niinpä tunnelma oli kaiken aikaa ihanan yhteisöllinen kaikkien kerääntyessä luonnollisesti yhteen, mutta tarvittaessa oli mahdollista hipsiä oman huoneen suojiin lepäämään.

Ensimmäisen päivän ohjelmassa oli hevosiin tutustumista, jotta kaikki kilpailijat löytäisivät mieleisensä kisaratsun. Minun ratsukseni oli määräytynyt paikallisen ystävämme Naser Rahmatin kiukkuinen tamma Khatun (farsiksi kuningatar), joka ei juurikaan välittänyt vieraista ihmisistä vaan potki ja puri hanakasti, mutta johon olin ehtinyt hiukan ystävystyä ja yhden ratsastuksen perusteella tykästyä. 

Kävelimme lyhyen matkan seuraavalle karavansaralle, jonka huoneisiin ja kammioihin oli nyt majoitettu kisahevoset. Ali ehdotti kullekin kisaajalle hevosta joka voisi olla tälle mieleinen ja toiveiden mukainen, ja minä puolestani autoin löytämään hevosten varusteita ja kertomaan hiukan niiden luonteista. Kun kaikki olivat valmiita, hyppäsimme hevostemme selkään ja ratsastimme ulos karavansaran porteista edessämme levittäytyvälle aavikolle. Teimme lyhyen ratsastuksen aavikolla jotta ihmiset pääsivät hiukan tutustumaan hevosiinsa ja sen jälkeen suuntasimme kisaradalle. Kokeilimme jokainen muutamia laukkoja jotta saimme tuntumaa siihen, miten hevonen käyttäytyisi kisan aikana. Sitten vaihdoimme ratsastajia ja annoin ratsastukseen tyytyväisenä Khatunin paikalliselle ratsujousiampujalle Hosseinille, joka olisi sen toinen ratsastaja kilpailussa. Ihmiset löysivätkin hyvin mieleisiään kisaratsuja ja jalkojen viilentämisen kautta veimme ne takaisin tallille.

Söimme hotellilla herkullisen lounaan ja lähdimme seuraavaksi vierailemaan upeassa sassanidiaikakauden linnakkeessa, Arg Saryazdissa. Olin vieraillut linnalla jo kahdesti aikaisemmin, mutta sen seurauksena kihisin vain suuremmasta innosta päästä jatkamaan tutkimuksia sen kapeilla käytävillä ja mystisissä tunneleissa. Linnalta palattuamme söimme maistuvan illallisen ja vietimme hiukan iltaa ennen nukkumaanmenoa.
(c) Katariina Cozmei


Vielä seuraavakin päivä oli varattu harjoitteluun, joten suuntasimme jälleen aamulla tallille ja tällä kertaa pääsimme ampumaan radalla, jonne oli laitettu maalitauluja Korean Serial Shotin ja Persian Trackin mukaisesti. Kierroksia ei ollut kovin montaa, joten yritin käyttää ne mahdollisimman hyvin. Aloitin ampumalla Korean Serial Shottia eli 30 metrin välein olevia maalitauluja, jotka oli sijoitettu 7-8 metrin päähän radasta. Khatunin vauhti oli juuri sopiva ja pystyin keskittymään ampumiseen hyvin, aikaa oli noin kolme sekuntia per nuoli. Olen tottunut treenaamaan paljon kauempana oleviin kohteisiin, joten nyt nämä lähempänä olevat suuremmat kohteet tuntuivatkin aika helpoilta ja wau, ammuin heti ensimmäisellä kierroksella kolmeen tauluun neljästä täysosuman eli viisi pistettä. Takaisin lähtöviivaa kohti ratsastaessani kerroin silmät suurina Alille suorituksestani, ja tyytyväisenä nyökyttelevän opettajani kanssa totesimme että Serial Shot oli nyt hyvä jättää hautumaan kisaa varten ja käytin muutaman viimeisen treenikierroksen haastavan Persian Trackin harjoitteluun. 

Oman treenini jälkeen annoin Khatunin jälleen Hosseinille ja kiirehdin hakemaan muita kisaajia avustavan Alin kisaratsun Sardarin, jotta hänkin pääsi ratsastamaan treenikierroksensa. Tuulennopea Sardar kuitenkin teki askellusvirheen radan päädyssä olevassa kurvissa, kompastui ja kaatui vauhdikkaasti. Ali iski kylkensä ja jäi osittain Sardarin alle, mutta pääsi kuitenkin ylös ja vakuutteli olevansa kunnossa, joten riensin pitelemään Sardarin päätä kun jouduimme leikkaamaan sen satulavyön poikki, jotta saimme satulan pois sen selästä ja kieräytettyä sen pois hiekkavallilta. Fiksu Sardar antoi meidän työskennellä rauhallisesti tilannetta seuraillen ja ei ollut moksiskaan koko onnettomuudesta, vaan ponkaisi pystyyn hyvään asentoon kierähdettyään ja seurasi sitten minua tyytyväisesti kun taluttelin sille pitkät loppukäynnit ja viilensin sen jalat. Ali puolestaan sai kovan flunssan lisäksi kiusakseen pari murtunutta kylkiluuta, mutta päätti kuitenkin silti kisata.

(c) Katariina Cozmei
Lounaan jälkeen kävin vielä treenaamassa maasta ampumista ja illalla ohjelmassa oli bussikyyti 30 kilometrin päähän Yazdin keskustaan, jossa meitä odotti mieletön illallinen kauniissa vanhassa ravintolahotellissa, jonka puutarha lumosi kauneudellaan. Vatsa ääriään myöten täynnä oli hyvä kellahtaa sänkyyn nukkumaan ja valmistautumaan tulevaan.

Ensimmäisen kisapäivän aamu sarasti viileänä ja todella tuulisena. Aamiaisen syötyämme siirryimme tallialueelle valmistelemaan hevosia avajaisseremonian lippukulkuetta varten. Suomen edustajina tässä kilpailussa olivat minä sekä ystäväni Anni Jauhiainen, ja näppärästi myös tammamme Khatun ja Bahar olivat kaveruksia, joten pystyimme ratsastamaan lähekkäin ja kokeilimmekin erilaisia katrilliharjoituksia odottaessamme aavikolla siirtymistä avajaisseremoniaan. Seremonia pidettiin hotellia vastapäätä sijaitsevassa karavansarassa, jonne toinen toistaan tärkeämmät vieraat asettuivat. 

(c) Youngsup Kim
Lipunkantajina kulkueessa olivat paikalliset kuuromykät opiskelijat. Asetuimme Suomen lippua kantavan perinteiseen asuun pukeutuneen naisen lähelle odottamaan. Kulkueen ensimmäisinä kulkivat koreasti koristellut kamelit ja niiden perään lähtivät lipunkantajat sekä maan edustajat hevosineen. Kuljimme sisään karavansaran portista, yleisö aploodeerasi ja värikkäät liput liehuivat. Khatun epäröi hiukan, mutta kulki kehotuksestani rohkeasti areenan halki, tervehdimme yleisöä hymyillen ja jatkoimme ulos linnakkeen takaportista. Hevosten seremoniaosuus oli tässä ja veimme ne takaisin tallille ratsastaen rinnakkain aavikon halki kuin entisaikojen soturit konsanaan. Kiiruhdimme jalkaisin takaisin seremoniaan, jossa kuulimme tärkeitä puheita, perinteistä musiikkia, lasten runonlausuntaa ja viittomakielistä tanssia. Myös UNESCO lähetti tervehdyksensä tälle historialliselle tapahtumalle.

Avajaisten jälkeen nautimme lounasta ja aloimme sitten valmistautua ensimmäiseen kisarataan eli Single Shottiin. Tehtäväni oli hoitaa ja varustaa Khatunin lisäksi myös Alin kisaratsu Sardar, sillä Ali itse viiletti hoitamassa kisajärjestelyjen juoksevia asioita. Ensimmäisessä kisaryhmässä oli yhteensä kahdeksan ratsastajaa, eli suurin osa kansainvälisistä kilpailijoista. Kun kaikki olivat valmiita, siirryimme lämmittelemään hevosia kisa-alueelle. Tuuli vaikutti päivän aikana vain yltyneen ja aloin pian täristä kylmästä, vaikka minulla olikin merinovillakerrasto perinteisen kisa-asuni alla. Saimme jokainen yhden lämmittelylaukan ja aloitimme sen jälkeen kilpailukierrokset. 

(c) Alan Le Gall
Single Shot -radalla on nimensä mukaisesti vain yksi kohde 10 metrin etäisyydellä radasta. Yksinkertaisuudessaan tämä rata on uskomattoman vaikea, sillä henkinen paine on kova ja oikeaa hetkeä on maltettava odottaa ja kaikki tehtävä juuri oikein, jotta osuma olisi hyvä. Nyt paineita ei lainkaan helpottanut riepottava tuuli, joka nostatti hiekkaa ilmaan ja sai niin maalitaulut kuin ajanottolaitteetkin lentelemään ympäriinsä kukin vuorollaan. Hytisin radan alussa Khatunin selässä, yritin suojata silmiäni ilmassa lentävältä hiekalta ja seurasin kun kisaajat ennen minua lähtivät suorituksiinsa. Lopulta oli oma vuoroni, joskin jouduin jälleen odottamaan että ilmaan lennähtänyt ajanottolaite saatiin paikalleen ja tuettua. Yritin odottaa suotuisaa hetkeä jolloin ilmassa ei olisi kaikkein pahinta hiekkapilveä, mutta se osoittautui melko mahdottomaksi joten lähdin matkaan. Radalle päästyäni huomasin että aloitusviivan ajanottokone lensi tiehensä, joten arvelin ettei minulle välttämättä saataisi aikaa, mutta päätin silti yrittää ampua. Nokitin silmät kiinni ja maalitaulun kohdalla lähetin nuolen matkaan niin, että lähes hämmästyin kun näin sen napsahtavan tauluun ja tuovan minulle yhden pisteen! Lisäksi ajanottolaite oli onnekkaasti lentänyt tiehensä vasta aloitusaikani otettuaan, joten pääsin jatkamaan normaalisti toiselle kierrokselle.

(c) Youngsup Kim
Aavikolla säätilat muuttuvat nopeasti, ja jo tässä ajassa tuuli sai puhallettua pilvet syrjään, aurinko alkoi paistaa taivaalta ja hiekka ei enää pöllynnyt ilmaan. Niinpä lähdin toiselle kierrokselleni paljon paremmassa mielentilassa, pääsin oikeasti keskittymään ja jes, neljän pisteen osuma! Nopeusbonuksineen yhteispisteeni tältä radalta olivat 13,2 ja pääsin sillä sijalle 9 / 23!

Seurasin vielä muiden kilpailijoiden suorituksia, joiden päätteeksi aurinko alkoikin jo painua vuorten taakse. Lämmin illallinen kelpasi hiukan kylmettyneille kilpailijoille hyvin ja uni lämpöisen peiton alla maittoi.

Seuraava aamu valkeni jo lämpimämpänä ja aurinkoisena. Kaksi maakotkaa lipui laiskasti sinisellä taivaalla kisa-alueen yläpuolella. Heti aamusta kilpailtiin Double Shot, jossa radan ensimmäistä maalia ammutaan etuviistoon ja toista takaviistoon. Ensimmäisellä kierroksella on osuttava ainakin toiseen tauluista, jotta saa jatkaa toiselle kierrokselle. Lähdin radalle hyvässä mielentilassa ja ammuin ensimmäisestä maalitaulusta täysosuman 5 pistettä sekä toisesta maalista 3 pistettä! Iloisin mielin palasin radan alkuun ja halusin nyt metsästää täysosuman myös backshot-kohteesta. Niin sitten teinkin, sain toisesta maalitaulusta 5 pistettä, mutta ensimmäisen maalitaulun kohdalla tein pienen jousikäden virheen ja nuoli napsahti taulun yläreunaan osuma-alueen ulkopuolelle. Kaikkiaan olin suoritukseen kuitenkin tyytyväinen, ja vielä häkeltyneen onnellisempi olin kun näin tulokset: yhteispisteillä 20,6 pääsin Double Shotissa sijalle 2 / 23!
(c) Katariina Cozmei

Heti Double Shotin perään kilpailtiin Serial Shot, jossa 5 kohdetta odottivat metsästäjäänsä 30 metrin välein toisistaan. Vähintään 3 kohteeseen on osuttava saadakseen jatkaa seuraavalle kierrokselle. Treenipäiväni perusteella odotin tätä rataa sekä innolla että jännityksellä ja syöksyin matkaan täynnä adrenaliinia. Ensimmäinen kierros alkoikin todella lupaavasti: ensimmäinen maali 5 pistettä, toinen maali 5 pistettä, kolmas maali 4 pistettä, hiukan kiirettä nokittaa, neljäs maali 3 pistettä, iik ehdinkö vielä ampua, viides maali 1 piste! Onnea hehkuen karautin radan päätyyn ja halasin Khatunia. Lähes jännityksestä ja innosta täristen suuntasin takaisin alkuun ja toiselle kisakierrokselle. Nyt jännitykseni kuitenkin alkoi näkyä: ensimmäinen maali 2 pistettä, toinen maali 2 pistettä, pieni sisuuntuminen ja kolmas maali 5 pistettä, neljäs maali 4 pistettä ja vielä kaikki likoon, viides maali 5 pistettä! Säkenöin onnesta radan lopuksi, luovutin Khatunin Hosseinille ja tanssahtelin katsomaan muiden kisaajien suorituksia. Tunnelmani ei olisi voinut olla riemukkaampi, kun illalla sain tietää tulokset: pisteillä 43,92 sijoitus 3 / 23!

Tässä välissä syötiin lounas, jonka jälkeen päivä jatkui vielä yhdellä kisaradalla, ylös päin ammuttavalla qabaqilla. Kisakierroksia oli vain yksi, joten kaikki oli pantava likoon. Qabaq on siitä ärsyttävä rata, että se ei tavallaan ole hirveän vaikea sikäli kun kohde on periaatteessa aika lähellä, mutta kuitenkin se hämää mieltä ja toisaalta ajoituksen on oltava juuri kohdallaan jotta pieneen kohteeseen osuisi. Suurin osa edelläni ratsastavista kanssakilpailijoista ampui ohi pienestä tangon päässä killuvasta metallilevystä, joten paineet alkoivat taas kasautua päässäni. Jos vain osuisin... Lähdin matkaan, yritin odottaa sopivaa hetkeä mutta päädyin kuitenkin ennakoimaan ja nuoleni suhahti ilmaan ohittaen qabaq-kohteen täpärästi. Näin tällä kertaa, ja lopulta 23 kisaajasta osuman qabaqiin kalautti vain 3. Yleisö kuitenkin hurrasi villisti kaikkien suorituksille ja hauskojen kisakumppanien kanssa on aina helppo hymyillä ja nauraa.

Runsaslukuinen yleisö tosin tarkoitti myös sitä, että kaikki halusivat tervehtiä, jutella ja ottaa selfietä eksoottisten ulkomaalaisten vieraiden kanssa. Itsensä sai tuntea varsinaiseksi julkkikseksi, kun ihmiset vaativat valokuvia ja seurasivat innokkaasti minne tahansa menikin. Erityisesti kisan neljä kansainvälistä naisratsastajaa keräsivät valtavasti huomiota ja ihastusta. Tilanteen alkaessa ahdistaa oli kuitenkin helppo luikahtaa muiden ratsujousiampujien joukkoon ja ryhmässä tilanne oli lähinnä hauska. Hotellin omaa rauhaa osasi arvostaa entistä enemmän tämän kokemuksen jälkeen.

(c) Alan Le Gall
Viimeisenä kisapäivänä paikalla oli edustajia Iranin ratsastajainliitosta ja vuorossa olivat viimeiset kisaradat Persian Track sekä The Sword and Spear. Persian Track muistutti kovasti turkkilaista Mamluk-rataa, mutta hiukan eri yksityiskohdilla. Radalle sai lähteä nuoli nokitettuna ja kohteita sai ampua niin monta kertaa kuin ehti, mutta kuitenkin vähintään yhteen kohteeseen oli saatava osuma jotta saisi jatkaa seuraavalle kierrokselle ja vähintään kahteen kohteista oli osuttava jotta saisi aikabonukset. Ensimmäinen kohde oli etuviistoon 45 metrin päässä radan alusta, muistaakseni 8 metrin etäisyydellä radasta ja noin puolentoista metrin korkeudella. Toinen kohde oli takaviistoon heti kiinni ensimmäisessä kohteessa ja matalammalla. Näiden kohteiden jälkeen 35 metrin päässä odotti suoraan sivulle ammuttava maalitaulu, joka oli 12 metrin etäisyydellä radasta. Maalitaulut olivat 60 cm halkaisijaltaan olevia ympyröitä, jonka uloimman renkaan osumasta sai 1 pisteen, toisen renkaan osumasta 3 pistettä ja keskelle osumisesta 5 pistettä.

Khatunin vauhdilla totesin varmimmaksi taktiikaksi ampua ensimmäistä kohdetta melko läheltä, jättää backshot välistä ja keskittyä ampumaan hyvä osuma sideshottiin. Minulla on kuitenkin edelleen vaikeuksia keskittyä ympyrätauluihin joissa ei ole keskustassa mitään samanlaista yksityiskohtaa kuin korealaisissa tiikerinpäätauluissa, joten en mielessäni tähdännyt taulun keskelle vaan koko tauluun, minkä tuloksena nuoleni napsahti ärsyttävästi pari senttiä osuma-alueen ulkopuolelle. Terästäydyin ampumaan hyvin sideshottiin jottei minua hylättäisi ja jes, kolme pistettä! Helpottuneena pääsin toiselle kierrokselle, jolle pääsi ryhmästäni vain kaksi muuta kisaajaa. Yritin nyt keskittyä paremmin, mutta äh ei, täysin sama virhe ja jälleen osuma ensimmäiseen maalitauluun mutta juuri pistealueen ulkopuolelle. Nyt myös toinen laukaukseni oli huonompi, mutta osui kuitenkin juuri uloimman rinkulan reunalle tuoden minulle yhden pisteen. Tällä hurjalla 4 pisteen saaliillani pääsin kuitenkin sijalle 7 / 23, sillä rata oli hyvin haastava muillekin.

(c) Youngsup Kim
Heti persialaisen radan jälkeen valmistauduimme kilpailun viimeiseen koitokseen, miekkaan ja keihääseen. Rata oli avoin alue jousiammuntaradan sisäpuolella ja sinne lähdettiin suora miekka tai shamshir-sapeli valmiiksi kädessä. Ensimmäisenä tähtävänä oli napata miekalla 5 rengasta, pitää ne mukana miekassa, laukata merkkitolpan toiselle puolelle ja jättää miekka renkaineen sinne. Jokaisesta tolpalle tuodusta renkaasta sai yhden pisten. Tolpan jälkeen oli käännyttävä nopeasti takaisin maalialuetta kohti, napattava yksi maahan isketyistä keihäistä mukaan ja lävistettävä sillä maassa odottava 6 x 20 cm kokoinen kohde.  Jos kohteeseen sai tehtyä reiän, sai siitä 1 pisteen, jos sen sai poimittua mukaansa mutta se tippui ennen maaliviivaa sai siitä 3 pistettä ja jos sen kantoi mukanaan maaliviivan yli sai siitä 6 pistettä. Aikakin luonnollisesti merkitsi, sillä aikaraja tälle yhteensä 200 metrin radalle oli 30 sekuntia ja sitä nopeammasta suorituksesta sai lisäpisteitä, hitaammasta suorituksesta puolestaan vähennettiin pisteitä.

(c) Ilnas Azarian
Ennen ratsujousiammunnan aloittamista olen harrastanut Skill At Armsia, joten miekan ja keihään käyttely hevosen selästä on entuudestaan tuttua, vaikka harjoitukset olivatkin erilaisia pohjautuessaan eurooppalaisten ritareiden sodankäynnissä tarvitsemiin taitoihin eivätkä aasialaiseen vauhdikkaaseen kevyen ratsuväen aseidenkäyttöön. Neza-bazia eli tent-peggingiä, eli keihäällä pienen kohteen nappaamista maasta olen kuitenkin harjoitellut aikaisemminkin muutamaan otteeseen Iranissa, ja ehdin kisaa ennen kokeilla renkaiden nappaamista muutaman kierroksen niin että sain jonkinlaisen käsityksen siitä, miten siinä voisi suoriutua. 

Koska rata oli melko vieras valtaosalle kansainvälisistä kilpailijoista mutta kuitenkin tärkeä osa kilpailua Iranin ratsastajainliiton kannalta, sallittiin kaikille yksi harjoituskierros ennen kisan alkua. Valitsin miekakseni persialaisen shamshirin ja sain napattua kaikki 5 rengasta mukaani! En edelleenkään tiedä mikä tarkalleen määrittää sen onnistuuko renkaiden poiminta vai ei, mutta minua auttaa ajatus piston tekemisestä, sillä harjoituksen idea on oppia pistämään käyrällä miekalla niin että se samalla viiltää vihollista, mutta ei tempaudu pois ratsastajan kädestä kovassakaan vauhdissa. Seuraavaksi lähdin tavoittelemaan keihästä, mutta ratsastin hiukan liian vauhdikkaasti enkä saanut napattua sitä mukaani. Palasin poimimaan sen, mutta en keskittynyt tarpeeksi vaan poimittava kohde jäi koskemattomana maahan.

Kierros oli onneksi kuitenkin vasta harjoitusta, ja nyt kun kisa pääsi alkamaan, olin jälleen lähes tärisevän innostunut ja jännittynyt, mutta samalla lähes liekeissä. Laukkasin reippaasti renkaiden luokse ja sain neljä niistä mukaani, jätin ne rivakasti merkkitolpalle ja käännähdin ympäri, hidastin vauhtia niin että sain keihään hyvin napattua mukaani, kumarruin Khatunin kaulalle ja sain lävistettyä pienen kohteen keihääni kärjellä ja kannettua sen koko matkan maaliin saakka! Yhteensä 10 pistettä vajaassa 24 sekunnissa!

(c) Ilnas Azarian
Innokkaana lähdin seuraavalle kierrokselle, jolloin pistoni onnistui hiukan huonommin ja sain vain yhden renkaan mukaani. Nappasin kuitenkin jälleen keihään hyvin ja sain keihästettyä tent-pegging -kohteen mukaani, mutta tällä kertaa se lipsahti irti keihäänkärjestäni ennen maaliviivaa. Sain kuitenkin 4 pistettä ja aikabonukset, eli kokonaisuudessaan 26,92 pistettä ja sijoitus 3 / 23!

Voipuneena mutta onnellisena kisasuoritusten päätyttyä hoidimme hevoset tallille ja siirryimme syömään lounasta, jonka jälkeen oli loppuseremonian ja palkintojenjaon aika. Kuljimme lippukulkueessa paikoillemme salin reunalle ja seurasimme farsinkielisiä puheita sekä hauskan muusikon esityksiä. Seuraavaksi alkoi palkintojenjako ja hehkuin ilosta, kun sain kiivetä Suomen lipun kera palkintokorokkeelle vastaanottamaan mitalit, ruusukkeet ja sertifikaatit Double Shotin hopeasijasta sekä Serial Shotin ja Miekka & Keihään pronssisijasta. Lopulta oli jäljellä enää kokonaiskisan tulosten paljastaminen, joita odotin suurella jännityksellä. Pisteitä näkemättä en tiennyt, voisinko suorituksillani yltää sijoittuneiden joukkoon. Arvelin että saattaisin olla kolmas tai neljäs. 

Ensimmäinen sija julkistettiin ja palkintokorokkeelle kutsuttiin rakas ystäväni ja aivan huikeasti suoriutunut Anka Sokolska! Hurrasin innoissani, ja seuraavaksi leukani loksahti auki kun hopeasijalle kutsuttiin "Miss Anna from Finland!". Kipitin ylpeästi ystäväni rinnalle ja hurrasin kun pronssisijalle vierellemme liittyi unkarilainen Christoph Nemethy. Saimme mitalit, ruusukkeet, sertifikaatit sekä upeat hevospatsaat. Seisoimme hymystä säkenöiden yleisön edessä ja meille soitettiin Puolan, Suomen ja Unkarin kansallislaulut. Oli huikeaa kuulla Maamme-laulun kaikuvan persialaisessa salissa.

Palkintojenjako loppui tähän ja päädyimme poseeraamaan ensin useissa virallisissa kuvissa ja sen jälkeen vielä useammissa selfieissä. Ali bongasi ahdinkoni ja auttoi minua selviytymään ihmisjoukon seasta turvaan hotellin kansainvälisille kisaajille varattuun osaan. Olisin kovasti halunnut julkisesti kiittää Alia valmentajanani toimimisesta ja kaikesta siitä avusta ja tuesta jota olen häneltä saanut, mutta islamilaisessa valtiossa virallisessa tilanteessa en edes saanut kätellä Alia, joten pääsin kertomaan kiitokseni vasta myöhemmin.

Kanssakilpailijat onnittelivat meitä ja samalla pohtivat kovasti, josko vaikka jatkossa naiset siirrettäisiin eri luokkaan kun ikävästi saavutimme kovin hyviä tuloksia. Tunnelma oli riemukas ja illan tullen siirryimme ulos avajaisseremoniassa käytetyn karavansaran kupeeseen grillaamaan, viettämään iltaa ja laulamaan eri maiden lauluja.

Kisoja seuraava päivä oli varattu pienelle turismille. Hyppäsimme pikkubussiin joka kuljetti meidät Yazdiin. Ensimmäisenä pysähdyspaikkana oli zarathurstralainen tulitemppeli, jonka tuli on palanut yhtäjaksoisesti 700 vuotta. Temppeliä ympäröi kaunis puutarha ja oli hienoa nähdä tämä liekki, joka oli säilynyt sammumattomana vihollisten hyökkäystenkin ajan. Zarathustralaisuus oli Persian valtauskonto ennen islamia ja sitä harjoitetaan edelleen monin paikoin Iranissa. Ennen kilpailua olimme Alin ja Ankan kanssa päässeet näkemään kauempaa myös vuoren huipulle rakennetun valtavan kivialttarin, jolle zarathurstralaiset papit kantoivat kuolleet ruumiit ja antoivat ne kotkien ja muiden lintujen syötäväksi. Tämä erityislaatuinen hautaamismuoto on nykyisin kielletty, mutta kivialttarit ovat yhä vaikuttavia ilmestyksiä.

Seuraava pysähdyspaikka oli Yazdin keskusbasaari, jonka sokkeloissa seikkailimme tutkimassa eri kojuja ja ostamassa tuliaisia. Söimme lounasta ja jatkoimme sitten joidenkin kojujen kautta bussilla hienolle moskeijalle. Tutkimme kaunista moskeijaa, sitä ympäröiviä kauppakatuja ja kipusimme sitten perinteiseen kattokahvilaan katselemaan kuinka aurinko värjäsi kattoja kauniin oranssiksi. Viilenevässä ilmassa intialainen chai maistui taivaalliselta. Lopulta suuntasimme takaisin hotellille, jättäen osan kisaajista juna-asemalle. Kisat olivat nyt ohi ja itse kunkin kotimatka saattoi alkaa.


Ei liene yllätys kertoa, että nämä kisat olivat aivan mieletön kokemus. Kisa-alue kauniin luontonsa ja historiaa henkivän tunnelmansa kanssa teki jo itsessään kisaamisesta upeaa, minkä lisäksi hevoset olivat ihania, järjestelyt toimivat hyvin, ruoka oli herkullista ja seura erinomaista. 

Tällä kertaa olin myös ehtinyt valmistautua kisaan henkisesti paremmin Korean kisareissusta oppineena, ja pystyinkin nauttimaan kisaamisesta aivan eri tavalla kun tajusin höllätä kaasua silloin kun voimat alkoivat loppua. Tein kaikilla radoilla omat ennätykseni ja sain tähänastisesti parhaan kansainvälisen sijoitukseni! Enpä siis juuri voisi olla iloisempi, loistava tapa päättää kisavuosi 2017 ja siirtyä talvitreenikaudelle valmistautumaan kohti ensi vuoden haasteita!


 

maanantai 4. joulukuuta 2017

Elämää aavikon laidalla


Iranilainen valmentajani Ali Ghoorchian on useita vuosia haaveillut mahdollisuudesta järjestää kansainväliset ratsujousiammuntakisat Iranissa, ja nyt valtavien ponnistelujen jälkeen suunnitelma muuttui todeksi. Olin innolla ottamassa osaa kilpailuun, minkä lisäksi Ali kutsui minut paikalle etukäteen auttamaan hevosten tuomisessa ja uusien hevosten kouluttamisessa kisaa varten. Sain järjesteltyä kouluasiani niin että lähtöni mahdollistui, joten pakkasin jälleen matkatavarani ja suuntasin Iraniin heti marraskuun alussa.

Lennot sujuivat rutiinilla ja Teheranin lentokentällä minua odotti valmentajani Ali sekä puolalainen ystävämme Anka Sokolska, joka myös oli saapunut auttamaan kisavalmisteluissa ja hevosten kanssa. Ahtauduimme matkatavaroinemme pieneen autoon ja matka 800 kilometriä Iranin keskiosiin ja kohti uutta seikkailuamme saattoi alkaa.

Varokaa kameleita!

Yazd on vanha kaupunki, joka sijaitsee suuren aavikkoalueen laitamilla. Olen vieraillut Yazdissa kerran aikaisemmin viimevuoden keväällä, kun aavikko porotti kuumuuttaan. Nyt talven tullen säätila oli vuoroin lämmin ja vuoroin taas hyytävän kylmä, mutta Yazd oli yhtäkaikki lumoavan kaunis ja kiinnostava kaikkine historiallisine kohteineen. 

Majoituimme ensimmäisiksi päiviksi ystävämme Naser Rahmatin aavikon laidalla sijaitsevalle pienelle tallille. Tallialueeseen kuului pieni huone jossa nukuimme, ulkovessa, ympyrärata ratsujousiammuntaan, ulkoaitaus Naserin oreille sekä talli. Naserilla oli neljä ratsujousiammunnassa erinomaista oria, Tufan, Kavuz, Lor ja V-J, ja lisäksi kaksi upeaa ratsujousiammuntatammaa, Khatun ja Bahar. Talliin majoittuivat myös Alin luota Kordanista matkanneet hevoset Narmashir, Sardar ja Sefid. Elämä tällä pienellä tilalla oli hyvin tiivistä, sillä vietimme kaiken aikamme yhdessä ja nukuimme yöt siskonpedissä pienen huoneen lattialla. Yöt olivat varsin kylmiä, joten kiskoimme päällemme kaikki lämpimät vaatteet ja viltit sekä hevosten loimet. Pöytiä ei perinteiseen iranilaiseen tapaan ollut, vaan aamulla siirsimme peitot syrjään ja katoimme aamiaisen persialaisille matoille keskelle huonetta. Vieraanvaraiset isäntämme tyrkyttivät meille paljon herkullista ruokaa: mintulla ja valkosipulilla maustettuja jugurtteja, yrteillä kuorrutettua kuivattua leipää, hedelmiä, taateleita, pähkinöitä ja ruusuteetä sahramisokerilla makeutettuna. Yksityisyyttä sai lähinnä menemällä vessaan tai talliin, mutta muutoin päivät kuluivat tiiviisti iranilais-puolalais-suomalaisessa yhteisössä, johon kuului Alin, Ankan, minun ja isäntämme Naserin lisäksi hänen parikymppinen poikansa Mehdi ja paikalliset ratsujousiampujat Hossein ja Fallah.

Päivät kuluivat tiiviisti joko hevosten kanssa tai kaupungilla, kun isäntämme halusivat esitellä meille Yazdia ja kävimme tekemässä erilaisia hankintoja kilpailua varten. Kulttuurikohteista vierailimme hienoissa moskeijoissa ja sokkeloisissa vanhoissa basaareissa, ja kisa-asioita hoitaen myös ihan vain hevostarvikeliikkeissä, puhelinkorjaamolla jne. Myös iranilaisen arkielämän seuraaminen ihan vain auton ikkunasta on toisinaan aika viihdyttävää. Liikenne on todella kaoottista mutta silti yllättävän sujuvaa, mutta on vaikea olla kiinnittämättä huomiota viisihenkisiin perheisiin, jotka sujuvasti istuvat sylikkäin ja päällekkäin yhden moottoripyörän kyydissä. Toisaalta koko perheen sijaan moottoripyörä on myös loistava väline esimerkiksi kotieläinten kuljettamiseen: ohitsemme huristeli kurttuinen moottoripyörämies lammas sylissään, lampaan korvat ilmavirrassa väpättäen. Kuitenkin kaikkine näine hauskuuksineenkin väsähdän aika nopeasti kaupunkielämään, joten onneksi suurin osa ajasta kului hevosten parissa ratsastaessa, ruokkiessa ja tallia siivotessa.

Viime käyntini jälkeen Naser oppilaineen oli rakentanut uuden 100 metrin suoran radan aavikon laidalle vanhojen raunioiden kupeeseen. Pääsimme liikuttamaan Alin hevosia ja tutustumaan Naserin hevosiin, jotta voisimme harkita omia kisaratsujamme ja miettiä mikä hevosista sopisi parhaiten kullekin kisaan saapuvista kansainvälisistä kisakumppaneistamme. Ratsastin Sardarilla ja kokeilin viimereissun rakkauttani Baharia sekä uutta tuttavuutta kurdiori Loria. Baharin into ratsujousiammuntaa kohtaan oli valitettavasti kovan treenin seurauksena laantunut paljon, eikä sitä ollut helppo saada radalle vaikka se sitten radalle päästyään olikin aivan täydellinen. Lor puolestaan oli hiukan laiska ja hidas, mutta ihanan turvallinen ja helppo. Ammuimme pariin kertaan hevosten selästä ja samoin pariin kertaan maasta, mutta muuten päivät olivat niin kiireisiä ettei omalle treenille jäänyt juurikaan aikaa.

Yhtenä päivänä suuntasimme lähistön laukkaratsutallille, jonka omistaja halusi antaa kisaan käyttöön joitain laukkaratsu-uran päättäneitä hevosiaan. Tallipojat varustivat hevoset ja Ankalle, Hosseinille ja minulle tyrkättiin kolme nuorta oria käsiin. Minulle valikoitui tanakka musta komistus, jolla oli jäänsiniset silmät. Hyppäsimme selkään ja ratsastimme hevosia ympäri pientä melko tasaista hiekka-aluetta. Hevonen osoittautui pikimiten melko laiskaksi ja toisaalta aika vahvatahtoiseksi, pohkeisiin se reagoi valtavan voimakkaan kaulansa kiskaisulla ja köyrypukeilla. En ollut erityisen innoissani tästä hevosesta, mutta toisaalta se vaikutti sellaiselta hevoselta josta voisi kuoritua kiva keskivauhtinen jousiammuntaratsu. Ensimmäinen laukkamme tarjosikin sitten yllätyksen, sillä vaikka hevonen lähti laukkaan ihan mukavasti, niin hidastaessaan se köyri ja pukitti kiskaisten kaulaansa alas niin, että hieman liian suuret suitset lähtivät sen päästä irti. Tästäkös hevonen innostui ja minä hämmennyin, minkä lopputuloksena muksahdin pehmeään hiekkaan tuijottamaan hölmistyneenä käsissäni olevia suitsia ja tallin ovea kohti tyytyväisenä ravaavaa oria. Otimme orin kiinni, laitoimme suitset takaisin päälle ja kiristimme ne, ja ei kun uutta yritystä. Ori edelleen hiukan köyri, mutta laukka sujui kuitenkin jo paremmin. Niinpä kaikki kolme hevosta päätettiin ottaa mukaan kisaan ja kuljettaa kisa-alueelle lisää treeniä saamaan.

Kävimme tutustumassa Saryazdin kisa-alueeseen ja tapaamassa moneen kertaan sponsoreita ja kisanjärjestäjiä. Keskustelu kulki luonnollisesti farsiksi joten emme juuri ymmärtäneet sen sisältöä Ankan kanssa, mutta käytimme hyväksemme kaikki hetket jolloin meidät päästettiin tutkiskelemaan ympäröiviä upean kauniita historiallisia rakennuksia.

Kisa-alue sijoittui ikivanhan aavikon halki kulkevan maustetien varrelle ja alueella oli paljon karavansaroja eli karavaanien pysähdyspaikkoja, joiden porttien sisäpuolella matkalaisten oli turvallista säilyttää arvotavaroitaan, sitoa kamelinsa, hevosensa ja aasinsa huoneiden edustoilta löytyviin kiinnikkeisiin ja levätä pienissä majatalohuoneissa. Tällaisiin kunnostettuihin, lähekkäin sijaitseviin eri aikakausien karavansarojen raunioihin majoittuivat sekä kisaajat että hevoset kilpailun aikana. Alueelta löytyi myös pieni linnake, jonne tärkeitä kirjeitä kantavat viestinviejät saattoivat karauttaa täyttä laukkaa, antaa väsyneen hevosensa linnakkeen sotilaille ja vaihtaa levänneeseen hevoseen jatkaen matkaa vauhdikkaasti. Sekä karavansaroja että näitä viestilinnakkeita oli maustetien varrella tietyn välimatkan välein sen ollessa tärkeä kauppareitti Intiasta ja Lähi-Idän maista Eurooppaan.

Alueen kaikkein vaikuttavin rakennus oli ehdottomasti kuitenkin Arg Saryazd, sassanidien aikakaudelle kuuluva linnake, joka on maailman vanhin pankki ja samalla linnoitus, jota ei koskaan pystytty valloittamaan. Vihollisen uhatessa pakenivat lähialueen ihmiset linnoituksen sisälle ja elivät siellä valtavien vilja- ja ruokavarastojen turvin pitkiäkin aikoja. Linnaketta ympäröivät tyhjät vallihaudat ja ensimmäiseltä sisäpihalta löytyi alueita ruuanlaittoon sekä tiloja eläinten pitämiseen. Linnan sisempään osaan pääsi kulkemaan kuitenkin vain yhden metallilla vahvistetun oven kautta, eikä oviaukkoon mahtunut kerrallaan paria sotilasta enempää. Oven sisäpuolelta kulki kapeat portaat ylös seuraavalle tasanteelle, josta aukeni aukko kattoon suoraan oven ulkopuolelle. Sisään pyrkiviä vihollisia oli siis helppo tappaa tätä kautta esimerkiksi kaatamalla kuumaa pikeä heidän päälleen. 

Vaikka vihollinen jollain ilveellä pääsisikin ovesta sisälle, koostui koko linnake pienistä kapeista käytävistä, salaovista, kammioista, jyrkistä portaista ja tunneleista, niin että niistä muodostuva pieni kylä oli samalla kuin monimutkainen, arvaamaton labyrintti. Linnakkeen laidoilla kohoavista torneista löytyi hyvin suojattuja ampuma-aukkoja, joista pääsi ampumaan linnan eri osiin. Alemmista kerroksista löytyi puolestaan valtavia ihmisen kokoisia saviruukkuja, seinään kaivettuja tallelaatikoita sekä pieniä salatunneleita, joihin mahtui vain pieni ihminen ryömimällä ja jotka mystisesti loppuivat kesken kaiken kattorakenteiden uumeniin. Linnaketta tutkiessa vierähti hetki jos toinenkin, vaikka vierailimme siellä yhteensä kolmeen kertaan. Ali teki myös merkillisen löydön: linnan seinään oli muurattu ihmisen kyynärvarsi ja reisiluu. Linnakkeen omistajatkaan eivät tienneet tästä luurangosta entuudestaan. 



Seikkailtavaa ja tutkittavaa siis riitti, kun pääsimme viiden päivän Yazdissa oleilun jälkeen muuttamaan hevosten kanssa Saryazdiin. Kokonaisuudessaan alue huokui historiaa, vanhoja ruukunpalasia löytyi hiekan seasta aavikolla kulkiessa ja onnistuin sattuman kautta löytämään ikivanhan kolikonkin. Ihmetykseksemme löysimme Ankan kanssa myös simpukankuoren, joka vaikutti täysin eksyneeltä siellä keskellä aavikkoa. Aikoinaan täällä oli kuitenkin ollut vettä, ja alueen kulttuurin kuihtumisen ja kaupungin siirtymisen n. 30 kilometrin päähän nykyisen Yazdin alueelle uskotaan johtuvan siitä, että syystä tai toisesta alue menetti luonnolliset vesivaransa. Hotellin vierestä löytyi kaivokäytävä, joka nyt oli täysin tyhjä niin että pohjalle asti pääsi laskeutumaan. Seikkailunhalumme sai Ankan ja minut ryömimään pohjalta löytyvään pikkuiseen tunneliin josta vesi oli aikanaan tullut, ja seurasimme sitä Ankan taskulampun valossa ryömien kunnes Ali komensi meitä palaamaan takaisin. Saimme tietää että kaivokäytävät saattoivat jatkua useita kymmeniä kilometrejä maan alla, mutta niissä saattaisi yllättäen loppua happi, joten tutkimusretket eivät olleet hyvä idea.

Saryazdiin muutettuamme saimme hiukan lisää omaa tilaa ja aikaa päästessämme majoittumaan kahteen eri huoneeseen ja voidessamme kulkea vapaasti alueella. Tiiviin yhteiselon jälkeen tämä oli enemmän kuin tervetullutta ja tutustuimme alueeseen innokkaasti. Hotellin katolla toimi netti, joten kykimme siellä ja tutustuimme samalla naapurikaton kyyhkyskasvattajaan ja saimme hiukan tutustua kilpakyyhkysten maailmaan. Naapurimme kyyhkysparvi olisi osallistumassa seuraavalla viikolla 500 kilometrin kilpalentoon, jossa niiden piti lentää tiettyyn paikkaan, vastaanottaa viesti ja lentää takaisin omistajansa luokse. Moni kyyhkynen kuolisi matkalla haukkojen suuhun, mutta toisaalta menestyksekkäät kilpakyyhkyset olivat helposti tuhansien eurojen arvoisia. 

Saimme pian selville myös, että lähitalon vanha kurttuinen mies omisti kaksi kamelia sekä aasin jolla oli pieni aasivarsa mukanaan. Pääsimme tutustumaan kameleihin sekä myöhemmin myös ratsastamaan niillä. Yazdissa olimme saaneet maistaa kamelinmaitoa ja seuraavaksi maistiaiseksi saimme tyhjään limupulloon lypsettyä aasinmaitoa, joka oli herkullisen makeaa. Valitettavasti kehoni ei kuitenkaan arvostanut tätä makuelämystä etenkään yhdistettynä katukaupasta ostettuihin herkullisiin mutta pesemättömiin pieniin persimoneihin. Kummasta tahansa sairastumiseni johtuikin, niin lopputuloksena päädyin oksentamaan yön yli vessassa ja hytisemään seuraavan päivän tiiviisti viiteen peittoon kääriytyneenä. Sain juotua vain hiukan teetä, mutta ruokahalusta ei ollut tietoakaan. Onneksi minulla kuitenkin on nyt ollut pari kuukautta testikäytössä FitLinen ravintolisävalmisteet, ja muiden positiivisten vaikutustensa lisäksi ne pitivät minut nyt hengissä ja toivuin vatsataudista nopeasti, niin että pääsin taas kuumetta seuraavana päivänä jatkamaan ratsastamista.

Päivä päivältä hevosia saapui lisää, ja meillä oli täysi työ liikuttaa niitä, näyttää niille kisarata ja opettaa missä kuului odottaa radan alkua ja missä taas hidastaa, sekä totuttaa uusia hevosia jouseen ja nuoliin. Opin taas paljon lisää ratsastamisesta erityisesti seuraamalla miten paikallinen Hossein ratsasti ja tunnustelemalla hevosia allani. Persialaiset hevoset ovat kiinnostava yhdistelmä äärimmäistä voimaa ja äärimmäistä herkkyyttä. Usein paikalliset ratsastavat niitä melko ronskisti ja ne odottavat ratsastajaltaan voimakasta otetta, tai ottavat muuten johtajuuden täysin itselleen. Toisaalta ne ovat äärimmäisen herkkiä reagoimaan ja nopeita oppimaan, joten ratsastajan täytyy osata myös lukea niitä tarkasti ja olla apujensa kanssa herkkä. 

Aikaisemmat hevosprojektini Iranissa ovat olleet suurimmaksi osin väärinymmärrettyjä ja siksi huonosti käyttäytyviä hevosia, joiden kanssa hidas luottamussuhteen luominen ja pehmeästi eteneminen ovat olleet paras tie edetä. Nyt jouduin etsimään itsestäni paljon lisää jämäkkyyttä ja äärimmäisen päättäväistä otetta ratsastukseen, jotta hankalimmatkaan hevoset eivät päässeet niskan päälle. Hevosten omistajat kun olivat onnellisina antaneet hevostensa levätä lähes viikon ennen kuin ne tuotiin meille, jotta ne varmasti olisivat sopivan virkeitä. Viikon tallissa seissyt laukkaratsu onkin todella "sopivan virkeä", joten melko usein ensimmäinen ratsastus kului patoutuneen energian purkamisessa ja vasta myöhemmin pääsi työskentelemään jousen ja nuolten parissa. Samalla toisaalta sain työstettyä oikein kunnolla pientä sisimmässäni kaihertavaa epävarmuutta, joka oli jäänyt tippumisestani Korean kisoissa. Yksi reissun parhaista anneista olikin ehdottomasti se, että pääsin eroon tästä epävarmuudesta ja pystyin taas riemumielin hyppäämään hankalankin hevosen selkään luottaen siihen, että pärjäisin ja ilman jatkuvaa epäluuloa siitä, että varusteet yllättäen pettäisivät.

Yhtenä päivänä päädyin ratsastamaan Naserin pientä kiukkuista tammaa, Khatunia. Tamma luimi ja potki kiivaasti lähelleen tulevia ihmisiä, mutta Naserin luona ollessamme olin hiukan ehtinyt ystävystyä siihen porkkanoiden avulla. Ratsastaessa tamma oli nopea ja herkkä ja tykästyin siihen kovasti. Se nousi pikaisesti muutaman muun suosikkivaihtoehtoni rinnalle tulevaksi kisaratsukseni.

Kisat alkoivat olla jo lähellä ja iranilaiset halusivat juhlistaa sitä hienolla illallisella. Perinteisesti hyviä asioita juhlistetaan ja onnea tavoitellaan teurastamalla lammas ja jakamalla sen liha ystävien kesken. Niinpä eräänä iltana hevosten joukkoon muutti pieni lammas. 

Olen aikaisemmin nylkenyt melko paljon eläimiä käsitöitä opiskellessani ja viime talvena pääsin mukaan ketunmetsästykseen, jolloin tein turkiksen Alin salukien metsästämästä ketusta. Nyt oli kuitenkin ensimmäinen kertani olla mukana teurastuksessa. Aamuratsastuksen jälkeen tehtäväkseni lankesi pyydystää vikkelä lammas ja taluttaa se ulos. Teurastusta koski monta sääntöä: eläintä ei ikinä saisi tappaa pimeässä vaan sen oli saatava nähdä päivänvaloa, sille tarjottiin vettä koska se ei saisi kuolla janoisena, ja se oli teurastettava pää Mekkaa kohden aseteltuna. Sidoimme Hosseinin kanssa lampaan jalat ja pitelimme sitä kiinni, kun Ali leikkasi nopeasti sen kurkun auki ja irrotti pään. Seuraavaksi ripustimme kuolleen lampaan takajaloista köyden varaan ja aloitimme nylkemisen. Sain olla mukana koska iranilaiset olivat tyytyväisiä kun osasin nylkeä, joskin käytössäni oleva suuri veitsi ei ollut lainkaan näppärä työkalu. Nylkemisen jälkeen talja annettiin minulle jatkotyöstämistä varten ja lammas puolestaan suolistettiin. Kaavin taljaa puhtaaksi ja Ali tarjosi minulle höyryävää raakaa lampaanmaksaa. No totta kai oli syötävä, vaikkei se mitään herkkua ollutkaan. Ne sisäelimet joita me emme syöneet annettiin hotellin vieressä asuville villikoirille ja lammas jätettiin odottamaan iltaa varten.

Illalla rakensimme karavansaran oviaukolle ison nuotion ja grillasimme lampaan sen liekeissä. Iranilaisissa ruokailutavoissa on tiettyä alkukantaisuutta josta tykkään. Vaikka seuraamme liittyi hienojakin naisia, söivät kaikki käsin leikkaamalla suikaleita lampaasta ja popsimalla ne suuhunsa joko pelkältään tai ohueen leipään käärittynä. Pullot jugurttijuoma dooghia kiersivät keskuudessamme ja nautimme herkullisesta ruuasta, joka kuitenkin täytti vatsan petollisen nopeasti. Ruuan jälkeen vesipiippua kierrätettiin ja ihmiset polttivat makutupakkaa puhallellen tuoksuvaa savua ilmaan. Vatsa täynnä oli hyvä kömpiä hotellin petiin nukkumaan.

Aavikkoseikkailumme alkoi kääntyä kohti seuraavaa vaihettaan, Iranin ensimmäisiä kansainvälisiä ratsujousiammuntakisoja. Jotta tämä kirjoitukseni eivät veny aivan hervottoman pitkäksi, on kisakertomus seuraavassa postauksessa!

 

MM-kisat Etelä-Koreassa

(c) Elina Puhjo
Ratsujousiammunnan MM-kilpailut järjestettiin lokakuussa World Horseback Archery Federationin toimesta jo 13. kerran. Suomen edustajia osallistui kilpailuun yksilökisaajina ensimmäistä kertaa viime vuonna, jolloin minäkin pääsin mittelemään tässä erityisessä kisassa. Kuitenkin maiden väliseen joukkuekisaan osallistuminen vaatii 3 hengen joukkueen ja nyt hienosti Suomi 100 -juhlavuonna saimme kasaan Suomen joukkueen: Elina Puhjo, Anni Jauhiainen ja minä, eli "Sisuttaret". Päivitimme kisojen kuluessa FB-sivuamme, joka löytyy täältä.

Joukkueemme matkaa tukivat ihanat sponsorit, valtava kiitos heille: pääsponsori Oy Sisu Auto Ab, ratasponsorit Etelä-Suomen Ratsujousiampujat Ry, Suomen Ratsastusjousiampujain Liitto ja Vipen Talli! Lisäksi kiitos yksittäisille tukijoille ja kaikille meitä auttaneille!


Tiivis treenileiri Iranissa ennen kisaa valmentajani Ali Ghoorchianin luona tuli päätökseensä ja matkustimme pitkän matkan usean välilaskun kera Seouliin. Matkan aikana olimme suunnitelleet lepäävämme oikein kunnolla koska aikaa matkasta toipumiseen ei Koreassa juurikaan jäisi myöhäisestä saapumisestamme johtuen. Kuitenkin heti ensimmäisellä lennollamme Istanbuliin meidän molempien matkatavarat katosivat ja lepoon tarkoitettu aika menikin pitkälti eri toimistoissa jonottamiseen, eri palvelunumeroihin soittamiseen ja matkalaukkujen olinpaikan ja niiden Koreaan saapumisen epätoivoiseen selvittelyyn. Seoulin lentokentältä matkustimme vielä nelisen tuntia bussilla kisa-alueelle Sokchoon ja olo oli saapuessa kaikkea muuta kuin levännyt.

MaHa (c) Matasan Bohan
Emme päässeet osallistumaan hevosten kokeilemiseen, mutta Ali luotti hevosenvalinnan kokonaan järjestäjille ja minä puolestaan sain apua Annilta ja Elinalta, jotka olivat jo kisapaikalla ja pystyivät täyttämään hevostoivelapun puolestani. Edellisvuoden perusteella olin todennut että kaikki kauneimmat ja näyttävimmät hevoset olivat luonnollisesti hyvin haluttuja, joten varmimmin toiveensa sai toteen jos toivoi sellaista hevosta, joka ei ehkä olisi niin monen kisaajan mieleen. Niinpä valitsin ykköstoiveekseni pikkuisen, tuulennopean tummanruskean tamman nimeltä Maha. Olin nähnyt Mahan viimevuonna ja radalla se käyttäytyi todella hyvin, mutta ennen aloitusta saattoi olla hyvin hermostunut ja poukkoileva. Treenipäivinä Elina ja Anni täyttivät pyyntöni ja tarkkailivat sen käytöstä ja se ei vaikuttanut liian vaikealta, joten uskalsin ottaa sen ykkösvalinnakseni. Toisena ja kolmantena valintana minulla olivat Alin ehdottama Star sekä viimevuotinen kisaratsuni TaePung. Onnetar suosi minua ja hevosarvonnassa sain Mahan, eli paikalle tullessani tiesin jo kisakumppanini!

Kuulumisia vaihdettuamme pääsimme lopulta nukkumaan, mutta oletusten vastaisesti en meinannutkaan millään saada unta vaan pyörin sängyssä levottomasti ja matkalaukkuja murehtien. 

Seuraava päivä valkeni ja suuntasimme kisa-alueelle katsomaan juoniorikisaa. Kävin tervehtimässä Mahaa ja seurasimme toinen toistaan pienempien ja taitavampien juniorien suorituksia. Etsimme myös Alin kanssa lainavarusteita joita käyttää kisassa, sillä edelleenkin omien matkatavaroidemme tilanne oli epäselvä. Joukkuetoverini Anni lupautui kultaisesti lainaamaan joustaan, nuoliaan ja viintään, joten treenasin niillä jonkin verran. Hämmästyin kuinka suuri ero joustemme välillä oli, sillä vaikka molemmat ovat 40-paunaisia Kaya-jousia, teki jousien 4 tuuman pituusero silti suuren eron osumatarkkuuteen ennen kuin opin miten tämä jousi käyttäytyi. 

(c) Elina Puhjo
Iltapäivällä vuorossa oli WHAF:in vuosikokous, jossa käsiteltiin mielenkiintoisia aiheita ja puhe oli tuttuun tapaan vuoroin koreaksi, vuoroin englanniksi. Kokouksen jälkeen meidät vietiin vielä kerran kisa-alueelle, jotta niillä jotka eivät vielä olleet ratsastaneet kisaratsuaan olisi mahdollisuus päästä tutustumaan hevoseensa. Otin tilaisuuden innokkaana vastaan ja Maha vaikutti todella kivalta, reippaalta ja näppärältä, eikä lainkaan liian vaikealta aloituksessa. Huokaisin helpotuksesta, vaikka jouduimmekin lopettamaan ratsastuksen ennen kuin saimme kokeilla askeltakaan laukkaa. Siirryimme hotellille ja nautimme grilliherkuista hotellin pihalla, mutta siirryimme kuitenkin pian huoneeseemme nukkumaan ja lepäämään.

Ensimmäinen kisapäivä valkeni onnellisissa merkeissä, kun matkalaukkumme olivat saapuneet yön aikana hotellille. Söin pikkuisen aamiaisen ja jännitin kovasti kun siirryimme kisa-alueelle. Ensimmäisenä vuorossa oli Single Shot, eli rata jossa oli vain yksi maalitaulu 10 metrin etäisyydellä radasta. Rata on henkisesti haastava ja yllättävän moni ei malta odottaa oikeaa ampumishetkeä tai muuten ampuu vahingossa ohi. Viime vuonna sain parhaat tulokseni juuri Single Shotissa ja pääsin sijalle 11, joten nyt halusin tietenkin laittaa paremmaksi! Tai vähintäänkin olla epäonnistumatta.

(c) Elina Puhjo
Kisasin heti ensimmäisessä ryhmässä, joten minulla oli aika kova kiire aamulla. Ehdin hetken lämmitellä ja totutella taas omaan jouseen ja nuoliini, ja sitten olikin hoppu varustaa Maha ja hypätä ratsaille. Lämmittelimme hevosia vähäsen ja pääsimme nyt myös kokeilemaan radan laukassa. Ero Mahassa kävi nopeasti selväksi: tamma todellakin tiesi että nyt ei ollutkaan mikään tavallinen päivä vaan kisat, ja se oli aivan eri tavalla energinen ja hermostunut, eikä enää lainkaan niin helppo radan alussa. Peruuttelimme rata-aitoja kumoon ja kaikki keskittymiseni oli pienessä hevosessa, joka käännähteli ketterän nopeasti ja steppaili ympäriinsä. Hankalinta tilanteessa oli vieläpä se, että paikalliset kovasti halusivat olla avukseni huomatessaan "neidon pulassa" ja olisivat kovasti halunneet taluttaa Mahaa, mikä vain hankaloitti tilannetta ennestään. Niinpä lähdin ensimmäiseen kisasuoritukseeni kaikkea muuta kuin hyvässä mielentilassa ja kova epäonnistumisen pelko mielessäni. Ammuin nuolen kuitenkin hyvällä ajoituksella ja se napsahti lupaavasti, mutta äh, läpi taulun reunasta pistealueen ulkopuolelta. Epäuskoisena ratsastin radan loppuun ja pettymys epäonnistumisesta jyskytti päässäni, kunnes kohtasin puolalaisen ystäväni Anka Sokolskan joka nauraa räkättäen totesi että taas Annat tekivät saman suorituksen, molemmat ampuivat ohi! Ankan reaktio oli niin hauska että minuakin alkoi naurattaa ja en jäänyt kieriskelemään harmistukseeni.

Palasimme lähtöalueelle ja siellä vastassa oli amerikkailainen ystäväni Glenn, joka tuli luokseni juttelemaan hetkeksi ja vaistosi epävarmuuteni pitäen ihanan tsemppipuheen siitä, että olen hyvä ratsujousiampuja olivat tulokset mitkä tahansa, minun ei tarvitse hermoilla vaan voin vaan mennä ja nauttia radasta. Glenn vielä auttoi minua Mahan kanssa radan alussa ja niin pääsin lähtemään toiselle kierrokselleni paljon paremmassa mielentilassa. Vieläkin pieni epävarmuus kalvoi, mutta naps, nyt nuoli napsahti tauluun hyvällä 3 pisteen osumalla. Mahan vauhti toi meille nopeusbonuksia, joten kokonaisuudessaan pisteemme olivat 6,76 ja saavutimme sillä sijan 27 / 77.

Hoidin Mahan pikaisesti talliin ja siirryin auttamaan kolmannessa ryhmässä ratsastavaa Annia. Annin kilpailtua jäin vielä tallialueelle auttamaan Alia ja vasta hänen suorituksensa jälkeen siirryin katsomoalueelle ja ehdin hiukan harjoitella samana päivänä kisattavaa Double Shottia varten. Elina kilpaili toiseksi viimeisessä ryhmässä, joten siirryin taas tallialueelle auttamaan häntä, ja heti Elinan suorituksen jälkeen laitoin kiireen vilkkaa Mahan kuntoon saman tien alkavaa Double Shot -rataa varten.

(c) Elina Puhjo
Double Shotissa radalla on kaksi maalitaulua, ensimmäinen etuviistoon ja toinen takaviistoon. Ensimmäisellä kierroksella on saatava vähintään yksi osuma, muuten ei saa jatkaa toiselle kierrokselle. Tällä kertaa sovin valmentajani Alin kanssa että hän olisi auttamassa minua radan alussa ja se rauhoittikin omaa mieltäni huomattavasti, kun tiesin että lähellä on tuttu ihminen johon voin luottaa. Lähdin radalle keskittyneesti ja sain napakan 3 pisteen osuman ensimmäiseen tauluun. Toista taulua ampuessa kuitenkin nuoleni ei ollut ihan nokituspisteessä ja lensi siksi huonommin taulun alle. Pääsin kuitenkin toiselle kierrokselle ja päätin keskittyä molempien taulujen ampumiseen. Niin sitten teinkin, mutta keskittymisen hajaantuessa kahteen tauluun olivat osumat hiukan huonompia, 2 ja 1 pistettä. Aikabonusten kanssa yhteispisteitä kertyi 14,4 ja sillä pääsin sijalle 24 / 77.

Oman suoritukseni jälkeen autoin jälleen Annia, sen jälkeen Alia ja lopuksi vielä Elinaa. Päivän päätteeksi akkuni olikin aika finaalissa ja olin iloinen päästessäni nukkumaan.

Seuraavana päivänä vuorossa oli Serial Shot, jossa radan varrella on 5 kohdetta 30 metrin välein 7-8 metrin päässä radasta. Vähintään kolmeen tauluun on osuttava, tai muuten koko suoritus hylätään eikä saa jatkaa seuraavalle kierrokselle. Koko aamun fiilikseni oli melko väsynyt eikä kovin keskittynyt, enkä saanut oikein ollenkaan kiinni ampumisen ilosta, vaan halusin vain päästä suorittamaan Serial Shotin pois alta, jotta pääsisin eroon jännityksestä ja kasaamistani paineista. Viime hetken tsemppipuheemme Alinkin kanssa jäi väliin kun hänen täytyikin yllättäen rientää hoitamaan muita asioita, joten jäin hiukan yksin pyörittelemään asioita päässäni.

Iranissa treenileirillä hirmu vaikeaa rataa treenattuamme odotin että nyt Serial Shotin pitäisi tuntua aika helpolta maalien ollessa paljon isompia ja lähempänä, joten koitin lähteä matkaan rennolla ja rauhallisella asenteella. Suoritus alkoi hyvin ammuttuani ensimmäisestä taulusta 5 pistettä. Taistelutahtoni oli kuitenkin jotenkin hukassa, joten en ampunut toista maalia oltuani hiukan hidas nokittamisessa, mutta napautin kuitenkin hyvän 3 pisteen osuman kolmanteen maaliin. Neljänteen maaliin ammuin keskittymättä, kalauttaen nuoleni taulun kehikkoon ilman pisteitä. Hiukan hätääntyen tajusin että jos en saisi osumaa viimeiseen tauluun niin jäisin kokonaan ilman pisteitä, joten päätin keskittyä täysin - mutta jostain syystä Maha teki yllättävän liikkeen oikealle, keskittymiseni katosi kun päätinkin ohjata Mahaa, ja lopputuloksena viimeinen maalitaulu ja mahdollisuuteni jatkoon sujahti ohitseni. Mikä pettymys! 

Talutin Mahan takaisin tallille, nieleskelin pettymystäni ja kasasin omaa fiilistäni jonkin aikaa ennen kuin riensin jälleen Annin avuksi ja sen jälkeen taas Alin avuksi. Välissä vaihdoin nuolenkärkeni tylppiin blunttikärkiin iltapäivän Masahee-tiimipeliä varten ja ammuin muutaman kierroksen kokeillakseni nuolten lentorataa näillä kärjillä. Saavuin hiukan myöhästyen Elinan avuksi ja Elinan suoritusten jälkeen valmistauduimme avajaisseremoniaan.

(c) Rezduan Zaini
Järjestäjät pyysivät minua lausumaan seremoniaan kuuluvan kilpailijoiden valan englanniksi, ja otin kunnian ilomielin vastaan. Tärkeät kutsuvieraat asettuivat katsomoon kilpailijoiden rinnalle ja seremonia alkoi upealla lippukulkueella, jossa jokaisesta maasta yksi ratsastaja kantoi maansa lippua hevosen selässä. Suomen lippua kantoi komeasti Anni. Seurasi erilaisia korealaisten kamppailulajien näytöksiä ja virallisia puheita. Lopulta minut ja nuori korealainen mies vinkattiin yleisön eteen ja ensin hän luki valan koreaksi, sitten minä englanniksi. Seremonian päätyttyä rupesimme nopeasti valmistautumaan päivän viimeiseen kisalajiin, Masaheen.

Masahee on todella hauska tiimipeli, jossa radalla on 30 metrin välein viisi vanerikohdetta, jotka kisaajien on tiputettava alas tylpillä nuolilla. Jos joukkuen ensimmäinen kisaaja ei saa tiputettua kaikkia kohteita alas, lähtee joukken seuraava kisaaja matkaan, ja jos häneltäkin jää kohteita, siivoaa kolmas kisaaja jäljelle jääneet taulut. Kaksi joukkuetta kisaavat toisiaan vastaan siitä, kumpi saa enemmän tauluja alas. Voittajajoukkueet kisaavat toisiaan vastaan ja finaalia kohti edetessä maalitaulujen koko pienenee.

Taktiikkamme oli, että minä lähtisin ensimmäisenä kisaajana ja ampuisin ensimmäisen, kolmannen ja viimeisen kohteen. Anni olisi toinen kisaaja ampuisi toisen ja neljännen kohteen ja lopuksi Elina tarvittaessa napauttaisi alas ne taulut joita meiltä jäisi. Päivän aikana olin saanut kasvatettua ampumisen riemuni taas eloon ja lähdin radalle hyvillä mielin. Ensimmäinen kisasuoritus alkoi hyvin kun napautin suunnitelman mukaisesti ensimmäisen ja kolmannen maalitaulun alas ja valmistauduin viimeiseen, mutta TAAS Maha teki sivuliikkeen, ja vaikka nyt osasin hiukan ennakoida ja ammuin viimeistä kohdetta, meni se kuitenkin ohi. Silti fiilis oli todella hyvä, tämä rata oli todella hauska kisata! Valitettavasti emme kuitenkaan päässeet jatkoon kisatessamme kovaa mongolijoukkuetta vastaan, mutta kokemus oli silti mahtava.

(c) Ali Ghoorchian
Pääsimme kuitenkin yrittämään kisaan pääsyä vielä toisen kerran kisaamalla toista hävinnyttä joukkuetta, Ranskaa, vastaan. Jatkoimme samalla taktiikalla ja tiputin ensimmäisen maalitaulun, kolmannen ammuin tällä kertaa ohi mutta nyt pääsin kunnolla ennakoimaan Mahan liikettä ennen viimeistä maalia ja JES, sain sen alas! Tähän oli hyvä päättää päivän kisa, vaikka emme päässeetkään jatkoon Ranskaa vastaan. 

Viimeinen kisapäivä alkoi Masaheen finaalilla, jota seurasimme jännittyineinä katsomosta käsin. Seuraavana kisaratana oli qabaq, jossa ylöspäin ammuttavaa kohdetta pääsi metsästämään vain yhden kierroksen verran. Erityisesti Turkin tiimi haasteli minua kovasti siitä ammunko perinteisellä 5 pisteen tyylillä alas hevosen kaulalle kumartuen vaiko pystymmästä asennosta, josta saa vain 3 pistettä. No tietenkin sillä vaikeammalla, pelaten upporikasta tai rutiköyhää! Hyväntuulisena lähdin radalle ja päätin pistää kaiken keskittymiseni likoon. 

Kumarruin alas radalla kiitävän Mahan kaulalle, odotin oikeaa hetkeä ja jännitin jouseni. Kuitenkin jo ampumishetkellä tajusin, että nuoli olisi menossa hiukan ohi, minun pitäisi korjata lentorataa pystympään. En tiedä katkesiko vasen jalustinhihnani jo silloin vaiko vasta yrittäessäni nousta takaisin pystyyn, mutta joka tapauksessa ehdin tajuta sen verran että nyt en pääsisi enää takaisin selkään vaan tippuisin ja aika pahasti. Ehdin hetken katsella radan hiekkaa kiitäessäni Mahan kyljellä rataa pitkin, ennen kuin rysähdin kyynärpää ja naama edellä hiekkaan, vauhti heitti minut ympäri, iskin pääni vielä uudestaan ja pyllähdin lopulta istumaan. Räpyttelin silmiäni muutaman kerran ja näin Mahan kirmaavan radan loppuun vasen jalustinhihna lähes maata raahaten. Hetkessä lauma huolestuneita kasvoja olikin jo ympäröinyt minut ja kyseli kovasti olenko kunnossa ja ravisteli hiekkaa päältäni. Maahan iskeytynyt oikea kyynärpääni särki hiukan ja oikea peukalo, etu- ja keskisormi olivat tunnottomia, mutta muuten olo oli aika hyvä. Järjestäjät kuitenkin poimivat minut rivakasti mukaansa ja taluttivat ambulanssiin, jolla hurautimme 15 minuutin matkan paikalliseen sairaalaan.

(c) Elina Puhjo
Sairaalassa pääsin hetkessä lääkärin tutkittavaksi. Tässä vaiheessa käteni tunto oli jo ennallaan ja vakuuttelin ettei minulla ollut kummempia kipuja. Sain kuitenkin nopean lähetteen röntgeniin ja käteni kuvattiin. Kun murtumia ei löytynyt, tutkittiin minut vielä uudelleen ja huolestunut, langanlaiha korealaistohtori totesi olevansa huolissaan kasvoistani. Yritin pidätellä naurua kun lääkäri levitti työkalusetin pöydälle, pyysi puku päällä pönöttävää kisajärjestäjää pitelemään hiuksiani ja alkoi kirurgisen tarkasti puhdistaa poskeni naarmuja pinsetillä ja pumpulilla. Kisoja järjestävä mukaamme tullut nuori nainen poimi vaivihkaa päähäni tarttuneen oksan ja lopulta lääkärikin oli sitä mieltä että saisin lähteä takaisin kisoihin. Olisin omasta mielestäni ehkä pärjännyt ihan sillä että olisin vain pessyt kasvoni lavuaarissa, mutta toisaalta hienoa nähdä miten viimeisen päälle turvallisuus on huomioitu näissä kisoissa.

Saimme ambulanssikyydin takaisin kisa-alueelle ja ehdin juuri näkemään Elinan suorituksen. Kisajärjestäjät putsasivat poskeni vielä uudestaan desinfiointiaineella ja sen jälkeen minut vapautettiin takaisin kisaajien joukkoon vakuuttelemaan että ei sattunut pahasti. Pian rupesimmekin Turkin tiimin kanssa pohtimaan, josko jalat suoraan taivasta kohti ammutusta qabaqista saisikin ekstrapisteitä, mielestäni se olisi täysin sen arvoista. 

Koko kisan viimeisenä lajina kisattiin tiimipeli Mogu, johon aloimmekin pian valmistautua. Mogussa kaksi tiimin pelaajaa jahtaavat kolmannen ratsastajan vetämää palloa ja ampuvat sitä maaliin kastetuilla blunttinuolilla. Kisaajiksi tähän peliin valittiin minut ja Anni, ja pallon vetäjäksi meille osui Ali. Olen treenannut Mogua vain muutamia kertoja enkä koskaan tällaisellä suljetulla alueella, joten arvelin että pallon metsästykseen on lähdettävä heti kovalla kiireellä. Niinpä aloin heti matkaan singottuamme nokittaa nuolta, ja seuraavaksi tajusin mogupallon teilaavan minua ja Mahaa ulos radalta, Maha loikkasi oikealle, tasapainoni petti, minua kiukutti ja hävetti ja yritin roikkua epätoivoisesti kiinni hevosessani, mutta mätkähdin kuitenkin maahan. Nousin rivakasti pystyyn ja totesin vaatteideni repeytyneen tipahtamisen yhteydessä. Elina riensi luokseni varmistamaan että olin kunnossa, ja näytti minulle videon suorituksestamme. Alin hevonen pyrki niin kovasti kisaradalle, että koko mogupallo lensi käytännössä yleisöön ja poukkoili rata-aitaa kumoten, jolloin meidän ei olisikaan ollut mahdollista ampua siihen vaikka tyhmää onnettomuuttani ei olisi sattunut. 

(c) Elina Puhjo
Niinpä hipsimme kysymään tuomarilta olisiko uusintakierros mahdollinen ja näytettyämme videon kisa-alueelta poistuvasta pallosta hyväksyivät he pyyntömme ja saimme lähteä jälleen kisaan, tällä kertaa eri pallonvetäjällä. Otin opikseni ensimmäisestä kierroksesta ja keskityin ensin ratsastukseen, ja kun Maha kulki vakaasti kisarataa pitkin rupesin ampumaan nuolia. Molemmat nuoleni menivät täpärästi oikealta ohi, mutta nyt oli jälleen hauskaa ja suorituksesta jäi hyvä mieli.

(c) Rezduan Zaini
Kisan loputtua palasimme hotellille siistiytymään gaalaillallista ja palkintojenjakoseremoniaa varten. Siirryimme bussilla hienoon juhlasaliin, jossa herkuttelimme valtavan pitkällä upeita ruokalajeja notkuvalla pöydällä sekä saimme katsella perinteistä korealaista tanssia ja vesirummutusta. Lopulta alkoi palkintojenjako, jossa jokaisen lajin sekä kokonaiskilpailun parhaat palkittiin. Yllätyksekseni palkintojenjaon loppupuolella kuulutettiinkin: "Anna from Finland!". Hämmentyneenä kipusin lavalle muutaman muun ratsujousiampujan rinnalle ja itse Suurmestari Kim luovutti meille keltapunaiset olkanauhat, kunniamerkit ja hienot sertifikaatit. Palattuani paikalleni hiukan hämilläni Ali selitti minulle, että kyse on tekniikkapalkinnosta, joka on suuri kunnianosoitus kisassa hyvin ampuneille ja ratsastaneille ratsujousiampujille. Ali itse oli hyvin ylpeä tästä erityismaininnastani. Myös Elina sai Warrior-kunniamaininnan hienosta periksiantamattomasta asenteestaan ja myötätunnostaan kisajärjestäjien valtavaa vaivannäköä kohtaan.

(c) Walid HK
Seuraavana päivänä meille oli järjestetty matka upeaan luonnonpuistoon läheisille vuorille. Temppelit, pienet polut ja ruskan värjäämät vuoristomaisemat olivat henkeäsalpaavan kauniita ja nautimme rauhallisesta puiston tutkailusta täysin rinnoin. Päivän, illan ja seuraavan päivän aikana kisaajat lähtivät pikkuhiljaa kotimatkoilleen.

Alin kanssa lentomatkojemme kanssa kömmähdeltyämme jäimme Koreaan vielä pariksi päiväksi. Vaikka alueella olisi ollut vaikka kuinka paljon upeaa nähtävää, olimme niin kuolemanväsyneitä ettemme kumpikaan jaksaneet nousta sängyistämme juuri ruokailua enempää seuraavana päivänä. Lepo oli tervetullutta ja kokemukset alkoivat pikkuhiljaa jäsentyä mielessä.

(c) Rezduan Zaini
Ennen lähtöämme menimme vielä kisa-alueelle moikkaamaan hevosia ja ihmisiä. Päädyimme grillaamaan korealaisen mestarin ja hänen malesialaisten oppilaidensa kanssa ja keskustelemaan Google Translatorin välityksellä. Saimme kutsun tulla vielä seuraavana aamuna paikalle ennen lähtöämme ja otimme sen ilomielin vastaan. Oli hauskaa nähdä arkista tallielämää ilman kisojen tuomaa häslinkiä. Hevoset olivat kaikki muutamaa oria lukuunottamatta yhdessä aitauksessa nauttimassa auringonpaisteesta, varsat kirmailivat vapaana pitkin tallialuetta ja menin mukaan auttamaan kun siivosimme tarhasta kaiken lannan äärimmäisellä tarkkuudella. Sain kutsun auttaa liikuttamaan hevosia ja ratsukseni valikoitui upea SipJaSung, jota oli suuri ilo ratsastaa. Korealainen mestari katseli ylhäältä tallialueelta tiukan vaitonaisesti ja kommentoi vain hiljaisella äänellä vieressään seisovalle Alille, kun malesialaisten miesten kanssa ratsastimme hevosia kurinalaisessa jonomuodostelmassa ohjeiden mukaisesti. Upeita hevosia ja hauska kokemus.

Korealainen mestari suunnitteli että ratsastaisin seuraavaksi DanBeeta, jonka kanssa heillä oli ollut ongelmia sen muututtua varsin tottelemattomaksi varsan saatuaan. Kuitenkin heti lounaan jälkeen meidän olikin lähdettävä hopulla, jotta ehdimme bussiin takaisin kohti Seoulia ja pitkää kotimatkaa Dohan ja Istanbulin kautta. Voipunut ja väsynyt kotimatka tarjosi lisää aikaa miettiä ja jäsennellä kokemusta.

Tämä kisa oli henkisesti rankin tähänastisista kisakokemuksistani. Viime vuoden hyvät tulokset loivat painetta, samoin kuin se että kaikki treenini on keskittynyt juuri tähän kisaan. Ilokseni tekniikka piti hyvin, joten varsinaisesti ongelma ei ollut ampumisessa tai ratsastamisessa, vaan ongelmat kulminoituivat lähinnä siihen, että pääni ei tällä kertaa kestänyt kisaa. Syitä oli monia, kuten jännitys, epäonnistumisen pelko ja lisäksi laukkujen myöhästymisestä jne. johtuva stressi. 

Tällä kertaa kisasimme myös vahvasti tiiminä, jossa oli aivan ihania puolia mutta myös haasteita, joita emme kokemattomuuttamme osanneet ennakoida etukäteen. Olemme tottuneet valmentajani Alin kanssa toimimaan hyvänä kisaparina, mutta nyt lisäksi Annin ja Elinan auttaminen johti siihen etten ehtinyt levätä kisapäivien aikana tarpeeksi. Tämä ei missään nimessä ollut tarkoitus etenkään Annin ja Elinan osalta, ja näin ei olisi tapahtunut jos olisin tajunnut ajatella asiaa ja puhua siitä, mutta omasta puolestani nautin tosi kovasti kisatukena toimimisesta, lähtöalueella tsemppaamisesta ja nuolten antamisesta, joten en vain yksinkertaisesti ajatellut että minun olisi säästeltävä voimiani enemmän omiin suorituksiini keskittymiseen. Tiimimme kanssa oli kuitenkin hyvä miettiä jälkikäteen miten jatkossa tiimipelaaminen sujuisi paremmin ja kokemus oli jälleen todella arvokas, sillä opin paljon itsestäni kisaajana. 

Kisa oli kaikkiaan hyvin erilainen kokemus kuin oletin, mutta mitä enemmän olen ehtinyt sulatella kokemuksiani, sitä arvokkaampana näen tämän kokemuksen jossa yhdistyi paljon ennalta-arvaamattomia stressitekijöitä ja pettymyksiä, mutta myös valtavasti naurua, hauskoja hetkiä ja ihanien ihmisten kanssa ajan viettämistä. Tästä on hyvä jatkaa!

Koostevideo kisan suorituksista löytyy täältä!

 

Gauchoux Open, Ranska

(c) Jouke Boerma Korona-aika iski, vieden mukanaan valtaosan kansainvälisistä kisoista - ja niinpä blogin kirjoittaminen on myös ollut tauol...