maanantai 21. tammikuuta 2019

Talvikuulumisia

 
(c) Miro Lahtela

Marraskuun lopussa pitkä kisakausi päättyi ja sitä seurasi luontevasti siirtymäkausi eli "jouseton joulukuu". No, en mitenkään koko joulukuuta malttanut olla ampumatta, mutta pidin kuitenkin parin viikon tauon kaikesta ampumisesta lukuunottamatta ESRAJA:n pikkujouluja, joiden moguturnaukseen osallistuimme Annin kanssa - ja voitimme!

Tämän loman myötä myös uskollinen Kaya KTB-jouseni pääsi ansaitulle eläkkeelle. Siirtymistä uuteen jouseen olen odotellut jo jonkin aikaa, koska on vain tuntunut niin vaikealta saada jousellani ammuttua hyvällä tekniikalla. No, syy selvisi kun pääsin SherwoodShopissa mittaamaan jousen todelliset paunat: 32 tuuman vedossa paunoja löytyikin nimittäin 61#, eikä suinkaan 40# niin kuin sen ilmoitettu vetojäykkyys on. Jo 40 saatika sitten 60 paunaa on oikeasti jo aika paljon, etenkin kun viimeiset pari tuumaa toivat lähes 20# hypäyksen vetojäykkyydessä. Käytännössähän syksylle tultaessa vedin joustani hädin tuskin 30 tuumaan, eli juuri siihen kohtaan jossa tuntuikin että se alkoi kinnata vastaan. Tällä tavalla löysin ihan hyvän tarkkuuden, mutta tekniikkani kärsi, ja sepäs sitten harmitti.


Parin viikon loman aikana ehdin kuitenkin hiukan tyhjentää päätäni ja aloittaa puhtaammalta pöydältä uuden treenin. Otin testiin White Featherin Forever Carbon-jousen, joka on tällä hetkellä yksi käytetyimmistä ratsujousista Suomessa. Halusin nyt 53" pituisen jousen aikaisemman 48" mittaisen Kayani tilalle, koska jousen fyysinen pituus lisää myös jousen kevyesti antamaa vetopituutta. Mittasimme joulukuussa SherwoodShopissa melko suuren määrän ratsujousia ja ilmoitettu paunamäärä vaihteli aika reilusti oikeaan paunamäärään nähden, mikä on ihan ymmärrettävää tehdasvalmisteisten jousten kohdalla. Tämän yksilön ilmoitettu vahvuus on 30# mutta todellisuudessa se on minun vedollani 37#.

Uudestaan treeniä aloitellessani olin aivan yllättynyt siitä, kuinka upeasti nuolet osuivat silloinkin kun päätin keskittyä ihan vain tekniikan etsimiseen ja jätin osumisen ihan toissijaiseksi. Treenailin sen verran kuin huvitti ja aika tutkiskelevalla otteella, usein silmät kiinni tai peiliä tarkkaillen. Vetopituus oli vaikea vakioida tietyn mittaiseksi, mutta sitä varten käytin 31,18" nuolia, jotka vedin niin että tunsin aina sormellani kärki-insertin ennen laukaisua. Samalla säädin koko asentoani, keskivartalon tukea, lapatukea ja herkästi hiukan roikkumaan jäävää vetokäden kyynärpäätäni. Treenitilojen puolesta minulla on nyt aivan satumaisen upea tilanne, sillä vanhempieni varaston sijaan pääsen ampumaan sekä Maunulan liikuntahallilla Artemiksen jousiammuntavuoroilla sekä Helsingin jousiammuntahallilla 24/7 toimivalla kortilla. Aivan mahtavaa kun puitteet on kohdillaan ja treenaamaan pääsee milloin vain!

Juuri ennen vuodenvaihdetta Helsingin jousiammuntahallilla kisattiin Ratsujousiampujan kiusaus -kilpailu. Kisa haastaa ratsujousiampujat kilpailemaan maasta käsin keskenään. Kisaan kuului kolme osaa: 60 nuolen kisa pudotuksineen, Osuma tai huti-spesiaali sekä nopeuskisa. 


(c) Timo Rantanen
60 nuolen kisa ammuttiin 18 metristä Fita60-tauluun 3 nuolen sarjoissa. Kaikessa rauhassa ja keskittyen ampuminen on yleisesti ottaen ratsujousiampujien tuho ja turma, ainakaan itse en ole ollenkaan omillani tämmöisissä kisatilanteissa, vaikka nyt olen vuoden verran harjoitellutkin myös divarikisoihin yms. jousiammunnan hallikisoihin osallistuen. Kisaan osallistuminen uudella jousella ja niin vähällä treenillä ei hirveästi houkutellut, mutta Kiusaus oli viime vuonna niin kiva kokemus että päätin kuitenkin lähteä mukaan. Kisan kulku olikin hyvin opettavainen ja jännittävä: alkuun pystyin tuomaan uuden tekniikan mukanani kisatilanteeseen ja ammuin useamman kerran putkeen ensin kaksi nuolta lähes keskelle, hermostuin ja ammuin viimeisen nuolen kokonaan ohi. Ampuminen hiukan tasottui ja sen jälkeen lähti tasaisen varmaan laskuun sitä mukaa kun aloin kisajännityksen myötä palata kohti vanhaa tekniikkaa ja sen virheitä. 

(c) Timo Rantanen
Alkukilpailussa pääsin kuitenkin 8 parhaan joukkoon ja sen myötä mukaan pudotusotteluihin. Tämä ammuntamuoto on kisapäälleni aivan kamala, sillä siinä ammutaan vastakkain toisen kisaajan kanssa, niin että molemmat ampuvat kolme 3 nuolen sarjaa ja paremmat pisteet ampunut pääsee jatkamaan. Ensimmäiseksi ottelin ystäväni Suskin kanssa semifinaalipaikasta. Suski on maasta käsin paljon tarkempi ampuja kuin minä, joten kokosin kaiken keskittymiseni ja onnistuin täpärästi saamaan paremmat pisteet. Viimeinen nuoleni iskeytyi hienosti keltaiselle ja tuuletin onnistumista. Sen jälkeen olinkin jo ihan poikki, enkä enää saanut päätäni kasaan vaan sinkoilin nuolia hiukan minne sattuu, jääden neljännelle sijalle. Sekin oli paljon paremmin kuin olisin osannut odottaa!

Saman tien aloitettiin Osuma tai huti-spesiaali, jossa ammuttiin pientä 3D-porsasta ja osuman saaneet pääsivät aina seuraavalle kierrokselle, kunnes enää yksi ampuja oli jäljellä. Perinteiseen tapaan possuun osui melko harva, minäkin aivan naurettavan kauas possusta.


Kolmas kisamuoto oli 20 sekunnin kisa, jossa ammuttiin ensimmäinen laukaus frontshottina, toinen sivulle ja kolmas backshottina. Maalitauluna oli 20 cm hit/miss-taulu, jonka 20 cm osasta sai isommat pisteet ja 40 cm osasta pienemmät pisteet. Lisäksi jokainen aikarajan sisään ammuttu nuoli toi yhden lisäpisteen. Tässä onnistuin taas tsemppaamaan, kun muuttuvat suunnat ja tiukempi aikaraja tekivät tilanteen tutummaksi. Tsemppasin jopa niin hyvin, että voitin tämän osa-alueen!

(c) Timo Rantanen
Kisan sijoituspisteiden perusteella laskettiin kokonaiskilpailun voittaja, joka palkittiin Eniten Paras Ratsujousiampuja 2018 -tittelillä. Tadaa, voittaja olin minä! Minulle hiukan yllättävä mutta totta kai hyvin mieluisa käänne. Jee!

Kisan parasta antia oli sen opettamat ja esiin tuomat asiat. Niinpä uuden vuoden jälkeen keskityin tiukasti korjaamaan niitä. Kisa toi mukanaan jonkinasteisen target panick, eli taulupelko, eli kyylis -ongelman. Oli vaikea malttaa jäädä pitämään vetoa, vaan laukaisu tapahtui herkästi liian aikaisin ja refleksinomaisesti heti kun kosketin inserttiä sormellani, sitä herkemmin mitä kauempaa ammuin tai mitä enemmän keskityin osumiseen. Tämä on melko yleinen ilmiö jousiampujien keskuudessa: opittua hyvää tekniikkaa voi suorittaa vain tietyltä eräisyydeltä ja esimerkiksi tyhjään pakkaan, mutta tehtävän vaikeutuessa pakka hajoaa. Osalla tähän liittyy fyysisiäkin tuntemuksia, kuten käsien tärinää ja kylmän hien tunnetta. Omalta osaltani pääsin melko vähällä, sillä olin nähnyt ongelman muilla ampujilla ja sitä kautta pääsin heti työstämään omaani, joten sain sen kärsivällisellä treenillä katoamaan, ainakin toistaiseksi.

(c) Nuppu Siro

Vaihdoin myös 33" nuoliin, sillä vetopituuteni alkoi vakiintua jälleen lähemmäs 32 tuumaa, minkä lisäksi tuntui paljon varmemmalta ampua nuolilla joissa on ylimääräistäkin pituutta. Pikkuhiljaa ampumiseni on alkanut näyttää siltä miltä toivonkin sen näyttävän, jee!

Ratsastuksen osalta olemme Bambin kanssa nauttineet oikeastaan koko syksyn ja talven ilman satulaa ratsastamisesta ja lähinnä maastoilusta. Satulattomuudesta tuli niin luonnollista, että nyt minun on täytynyt vannottaa itseni ratsastamaan myös satulalla, ettei se ala tuntua liian vieraalta. Meillä ei ole käytössä maneesia ja kenttääkään ei aurata, joten myös kouluratsastus tapahtuu luonnollisesti paksussa lumihangessa tai maastoilun yhteydessä pelloilla. Bambi on ollut pakkasesta varsin virkeä ja välillä niin toivoisin että meitä voisi seurata maastossa kouluratsastusvalmentaja, kun pärskimme menemään niin hienoina että! Keväälle onneksi saimme paikan Skill At Arms-kurssille, joten pääsemme ainakin yhdeksi viikonlopuksi huippuhyvän Jaakko Nuotion oppiin. Odotan innolla!

(c) Anni Jauhiainen
Ratsujousiammunnan treeniringeistä suuri osa on ollut hiukan hiljaisempina nyt kylmimmän talven aikana, mutta alkutalvesta treenasimme esimerkiksi Sydänkaviossa ilman satulaa, mikä toi kivaa lisäaspektia ampumiseen ja toisaalta piti kehon lämpimänä. Hertsbyhyn puolestaan saapui kaksi uutta satuhevosta, Windy ja Vatikan, joita olen käynyt treenaamassa ratsujousiammuntaan. Pikkuhiljaa treenitoiminta alkaa taas aktivoitia säiden parantuessa.

Vuosi on tuomassa mukanaan huimia seikkailuja - saavutin Suomen ratsujousiammuntarankingissä 2018 ensimmäisen sijan, joten pääsin heittämällä maajoukkueeseen ja valitsemaan tulevan kauden kilpailuista ne joihin haluan osallistua. Tuttujen kohteiden lisäksi ensi vuosi vie minut Venäjälle sekä Mongoliaan! Lisäksi minut valittiin edustamaan Suomea Erasmus Sport-ohjelma Arch-ediin, joka on ratsujousiammunnan opettajille suunnattu projekti. Todella mielenkiintoista! Muuten elämässäni kouluni alkaa olla pikkuhiljaa paketissa ja yrityksen perustaminen on käynnissä. Jänniä aikoja kaiken kaikkiaan! Niistä lisää myöhemmin!


torstai 29. marraskuuta 2018

The 2nd International Equestrian Martial Arts Competition in Shiraz, Iran

(c) Hamid Shokoohi
Vuosi sitten Iranin Saryazdissa käytiin The 1st International Equestrian Martial Arts Competition in Iran, jossa tein oman kansainvälisen ennätykseni ja sijoituin kokonaiskilpailun hopealle. Nyt kilpailu järjestettiin uudestaan mutta tällä kertaa Iranin vanhassa pääkaupungissa, Shirazissa.

Matkustiin Shiraziin muutamaa päivää ennen kilpailujen alkua. Alkuperäinen lentoni peruttiin, mutta saavuin paikalle perjantaiyönä yhdessä bulgarialaisen Dimitarin kanssa. Lentokentällä meidät otti vastaan valmentajani Ali Ghoorchian ja hurautimme lyhyen matkan kilpailupaikalle Sultan Horse Clubille. Tallin vieressä oli rakennus kilpailijoiden käyttöön ja majoituimme sinne. Suurin osa kilpailijoista majoittui läheisellä hotellilla, mutta me päädyimme jäämään tallille koko kilpailujen ajaksi.

Vajaa pari tuntia nukuttuamme aamu jo sarasti ja heräsimme aamiaiselle. Päätimme lähteä aamutuimaan ratsastamaan kisa-aluetta ympäröivään erämaahan. Viime vuoden upea kisaratsuni Khatun oli saapunut paikalle ja riensin innoissani satuloimaan sitä. Khatun oli tuttuun tapaan satuloidessa epäluuloinen ja potkaisi minua tervehdykseksi - viime vuonna tutustuin tammaan kaikessa rauhassa, jotta se alkoi luottaa minuun ja sietää käsittelyä, mutta vuoden tauon jälkeen oli selvästi tarpeen aloittaa kaikki alusta. Ratsastaessa tamma oli kuitenkin täydellinen ja tanssahteli energisesti hiekkatasangolla lähes parikymmenpäisen seurueemme lähtiessä ratsastamaan. 

Iranilaisten kanssa maastoilu on aina ihanan vapauttavaa ja varsin erilaista kuin Suomessa. Mitään varsinaista järjestystä ei ole, vaan toisilleen vieraat orit ja tammat tanssahtelevat ympäriinsä ratsastajien nauraessa ja laskiessa leikkiä keskenään. Nuoret paimentolaispojat temppuilivat hevostensa selässä nousten välillä seisomaan satulan taakse tai napaten maakotkan sulkia maasta buzkashi-tyyliin. Tasaiselle hiekka-aukealle saavuttuamme ehdin juuri aistia ihmisten virneistä mitä tuleman piti, ennen kuin takaani kuului villi huuto ja ratsukot syöksyivät laukkakilpailuun riemusta kiljuen. Laukkapätkän jälkeen hevoset pärskivät ja ratsastajat virnuilivat toisilleen yhtä hengästyneinä, ja lähdimme takaisin tallia kohti.

Tallille päästyämme alkoikin varsin hyytävä sade, joka ei paljoa poikennut marraskuisen Suomen säästä. Shirazissa ei ole pitkään aikaan saatu niin paljon sateita kuin nyt. Eräs iranilainen houkutteli meidät lähtemään mukaansa katsomaan omaa hevostilaansa ja upeita kurdi- ja asil-hevosiaan. Takaisin kotiin päästyämme möngin sänkyyni nukkumaan kuin tukki.

Seuraava päivä kului samanlaisissa merkeissä. Aloitimme aamun ampumalla maasta ja kisailemalla iranilaisten kanssa. Iltapäivällä ratsastimme ja pääsimme nyt myös radalle ampumaan. Unkarilainen rata Kassain kääntyvällä kohteella oli juuri saatu valmiiksi ja pääsimme kaikki kokeilemaan muutaman kierroksen miten se toimi. Vastaus oli turhauttava: nopealla hevosella kohteen oli vaikea seurata ratsukkoa ja osuminen vielä vaikeampaa, kun kohde liikkui hiukan arvaamattomasti kääntäjästä riippuen. Oli silti hauska päästä kokeilemaan tätäkin rataa ensimmäistä kertaa. 

Illalla teurastimme lampaan ja pidimme juhlat, joissa paistoimme lampaan lihaa, rasvaa ja maksaa tulella, iranilaiset soittivat perinteisiä rumpuja ja tanssimme villisti. Iranilaisilla tuntuu olevan rytmi veressä niin että he ovat järjestään mielettömän hyviä tanssijoita eivätkä ujostele näyttää liikkeitään. Olin juhlien ainoa nainen ja silti iranilaismiesten rinnalla olen kuin kömpelö kilpikonna, mutta se ei haitannut menoa ja meillä oli todella hauskaa. Iranilaisten tarttuva alkukantainen riemu yksinkertaisista asioista on jotain sellaista mitä todella olen oppinut rakastamaan näillä matkoillani.

Seuraavana päivänä paikalle saapuikin jo enemmän porukkaa: Puolan tiimi, joitain yksittäisiä kilpailijoita sekä suomalainen tiimikaverini Anni! Esittelin Annille tallin vuohivauvat ja koiranpennut, jonka jälkeen pääsimme ampumaan ja jälleen ratsastamaan. Nyt myös Khatunin omistaja ja sen ratsastaja Hosein saapuivat Yazdista ja selvisi että tänä vuonna Khatunilla voisi olla vain yksi ratsastaja, sillä sen toinen etujalka turvotteli jonkin verran ratsastuksen jälkeen. Niinpä minun oli etsittävä itselleni toinen kilparatsu ja päädyin kokeilemaan kevään Khuzestanin reissulta tuttua asil-ori Zahhakia, joka oli saapunut paikalle omistajansa Sinan kanssa. Lähdimme maastoon ja pääsin jälleen nauttimaan villistä kilpalaukasta ja isossa porukassa ratsastamisesta. Iltapäivällä kävimme Shirazin basaarissa, joka herätti minussa valtavan harakkamaisen ostelutarpeen ja jätti pään pyörälle.


Maanantaina paikalle saapui jälleen lisää ihmisiä. Ammuimme maasta ja sen jälkeen oli mahdollisuus kokeilla hevosia. Ratsastin Zahhakilla ja arvoin olisiko vauhti minulle hiukan liian nopea vai ei. Anni oli löytänyt ratsukseen hauskan pikkutamma Surenin ja kokeilin sen kanssa myös yhden kierroksen, mutta Suren taas tuntui hiukan liian hitaalta. Pohdiskelin valintaani illan ajan ja päädyin sitten Zahhakiin. Zahhakin vauhti olisi hiukan riski, mutta nautin hevosesta kovasti ja lisäksi se oli omistajansa Sinan rakkaushevonen, ja hän mielummin jakoi sen tutun ratsastajan kanssa.

Tiistai oli kilpailun ensimmäinen virallinen hevoskokeilupäivä ja viimeisetkin kilpailijat saapuivat paikalle. Tiistai ja keskiviikko sujuivat maasta ampuen ja hevosia testaten, jokainen sai tutustua hevoseensa vapaasti ja ratsastaa radalla kaksi kierrosta. Zahhak osoittautui täydelliseksi valinnaksi, koska vauhti asettui juuri sopivaksi ja osumat olivat hyviä. Keskiviikkona treenit ajoittuivat melko myöhään illalle ja vuoroni koittaessa oli jo niin pimeää, etten oikeastaan nähnyt kohteista kuin niiden ääriviivat. Kaksi kierrostani olivat kuitenkin sitäkin hauskempia, koska kaikki ampumani nuolet napsahtivat kohteisiinsa ja vaikka pisteitä oli mahdotonta erottaa, niin treenistä jäi hyvä ja varma fiilis: jos osuin helposti pimeässä näkemättä kohteita, osuisin päivänvalossa varmasti vähintään yhtä hyvin.

(c) Hamid Shokoohi
Keskiviikkona oli kilpailuiden ensimmäinen päivä. Ensimmäiset ryhmät kilpailivat aamulla, jonka jälkeen oli avajaisseremonia lippukulkueella, musiikkiesityksillä ja puheilla. Jokaisena kisapäivänä oli myös rukoushetki ja soitettiin Iranin kansallislaulu. Itse kilpailu alkoi unkarilaisella radalla. Kääntyvä kohde oli todettu niin epävarmaksi, että se oli päätetty korvata tavallisella maalitaulutornilla, jossa oli erilliset kohteet eteen, sivulle ja taakse suunnattuna. Kilpailukierroksia oli neljä ja niitä edelsi yksi lämmittelykierros, jolla sai ampua.

Kilpailijat oli jaettu kahdeksaan ryhmään ja olin itse ryhmässä 4. Ehdin sopivasti katsoa aina ensimmäisen ryhmän ja 2. ryhmässä Sinan ja Zahhakin suoritukset ja sitten alkaa valmistautua omaan vuorooni. Tämä kisa olisi vuoden 2018 kilpailukauden viimeinen ja toivoin aivan valtavasti, että pystyisin vielä kerran suorittamaan niin hyvällä tasolla kuin mahdollista.

(c) Hamid Shokoohi
(c) Hamid Shokoohi
(c) Hamid Shokoohi
Unkarilainen rata sujuikin ihan mukavasti. Ensimmäinen kierros oli parhaani, jolloin sain 2 pisteen osuman ensimmäiseen maalitauluun ja 4 pisteen osuman toiseen maalitauluun. Zahhakin vauhti oli tasaisesti 8-9 sekuntia 99 metrille, joten ehdin hyvin ampua 3 nuolta kaikessa rauhassa. Seuraavilla kierroksilla en kuitenkaan saanut front- tai backshottia pisteille, mutta osumat keskimmäiseen maalitauluun tulivat varmasti ja toivat minulle nopeusbonuksia. Näiltä neljältä kierrokselta pistesaaliini oli 60,12 pistettä, joka samalla keskiarvolla jatkuessaan olisi vastannut HA5-tason grading-suoritusta, vaikkei sellaista voikaan 4 kisalaukan radalta laskea. Suoritus oli siis tasolleni hyvä, vaikka tulokset nähdessäni todella harmitti etten osumieni puolesta päässyt samaan flowhun kuin SM-kisoissa. Nyt sijoitukseni radalla oli 8 / 45, mutta alle 4 pisteen erolla radan voittajan Anna Sokólskan pisteisiin! Yksikin hyvä osuma lisää olisi helposti heilauttanut minut mitaleille, mutta niinhän se helposti menee kovatasoisessa ja tiukassa kisassa: pienetkin onnistumiset tai epäonnistumiset merkitsevät valtavasti. Yleisesti radasta jäi kuitenkin tosi hyvä fiilis ja into antaa aivan parhaansa seuraavana päivänä, kun kilpailisimme vahvemmilla osuuksillani aasialaisilla radoilla.

Toisena kisapäivänä ohjelmassa oli kaksi kierrosta Korean Serial Shot -rataa 5 maalitaululla sekä 2 kierrosta Turkish Tabla -rataa. Kisa alkoi taas yhdellä harjoituslaukalla ja sen jälkeen Serial Shotilla. Koska olin juuri saanut Korean MM-kisoissa hyvät tulokset ja 5. sijan Serial Shotissa, odotin tätä rataa kovilla paineilla ja odotuksilla: en halunnut tehdä edes samanlaista suoritusta kuin Koreassa vaan vieläkin paremman. Jännitin rataa etukäteen hevosta lämmitellessäni niin, että kulutin voimani täysin loppuun ja harjoituskierroksen alkaessa olin jo sekä väsynyt, nälkäinen että janoinen.


Tämä sitten heijastuikin suoritukseeni voimakkaasti. Olin päättänyt ampua tosi hyviä pisteitä ja heti ensimmäisestä maalista sain kuitenkin vain 2 pistettä. Seuraavaan tsemppasin ja ammuin 4 pistettä, sitten nokitin hiukan hitaasti ja jätin keskimmäisen maalitaulun ampumatta varmistellakseni hyviä pisteitä, minkä johdosta hermostuin ja ammuin liian aikaisin napaten vain 1 pisteen. Viimeiseen laukaukseen taas keskityin ja sain 4 pistettä. Hiukan päätäni puistellen siirryin seuraavalle kierrokselle ja ajattelin että nyt kyllä tsemppaisin! Rata alkoikin lupaavasti täysosumalla ja 5 pisteellä, mutta seuraavat nuolet taas räiskäisin ampuen yhden taulun kulmaan osuma-alueen ulkopuolelle ja toisen 1 pisteelle. Jälleen sisuunnuin ja ammuin 5 pistettä, jonka jälkeen viimeisen nuolen vielä 1 pisteelle. Meh, ei nyt ihan sellainen suoritus kuin halusin. Harmitti hirveästi, vaikka keräsin 31 pistettä ja sijoitukseni oli 13 / 45 eli ei kovin huono, mutta ei kyllä yhtään niin hyväkään kuin olisi voinut olla.



(c) Hamid Shokoohi
Väsyneenä ja jo hiukan lannistuneena yritin keräillä itseni uuteen sisuun Turkish Tablaan, joka kisattiin heti Serial Shotin perään. Turkish Tabla on ratana sellainen joka jostain syystä sekottaa ihmisiä paljon, vaikka se periaatteessa ei ole kovin vaikea. Ensimmäinen kohde on frontshot 3 metrin päässä radasta, sen jälkeen on 15 metriä aikaa nokittaa ja ampua backshot 3 metrin päässä radasta, nokitusaikaa 30 metriä ja sen jälkeen sideshot 10 metrin päässä radasta. Kohteet ovat 60 cm kokoisia ympyrätauluja, joista voi saada 2, 4 tai 6 pistettä osuman mukaan: 6 pisteen osuma-alue on vain 15 cm halkaisijaltaan. Rata on varsin hektinen tahdiltaan ja suurin osa ihmisistä ei ole tottunut ampumaan niin lähelle rataa. Olen kisannut tätä rataa kerran Turkin Golden Arrow-festivaaleilla ihmeettömin tuloksin, mutta nyt olin jonkin verran harjoitellut tätä rataa Suomessa.

Ensimmäiselle kierrokselle lähdin ampuen 2 pisteen osuman ensimmäiseen maalitauluun, epäröin ehtisinkö backshottiin ollenkaan joten jätin sen välistä ja ammuin sideshottia, mutta en osunut pisteille. Zahhak laukkasi radan hiukan päälle 8 sekunnissa, mutta aikabonukset saadakseen on osuttava vähintään 2 kohteeseen, joten tulokseni ei ollut kummoinen: 2 pistettä. Toisella kierroksella tsemppasin niin että sain 4 pistettä ensimmäisestä maalitaulusta, mutta backshot osui juuri pisteiden ulkopuolelle samoin kuin sideshot. Pistetulokseni jäi vaatimattomaksi kuten monella muullakin, ja sijoitukseni oli 16 / 45.



(c) Hamid Shokoohi
Kisan kolmantena ja viimeisenä päivänä kilpailtiin persialainen Pahlavan -rata, jossa yhdistyi jousen ja keihään käyttö. 150 metrin radalla ensimmäisenä oli ammuttava 60 cm kohteeseen joka oli 7 m päässä radasta. Ampumisen aikana keihästä oli pidettävä mukana, koska heti ampumisen jälkeen oli napattava kaksi halkaisijaltaan 6 cm rengasta jotka roikkuivat ratsastajan pään korkeudella, sen jälkeen lävistettävä 5 hiukan isompaa rengasta jotka olivat matalammalla telineellä, ja lopuksi napata maasta 6 x 15 cm tentpegging-kohde. Kukaan ei ollut päässyt harjoittelemaan rataa etukäteen mutta odotin sitä innolla, koska ennen ratsujousiammuntaa harrastin Skill At Armsia ja kaikki aseiden käyttö hevosten selästä on lähellä sydäntäni. 

Zahhak kuitenkin yllätti minut, sillä keihään nähtyään se muuttuikin paljon nopeammaksi ja laukkasi 150 metrin radan hiukan vajaassa 12 sekunnissa. Tässä vauhdissa en ehtinyt radan aikana ajattelemaan yhtään mitään, vaan reagoin vain täysin refleksieni mukaan. Harjoituskierroksella sain osuman ensimmäiseen kohteeseen pidellen keihästä nuolikädessäni perinteisellä tyylillä, mutta muut tehtävät menivät ohi suun. Seuraavalla kierroksella yritin saada itsestäni kaiken irti, mutta yhtä laihoin tuloksin kuin edellisenäkin päivänä. Yritin ehtiä ampumaan maalitaulua ajoissa, jotta minulle jäisi paremmin aikaa saada keihäs käteeni ennen ensimmäistä rengasta. Tästä vauhdista oli kuitenkin suuri virhe yrittää ampua liian aikaisin ja nuoleni sujahti iloisesti kohteen ohi. Sain keihään käteeni ja suorastaan hämmästyin kun pieni rengas kilahti ja sujahti keihääseeni. Muulta radalta ei muistikuvaa olekaan, paitsi että tentpeggingissä osuin hiukan ohi kohteesta. Jälleen aikapisteet saadakseen olisi saatava pisteitä ainakin kahdesta kohteesta, joten saalikseni jäi vain 5 pistettä renkaan nappaamisesta. 
(c) Anne Dhormann

Seuraavalle kierrokselle yritin kokeilla keihään pitämistä jalustimeni alla, mutta en ollut koskaan kokeillut sitä aikaisemmin ja jälkikäteen totesin tehneeni sen aivan väärin. Keihäs melkein tipahti jalkani alta juuri kun olin ampumassa ja säikähtäessäni ammuin ohi. Sain kuitenkin pidettyä reisilläni keihään mukana ja napattua sen käteeni. Jälleen muistikuvani loppuu tähän kohtaan, mutta radalta poistuessani keihäänkärjessäni oli tukevasti lävistetty tentpegging-kohde, joka toi minulle 10 pistettä. 15 pisteen saalillani tipahdin kauas sijalle 29 / 45.  Jonkin aikaa harmitusta pureksittuani pääsin siitä kuitenkin yli. Täysin harjoittelematta tämä rata oli haastava, ja yksittäisten tehtävienkin onnistuminen paineen alla ja Zahhakin vauhdissa oli jo hyvä saavutus. 

Kokonaistuloksissa sijoitukseni oli 12 / 45, joka on hyvä tulos kovatasoisessa kansainvälisessä kisassa, vaikka ei toki niin hyvä kuin mitä lähdin tavoittelemaan. Nyt kuitenkin opin jälleen valtavasti omasta suoriutumisestani paineen alla, sillä en ole koskaan ennen näin kovasti yrittänyt pärjätä todella hyvin kuin tässä kisassa. Aikaisemmin olen saanut usein kisassa irti parempia tuloksia kuin treeneissä ja tämä vuosi on kaikkinensa ehkä ollut siirtymäkautta siihen, että olenkin ruvennut odottamaan itseltäni hyviä suorituksia ja sen kautta kasannut paineitta, joka estää hyvän suorituksen toteutumisen parhaimmalla ja rennoimmalla mahdollisella tavalla. Halusin valtavasti lopettaa kisakauden huippusuoritukseen ja se ei toteutunut, mutta en myöskään möhlinyt liian pahasti. Paljon oppia ja ajateltavaa tulevaisuuteen!

(c) Hamid Shokoohi
Oma harmitus oli myös varsin helppo unohtaa, kun viimeisten suoritusten päätteeksi kilpailun voittajaksi selvisi iranilainen Hosein Syed ja Khatun! Iranilaiset villiintyivät riemusta, nostimme Hoseinin ja hänen valmentajansa Alin ilmaan, kuljetimme heitä väkijoukossa ja huusimme paimentolaisten riemunhuutoa. Iranin liput liehuivat ja ihmisten aitoon iloon ja riemuun oli helppo yhtyä. Olen todella iloinen, että tämä tavallinen nuori mies köyhältä alueelta voitti tämän kilpailun. Myös maiden välisessä kilpailussa Iranin maajoukkue sijoittui ykköseksi, joten juhlimisen aihetta riitti. Iranilaiset vaativat minutkin mukaan kuviin ja juhlintaan koska olin kuulemma ehdottomasti henkisesti persialainen ja osa porukkaa. Minulla oli ihailijoina kisassa useampi vanha persialainen nainen, joiden kasvot olivat ryppyiset ja kehot huiveihin käärityt, mutta silmissä oli vahva palo. He jaksoivat koko kilpailun ajan kannustaa minua huutaen nimeäni ja siunauksia farsiksi, ja aina tilaisuuden tullen he tulivat halaamaan minua, koskettamaan kättäni tai hiuksiani tai nipistämään poskeani. Nyt he yhtyivät juhlintaan.

(c) Anne Dhormann
Riemukkaasta tunnelmasta siirryimme lopulta muutaman tunnin lepo- ja siistiytymistauolle ennen kuin meidät kuljetettiin Hotel Shiraziin kilpailuiden päättäjäisseremoniaan. Tässä välissä sain myös tietää valtavan iloisen yllätyksen: maiden välisessä kokonaiskilpailussa Suomi oli voittanut pronssia! Hihkuin riemusta - viis siitä että omat tulokset eivät olleet niin hyvät kuin toivoin, joukkuetoverini Anni suoritti kuitenkin hienosti ja yhdessä ylsimme saamaan Suomen ensimmäisen joukkuemitalin näin kovatasoisessa kisassa! Aivan mieletön kisakauden lopetus!

Hotel Shiraz oli valtavan hieno paikka. Istuimme pöydissä muutamien puheiden ajan ja sen jälkeen alkoi palkintojenjako. Puhe oli vain farsiksi, mutta koska tulokset päivittyivät reaaliajassa ihaa.eu -sivulle niin oikeat ihmiset osasivat mennä hakemaan palkintojaan, vaikkei nimen ääntämys aina ollutkaan aivan korrekti. Kihisimme Annin kanssa innostuksesta kun odotimme joukkuekisan julkistamista. Kävi kuitenkin niin että järjestäjät olivat katsoneet tulokset väärin, ja palkintopystille kutsuttiin Iran, Puola ja Unkari. Virhe tajuttiin ja Unkarin pysti haettiin pois ja annettiinkin meille. Hiukan antiklimaattista, mutta ilo sijoituksesta ja ihmisten onnittelut pitivät mielen iloisena. Palkintojenjakoa seurasi hieno illallinen ja pitkän illan päätteeksi pääsimme nukkumaan lopen uupuneina.

(c) Anne Dhormann
Seuraava päivä oli jälleen erittäin sateinen. Pääsimme tutustumaan Shirazin asemuseoon ja sen jälkeen jälleen basaariin. Masala-tee lämmitti kylmettynyttä kehoa ja illalla uni tuli jälleen helposti. Se olikin hyvä, sillä aikaisin aamulla heräsimme ja suuntasimme Shirazin lentokentälle. Seurueeseemme kuului korealainen Suurmestari Kim tulkkeineen, unkarilainen Christoph, puolalainen Wojtek, irlantilainen Andrew, saksalainen Anne, Ali sekä minä ja Anni. Ensi vuoden kilpailuja sponsoroimaan halukas yritys oli päättänyt lennättää meidät kaikki yhdeksi päiväksi Tehraniin, jotta voisimme tutustua heidän suureen hevostilaansa ja kertoa mielipiteemme siitä, miten tilalle voitaisiin perustaa ratsujousiammuntakoulu Alin johdolla. Meitä kohdeltiin kuin kuninkaallisia ja söimme niin paljon, että vatsamme turposivat kolminkertaisiksi. Hevostila oli myös todella hieno ja on mahtavaa jos suunnitelma etenee ja saadaan toteutumaan.
Myöhään illalla lensimme takaisin Shiraziin ja vietimme vielä yhden päivän siellä, käyden vielä kaupungilla ja pakaten omia tavaroitamme sekä Alin varusteita ja lastaten hevosia takaisin kotimatkalle. Väsymys alkoi painaa jo kovasti, kun illalla Anni ja minä lähdimme Shirazin lentokentälle ja kotimatkalle kohti Suomea. 

Kisakausi 2018 on nyt ohi. Pää on edelleen aivan pyörällä eikä mitään järkevää analyysiä pysty vielä tekemään. Nämä kisat ja koko kausi on kuitenkin ollut huikea kokemus. En voi muuta kuin olla loputtoman kiitollinen kaikille, joiden tuki on mahdollistanut kaikki nämä kokemukset. Erityisesti kiitos poikaystäväni Miro, valmentajani Ali Ghoorchian sekä perheeni ja ystäväni!

(c) Hamid Shokoohi


tiistai 16. lokakuuta 2018

The World Horseback Archery Championships, Etelä-Korea

(c) Youngsup Kim
Kun treenit Iranissa oli treenattu, oli aika aloittaa vuoden pisin ja jännittävin matka kohti Etelä-Koreaa. Tänä vuonna osallistuin kolmatta kertaa The World Horseback Archery Championships -kilpailuihin: vuoden 2016 kisoista voi lukea täältä ja vuoden 2017 kisoista täältä. Tänä vuonna Suomea lähti edustamaan nelihenkinen maajoukkue "Sisuttaret": Uine Kailamäki, Iida Heikkari, Sonja Honkala sekä minä. 

Jännitin näitä kisoja aivan järjettömän paljon. Kyseessä oli toki vuoden arvokkaimmat kilpailut, mutta lisäksi aina kisoja miettiessäni tulivat mieleeni viimevuotiset epäonnistumiset, sairaalareissu ja kisojen aikana myllertävät tunteet. Tänä vuonna kisamenestykseni on ollut hyvin vaihtelevaa ja en tunne oikein ylttäneeni etenkään kansainvälisissä kisoissa kovin hyvälle tasolle, mikä nyt tietenkin lisäsi jännitystä entisestään. Vaikka näihin kisoihin ei osallistunut kaikkia kuuluisia eurooppalaisia ratsujousiammunnan huippunimiä, oli vastassa kuitenkin kattaus mielettömän kovatasoisia aasialaisia kilpailijoita, joten pitäisi todella pystyä antamaan parastaan pärjätäkseen. Otin kuitenkin tavoitteekseni vain ampua niin että olisin itse tyytyväinen suorituksiini ja lisäksi yrittää palauttaa hiukan itseluottamustani takaisin.

Tällä kertaa matka sujui huomattavasti stressittömämmin. Lensimme valmentajani Alin kanssa Iranista Moskovan kautta Seouliin ja siirryimme sieltä bussilla 4 tunnin matkan kisakaupunkiin Sokchoon. Hotellissa meidät sekä saksalainen ratsujousiampuja Ralph majoitettiin kolmen hengen huoneeseen. Ali ja Ralph olivat mukavan rentoja kämppiksiä kisareissun ajan. Saavuimme paikalle illalla, joten kävimme vain syömässä pikaisesti läheisessä ravintolassa ja painuimme sitten pehkuihin. 

Seuraavana aamuna söimme tutun kummallisen korealaisen hotelliaamiaisen ja siirryimme sitten bussilla kisa-alueelle hevosten kokeilua ja maasta ammuntaa varten. Meitä oli ensimmäisenä hevoskokeilupäivänä paikalla vain reilu parikymmentä kisaajaa, joten tunnelma oli ihanan rauhallinen ja kiireetön. Ali oli kiinnostunut yhdestä kilpailun nopeimmista hevosista, Starista, joten autoin alkuun häntä ja katselin samalla muita kiinnostavia hevosvaihtoehtoja. Ratsut lämmiteltiin ensin ja sen jälkeen niillä sai mennä radalla ampumatta sekä ampua kaksi kierrosta. Radalle oli laitettu kaksi kohdetta, toinen 7 metrin päähän radasta ja toinen 10 metrin päähän. Alin saatua hienoja osumia Starilla hyppäsin itse mustan kaunokaisen selkään ja kokeilin tammaa lyhyesti. Ilokseni Starinkin selästä osuin tauluihin eikä vauhti tuntunut mahdottomalta, mutta halusin silti kisata hiukan hitaammalla hevosella.

(c) Youngsup Kim
Hevoskokeilu päättyi, hoidimme hevoset ja saimme itse lounasta. Sen jälkeen meillä oli aikaa ampua maasta käsin jonkin aikaa ja sitten siirryimme takaisin hotellille. Pian loput Suomen tiimistä saapuivat myös paikalle ja pääsimme höpisemään vähän kuulumisia ja juttelemaan hepoista, joita ehdotin kavereilleni kokeiltavaksi seuraavana päivänä.

Seuraava päivä jatkui samalla kaavalla. Aamulla siirryimme kisa-alueelle ja aloitimme hevosten kokeilun. Menin itse valmistelemaan kiinnostavaa Khania, joka on ollut monta vuotta Alin kisaratsu ja jota Ali ehdotti nyt minulle. Lämmittelimme jälleen hevoset ja saimme kokeilla niitä radalla ampuen. Khan oli aivan mielettömän kiva! Rakastuin täysin, mutta samalla epäilin omia kykyjäni. Nyt Khanin vauhti tuntui täydelliseltä, mutta kisoissa se usein laukkasi kovempaa ja olisin itse hermostuneempi. Halusin nyt valita mielummin varman päälle vähän liian hitaan hevosen kuin vähän liian nopean, jotten vaan taas saisi nollatuloksia. Mielessäni kutkutteli viime vuonna kilpailun jälkeen ratsastamani Sipjasung, joka näytti nyt muilla ratsastajilla kulkevan vaihtelevasti joko suht hitaasti tai melko mukavaa ripeää laukkaa. 

En ehtinyt itse kokeilemaan Sipjasungia kun hevostenvalinta loppui ja siirryimme lounaalle. Lounaan jälkeen ammuimme jälleen maasta ja sen jälkeen saimme antaa hevostoiveemme järjestäjille. Pallottelin kovasti vaihtoehtojeni välillä, mutta Alin rohkaisusta luotin intuitiooni ja annoin toiveekseni Sipjasungin. Järjestäjät keräsivät kaikkien kilpailijoiden hevostoiveet ja suurin osa sai haluamansa hevosen suoraan. Jokaisella hevosella sai kuitenkin olla maksimissaan 3 ratsastajaa, joten suositummat hevoset arvottiin niitä toivoneiden kesken. Sipjasungia toivoi 5 kilpailijaa joten suorimme arvonnan. Päättelin että universumi saisi nyt päättää menenkö Sipjasungilla vai kakkostoiveellani Khanilla. Arpaonni suosi ja voitin paikan Sipjasungilla itselleni! Myös suomalaiset ja Ali saivat toivomansa hevoset joten olimme kaikki onnellisia, kun suuntasimme takaisin hotellille.

Torstaiaamuna siirryimme jälleen kilpailualueelle ja vuorossa oli juniorikilpailu. Upeiden junnusuoritusten seuraamisen lisäksi ehdimme ampua maasta ja seurustella vähän kisaratsujemme kanssa harjailemalla niitä. Söimme lounaan kisa-alueella ja siirryimme sitten kaupungin virastotalolle UNESCO:n seminaariin ja World Horseback Archery Federationin vuosikokoukseen. Virallisten osuuksien jälkeen siirryimme hotellille ja illalla hotellin pihalla järjestettiin grillijuhlat. Päädyimme suomalaisten kanssa viettämään iltaa korealaisten kisajärjestäjien pöydässä ja meillä oli hauskaa vertaillessamme suomalaisia ja korealaisia lastenlauluja ja kulttuureja. Ennen yhdeksää siirryimme kaikki kuitenkin huoneisiimme valmistautumaan seuraavan päivän kilpailuun hyvillä yöunilla.

Ensimmäinen kisapäivä sarasti sateisena. Tunnelma oli jännittynyt, kun huristelimme busseilla kohti kisa-aluetta. Siellä meitä odottivat junnukilpailun tulokset sekä päivän ryhmäjaot. Kilpailun 59 seniorikilpailijaa oli jaettu 12 ryhmään A-L. Olin Sipjasungin ensimmäinen ratsastaja ja kisasin ryhmässä C. Väliin jäisi hyvin aikaa, jonka jälkeen Ali oli ryhmässä I, Iida ryhmässä K ja Uine sekä Sonja ryhmässä L. Kisan alkujärjestelyjä suoritettiin rauhalliseen tahtiin ja ehdin hyvin ampua lämmittelyksi ja katsoa A-ryhmän ensimmäisen kierroksen ja lähteä sitten valmistautumaan hevoseni kanssa. Sipjasung asui kätevästi ratsastusmaneesin viereisessä tallissa, joten pystyin lämmitellä sitä sateensuojassa ennen kuin siirryimme sateeseen odottamaan oman ryhmämme alkua.

(c) Hanna Friman
Kilpailu alkoi Single Shotilla, joka oli radoista se jota jännitin kaikkein eniten. Yksi maalitaulu 10 metrin etäisyydellä radasta: yksi taulu johon ampuessa piti näyttää kaikki osaamisensa. Nokittamiseen ja ajatteluun jäi liikaakin aikaa 120 metrin radalla. Hämmentävän suuri osa ihmisistä ampuu tällä radalla ohi henkisen paineen kasautuessa: yleisin virhe on ampua liian aikaisin. Niinpä jo treenilaukalla keskityin hakemaan oikeaa ampumahetkeä. Sade piiskasi kasvoja ja vaatteita, mutta onneksi keli oli kuitenkin melko lämmin. Sormijumppa esti käsien kohmettumisen ja sydän hakkasi sataamiljoonaa kun odottelin radalle pääsyä.

Pinlandoooo, Minkkinnen Annaa Sofiiaa Mirzaaamm!” Korealaisten aksentti nauratti myöhemmin videoita katsoessa mutta nyt vaan jännitti. Lähdimme radalle rauhallista reipasta laukkaa, keskityin, odotin oikeaa hetkeä, vedin jousen hyvään vetoon – ja tunsin kuinka jousikäsi petti ja tipahti alaviistoon samalla kun laukaisin, niin että nuoli iskeytyi hiekkaan taivoittelemani tiikerinpäämaalitaulun alle. Pettymys ja harmistus, ei kai TAAS tällainen kisa! Keräsin itseni kuitenkin nopeasti. Keskittyminen vakaaseen jousikäteen ja jälkipitoon. Single Shotissa onneksi pääsi toiselle kierrokselle vaikka ei osuisikaan ensimmäsellä kerralla, joten nyt pystyisin vielä yrittää kaikkeni! Lähdimme toiselle kierrokselle ja kannustin ratsuni tällä kertaa reippaampaan laukkaan. Mieli oli nyt paljon rauhallisempi ensimmäisen kierroksen jännityken mentyä. Keskityin hyvään tekniikkaan ja jälkipitoon ja jes, 4 pisteen osuma aivan lähelle keskellä olevaa tiikerin päätä!

Nollakierros harmitti, mutta onneksi hyvä toinen kierros pehmensi tunnelmaa ja oli oikeastaan sellainen olo, että pahimman jännityksen mentyä odotin tosi innolla iltapäivän Double Shot -rataa. Tiesin että osumat voisivat olla hyviä kunhan vain keskittyisin siihen ettei jousikäteni pääsisi heilahtamaan laukaistessa. Hoidin onnellisena Sipjasungin takaisin talliin odottamaan seuraavaa ratsastajaa ja hetken lepäilyn kautta menin auttamaan Alia sekä Sisuttaria heidän suoritustensa aikana. Single Shotista pisteeni olivat 7,75 ja sillä sain sijan 19 / 59!

Sateinen sää jatkui koko päivän, mutta kavereita autellessa ja kisoja seuratessa lämpö pysyi yllä. Kisajärjestäjät jakoivat meille sadeviitat ja pitivät hirveästi huolta että olisimme kaikki onnellisia ja tyytyväisiä.

Heti Single Shotin loputtua rata valmisteltiin seuraavaan kisarataan, Double Shottiin. Lämmittelin maasta käsin vähän tällä radalla tarvittavia laukauksia etuviistoon ja takaviistoon ja siirryin sitten hevoseni luokse. Sipjasung on kultaisen pirteä korealainen paikallinen poni, jonka seurassa tuli aina hyvälle tuulelle. Sade jatkui, mutta taas pysyttelin tarpeeksi lämpimänä niin ettei kastuminen tuntunut kovin pahalta.

(c) Uine Kailamäki
Double Shotissa täytyy osua vähintään toiseen maalitauluista, jotta saa jatkaa seuraavalle kierrokselle. Tältä radalta sain kuitenkin hyvät tulokset Iranin Saryazdin kilpailuissa ja lähdin hakemaan samanlaisia tiikeriosumia. Melkein onnistuin: ensimmäisestä maalitaulusta 4 pistettä ja toisesta maalitaulusta 3 pistettä! Tyytyväisenä pääsin jatkamaan seuraavalle kierrokselle. Odottelua kertyi kuitenkin jonkin verran ja ehdin vähän kohmettua sinä aikana. Yritin parantaa edelliskierroksesta, mutta se ei ihan onnistunut vaan osumani olivat 3 ja 2 pistettä. Silti suoritus ei ollut huono, vaan yhteispisteillä 19,36 pääsin sijalle 6 / 59 – ensimmäinen kerta kun pääsin top 10 joukkoon MM-kisoissa!

Tyytyväisenä päätin päivän kisasuoritukseni tähän, hoidin Sipjasungin talliin ja toppauduin kaikkiin kuiviin vaatteisiin joita minulla vielä oli, join kuumaa kaakaota saadakseni lämmön takaisin ja lähdin sitten auttamaan Alia ja Suomi-kavereitani. Kisat saatiin päätökseen ja siirryimme kuraisina ja märkinä hotellille. Lämmin suihku ja illallinen toivat ihanan raukeuden, jonka jälkeen uni maistui makealle.

Seuraava päivä valkeni entistä sateisempana, sillä taifuuni Kong-Rey pyyhkäisi ohitsemme tuoden mukanaan rankkasateet ja kovat tuulet. Tähän aikaan vuodesta trooppiset myrskyt ovat epätodennäköisiä, mutta sellainen kuitenkin osui kohdallemme. Saimme heti aamulla tiedon, että lähtisimme kisapaikalle vasta myöhemmin ja katsoisimme mikä siellä on tilanne. Niinpä saimme viettää raukean aamun hotellilla lepäillen ja keräillen voimia. Lounasaikaan siirryimme busseihin ja herttaiset kisajärjestäjät taluttivat meidät kaikki yksi kerrallaan hotellin ovelta bussin ovelle käsikynkässä sateenvarjolla suojaten, ettemme vain kastuisi. Hotellin viereinen joki pauhasi tulvien ja kisapaikalla meitä odotti kisaradan sijaan kurainen uima-allas. Keräännyimme maneesiin, joka oli siistitty avajaisseremoniaa varten. Meillä oli jonkin verran vapaata aikaa ampua maasta käsin ja käytimme myös tilaisuuden hyödyksemme napaten joitakin yhteiskuvia Sisuttaret-tiimistämme.

(c) JS Park
Avajaisseremonian alkaessa kaikki kilpailijat kerääntyivät yleisön eteen maneesiin oman maansa lipun luokse. Tärkeät kutsuvieraat asettuivat paikoilleen ja avajaisseremonia alkoi puheilla ja tervehdyksillä koreaksi ja englanniksi tulkattuna. Valitettavasti avajaisten kaikkein mielenkiintoisimmat osuudet, kamppailunäytökset jalkaisin ja ratsain, jouduttiin perumaan sääolosuhteiden vuoksi. Puheet kuitenkin pidettiin, kilpailevat maat esiteltiin ja otettiin yhteiskuvia. Seremonian päätyttyä saimme lounasta ja sen jälkeen jokaisesta maasta tuli edustaja kokoukseen, jossa päätettiin mitä tehtäisiin kisan jatkon kannalta. Tulimme yksimielisesti siihen lopputulokseen, että loput kisaradat käytäisiin seuraavana päivänä kun sää lupasi auringonpaistetta ja rata olisi taas paremmassa ja turvallisemmassa kunnossa. Kisalajeista Mogu jätettäisiin kokonaan pois, niin ehtisimme yhdessä päivässä kilpailla Serial Shotin, Masaheen ja Qabaqin.

(c) Kapshin Chun
Tylsää ei tietenkään tullut vaikka päivän kisat jouduttiin perumaan. Kun on hallillinen täynnä ratsujousiampujia niin ei aikaakaan kun joku sai idean ja järjestäydyimme riviin hallin takaseinälle ampumaan kilpaa 50 metrin matkaa. Malesialainen Akmal toimi juontajana ja esitteli kilpailijat jotka ampuivat yksi kerrallaan kolme nuolta, muiden kannustaessa vierestä. Omalla vuorollani tein varsin pahan virhearvion ja nuoleni hujahti maalitaulun yli helähtäen ikkunan lasiin. Tästä sain kilpailun kovimmat aplodit, vaikka en sitten päässytkään jatkokierrokselle – säännöksi päätettiin, että vain 3-osuma-alueen sisälle ampuneet saivat jatkaa kisaa ja sain osuman vain 1-pistealueelle. Kisa oli oppimisen kannalta upea tilaisuus: oli mahtavaa seurata ratsujousiammunnan huippujen erilaisia tekniikoita ja ampumista. Ammuimme myös hienoja yhteislaukauksia, jotka olivat varsin näyttäviä useamman kymmenen ampujan suorittamina! Seuraavaan kisaan pitikin jo laittaa panokseksi 1000 Korean wonia (alle euro) ja voittaja saisi koko potin. Nyt kisa meni omalta osaltani jo paremmin ja jäin täpärästi toiselle sijalle ammuttuani 1 pisteen, 4 pistettä ja 4 pistettä! Siihen oli hyvä päättää päivän harjoittelu ja palasimme hotellille. Sade taukosi hämmentävän täsmällisesti kello 17 kuten säätiedotus oli luvannut ja toivoimme kovasti että yön aikana rata ehtisi kuivumaan.

Sunnuntai valkeni kauniin aurinkoisena ja ratakin oli kuivunut uskomattoman paljon edelliseen päivään verrattuna. Kisa-alueelle päästyämme järjestäjät menivät vielä työskentelemään radalla jotta se saataisiin niin hyvään kuntoon kuin mahdollista. Minulle jäi siis hyvin aikaa lämmitellä maasta ampuen ja valmistautua kisaan. Nyt jälleen perhoset lensivät villiintyneinä vatsassa ja jännitti kauheasti. Edellisen päivän lepo oli ollut ihanaa mutta toisaalta olin ehtinyt taas kerätä jännitystä.

Serial Shot on yksi ehdottomasti lemppariradoistani. Viisi kohdetta on sijoitettu 30 metrin välein toisistaan 7 metrin päähän radasta ja radalla ratkaisevat niin tarkkuus, nopeus kuin rytmityskin. Tästäkin radasta minulla on hyvät muistot Iranin Saryazdista ja halusin ylttää samaan. Lähdin ensimmäiselle kierrokselle jännittyneenä ja Sipjasung laukkasi melko verkkaisesti kuraisella radalla. Minulla oli hyvin aikaa nokittaa ja ampua, mutta jotenkin jännitin niin että täysi vetopituus ja keskittyminen puuttuivat. Tällä radalla on saatava osumat vähintään 3 tauluun jotta pääsee seuraavalle kierrokselle ja olin vain keskittynyt siihen etten vain epäonnistuisi pahasti. Nuoleni kuitenkin napsahtivat jokaiseen tauluun ja ihan hyville pisteille: 4, 4, 3, 2, 3. Seuraava kierros odotti ja nyt oli mielessäni kova päättäväisyys saada itsestäni irti enemmän!

Seuraavalla kierroksella Sipjasung luotti radan pohjaan paremmin ja lähti reippaampaan laukkaan alusta alkaen. Olin hiukan hidas nokittamaan mutta ammuin silti jokaista taulua ja nyt osumat olivat parempia: 5, 4, 3, 3, 4. Tähän oli hienoa päättää kisasuoritus! Taputin iloisena Sipjasungia ja hoidin sen valmiiksi seuraavalle ratsastajalle. Kokonaispisteeni Serial Shotista olivat 36,45 ja sillä ylsin sijalle 5 / 59, suoraan mielettömän taitavien mongolien ja korealaisten joukkoon!

(c) Hanna Friman
Kävin hakemassa kisapaikalla tarjolla olevia suolakeksejä ja hedelmiä ja palasin sitten auttamaan Alia sekä tiimijäseniäni. Serial Shot on todella mielenkiintoinen rata seurata ja en malttanut poistua ollenkaan radan laidalta. Alunperin oli suunniteltu että Serial Shotin ja Masaheen välissä olisi lounastauko, mutta kävikin toisin. Heti kun Uine ja Sonja olivat kilpailleet viimeisen kierroksensa tulikin kuulutus, jossa kehotettiin Suomen ja Kiinan tiimejä valmistautumaan Masaheen alkuun. Lepo siis pois mielestä ja äkkiä noutamaan hevosta, jousta ja nuolia. Varustin pikaisesti Sipjasungin ja hyppäsin sen selkään samalla kun Ali vaihtoi minulle nuoliin blunttikärjet. Ehdimme jonkin aikaa lämmitellä hevosia kävellen kisa-areenalla ja sen jälkeen meidät kutsuttiin lähtöalueen tuntumaan.

Masahee on perinteinen korealainen ratsujousiammuntapeli jota pelataan joukkueittain. Tarkoitus on tiputtaa vanerisia kohteita alas telineiltä blunttinuolilla ampuen. Jokaisessa joukkueessa on 3 pelaajaa jotka ratsastavat radan yksi kerrallaan: ensimmäinen ratsastaja tiputtaa niin monta kohdetta kuin pystyy, toinen jatkaa siitä mihin ensimmäinen jäi ja kolmas lähetetään tarvittaessa siivoamaan loput taulut. Enemmän kohteita tiputtanut joukkue voittaa ja jos molemmat joukkueet saavat kaikki kohteet alas, voittaa se joka tiputti ne nopeammin. Voittajajoukkue siirtyy välieriin, jossa kohteet ovat pienempiä. Finaalissa kohteet ovat enää 20 x 20 cm kokoisia.

Suomen tiimissä minä olin ensimmäinen ratsastaja, Sonja toinen ja Uine kolmas. Iida toimi kullanarvoisena auttajana ja tsemppaajana. Kiinan tiimi vaikutti läpi kisan kovatasoiselta ja haastavalta vastukselta, mutta he eivät saaneet kaikkia kohteita alas. Nyt olisi siis meidän tilaisuutemme! Ihannetilanteessa olisin saanut ammuttua kaikki viisi kohdetta alas omalla kierroksellani, mutta blunttinuolten nokittaminen oli niin hidasta ettei se käytännössä onnistunut – pitää jatkoa varten kehitellä parempi nuoliviinijärjestely! Lisäksi ensimmäinen maalitaulu oli todella vaikea saada tiputettua alas vaikka siihen saikin osuman. Niinpä ensimmäisellä kierroksellani osuin ensimmäiseen maalitauluun mutta en saanut sitä tiputettua, toiseen en ehtinyt nokittaa mutta kaadoin kolmannen ja neljännen taulun ja viimeiseen en taas ehtinyt nokittaa ajoissa. Jännityksestä kihisten seurasin kun Sonja lähti radalle ja varmoilla osumilla tiputti kaikki 3 jäljelle jäänyttä maalia. Mahtavaa, Suomi voitti Kiinan!

(c) JS Park
Pyörimme lähtöalueella pitäen huolta hevosistamme sillä välin kun kaikki alkueräottelut käytiin. Jatkoerien otteluun saimme vastaamme huippuhyvän Korean. Kohteet vaihdettiin pienempiin 40 x 40 cm maaleihin ja oli meidän vuoromme kilpailla ensimmäisenä joukkueena. Sain riemukkaasti alas ensimmäisen, kolmannen ja neljännen maalin – kaikki ne joihin ehdin nokittaa. Sonja lähti radalle ja ampui täpärästi ohi toisesta maalista mutta sai alas viimeisen maalin. Uine lähti radalle viimeisenä ja ei hämmentynyt kovasta paineesta, vaan napautti hienosti alas viimeisen maalitaulun ja laukkasi maaliin loputtoman kannustuksemme saattelemana. Korea kuitenkin oli niin kova vastus että kaikkien maalien kaataminen ei riittänyt: heidän joukkueensa ensimmäinen ratsastaja napautti alas kaikki kohteet tuulennopeudella ratsastaen. Tämä oli kuitenkin hieno kokemus ja ei todellakaan ollut häpeä hävitä näin kovalle joukkueelle!

Jäin vielä radan tuntumaan pitämään huolta Sipjasungista, jolla opettajani Alikin kilpaili tämän radan. Iranilainen Ali, puolalainen Anka ja qatarilainen Walid kilpailivat omien maidensa ainoina edustajina sekajoukkueessa ja pääsivät 4. sijalle saakka. Kun Sipjasungin urakka oli ohitse kylmäsin sen jalat, kävelytin sitä ja vein sen talliin. Seuraavaksi ohjelmassa oli luvassa Kazakstanin edustajien ratsutaisteludemonstraatio. Siihen haluttiin jokaisesta maasta yksi vapaaehtoinen ja Suomi-tiimi halusi lähettää minut. Suostuin ilomielin, mutta vasta Sipjasungin varusteet purettuani tajusin että tarkoitus olisi osallistua ratsain! Niinpä juoksin taas äkkiä hakemaan varusteitani ja laittamaan hevosta. Onneksi Sipjasungin toinenkin ratsastaja osallistui demonstraatioon joten saimme hevosen valmiiksi ja lähdimme muiden kisaajien luokse selvittämään mistä demonstraatiossa olisi kyse.

(c) JS Park
Kävi ilmi, että kilpailisimme jokainen yhden kierroksen Kazakhstanin kilpailuista tuttua perinnerataa, jota haluttiin nyt promota näissäkin kilpailuissa. Radalla oli kolme pientä ympyrätaulua 35 metrin välein toisistaan ja ne roikkuivat naruista noin parin metrin korkeudella. Ensimmäinen 5 pisteen pronssirengas oli melko lähellä rataa, seuraava 10 pisteen hopearengas hiukan kauempana ja viimeinen 15 pisteen kultarengas jo oikeasti aika kaukana radasta. Sipjasungin toinen ratsastaja meni radan sillä ensimmäisenä ja sen jälkeen pääsin hyppäämään ratsuni selkään. Radalle menoon tuli kuitenkin niin kiire etten ehtinyt edes järjestellä nuolia viineeni saatika keräillä keskittymistäni, joten valitettavasti ammuin kaikki nuoleni läheltä kohteita mutta niiden ohi. Rata on haastava ja vain 5 kilpailijaa sai osumia mihinkään maalitauluista! Kiva rata se oli silti ja olisi tosi mielenkiintoista päästä yrittämään sitä uudestaan paremmalla valmistautumisella.

Suoraan tämän demonstraatiokilpailun jälkeen alkoi kisojen viimeinen laji, ylös päin tylpillä nuolilla ammuttava Qabaq. Kilpailimme rataa vain yhden kierroksen, jotta saisimme kilpailut päätökseen ajoissa. Tässä vaiheessa päivää lounaan, juomisen ja levon puute alkoi iskeä todella ja päässä pyöriä, joten vetäydyin kymmeneksi minuutiksi makoilemaan varjoon, jotta saisin voimia kerättyä vielä viimeiseen suoritukseen. Kisa eteni nopeasti ja pian oli aika hypätä vielä viimeisen kerran Sipjasungin selkään ja ratsastaa kisaradalle. Lähdimme Sipjasungin kanssa radalle reipasta laukkaa ja valmistauduin ampumaan, jännitin jousen, päätin odottaa vielä ihan hetken jotta metallilevy tulisi kohdalle - ja hups, lipsautin nuolen matkaan liian aikaisin ja se lensi täpärästi kohteen ohi. Noh, harmi, mutta toisaalta olin niin lopen uupunut ettei ohi ampuminen yllättänyt. Kuvastakin näkee että veto jää melko lyhyeksi ja kyynärpää linjan alle. No, onneksi usein yhtenä päivänä ei ole näin montaa kisattavaa lajia ja toisaalta, ei se nuoli nytkään pahasti mennyt ohi!

(c) Kapshin Chun
Kisat etenivät vauhdilla loppuun ja kun viimeiset suoritukset olivat ohi, siirryimme hotellille siistiytymään pikavauhtia illan gaalaillallista varten. Olin unohtanut ottaa itselleni mitään sopivaa juhlamekkoa mukaan, mutta ihana Uine lainasi minulle tosi kauniin kultamustan mekon joka päällä oli tosi hieno olo sipsutella bussiin ja hienolle hotellille, jonka salissa päättäjäisgaala järjestettiin. Gaala alkoi musiikkiesityksillä ja seuraavaksi jaettiin kunniamainintoja. Sokchon kunnanjohtajan erityispalkinnot saimme puolalainen ystäväni Anka Sokólska sekä minä! Palkinnot oli nimetty korealaisten vuorten mukaan, symboloiden sitä että olemme ratsujousiampujina yhtä lähellä huippua kuin palkintojemme vuoret. Olin todella iloinen ja kiitollinen tästä kunniamaininnasta.

Välissä saimme syödä illallista herkkuja pursuilevasta seisovasta pöydästä ja sen jälkeen palkintojenjako jatkui. Sijoittuneille jaettiin mitalit ja pokaalit. Kokonaiskilpailun voitti ylivoimaisesti nuori korealainen Lee Seong Ho, joka todella ansaitsi voittonsa ampuen täysosumia toinen toisensa perään tuulennopean Starin selästä. Toisella sijalla oli niin ikään mielettömän taitava korealainen Park Beom Nam ja kolmannella sijalla legendaarinen mongoli Erdene Erdenesuvd. 

Maanantaina virallinen kilpailuohjelma oli ohi, mutta kisajärjestäjät veivät meidät Seorakin kansallispuistoon ihastelemaan alueen upeita luontoreittejä ja buddhalaisia temppeleitä. Kaunis aurinkoinen syyspäivä houkutteli tutkimaan hiukan pitemmälle vieviä reittejä ja päätimme lähteä Ankan ja Uinen kanssa metsäisiä rinteitä ylöspäin vievälle polulle. Päästyämme vuoritemppelille joimme hiukan pyhää vettä, mutta päätimme jatkaa matkaa vielä eteen päin. Reitti muuttui kaiken aikaa jyrkemmäksi ja raskaskulkuisemmaksi, mutta halusimme kovasti nähdä mihin asti se veisi. Meille alkoihin hahmottua, että tätä polkua myöten oli mahdollista kiivetä ihan vuoren huipulle saakka. Pakkohan sinne oli päästä, joten kiipesimme reipasta tahtia jalat hapottaen. Nousu oli raskas, mutta todella sen arvoinen! Uskomattoman kivivuoren huipulla oli todella kaunista ja maisema aukesi koko Sokchon yli Tyynen valtameren rantaan saakka! 

Nautimme jonkin aikaa maisemista ja lähdimme sitten kiireen vilkkaa tärisevin jaloin takaisin päin, ettemme myöhästyisi yhteiseltä lounaalta. Noin kymmenen kilometrin patikointi kesti kuitenkin jonkin aikaa, joten myöhästyimme lounaalta ja päädyimme kävelemään 3 kilometriä takaisin hotellille. Illalla lähdimme vielä tutkimaan Sokchon mielenkiintoisia basaareja ja eriskummallisia mereneläviä kauppaavia kojuja. Sanomattakin oli selvää, että olin päivän jälkeen täysin puhki ja lepo maittoi.

Nyt olen ehtinyt tässä välissä matkustaa kotiin, sulatella kisoja viikon verran ja muodostaa jonkinlaista kokonaiskuvaa. Kokonaisuutena kisat olivat ihan mahtava kokemus ja olen tosi iloinen saavuttamistani hyvistä sijoituksista! Hiukan jälkikäteen selvisi myös, että kokonaiskilpailussa kasaan saamani 110 pistettä siivittivät minut jaetulle 5. sijalle! Edelläni ei ole kuin mielettömän taitavia korealaisia ja mongoleja, mikä tuntuu aivan pökerryttävältä - en uskaltanut todellakaan toivoa näin hyvää lopputulosta, etenkään kun ratsastin tällä kertaa niin rauhallista tahtia että sain jopa aikamiinuksia! Olen myös todella ylpeä Sisuttaret-tiimistämme, jonka kanssa oli ihanaa kisata ja matkustaa. Tämä oli Sonjan, Uinen ja Iidan ensimmäinen kisa ulkomailla ja he pärjäsivät aivan mielettömän hyvin!


Sen pitemmittä puheitta, olo on kisan jälkeen onnellinen, onnistunut ja väsynyt. Kutkuttavasti on vielä se olo, etten kuitenkaan saanut irti vielä ihan parastani - juuri sillä tavalla ihanasti on hirmuinen motivaatio treenata vielä ennen vuoden viimeisiä kilpailuja, jotta voisin katsoa saisinko vielä ne vastaan tulleet virheet korjattua ja osumat parhaimmilleen. Ratsutaistelukilpailusta Iranin Shirazissa marraskuun lopussa on tulossa on todella haastava kilpailu vaikeilla radoilla, mutta on tosi iloinen ja innokas olo ottaa haaste vastaan!

Lopuksi täytyy vielä sanoa jotain hyvin tärkeää. Kilpailumatka Etelä-Koreaan on hyvin pitkä ja kallis, eikä ole mikään itsestäänselvyys että tällaiselle kisamatkalle pystyy lähtemään opiskelijan rahatilanteesta. Niinpä lämmin kiitos, kumarrus ja loputon kiitollisuus kaikki minua tukeneet: Sherwood Shop, Jousiammuntaseura Artemis, Suomen Ratsastusjousiampujain Liitto, SLOWorks Ky, Hannu Simolin, Harri Syrjänen, Seija Lampinen, Helsinki Horse Fair, Hertsby Stallgård, Tampereen Hevosklinikka Oy, Criollo-hevosrehut sekä Turun Jousivaruste Oy!

Suurkiitos myös opettajani Ali Ghoorchian sekä ystäväni, perheeni ja kaikki minua tukeneet!



(c) Youngsup Kim

torstai 4. lokakuuta 2018

Kisatreeniä Persian vuorilla


Vuoden jännittävin kilpailu, World Horseback Archery Championships Etelä-Koreassa, lähestyy hurjaa vauhtia. Nelihenkinen maajoukkueemme Sisuttaret valmistautui kisaan treenaamalla Iranissa valmentajani Ali Ghoorchianin opissa. Uine, Iida ja Sonja kävivät Alin luona aiemmin syyskuussa ja minun vuoroni oli syyskuun lopulla. Koska matkani Iraniin ajoittui viikoille juuri ennen Koreaa, en varsinaisesti mennyt oppilaaksi vaan valmentajani Alin treeniseuraksi ja harjoittelemaan itsenäisesti Iranin vuoriston upeissa puitteissa. Ali toki piti silmällä tekemisiäni ja korjasi virheitä jos jotain sattui pistämään silmään, mutta keskittyi pääosin omaan treeniinsä ja minä omaani.

(c) Ali Ghoorchian
Yhdeksän päivän matka sisälsi tuttuun tapaan paljon ammuntaa maasta, vuoristoratsastuksia ja ratsujousiammuntaa luonnonradalla. Muutamana päivänä Ali oli kaupungilla hoitamassa asioitaan ja treenailin yksikseni, mutta muutoin treenailimme yhdessä. Opin herkästi mallista katsomalla ja Alin kanssa onkin mahtavaa treenata, kun alan hakea samaa voimaa ja nuolten nopeutta kuin hänellä on, eli saan todella yrittää parastani ollakseni edes lähes yhtä vaikuttava ampuja kuin opettajani.

Matkan aikana ammuttuja nuolia kertyi 1743, ratsastusta reilu 23 tuntia ja lepopäiviä taas ei ollenkaan, joten keskittymistä jokaiseen laukaukseen sai tosinaan todella hakea. Nyt ammuttu nuolimäärä ei tuntunut lihaskipuina oikeastaan lainkaan, vaan ensimmäisenä väsyi mieli ja seuraavaksi sormien iho. Heti kun tuntui että nuolet rupesivat vaan lipsahtelemaan ennen aikojaan, otin pienen tauon ja keräilin jälleen keskittymistä. Välillä tietenkin sorruin liikaan ajatteluun ja silloin liikkeistä puuttui sujuvuus, joten osumatarkkuus jäi vajaaksi. Mutta sitten tuli niitä kierroksia, kun nuolet iskeytyivät varmasti toinen toisensa jälkeen maalitaulun keskellä olevan pienen tiikerinpään läpi vaikka seisoin niin pitkän etäisyyden päässä kuin ampuma-alueella pystyin, eli noin 17 m etäisyydellä maalitaulusta. Ah miten riemukas tunne, kun jo laukaistessa tiesi että nyt veto oli juuri oikea, laukaisu puhdas ja jousikäsi vakaa, nyt tulee hyvä osuma. Tunne hukkui, löytyi, hukkui taas ja etsimisen jälkeen löytyi. Voi kunpa se löytyisi kisoissakin.

(c) Ali Ghoorchian
Kävimme joka päivä ratsastamassa vähintään kerran. Treeniratsujani olivat vanhat tutut Sefid, Gisoom ja Bojhan. Alin Narmashir-orin kanssa jumppailimme kentällä ja testailin myös uutta tuttavuutta, Narmashirin serkkua nimeltä Meisam. Meisam oli kuin musta Narmashir ja hämmentävän saman näköinen, mutta luonteeltaan laiskempi ja helpompi. Kaikkein eniten ratsastin kuitenkin turkkilaisella arabiori Sefidillä ja ystäväni Ilnazin arabitamma Gisoomilla. Rautarouva Gisoomilla oli maastossa mukanaan tämän vuoden varsa Pay Raad, viime kesän varsa Baroot ja vatsassa ensi kesän pikkuinen. Menimmekin Gisoomin kanssa melko kevyesti, mutta tamma oli täynnä energiaa ja tanssahteli mielellään vuoristopoluilla.

Ratsain treeni sujui paljon vaihtelevammin. Tuttuun tapaan maalitaulut olivat lähes puolet pienempiä kuin kilpailussa käytetyt, noin 40 x 40 cm, minkä lisäksi ne oli sijoitettu kauemmas radasta ja lyhyemmälle etäisyydelle toisistaan. Jos osui näihin tauluihin hyvin, niin periaatteessa Korean kilpailuiden pitäisi sujua leikiten. Osumat maaleihin ovat aina yhtä palkitsevia ja ohi ammutut nuolet eivät menneet paljoa ohi: pääosin hiukan ohi oikealta, eli vähän liian aikaisin ja vähän liian heikosti ammuttuina. Tunsin aika hyvin jo nuolta päästäessä osuisiko se tauluun vai ei, mutta ohikiitävässä hetkessä en ehtinyt korjaamaan virheitäni vaikka sellaisia joskus huomasinkin. Ratsain ammuttuja kierroksia oli 3-12 päivässä, joten samanlaista varmuutta ja rutiinia kuin maasta käsin ei pystynyt saamaan, mutta paljon hyvää treeniä kyllä.

Alilla oli tekeillä videoprojekti Persian Horseback Archery Associationista, joten eräänä päivänä pukeuduimme perinnevaatteisiin ja suuntasimme vuoristoon kuvausryhmän kanssa. Dronella, GoProlla ja tavallisella videokameralla varustautunut kuvausryhmä sai henkeäsalpaavan upeaa materiaalia: etenkin dronella kuvatessa vuoristomaisema pääsee todella oikeuksiinsa! Aamupäivän aikana kuvattiin erityisesti Alia ja minusta lähinnä slowmotion-naamakuvaa ja hevosen varustamista, jolle nauroimme vedet silmissä kun lounaalla katsoimme videopätkiä. Uskon kuvaustiimin kykyyn saada niistäkin pätkistä aikaiseksi jotakin eeppistä, mutta yksinään ne olivat vain äärimmäisen hupaisia.

(c) Ilnaz Asarian
Iltapäivällä lähdimme kuvaamaan seuraavaa osiota, jossa Alin ja minun piti taistella toisiamme vastaan. Ensin minun piti laukata Alia karkuun ja ampua backshot hänen kilpeensä. Homma saatiin purkkiin kahdella kierroksella. Sen jälkeen oli minun vuoroni jahdata Alia kilpi ja miekka kädessä, Alin puolustautuessa ampumalla minua jarmaki-laukauksella niskansa takaa. Kuvasimme ensimmäiset otokset vuorenharjanteella laukaten ja videot olivat aivan henkeäsalpaavia. Yksityiskohtia kuvataksemme teimme saman myös radalla muutamaan kertaan. 

Kun osuus oli saatu kuvattua, halusi tiimi vielä yksityiskohtaista kuvaa siitä kuinka Alin ampuma nuoli osuisi kilpeeni. Niinpä Ali hyppäsi alas hevosen selästä ja seisoi radan varrella ampuen minua blunttinuolella ja minä laukkasin ohi päätäni suojaten. Pää olikin kivasti suojassa, mutta yhdellä kierroksella Alin tähtäys meni vähäsen pieleen ja minun suojaukseni ei ihan peittänyt oikeaa olkapäätäni, joten sain kokeilla miltä tuntuu blunttinuoli 5 metrin päästä Alin täydellä vedolla ammuttuna. Tässä tapauksessa olisin melkein mielummin valinnut terävän nuolen, sillä nyt blunttinuoli paitsi repäisi kaftaanini rikki ja ihoni verille, myös jysäytti sellaisella voimalla että tuntui kuin koko olkapää olisi saanut sähköshokin ja silmissä vilkkui tähtiä hetken aikaa. Osuma tuli kuitenkin onneksi vain lihaksille ja hidastettuani käyntiin ja hetken toivuttuani kipu lähti laantumaan nopeasti. En ollut loputtoman innostunut kun kuvaustiimi ilmoitti: ”One more time, please!” mutta jatkettiin kuitenkin ja saatiin tällä kertaa hieno kalaus kilpeen. Jatkoimme vielä kuvaamalla muutamia kauniita otoksia auringonlaskussa ja sen jälkeen suuntasimme takaisin tallille. Valmiin videon voi katsoa TÄSTÄ!

(c) Ilnaz Asarian
Keskityimme harjoittelussamme lähinnä Korean kilpailun yksilölajeihin. Treenasimme pääosin kahden taulun serial shottia, single shottia ja muutamaan kertaan double shottia. Iranista ei tänä vuonna tule maajoukkuetta joten Ali kilpailee vain yksilölajeissa, joten emme treenanneet esimerkiksi mogua. Qabaqia ammuimme muun treenin ohessa muutaman kerran ja jotain oli napsahtanut mielessäni paikoilleen, sillä sain oikein kivoja osumia! Koreassa qabaq-kohde on isompi, mutta toisaalta vauhti varmasti kovempi: nyt treenihevosemme alkoivat pikkuhiljaa väsyä ja ne olivat toki nopeita, mutta eivät loppureissun aikana enää kaikkein vauhdikkaimmillaan.

Reissun loppua kohden omakin väsymykseni alkoi tiivistymään ja jouduin todella puristamaan itsestäni irti hyviä laukauksia, jotten olisi aivan spagettikäsi yrittäessäni ampua. Ampuessa oli yksinkertaisesti niin kivaa, etten vain ikinä malttanut lopettaa ajoissa, ja kun halusin päättää treenin onnistumiseen, niin täytyi kokeilla aina uudestaan ja uudestaan että saisi sen täydellisen kierroksen. 

Matkan viimeisen päivän aloitimme kilpailemalla Alin kanssa kaksi kierrosta Qabaq & Double Shot - yhdistelmää. Ali toki voitti ja oli hirmuisen ylpeä itsestään, ansaitusti kyllä. Päivällä treenasin maasta käsin ja illalla kävimme vielä viimeisellä ratsastuksella. Olin aivan rättipoikkiväsynyt, mutta päätin tikistää itsestäni kaiken irti. Ammuin Sefidillä ratsastaen kolme kierrosta Single Shottia ja osuin joka nuolella: 1 piste, 4 pistettä ja 4 pistettä. Jes! Tähän oli hyvä lopettaa treenileiri!

Nyt edessä on 2 päivää matkustusta ja 3 päivää hevosten valintaa ja kisan alkuhulinoita ennen kuin perjantaina itse kilpailu alkaa. Moskovan lentokentällä konetta vaihtaessa on ollut hyvä hetki torkkua, kirjoitella, sulatella mennyttä ja rentoutua valmistautuen tulevaan.

Kisaa pääsee seuraamaan ajankohtaisimmin Sisuttarien FB-sivun kautta - pysykää kuulolla!

(c) Ali Ghoorchian