keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Kisatreeniä eri näkökulmista

 
MM-maajoukkueemme Sisuttaret

Nyt syyskuun aikana kisarumba on hetkeksi tauolla, mutta treenaamisen kannalta on tosi olennainen aika, sillä lokakuiset MM-kisat Etelä-Koreassa lähestyvät! Treeniä, treeniä, paljon treeniä. Olen viime aikoina ajatellut ratsujousiammuntatreeniä paljolti myös opiskelualani fysioterapian näkökulmasta ja lähestynyt sitä vähän eri näkövinkkeleistä. Tänään etsiskelin koulujuttujani varten tutkimuksia ja artikkeleita jousiammunnasta, löysin mielenkiintoisia juttuja ja jäin pohtimaan. Päätin sitten kirjoittaa ajatuksiani auki myös muiden nähtäväksi.
Hertsbyn tallin hevosia treenaamassa Annin ja Elinan kanssa.
MM-maajoukkueemme Sisuttarien eli Elinan ja Annin kanssa pidämme pientä treenirinkiä, joka on tuonut paljon lisäintoa treenaamiseen! Yksi treenirinkimme kulmakivistä on "supertreeniohjelmamme", joka käytännössä tarkoittaa leikkimielistä liikuntapeliä, jossa saamme 15 minuutin liikuntasuorituksista pisteitä eri kategorioihin ja kartuttamamme yhteispisteet vaikuttavat mm. siihen, montako suklaalevyä saamme ottaa mukaan Koreaan. Mikäs sen paremmin motivoisi kuin kisasuklaa! 

Yksi kategorioistamme on järki, jota voi kartuttaa esimerkiksi hyvällä lämmittelyllä ennen ampumista, peilin edessä tehtävillä harjoitteilla, nokitustreenillä tai venyttelyllä. Hyvän lämmittelyn merkitys unohtuu lajissamme usein, vaikka sen rooli on aivan uskomattoman tärkeä etenkin kelien viilentyessä! Hyvin lämmitelty keho pystyy paljon parempiin teknisiin suorituksiin, samalla mieli siirtyy mukaan harjoitteluun ja erilaisten kipujen, virheasentojen ja vammojen todennäköisyys pienenee. Tärkeitä juttuja, mutta silti niin helposti lämmittely jää tai se toteutetaan "lämmittelyammuntana", joka järjellä ajatellen on kuitenkin vähän hassu konteksti, kun se usein tarkoittaa sitä että kylmillä lihaksilla treenataan vajaalla tekniikalla. Tämä jättää motoriseen oppimiseen muistijäljet siinä missä lämmittelyammunnan jälkeinen "oikea treenikin", eli helposti tulee treenattua omia virheitään. Usein lämmittelemättä ainakin oma ammuntani on hiukan suppeaa ja hätäistä, kun kylmät lihakset eivät jaksa vetää täyteen vetopituuteen ja lämmittelemättömään peukkuunkin vähän särkee ja on helpompi antaa jänteen vain lipsahtaa pois ennen aikojaan.

Loppukeväästä kävin vasemman olkapääkipuni takia koulussa toisella fysioterapeuttiopiskelijalla ja ohjaavalla fysioterapeutilla. Minulta kysyttiin treenimääräni ja selvitettiin paljonko lämmittelen ennen ampumista. Hiukan maan alle häpeästä vajoten myönsin että enpä kyllä lämmittele paria hartianpyöräytystä enempää. Puhuimme sitten lämmittelyn merkityksestä lihaskireyksien ja -kipujen ehkäisijänä, kävimme läpi hyviä lämmittelyliikkeitä sekä ylipäätään puhuimme siitä, millainen hyvä lämmittely on. Minullekin aika yllättävä tieto oli, että hyvä lämmittely kestäisi vähintään 40 minuuttia. Opiskelijakollegani totesi vielä tiukasti: "Mielummin hyvä lämmittely ilman treeniä kuin treeni ilman hyvää lämmittelyä!" No, ihan 40 minuutin lämmittelyihin en ole saanut itseäni vieläkään patistettua, mutta nyt olen saanut vakiinnutettua tavaksi lämmitellä vähintään 15 minuuttia ennen ampumistreenin aloittamista. Edistystä sekin ja suosittelen kaikille ehdottoman lämpimästi! 

Omia lämmittelyliikkeitä voi soveltaa mielikuvituksen mukaan sekä jousen kanssa että ilman. Tärkeää olisi käydä etenkin kaikki yläkehon nivelet läpi, saada veri virtaamaan ja hiukan lämpöä päälle. Esimerkiksi Itä-Suomen Jousiampujien sivuilta löytyy hyvä ja selkeä lämmittelyohje!

Itä-Suomen Jousiampujien sivuilta löytyi muutenkin mielenkiintoista aineistoa, esimerkiksi tietoa harjoittelun suunnittelusta. Samoja asioita olen pyöritellyt omassa mielessänikin, mutta tässä kirjoituksessa asiat todettiin ja konkretisoitiin hyvin. Nostan esiin vielä muutamia asioita, jotka itse olen kokenut todella tärkeiksi sitten kun olen niitä tajunnut ajatella, ja jotka toisaalta helposti unohtuvat.

Elinan ja Annin kanssa treeniohjelmaamme kuuluu isona osana lajiin liittyvien harjoitusten lisäksi kaikenlaisen oheisliikunnan suorittaminen. Jousiammunta itsessään on toispuoleinen laji ja ratsujousiammuntakin kuluttaa kehoa melko yksipuolisesti. Hyvä peruskunto kuitenkin luo hyvät edellytykset hyvälle ratsujousiammunnallekin, joten saamme erilaisista liikunnan muodoista pisteitä kategoriaan "raakaa voimaa". Omalla kohdallani tämä on innoittanut lisäämään lenkkeilyn, pyöräilyn ja jumppaamisen määrää. Etenkin oman mielen pirteyteen lisätty liikunta tuntuu vaikuttavan hyvinkin nopeasti!

Sitten se itse harjoittelun suunnittelu. Ylipäätään treenien suunnittelu on asia, jota ei välttämättä tule luonnostaan ratsujousiammunnan parissa harrastettua. Harrastelijalla ei tietenkään tarvitsekaan olla kattavaa vuosisuunnitelmaa, viikkosuunnitelmaa jne., mutta mitä enemmän katse on kilpakentillä, sitä enemmän laajojen suunnitelmien tekemisestäkin hyötyy. Etenkin tärkeää olisi mielestäni muistaa se, että valtaosa Suomen ratsujousiampujista on vielä hyvin alkumetreillä lajin parissa ja sikäli verrattuna nuorten jousiampujavalmennettavien tilanteeseen: lähitulevaisuuden kisoissa saa totta kai olla jo joitain tavoitteita, mutta tekniikan ja perusampumisen oppimisen pitäisi mielestäni olla tärkein tavoite, jonka jälkeen kehiin voivat astua muut kunnianhimoisemmat tavoitteet. Esimerkiksi oman valmentajani Alin kanssa olemme sopineet, että harkintamme mukaan joko syksyllä 2018 tai 2019 olisi ensimmäinen tavoitteellinen kisa-aikani, kun taas ennen sitä kisat ovat oppia ja kokemuksen kerryttämistä varten. 

On myös pientä suunnittelua ja tavoitteiden asettamista, josta ihan kaikki harrastajat hyötyisivät. Jos menee vähän ammuskelemaan, niin helposti tuleekin vain vähän ammuskeltua, ilman suurta tavoitetta ja melko hitaasti kehittyen. Jos kuitenkin käyttää ennen jokaista ampumiskertaa hetken (vaikka sen alkulämmittelyn aikana) siihen, että miettii, mihin erityisesti haluaisi juuri sillä kertaa keskittyä ja mitä osa-aluetta parantaa, niin harjoittelu saa ihan uutta potkua ja kehittyminenkin tapahtuu tehokkaammin.

Miten sitten kehittyä? Ratsujousiammunnan huippuopettajat asuvat usein ulkomailla ja suomalaisiakaan opettajia ei ole vielä kovin paljoa, ja heistäkin lähes kaikki ovat kiireisiä. Sivusta katsova kaveri tai joku joka voi ottaa kuvia tai videoita suorituksesta ovat hyödyllisiä apulaisia, mutta entä sitten kun suurin osa treenistä tapahtuu yksikseen kuraisella takapihalla? Tämän pulman edessä varmasti suuri osa ratsujousiampujista joutuu painiskelemaan ja olen omalla kohdallani yrittänyt keksiä kaikenlaisia vastauksia.


Lihastyön tutkimista Annin kanssa, kyynärpääni painuu vähän alas.
Jos tekniikassa on ongelma, lähtee kaikki liikkeelle siitä, että tunnistaisi mahdollisimman tarkasti sen, mistä ongelmassa on kyse. Tähän usein tarvitsee jonkin verran ulkopuolista apua, koska usein ongelma ilmenee osumatarkkuuden huonoutena tai vaikkapa kipuna jossain päin kehoa, mutta omaa tekniikkaa ei pääse näkemään ulkopuolisen silmin. Helpoimmassa tapauksessa kurssilla opettaja huomaa ongelmakohdan ja osaa selittää, miten tekniikan virhe vaikuttaa itse ongelmaan ja miten asiaa voisi lähteä korjaamaan. Tällöinkin lihasmuistiin opitun liikkeen muuttaminen vie aikaa, mutta on kuitenkin jonkinlainen käsitys siitä, mihin suuntaan lähteä korjaamaan. Jos opettajan silmän alle pääseminen ei onnistu, voi nykyteknologia onneksi toimia pelastuksena. Omasta suorituksesta otettu video näyttää sen, mitä ampumisen aikana tapahtuu, erityisen hyvin jos videota pystyy kunnolla hidastamaan. Esimerkiksi Alin kanssa lähettelemme jonkin verran videoita edestakaisin aina jos on kysyttävää, jotta etänäkin opettajan apu olisi saatavissa. Myös oma havainnointi tai vaikka kaverin kanssa videon katsominen hidastettuna tuottaa usein oivalluksia.

Tietenkin jotta omaa tai kaverin suoritusta pystyisi analysoimaan, olisi myös oltava käsitys siitä, millainen on se oikea ja tavoiteltu tekniikka. Tässä haasteeksi nousee vähän erilaiset tyylit ja koulukunnat ja se, että täysin oikeaksi todistettua tietoa juuri ratsujousiammunnasta on hyvin vähän saatavilla. Hyvää tekniikkaa voi seurata oman opettajansa oppien pohjalta ja lisätä omaa tietoa etsimällä lisää vaikka taulujousiammunnan tekniikasta. Kaikki periaatteet eivät tietenkään päde samanlaisina ratsujousiammunnassa ja tauluammunnassa, mutta moni asia on kuitenkin yhteinen esimerkiksi lihasten käytön kannalta. Suomeksi hyvä tiivis esittely jousiammunnassa tärkeimmistä lihaksista löytyy esimerkiksi Ensinuolet-sarjan kurssikirjeistä. Erittäin hyvä teos on myös Brittish Horseback Archery Associationin tuottama nimenomaan ratsujousiammuntaa käsittelevä kirja Horseback Archery: ancient art to modern sport. Kirjassa ratsujousiammuntaa käydään läpi monesta eri näkökulmasta alan tämän hetken huippujen opastuksella. Kirjan saa hankittua näppärästi myös pdf-versiona eikä hintakaan huimaa päätä - suosittelen ehdottomasti kaikille harrastajille ymmärrystä syventämään!

Kun korjattava asia on selvillä, alkaakin haastava vaihe eli huonosta tavasta poisoppiminen ja liikkeen korjaaminen oikeaksi. Haastetta ei lainkaan helpota se, että ampuessa keskittyminen kiinnittyy yleensä aina jossain määrin haluun osua taulun keskelle, ja usein alkuun tekniikan korjaus huonontaa osumatarkkuutta hetkeksi. Olen itse huomannut, että parhaat tulokset saa lopulta, kun pystyy pilkkomaan uuden opittavan asian tarpeeksi pieniksi paloiksi. 

Tämän hetkinen virheeni Alin selittämänä, kuva keväältä.
Esimerkiksi nyt ongelmanani on ollut vetokäsi, jonka kyynärpää pääsee painumaan suoran linjan alle kun jousi on täydessä vedossa. Ampumahetkellä korjaaminen ei oikein ole onnistunut, joten olen ensin opetellut oikeaa vetoa ilman ampumista. Olen aloittanut harjoittelemalla peilin edessä jousi ja nuoli kädessä, ja nuolta nokittamatta vetänyt sen ikäänkuin täyteen vetoon ja sitten tarkastellut, miltä käsivarsien linja näyttää. Alkuun pääni väitti kivenkovaan että linja on ihan suora, vaikka peili paljasti että kyynärpää saattoi painua kymmenkin senttiä hartialinjan alapuolelle. Vetoliikettä toistamalla ja hakemalla olen kuitenkin sitten etsinyt oikean tuntemuksen siitä, kun kaikki on niin kuin pitää. Tässä vaiheessa kyse on siitä, että lihasten hermotukset täytyy saada toimimaan uudella tavalla, eikä uusien hermotusten rakentaminen onnistu kovassa lihastyössä, joten on perusteltua harjoitella ensin uutta liikettä kokonaan ilman vastusta tai hyvin kevyellä vastuksella.

Seuraavana vaiheena onkin ollut uusi suosikkitreenimuotoni, kuminauhatreeni peilin edessä! Olen kiinnittänyt jumppakuminauhan jousen kahvaan ja jännittänyt kuminauhaa ikäänkuin vetäisin joustani. Näin oikeaa liikerataa pääsee treenaamaan kevyellä vastuksella ja sitä mukaa kun sujuu hyvin, voi vastuksen voimaa lisätä. Peilin tarkkailu auttaa pitämään huolta siitä ettei tekniikka lähde pettämään. Kuminauhan voi myös päästää vedosta ja keskittyä "laukaisunkin" läpi tekniikkaan, kun maalitaulua tai sinne lentävää nuolta ei ole viemässä huomiota. Tällä tavalla olen työskennellyt esimerkiksi khatrani kanssa. 

Tekniikkani tällä hetkellä kun keskityn.

Löysin myös mielenkiintoisen kirjoituksen tunteen merkityksestä jousiammunnassa. Aivojen kun on mahdotonta keskittyä ajattelemaan kahta asiaa samaan aikaan, nousee esiin tunteen merkitys. Tavallaan kuminauhaharjoitteissa hyödynnetään samaa ideaa. Kun lähden siirtämään kuminauhaharjoitteilla oppimaani itse ampumiseen, siirtyy ajatukseni luonnollisesti katseeni mukana maalitauluun. Samalla kuitenkin haen sitä tuttua tunnetta siitä, kun kaikki on juuri oikein ja kohdallaan. Ja ai että miten makea se fiilis on, kun laukaus tuntuu juuri oikealta, osuu juuri sinne minne halusin, ja pikkuhiljaa luottamus oman tunteen oikeellisuuteen vahvistuu! Käytännössä se tietenkin vaatii paljon treeniä, paljon epäonnistumisia, ihmettelyä, videointia, kavereiden apua ja turhautumistakin. Mutta nyt pikkuhiljaa minusta tuntuu, että tiedän millainen on juuri se oikea tuntemus joka johtaa täysosumiin, ja että osaan kyllä jo löytääkin sen, kunhan vain keskittyisin aivan täysin. Tunne lipsahtelee vielä käsistä kuin liukas saippuapala, mutta on kuitenkin olemassa! Tosin vasta maasta käsin, saman siirtäminen hevosen selkään on vielä oma tarinansa.

Sehän se tässä urheilulajissa onkin hienoa, nimittäin vaikka ylempänä kirjoittamani koskee lähinnä yhtä hyvin oleellista osaa ratsujousiammunnassa, jousiampumista, on se vain yksi osa ratsujousiammuntaa. Tavallaan omassa mielessäni jaan ratsujousiammunnan neljään osaan: jousiammuntataito, ratsastustaito, selästä ampuminen ja henkinen puoli. Kaikki nämä palikat pitäisi olla hyvin hallussa hyvien suoritusten mahdollistamiseksi, etenkin jos haluaa kisamenestystä.


Ratsastustaitoa on hyvin tärkeä ylläpitää ja kehittää, vaikka huippuunsa hiottuja kouluratsastusliikkeitä ei tässä lajissa tarvitakaan. Mitä enemmän saa kokemusta erilaisista hevosista, sitä helpompi on kisata erilaisten nelijalkaisten kisakumppanien kanssa. Myös hevosen oman hyvinvoinnin kannalta ratsujousiammunta on aika yksipuolista liikuntaa, joka kaipaa vaihtelua. Bambin kanssa olemmekin nyt SM-kisojen jälkeen keskittyneet siihen, että puuhastelisimme erityisen paljon kaikkea muutakin kivaa mieltemme piristykseksi ja kehojemme haasteeksi. Maastossa olemme käyneet paljon koko kesänkin ajan, mutta olemme tehneet nyt erilaisia sieniretkiä ja pitempia ilman satulaa ratsastelun reissuja metsäpolkuja koluten ja syksyn tuoksuja tulvivasta metsästä nauttien. Kokeilin yhtenä päivänä ratsastaa Bambilla naruriimulla ja kun se toimi niin hyvin, olenkin jatkanut lähes kaikki ratsastukset naruriimun kanssa. 

Jotenkin olen ehtinyt muovata päähäni ajatuksen, että en oikein ole kummoinen kouluratsastaja ja että ei se kai ikinä ollut kauhean kivaakaan. No höpsis! Bambin kanssa kouluratsastusharjoitteet tuovat mielettömän euforisen tunteen, kun välisemme herkkyys pääsee huippuunsa ja pienen pienillä avuilla Bambi tekee tottuneen varmasti avot, sulut, pohkeenväistöt ja siirtymiset. Bambi itse tuntuu nauttivan jumppailusta ja toimii herkkyydellään ja osaavuudellaan aivan loistavana opettajana. Vau mikä hevonen!

Intouduimme myös Annin opastuksella harjoittelemaan kaulanarulla ratsastamista. Bambi oppi jujun nopeasti ja meillä on ollut hauskaa harjoitella tätä uutta juttua. Ratsujousiammuntaakin olemme tehneet viikottain, mutta ihanteellisen treenipaikan puuttuessa kuitenkin vain melko vähän kerrallaan. Omana haasteenani on tällä hetkellä kuitenkin eniten jousiammunta maasta, joten olen yrittänyt panostaa siihen erityisen paljon.

Sitten on vielä se ratsujousiammunnan henkinen puoli. Usein minusta tuntuu, että tässä lajissa fyysisellä tekemisellä on lopulta väliä ehkä vain 30 % ja loput 70 % ovat puhtaasti kiinni mielentilasta, keskittymisestä ja tunteista. Kisatilanteessa etenkin tämä korostuu: jos hätäilee, menee jo nokitus pieleen, tekniikka kärsii, ei malta tähdätä ja nuoli tulee räiskäistyä. Henkistä puolta ja kisahermoja on myös melko haastava treenata muuten kuin kisaamalla ja kokemusta kartuttamalla. 


Hermojen hallintaa, kun pään päältä lyödään peruna kirveellä.
Rohan Tallien esitys 2015, (c) Juha Kujala
Omat hermoni pysyvät nykyisin kisatilanteessakin melko hyvin kasassa, ja uskoisin että sillä on paljon tekemistä sen kanssa että minulla on melko paljon esiintymiskokemusta, sekä sen että kamppailulajien kautta kokemusta paineen ja epämieluisankin tunteen alla toimimisesta. Poikaystäväni Miro kisaa historiallisessa miekkailussa ja omaa muutenkin hyvin vahvan kamppailulajitaustan, minkä lisäksi kaveripiirissäni harrastetaan paljon erilaisia kamppailulajeja ja juttelemme aika paljon asioita niihin liittyen. Pääsin ensimmäistä kertaa kamppailulajien maailmaan 15-vuotiaana aloittaessani viikinkiaikaisen terästaistelun, joka sai pian rinnalleen boffauksen eli pehmustetuilla aseilla tapahtuvan taistelun. Siinä missä terästaistelu opetti miekan, kirveen, keihään ja kilven teknistä käyttöä ja toisinaan myös panssaroituna reilumman mäiskeen aikana toimimista, tuo boffaus vielä enemmän kokemuksia kilpailullisesta tilanteesta ja kirpakoista osumista. Pehmustetun aseen idea kuitenkin kun pohjimmiltaan on se, että sillä voi lyödä kovaakin vammaa tuottamatta, mutta hyvin osuneet lyönnit usein kuitenkin tekevät kipeää. Näiden lajien lisäksi olen harrastanut jonkin verran capoeiraa, aikidoa ja systemaa. Ratsastaen puolestaan mukaan tulivat Skill At Arms ja hyvin alkeistasolla myös Jousting.

Osittain tämän taustani takia miellän ratsujousiammunnankin jossain määrin kamppailulajin kautta, ainakin siltä osin että sen pohja on taistelussa tai metsästyksessä. Sikäli ratsujousiammunnan treenaamisessa voisi olla hyötyä erilaisista kamppailulajeissakin käytettävistä harjoitteista. Esimerkiksi huomaan että nyt kun oma miekkailuni on jäänyt vähemmälle, reagoinkin paljon vahvemmalla tunteella häviämiseen kuin aktiivisesti harrastaessani. Häviämisestä ärsyyntyminen lähinnä häiritsee keskittymiskykyä, huonontaa suoritusfiilistä ja näin ollen taso laskee. Sama käy helposti kisoissa: jos rata alkaa huonosti niin mieli lannistuu ja itseään on vaikea kerätä uudestaan. Matsaamista, häviämistä, turpiin ottamista, kirpaisujen sietämistä ja toisaalta voittamisen riemua pääsee kokemaan esim. miekkailua treenatessa niin paljon ja yksittäistenkin treenien aikana niin moneen kertaan, että tunne-elämä tietyllä tavalla tasoittuu ja keskittyminen suorittamiseen pysyy vahvempana.


Viikinkiaikainen terästaistelu on ensimmäinen harrastamani kamppailulaji.
Se laji joka nyt toden teolla houkutti minut takaisin luokseen on venäläinen taistelulaji Systema, jota edelleenkin käyttävät mm. Venäjän armeijan Spetsnaz-erikoisjoukot. Systema on mielenkiintoinen yhdistelmä äärimmäistä brutaaliutta ja herkkyyttä. Systemassa ei käytetä ulkoa opittavia pitkiä tekniikoita, vaan yleisten periaatteiden hallitsemista: hengitys, rentous, jatkuva liike ja vastustajan kontrollointi minimaalisella fyysisellä voimalla. Vaikka Systema itsessään on taistelulaji, pätevät sen periaatteet elämässä lähes kaikkeen tekemiseen ja ovat antaneet minulle paljon uutta ajateltavaa esimerkiksi ratsastamiseen, rentoutumiseen ja mielenhallintaan. Kävin Systeman peruskurssin pari vuotta sitten ja se tarjosi minulle valtavan tärkeitä oivalluksia, jotka ovat pysyneet hyvin mielessä. On mahtavaa huomata, kuinka vahva ihminen lopulta on ja kuinka kipu on tuntemus, jolle ei aina ole pakko antaa valtaa. Tuntuu tietenkin ikävältä tulla kunnolla lyödyksi, potkituksi tai puukolla tökityksi, mutta rennoilla lihaksilla vastaan otetun iskun saa kuitenkin hengiteltyä pois niin ettei sitä puolen tunnin päästä enää muistakaan. 

Systeman harrastaminen jäi minulla lopulta vähän ratsujousiammunnan jalkoihin, mutta nyt Annin kanssa mielenhallinnasta puhuessani laji nousi uudestaan ja uudestaan esiin, ja lopulta pyysimme että Miro vetäisi meille joitain Systema-harjoituksia. Tuumasta toimeen ja Miro veti meille tiiviin setin hengitysharjoituksia, rentoutusharjoituksia, lyömisen ja lyönnin vastaanottamisen perusteita ja kivun sietämistä. Tästä kokemuksesta rohkaistuneena suuntasin viime viikolla sitten myös pitkästä aikaa Systema-treeneihin. Isojen korstojen keskellä tuli ensialkuun vähän orpo olo, mutta minut otettiin hyvin vastaan ja kaksi tuntia hujahtikin aivan hetkessä harjoitusten parissa. Kymmenen kerran kortti tätä, kiitos, onneksi on vielä aikaa MM-kisoihin!

Miron johdolla kokeilimme Annin kanssa myös toista kamppailulajien parissa tuttua harjoitetta, combat stress exercisea eli stressinalaisen suorittamisen harjoitetta. Idea on saattaa keho liikunnan ja paineen avulla samaan tilaan kuin kisatilanteenkin aikana ja tuottaa kokemus, jossa kurjalla fiiliksellä, hyvin stressaantuneena ja paineen alla pystyy suorittamaan vaikeankin lajiin liittyvän suoritteen. Niinpä myöhään sunnuntai-illan hämärässä teimme 40 minuutin harjoitteen, johon kuului paljon juoksemista, punnertamista, vatsalihasliikkeitä, kyykkyjä, ryömimistä, jousten virittämistä jänteelle ja pois jänteeltä, mahdottomia aikarajoja ja vaikeita jousiammuntasuoritteita kylmällä kritiikillä höystettynä. Harjoitus toteutti tehtävänsä: kädet täristen ja rasituksesta huohottaen ammuimme lopulta molemmat punaiselle pistealueelle kymmenestä metristä hämärässä, jossa juuri ja juuri näimme maalitauluille. Jee! Tärkeimpänä kaikesta oli suorituksen jälkeinen fiilis onnistumisesta: me tehtiin se, kyllä me varmasti onnistutaan kisoissakin!

Kaiken tämän siis summaten: kiivas valmistautuminen MM-kisoihin on käynnissä hyvin monipuolisilla harjoitteilla höystettynä. Matka Etelä-Koreaan jännittää, mutta samalla odotan sitä innolla. Tulee varmasti tosi hauska matka kaiken kaikkiaan!

Hauskuus onkin viimeinen pointti, jonka haluaisin tässä kirjoituksessa käydä läpi. Tässä lajissa ei liiku huikeita rahasummia eikä mieletöntä mainetta, vaan tätä lajia harrastetaan ja kisataan rakkaudesta ratsujousiammuntaan. Paineita alkaa helposti kasata itselleen, mutta ne kannattaa tunnistaa ja mahdollisuuksien mukaan purkaa realistisiksi. Itä-Suomen Jousiampujien harjoittelun suunnittelun ohjeissa muistutettiin siitä, kuinka tärkeää olisi se, että kisakaudella palaute olisi lähinnä positiivista. Helposti kuitenkin käy niin, että mitä lähempänä kisat ovat, sitä armottomammin itseensä suhtautuu ajatuksella "Enkö nyt vieläkään osaa tätäkään!", ja paineet, epätoivo, huono fiilis ja huonon suorituksen todennäköisyys kasvavat. Muistakaa kehua, olla ilosia ja ylpeitä hyvistä suorituksista ja nauttia!



tiistai 5. syyskuuta 2017

Syksyinen Postal Match


Ei aikaakaan kun SM-kisapöhinä sai hyvää jatkoa, sillä Tuusulassa järjestettiin avoimet Postal Match -ratsujousiammuntakilpailut. Postal Match -etäkilpailut ovat International Horseback Archery Alliancen ylläpitämä tapa kisata kansainvälisesti näppärästi omilta kotinurkiltaan: eri puolilla maailmaa kisataan samat kisaradat tismalleen samoilla säännöillä tietyllä aikavälillä ja tulokset kasataan yhteen. Tällä kertaa kisaratoina olivat Korean Double Shot, Korean Triple Shot sekä Aussie Triple Shot. Kisatilaisuus järjestettiin lauantai-iltana Tuusulassa Siippoon raviradalla. 

Olin innoissani kisasta, sillä ajattelin että nyt saisin vihdoin keskittyä täysin kisaamiseen kaikkien kisajärjestelyiden sijaan. Kuitenkin kisoja edeltävällä viikolla sain kimppuuni valtavan ärhäkän flunssan, joka ei tietenkään juuri hellittänyt kun yritin kuitenkin käydä liikuttamassa Bambia, ettei se olisi ihan räjähtävän energinen kisoissa. Tukkoisessa päässä ei kyllä siis todellakaan toiminut keskittyminen eikä suunnittelu, mutta toisaalta jännittämiseenkään ei juuri jäänyt voimia.

Illalla pidettävät kisat olivat siitä tosi mukava systeemi, että aamulla ehti nukkua melko pitkään ja aamupäivällä tallille lähdettyäni pääsin myös ampumaan lämmittelyksi kaikessa rauhassa. Harjasin Bambinkin valmiiksi ja letitin sen harjan, jotta jouhet eivät jäisi kiinni nuoliin nokittaessani. Isäni pääsi kuskiksemme ja huristelimme puolen tunnin matkan Tuusulaan jo hyvissä ajoin, jotta saimme vanhemmillani säilössä olleet taustapakat ja aitatolpat paikalle radan rakentamista varten. Bambi tepasteli harjausalueella pöyhkeänä, mutta malttoi kuitenkin välillä rauhoittua syömään heinääkin.

Pikkuhiljaa muut hevoset ja ihmiset alkoivat saapua paikalle ja sekös hermostutti Bambia, joten totesin että olisi helpompaa satuloida se ja aloittaa lämmittely. Itse ravirata oli aivan upean kaunis, sillä se sijaitsi keskellä kaunista hiekkaista mäntymetsäaluetta ja myös raviradan sisäosissa oli pientä mäntymetsää ja jäkälää sekä mutkittelevia hiekkareittejä - haaveet metsästysradasta piirtyivät mieleen saman tien! Jollain tavalla tunnelma oli vähän kuin olisi ollut tunturissa. Radan kasaamisessa kesti hiukan oletettua pitempään, mutta ratsastimme yhdessä ystäväni Annin ja Netta-ponin kanssa raviradan alueella.

Lopulta kisaa ruvettiin aloittamaan. Paikalle oli kerääntynyt kiitettävä määrä avustajia sekä myöskin jonkin verran yleisöä. Kuljimme radan ensin muutaman kerran käynnissä ja ravissa, sekä kerran laukassa. Sääntöihin kuului myös yksi harjoituslaukka ampuen, joten teimme myös sen. Paikalla oli kuusi ratsukkoa ja kokeilimme niiden kesken hiukan eri järjestyksiä, jotta jokainen hevonen saisi kulkea itselleen sopivalla paikalla eikä esimerkiksi kovasti muista riippuvaisen hevosen tarvitsisi jäädä viimeiseksi. Bambi on hienosti soveltunut moneen paikkaan ja nyt se päätyi ensimmäiseksi kisahevoseksi. Kuitenkin kun laukkasimme harjoituslaukkamme ampuen, radan loppusuoralla se mulkaisi jotakin yleisön puolella, seuraavaksi radalla ja sitten pukitti kiukustuneena. Käytös hämmästytti minua kun viimeksi kisoissa Bambi eteni radan aina niin tyytyväisen tasaisesti, mutta saimme onneksi kulkea radan ampumatta vielä kerran, niin että Bambi tällä kertaa eteni nätisti loppuun saakka. Ystäväni Satu oli aarteen arvoinen lähdettyään mukaani hevosenhoitajaksi ja päädyimme siihen, että hän odotti meitä radan lopussa näkkileipäpaketin kanssa.

Kisa pyörähti käyntiin kolmella kierroksella double shottia. Tämä rata on jostain syystä ehkä vähiten pitämäni korealaisista radoista, mutta nyt se sujui aika hyvin! En todellakaan saanut vetoani tarpeeksi pitkäksi flunssan nuuduttamilla käsivarsillani ja nuolissa ei ollut ihan tarpeeksi voimaa, mutta silti ne löysivät tiensä tauluihin toinen toisensa perään. Alkuun keskittymiseni oli jonkin verran Bambissa ja keskityin pyytämään sitä laukkaamaan radan loppuun, mutta pikkuhiljaa pystyin viemään huomiota enemmän taas takaisin ampumiseen. Double shotien viimeisellä suorituksella toisen kohteen nuoleni lähti sen verran huonosti että lensi kohteen alle, mutta muuten osumat kerryttivät pistesaalistani ja aikakin oli tiiviisti ihanneajan 9 sekunnin alla tai vain hiukan yli.

Seuraavaksi rata vaihtui kolmen taulun Korean Serial Shotiin. Jälleen vetoni oli vähän turhan lyhyt, mutta ei kuitenkaan mitenkään täysin surkea, joten osumia kertyi kivasti - en ampunut yhtäkään nuolta ohi! Niinpä aikabonusten ja osumapisteiden lisäksi sain napattua myös bonukset jokaiseen tauluun osumisesta. Jee! Samalla rutiinilla jatkoin Aussie Triple Shottiin, jossa ensimmäinen maali ammutaan etuviistoon, keksimmäinen sivulle ja kolmas takaviistoon. Toisella kierroksella ammuin ensimmäisen nuoleni juuri ärsyttävästi pari senttiä osuma-alueen ulkopuolelle, mutta muuten nuolet olivat taas tiiviisti pisteillä, osa jopa täysosumia! Bambi ei ollut tämän kisan aikana ihan parhaimmillaan, vaan se oli vähän kireänä ja jännittynyt. Odottelua se ei myöskään suvainnut ollenkaan, vaan keuli radan alussa jos ohjasin sen jo kohti lähtöä, mutta jouduin sitten pidättelemään siellä. Onneksi Bambia on melko helppo ennakoida ja kun vain saimme olosuhteet sille mahdollisimman kuninkaallisiksi ja miellyttäviksi, näkkileipää suuhun ja kaulaa rapsuteltua, niin se muuttui pikkuhiljaa hyväntuulisemmaksi. Satu oli tässä mahtava apu, voi kun kaikissa kisoissa voisi olla mukana tällainen upea hevosenhoitaja ja mielentilavalmentaja!



Kun viimeinenkin rata oli kunnialla suoritettu, oli hyvä mieli taputtaa Bambia ja antaa sille loppukäynnit. Otimme samalla joitain yhteiskuvia sekä koko kisaporukasta että Sisuttaret-tiimistämme eli Suomen MM-kisojen maajoukkueesta: Annista, Elinasta ja minusta. Bambille tosin Annin ja Elinan ratsut, kaksi kaunista tammaa, olivat melkoista pöhinää aiheuttava näky ja kovin hienosti emme päässeet poseeraamaan yhdessä, mutta saimme kuitenkin joitain kauniita kuvia.

(c) Santtu Hämäläinen
Sitten olikin jo aika pakata Bambi takaisin koppiin, hurauttaa kotiin ja mennä itse lepäilemään flunssaa pois. Kisasta jäi kaikin puolin oikein hyvä mieli. Oma varmuus kisatilanteessa suorittamisesta alkaa pikkuhiljaa kasvaa, tulokset olivat nyt erinomaiset (Suomen ensimmäinen HA5-tason grading-suoritus korealaiselta radalta!) ja kaikki sujui enemmän tai vähemmän hyvin. Korjattavaa on, mutta alkaa pikkuhiljaa olla sellainen olo että hei, minähän osaan tämän ja minähän pystyn tähän!
 

Minulle ja Bambille pisteitä kertyi korealaiselta radalta 78,4 pistettä ja kisasta kokonaisuutena 126,25 pistettä. Näillä pisteillä pääsimme 127 kansainvälisen osallistujan ja 11 eri maan joukosta 5. sijalle! Jee! Tämä on tähän asti korkein kansainvälinen sijoitukseni, joten nyt saa olla tyytyväinen. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin treenaten kohti vuoden kohokohtaa: lokakuussa MM-kisat Etelä-Koreassa!

Kiva videokooste kisoista löytyy TÄÄLTÄ!

Kuvat: Fanni Snellman (paitsi kisaajien yhteiskuva Santtu Hämäläinen)




perjantai 18. elokuuta 2017

Suomenmestaruudet 2017

(c) Fanni Snellman
SM-kisoista selvitty, huh! Osallistuin nyt SM-kisoihin toista kertaa elämässäni, päästyäni viime vuoden SM-kisoissa huimasti kokonaistuloksissa hopealle. Nyt kisat järjestettiin Orimattilan raviradalla 12.-13.8. Tänä vuonna haasteena oli itse kisaamisen lisäksi yhtenä koko kisan kolmesta pääjärjestäjästä toimiminen. Kaikki jotka ovat järjestäneet tapahtumia tietävät kuinka stressaavaa se on, ja kun lisäksi lähiviikkojen treeni on sujunut vähän niin ja näin ja oikea etusormeni oli venähtänyt, asetin suurimmaksi tavoitteekseni vain että kisajärjestelyt sujuisivat hyvin, Bambilla olisi kivaa ekoissa ratsujousiammuntakisoissaan ja että en ampuisi ainakaan kovin montaa nollarataa. Mieleni tietenkin huusi että kaikkihan odottavat minulta menestystä ja mitaleja ja kaikki pettyvät jos en olekaan "maineeni" veroinen, mutta koitin saada tämän ärsyttävän äänen hiljenemään.

(c) Satu Lassa
Viimeinen viikko ennen kisoja hujahti ohi hetkessä kun teimme kisajärjestelyjä kaikkea sponsoripähkinöiden hakemisesta tallinomistajien puheluihin ja Bambin eväsheinien pussittamiseen. Myös ompelukone hurisi villisti, jotta sain ystävieni pyytämät kisa-asut valmiiksi. Ai miten se menikään että kaikkeen ei tarvitse suostua... Kaikki kuitenkin saatiin valmiiksi ja perjantaiaamuna haimme kisanjohtajana toimineen Miron kanssa vielä postista palkinnot, sitten toisenkin pääjärjestäjän Elinan, ja ajoimme tallille lastaamaan Bambia. Ihanan Bambin kanssa kuljetus sujui hyvin ja saavuimme alkuiltapäivästä Orimattilaan, jossa hevoset majoittuivat ravitalleissa. Meillä oli vuokralla karsinoita kahdesta tallista, joten koostimme ori-ruuna-tallin ja tamma-ruuna-tallin hevosten mielenrauhan säilyttämiseksi. Pöhisevä, tanssiva ja huutava Bambi pääsi oritallin perälle karsinaan, jossa se sai olla näköyhteyksissä ystäväänsä Toivo-hevoseen, mutta hiukan syrjässä muista hepoista. Alkuun Bambi stressasi muiden hevosten ääniä tosi kovasti, mutta viikonlopun aikana se rauhoittui kiitettävästi, mihin rakkaan Toivon läsnäololla oli suuri vaikutus.

Perjantai eteni nopeasti kisaajien hevosineen saapuessa yksi kerrallaan paikalle. Neljältä ravurit lopettivat treeninsä raviradalla ja me aloitimme radan rakentamisen. Pystytimme jo valmiiksi unkarilaisen telineen ja harjoituksia varten pari korealaista maalitaulua. Illalla aloitimme rataharjoitukset, joissa osallistuin viimeiseen ryhmään. Bambi oli upean rauhallisesti muiden hevosten kanssa, eikä hötkynyt musiikkia, ratsujousiammuntakujaa tai mitään muutakaan mikä olisi tavallisesti voinut säikäyttää hevosta. Laukassa se kuitenkin eteni tosi hassusti: ensin kiihdytti, sitten hidasti, kiihdytti, hidasti ja lopuksi taas kiihdytti. Kummastelin asiaa, kunnes oivalsin ongelman: Bambi on opetettu pyöröaitauksessa pysähtymään käyttäen merkkinä korkealle kohotettua kättä ja tämä tismalleen sama merkki oli radan vieressä seisovilla ajanottajilla. Höveli Bambi yritti kultaisen kuuliaisesti totella sekä minun pyyntöä laukata että näiden ihmisten pyyntöä pysähtyä. Voi kullanmurua. Pyysin ajanottajia seisomaan hiukan kaueampana radasta ja Bambin vauhti muuttui heti tasaiseksi. Helpotus! Oma ampuminen harjoituksissa jäi ihan sivurooliin, mutta Bambi toimi ja siihen täytyi olla tyytyväinen. Lisäksi sain todettua, että venähtäneessä etusormessa sormikipu jää radalla aikalailla unholaan kun keskittyminen on suorituksessa, se vain hiukan hidastaa nokittamista.

(c) Fanni Snellman
Illalla vielä pidimme pienen kisainfon, laitoimme radan seuraavaa päivää varten kuntoon, ja hoidin Bambin yöpuulle. Kello olikin sitten jo niin paljon, ettemme enää saaneet ruokaa ostettua mistään ja päädyimme jakamaan illalliseksi Elinan ruisleipää. Kisaajilla oli mökkialue jonkin matkan päässä kisa-alueesta ja pystytimme sinne Miron kanssa telttamme ja painuimme nukkumaan puolen yön jälkeen. Yritin nukkua, mutta uni ei millään tullut ja lopulta sisälsi lähinnä painajaisia. Aamulla kuitenkin jännitti niin paljon, että heräsin melko pirteänä, sain lahjoituksena aamiaiseksi ruisleivän ja kananmunan ja lähdimme matkaan. 

Kisaajia oli yhteensä 26 ja meidät oli jaettu 5 ryhmään, joten ensimmäinen ryhmä aloitti jo klo 9 aamulla. Olimme kisa-alueella jo puoli kahdeksan aikoihin laittamassa taas kaikkea kuntoon. Kisasin ensimmäisessä ryhmässä, joten piakkoin lähdin valmistautumaan kisasuoritukseeni, ammuin muutaman harjoitussarjan maalitauluihin ja kävelin talleille hoitamaan Bambia.

(c) Veikko Minkkinen
Ensimmäisenä vuorossa oli unkarilainen rata, jossa ratsastettiin yksi harjoituslaukka ja 6 kisakierrosta. Aikaraja 90 metrin radalle oli 18 sekuntia ja sen aikana keskellä olevaa maalitaulua sai ampua niin monta kertaa kuin ehti. Nopeammasta ajasta sai aikabonuksia 1 piste / sekunti kunhan oli ampunut radan aikana vähintään 3 nuolta ja niistä vähintään yksi oli osunut. Bambin aika oli hiukan 8 sekunnin molemmin puolin eli juuri täydellinen.  Taktiikkani oli vieläkin sama vanha: ensimmäinen laukaus etuviistoon ja kolmas laukaus takaviistoon olivat hiukan onnella ammuttuja, mutta keskimmäiseen laukaisuun keskityin täysin. Tällä tavoin kisani sitten etenikin ja keräsin pisteitä tasaiseen tahtiin niin, että lopulta sain kasaan 76,6 pistettä, eli HA4-tasoisen gradingsuorituksen! Tällä tuloksella ylsin pronssimitalille, jee! 

(c) Fanni Snellman
Lisäksi sulin aivan täysin Bambin käytökselle, sillä joka kerta kun tuli kuulutus: "Seuraavaksi Anna Minkkinen ja Bambi!" niin Bambi hirnui kumeasti vastaukseksi ja kiirehti sitten innokkaasti radalle. Kas eihän se yleisö voi tietää kuka se Bambi on, jos hän ei itse ilmoita että "Se olen minä! Minä!". Voi toista kun hän on niin ihana. Toivo oli meillä seurahevosena radan maalipäädyssä odottamassa ja sinne olikin aina tosi kiva laukata.

Kisasuoritukseni jälkeen olin voipuneen tyytyväinen. Hoidin ylpeänä upeasti käyttäytyneen ratsuni talliin ja lähdin reippaasti takaisin kisa-alueelle seuraamaan kisan etenemistä ja toimimaan kuuluttajana. Oli mahtavaa nähdä, miten Suomen ratsujousiammunnan taso on kasvanut aivan huimasti! Esimerkiksi viime vuonna kansainvälisille grading-tasoille ylsi vain muutama henkilö, kun nyt puolestaan gradingeja sai sekä unkarilaisella että korealaisella radalla jo 13 kisaajaa eli puolet osanottajista! Osanottajista huikeat 11 ovat myös käyneet kursseillani tai olen muilla tavoin auttanut heitä ratsujousiampujan urallaan etenemisessä, joten oli mahtavaa ja jännittävää seurata millaisia hienoja suorituksia he tekivät.

Päivä eteni nopeasti kisajärjestelyiden, kuuluttamisen ja kaverien kannustamisen lomassa. Sää oli sopivan aurinkoinen ja mukava, mutta viime vuoden tapaan perinteinen SM-rajuilma teki tuloaan. Niinpä illalla ratsastettavaa suomalaista rataa päätettiin lyhentää niin, että ryhmät kulkivat sen porukalla läpi kerran ja jokaisella oli vain yksi kisalaukka. 

(c) Satu Lassa
Lähdin siis jälleen hakemaan Bambia radalle ja ihmettelimme sen kanssa maassa olevia jarmaki-kohteita, jotka olivat hiukan pelottavia. Paitsi sitten kun niihin tutustui, niin niiden päälle olikin kiva kiivetä. Bambin kivuttua seisomaan yhden maalitaulun päälle päätimme lopettaa totuttelun ja muuten lämmittelimme ja odottelimme ryhmämme kanssa kisan alkua. Ryhmässämme oli yhteensä 3 oria ja 2 ruunaa, jotka kuitenkin kaikki kulkivat hienosti sulassa sovussa ja vain vähän keskenään flirttaillen. Saatiin kaikki olla ylpeitä hevosistamme!

Koska ryhmän alkuperäisesti viimeiseksi merkattu hevonen olikin ollut totaalisen hermostunut jäätyään lähtöviivalle viimeiseksi, olimme heti unkarilaisella radalla vaihtaneet Bambin ja minut viimeiseksi ratsukoksi. Bambi odotteli vuoroaan rauhassa eikä nytkään hermoillut vaikka jäi viimeiseksi ratsukoksi. Minä taas mielessäni ahnehdin jo osumia kaikkiin maalitauluihin ja unohdin ajatella sitä että tämä olisi eka kerta suomalaisella radalla Bambille, ja lisäksi säännöt olivat hiukan muuttuneet viime vuodesta.

Lähdimme luottavaisesti radalle ja yritin ohjata lähelle ensimmäistä jarmaki-kohdetta, mutta se oli sittenkin aika pelottava ja aiheutti nyt sivuloikan. Keskityin tiiviisti kahteen seuraavaan kohteeseen ja Bambi yritti auttaa minua laukkaamalla melko lähelle kohteita. Sain kaksi osumaa, mutta en huomioinut sitä, että nyt keskellä olevan kujan alku olikin lähempänä kolmatta maalitaulua kuin muistikuvissani, joten aloin liian myöhään ohjaamaan Bambia kujaan ja menimmekin niukin naukin ohi. Onneksi takaisin saa kääntyä ja kiiruhdimme äkkiä takaisin kujaan, jossa keskityin ampumaan laukauksen etuviistoon (osuin!), mutta takaviistoon en jotenkin sitten edes tajunnut yrittää. 

(c) Fanni Snellman
Seuraavana oli nimittäin vuorossa nuolten pitelijä, jonka kohotettu käsi oli jälleen ilmiselvä pysähtymiskäsky. Ajattelin taktikoida kuten viime vuonnakin ja en ottanut nuolta, vaikka nyt tänä vuonna se olisikin ehkä kannattanut ottaa. No, kiersin nuoltenantajan ja yritin keskittyä seuraavaan maalitauluun, kunnes tajusin että Bambi valmistautui kuuliaisesti toimintatavan opittuaan kääntymään kujan jälkeen ympäri ja palaamaan radan alkuun. Keskityin ohjaamaan Bambia ja ampuminen jäi. Sitten oli viimeisenä taas se kauhea jarmakikohde. Jos olisin tässä vaiheessa tajunnut ajatella ja olisin vain ratsastanut maaliviivalle, niin pisteeni olisivat vielä olleet ihan OK ja olisin saanut vähän aikabonustakin, mutta sen sijaan jostain aivojeni pohjalta ilmaantui loistoajatus: käännyin ympäri ja ratsastin uudestaan jarmaki-kohteelle, keskityin huonosti ja ammuin ohi (....) ja sitten lannistuneena ratsastin Bambin maaliin. Tämä ovela lisälenkkini aiheuttikin sitten yliajalle ratsastamisen ja niinpä 5 pistettäni putosivat melko säälittävään 1,9 pisteeseen. Muuta ei kuitenkaan voi syyttää kuin omaa tyhmyyttäni ja enköhän taas oppinut jotain... Lopulta pääsimme sijalle 17./26.

(c) Veikko Minkkinen
Tyhmyydelleni puhisten ja naureskellen vein Bambin tallille. Kisa eteni melko nopeassa tahdissa ja saimmekin suoritukset päättymään ja tämän kisaradan purettua juuri sopivasti ennen kuin Lucifer-myrsky saapui Orimattilaan. Emme siis kastuneet ja olimme vielä pahimman myrskyn ajan tallissa tarkistamassa että hevosilla kaikki sujui hyvin. Valitettavasti telttamme kohtalo ei kuitenkaan ollut niin onnekas, vaan se oli tuulenpuuskassa poistunut koko mökkialueelta ja löytyi lähistöltä surkean litimärkänä. Kävimme mökillä kertomassa unkarilaisen ja suomalaisen radan tulokset ja lähdimme sitten Miron kanssa tallille nukkumaan, sillä Bambin ja Toivon eväsheinistä sai pedattua paljon litimärkää telttaa houkuttelevamman majoitusratkaisun. Uni ei taaskaan tullut kuin vasta tuntien päästä, mutta tallissa oli onneksi mukava köllötellä ja kuunnella hevosten ääniä.

Sunnuntaiaamuna heräsimme seitsemältä hämmentyneen tallinomistajan rymisteltyä talliin ja löydettyä meidät heinäkasasta. Miro yritti vielä sitkeästi saada unta mutta minä menin aamuruokkimaan kisahevoset ja rupesin sitten lämmittelemään kisasuoritusta varten. Totesimme jälleen lannistuneina että olimme unohtaneet täysin ajatella itsemme ruokkimista, yksikään Orimattilan kauppa ei ollut niin aikaisin sunnuntaiaamuna auki, joten ei auttanut muu kuin pystyttää kisarata ja aloittaa päivä ilman ruokaa. Jossain välissä Bambia laittamaan palattuani Miro tosin taikoi minulle smoothien, joten ihan tyhjin vatsoin ei tarvinnut kisata. 

Korealainen rata on se asia jota olen lyhyen ratsujousiampujanurani aikana kaikkein eniten treenannut, joten tällä kertaa aloin jännittää ihan toden teolla ennen rataa: Halusin saada hyvät tulokset, mutta eipä ne jännittämällä ja haluamalla parane. Kisa kuitenkin pääsi alkamaan ja ohjelmassa oli 1 harjoituslaukka, 2 kierrosta single shottia, 2 kierrosta double shottia ja 2 kierrosta viiden taulun serial shottia. Aikaraja 90m matkalle oli 14 sekuntia ja serial shotin 150 metrin matkalle 23 sekuntia. Kisoissa käytössä oli aikaleikkuri 9 ja serial shotissa 15 sekunnin kohdalla niin, että sitä nopeammin ratsastamisesta ei enää saanut lisää bonuksia. Tällä kertaa Toivo oli tsemppihevosenamme kisaradan lähtöpäädyssä ja se rauhoittikin täydellisesti Bambin vauhdin noin 9 sekuntiin. Olipas näppärää!

Single shot on periaatteessa helppo rata, mutta mielelle on toisaalta tosi painostavaa kun kohteita on vain yksi ja koko onnistuminen riippuu siitä. Tavoitteeni oli, että ei nollakierroksia, ja se toteutuikin hyvin: ammuin ensimmäisellä kierroksella 2 pistettä ja toisella kierroksella hiukan rentouduttuani 4 pistettä! Double shot on puolestaan korealaisista radoista ehkä se inhokkini, mutta ensimmäisellä kierroksella sain kuitenkin 2 pisteen osuman ensimmäiseen tauluun. Jälleen seuraavalle kierrokselle rentouduin ja ammuin nyt tällä kertaa 3 ja 2 pistettä! 
Serial Shot on tosi hauska rata ampua, mutta yksikin virhe pilaa helposti koko tahdin. Eka rata lähtikin käyntiin hyvin kun ammuin 2 ja 4 pistettä, mutta sitten nokitin nuoleni huonosti, heitin sen sivuun, lähdin nokittamaan seuraavaa nuolta mutta myöhässä ja lopulta ammuinkin vain viimeiseen tauluun 3 pisteen osuman. Sisuunnuin tästä kierroksesta ja päätin viimeiselle kierrokselle pistää parastani. Nyt sitten löysin rytmin, nokitus sujui ja napsin tasaisesti nuolet tauluihin: 4 - 3 - 2 - 5 - 4! Tähän suoritukseen oli mahtavaa päättää kisat omien suoritusteni osalta ja säteillen vein Bambin talliin. Pisteitä meille kertyi yhteensä 77,61 eli taas HA4-tason gradingsuoritus!

Palasin Bambin hoidettuani jälleen juontamaan loppukisan ajaksi. Yleisö kannusti, tunnelma oli kiva ja kisa erittäin jännittävä. Huimaa seurattavaa! Aikataulu oli hiukan venynyt ja heti kisasuoritusten päätyttyä alkoi kiivas tulosten laskenta ja ratojen purkaminen. Radoilla Top3 sijoittuneet kisaajat ratsuineen kutsuttiin palkintojenjakoon, joten kävin hakemassa Bambin vielä kerran raviradalle. En raaskinut enää uudestaan satuloida sitä, mutta onneksi sen pehmeässä selässä oli mukavaa istua ilman satulaakin.

Korealaisen radan excel-pohjassamme oli valitettavasti monta tuloksia sekottavaa virhettä, joten tuloksia oli laskettava käsin ja se veikin hiukan kauemmin aikaa. Tuloksia odotellessamme minuun iski totaalinen väsymys ja voipumus, sillä tajusin etten päivän aikana ollut vieläkään ehtinyt syödä muuta kuin sen aamuisen smoothieni. Ihanat kaverini tarjoilivat minulle pähkinää, karkkia ja limpparia Bambin selkään niin että pysyin elossa siihen asti, että tuloksia alettiin kertoa. Ylpeinä sipsuttelimme hakemaan unkarilaisen radan pronssimitalimme ja muutoin hurrasimme upeille sijoittuneille: 14-vuotiaat juoniorit Nuppu Siro ja Tino Suhonen peittyivät mitaleihin valmentajansa Marko Suhosen kanssa. Odotin jännittyneenä korealaisen radan tuloksia, sillä kisa oli ollut äärimmäisen tiukka. Niin se todella olikin, sillä parhaalla kolmella oli vain alle pisteen ero toisistaan. Tässä tiukassa kamppailussa parhaimmat pisteet kuitenkin lopulta sain minä! Jeee, ilosta soikeina saimme Bambin kanssa kultamitalin.
Lisää kuvateksti


Kokonaistuloksissa juniorit loistivat jälleen: Suomenmestariksi 2017 kipusi upea ihana Nuppu Siro, toiselle sijalle vanha konkari Marko Suhonen ja kolmanneksi hänen poikansa Tino Suhonen. Tässä vaiheessa pisteenlaskussa oli vielä virhe joten minut ilmoitettiin 5. sijalle, mutta pisteiden tarkistuslaskennoissa kohosin 4. sijalle. Olin tosi tyytyväinen, sillä vaikka tietenkin juuri palkintosijojen ulkopuolelle joutuminen tavallaan harmitti, niin Suomi-radalla sähellettyäni tälle sijoitukselle yltäminen tuntui huippusuoritukselta! Eikä tälle pokaalikolmikolle todellakaan ole häpeä hävitä!

Väsyneenä mutta onnellisena vein Bambin tallille, kasasimme kaikki loput tavarat kisa-alueelta, siivosin tallissa ja keräsin kaikki tavarat kasaan. Kanssakisaajat nauroivat hevoslajien todellista puolta kun katsoivat kun mitalit kaulassa työnsin lantakuormaa ulos Bambin karsinasta, mutta niinhän se on että ennen kuin heppa on hoidettu niin ei ole aikaa levähtää tai juhlia. Bambin omistajan Rian saavuttua lähdimme viemään kisakumppaniani kotiinsa ja tallillakin vierähti vielä hetki. Uupuneina ajoimme vielä viemään Elinan kotiinsa, pysähdyimme syömään ja pökerryimme sitten puolen yön jälkeen sänkyyn aivan rättiväsyneinä.

Vasta pari päivää kisojen jälkeen tajusin iloita todella tuloksistani kun hahmotin että nehän tosiaan olivat tosi hyvät, ja huomasin pitkästä aikaa oikein poreilevan treeni-innostuksen sisälläni. Ratsujousiammunnasta on ehtinyt kesällä muodostua vähän velvollisuus, joten oli ihanaa tuntea taas aitoa innostusta.

Exceleiden ja kiireellisen käsinlaskemisen aiheuttamat sekaannukset ja niiden myötä tulosten uudelleenlaskenta stressasi mieltä vielä tämän viikon ja kauhu isosti muuttuvista kärkisijoista oli koko ajan mielessä, mutta onneksi muutokset olivat kuitenkin lopulta melko pieniä. Nyt kun kaikki tuloksetkin on varmasti oikein, alkaa olla levollinen mieli todeta: SM 2017 on ohitse, me tehtiin se ja me selvittiin!

Suurkiitos Elina ja Enni, suurkiitos kaikki talkoolaiset ja apukädet. Suurkiitos Satu ja Toivo sekä tietenkin Ria (ja Santtu, joka tutustutti minut Riaan!). Kiitos ystävät ja tutut jotka tulitte katsomaan kisaa ja kiitos myöskin muu yleisö.

Suurin kiitos ihana Bambi!

Kisojen viralliset tulokset löytyvät TÄÄLTÄ!

(c) Santtu H.

torstai 10. elokuuta 2017

Kisavalmistelua ja Ali Suomessa

 
(c) Petra Rimpinen

Ratsujousiammunnan SM-kisat 2017 alkavat jo huomenna! Huiii!

Lapista palattuani mieleni onkin ollut kaikin puolin kiinni SM-kisoissa. Bambi on tarvinnut paljon liikuntaa ja treeniä, olen yrittänyt tietenkin treenata myös itseäni, ja lisäksi kaikki kisajärjestelyt ovat vieneet valtavasti aikaa ja energiaa. Ei se olekaan ihan pikkujuttu järkätä tällaista tapahtumaa, vaikka tiimimme onkin mahtava!

Treeni on mennyt vähän niin ja näin. Mieleni ei oikein ole ollut ampumisessa mukana, ja vaikka kuinka olen treenannut ja ampunut, ei nuolista vaan muodostu tauluun tiivistä nippua, vaan ne menevät ohi jokainen eri suunnalta. Välillä tuntuu että löydän jonkinlaisen oivalluksen, mutta se katoaa lähes saman tien. Virheitä varmasti on, mutta en tiedä mitä. Niinpä olen jatkanut hakemista, ei ole syntynyt rutiinia ja lopulta aina olen päätynyt turhautumaan, kun tuntuu etten edes voi vaikuttaa siihen, minne nuoli lopulta lähtee.

Viikko ennen SM-kisoja iranilainen opettajani Ali Ghoorchian saapui Suomeen pitämään kursseja. Luotin kovasti siihen, että kyllä Ali saa minut taas osumaan, niin kuin aina ennenkin. Toin Alin heti mukanani tallille, ammuin sarjan tauluun ja nuolet sinkoilivat mikä minnekin. Ali puisteli päätään ja mietti hetken. Sitten hän komensi minut seisomaan jalat suoraan kohti maalitaulua ja kipristämään varpaitani samalla kun ammun. Epäileväisenä kokeilin ja hitto, kaikki nuolet menivät tiiviisti maalitauluun! Tuijotin vuoroin Alia ja vuoroin maalitaulua suu auki, ja Ali vain virnuili suostumatta selittämään minkäsorttisen taikatempun hän nyt taas oli vetänyt hihastaan. Ihme juttu.

Iloisin mielin lähdimme kuitenkin sitten maastoratsastukselle nauttimaan kesäillan kauneudesta ja upeasta Suomen metsästä. Ali sai ratsukseen varsinaisen supermummon, 26-vuotiaan arabitamma Assin!


Perjantaina tarkoituksemme oli käydä ampumaradalla, mutta kaatosateet laittoivat meidät vaihtamaan suunnitelmiamme. Lopulta lähdimme Sipooseen kasattuamme autoon koko retkikuntamme: Ali, minä, poikaystäväni Miro, ystäväni Elina ja Anni sekä kaksi frettiäni Drasek ja Freya. Fretit jäivät vanhemmilleni ja loppuporukalla suuntasimme tallille, jossa myös ystäväni Satu ja hänen hevosensa Toivo harjoittelivat kisoja varten. Treenasimme ensin maasta ampuen ja palasin takaisin lähtökuoppiin, eikä nyt auttanut edes varpaiden kipristely, vaan nuolet vaan sinnikkäästi menivät minne sattuu. Ranteen väärä asento, alas päin menevä kyynärpää... Lopulta sain tekniikkani ja ampumiseni taas vähän kasaan ja pääsimme lähtemään maastoon Bambin, Satun ja Toivon kanssa. Satu ja Toivo treenasivat vielä vähän ratsujousiammuntaa ja Bambi puolestaan sai rokotuksen. Kasasin Bambin kaikki tavarat valmiiksi seuraavan päivän kurssia varten ja palasimme sitten vanhemmilleni pienimuotoisia lettukestejä varten, täytinhän nimittäin viimeviikolla 23 vuotta!
 
(c) Petra Rimpinen

Aikaisin lauantaiaamuna heräsimme ja lähdimme tallille hakemaan Bambia. Ystäväni Kalle tuli meille kuskiksi ja Bambi kipusi traileriin ja matkusti tottuneen varmasti. Se on kyllä niin ihanan järkevä ja helposti käsiteltävä eläin! Pääsimme hyvin perille Jatilaan ja siellä pöyhkeä Bambi veti äkkiä heinämahansa sisään ja tepasteli ylväänä pitkin pihamaata, etenkin huomattuaan oman heijastuksensa tallin ikkunoista. Alkupäivän ajaksi Bambi pääsi kuitenkin sisälle talliin nauttimaan heinäannostaan, sillä kurssi alkoi 4 tunnin maasta ammunnalla.

Nyt ensimmäistä kertaa olin kurssilla järjestäjän lisäksi myös täysin mukana oppilaana. Kursseihin on jo tullut tietty rutiini, joten pääsin keskittymään myös omaan ampumiseeni. Tiivis treenaaminen teki hyvää, sillä pikkuhiljaa ampuminen alkoi sujua vähän paremmin, vaikkei vieläkään ihan sillä tasolla kuin olen tottunut. Omat virheet alkoivat kuitenkin selkeytyä ja ampuminen alkoi tuntua hyvältä. Rankkasateet ja paahtava aurinko vuorottelivat ja totesimme, että Ali saa kyllä aina osakseen mitä moninaisimmat sääilmiöt Suomessa vieraillessaan.

(c) Petra Rimpinen
Lounaan jälkeen alkoi päivän jännin osuus! Meillä ei ole ollut Bambin kanssa mahdollisuutta treenata vielä millään ratsujousiammuntaradalla, vaan olemme vain harjoitelleet kentän pitkällä sivulla. Maastossa toki olen laukannut ja nokittanut, mutta ei ole ollut hyvää paikkaa ampua. Niinpä tilaisuus päästä Jatilan radalle testaamaan Bambin ratakäyttäytymistä, sen nopeutta ja ylipäätään käytöstä vieraassa paikassa oli enemmän kuin tervetullut!

Oletusten mukaisesti Bambi tanssi ja pöhisi itseään (ja kaikkia ruumiinosiaan...) esitellen ja muihin hevosiin oli pidettävä hyvä turvaväli. Kurssin organisoiminen osoittautuikin aika haastavaksi Bambin selästä, sillä paikallaan seisominen muiden hevosten lähellä oli kerrassaan sietämätöntä ja aiheutti komeaa keulimista. Tähän olin kuitenkin varautunut henkisesti, joten Ali ja Elina ottivat kurssin vetovastuun ensimmäisen ryhmän ajaksi. 

Radalla puolestaan Bambi oli aivan mielettömän ihana! Heti kun se sai kääntää selkänsä häiritseville heppakavereille, se keskittyi täysin tekemään hommansa ja eteni radan läpi tasaisesti ja turhia hötkymättä. Aikakin on Suomen kisoihin juuri täydellinen, 9-10 sekunnin luokkaa / 90 metriä. Sain olla Bambista niin iloinen ja ylpeä!

Suurin osa keskittymisestäni meni Bambiin, mutta nyt myös ampuminen sujui melko hyvin. Vain yksi huti ja muutenkin hyviä kierroksia. Lisäksi saimme kokeilla kaikki säätilat yhden tunnin aikana: auringonpaisteen, synkät pilvet ja lopulta mielettömän rankkasateen. Sade hidasti Bambin vauhtia hiukan, onhan kurainen rata kuitenkin kerrassaan ällöttävä, mutta muuten se ei vaikuttanut meihin. Jee! Iloisena kävelytin Bambin ratsastuksen jälkeen, hoidin sen takaisin karsinaan ja menin taas mukaan auttamaan kurssin kanssa. 

Iloinen kurssi päättyi vielä yhteen rankkasateeseen ja sen jälkeiseen sateenkaareen. Kyllä koko ratsujousiampujaporukka on sellainen aarrekimpale! 



Väsyneenä ja pää ajatuksia täynnä veimme Bambin tallille ja lopulta yhdeksän jälkeen illalla pääsimme vanhemmilleni. Ihana illallinen ja riehakkaat näädät jo odottivat meitä, joten kello oli syömisen, saunan ja frettien iltalenkin jälkeen jo paljon yli puolenyön ennen kuin pääsimme nukkumaan. Anni, Elina, minä ja fretit nukuimme kaikki samassa huoneessa, ja vaikka ensimmäisen yön näädät nukkuivat tosi sikeästi, nyt toisena yönä varpaani joutuivat armottomien painihyökkäysten kohteeksi kun Drasek ei olisikaan malttanut nukahtaa. Niinpä kellon soidessa ennen seitsemää sunnuntaiaamuna oli tunnelma vähintäänkin väsynyt ja uninen, mutta piristyimme kuitenkin nopeasti aamiaisella.
(c) Susanna Laamanen

Nyt matkaamme lähti myös isäni ja peräkärry, jossa oli juuri rakentamamme unkarilainen maalitauluteline. Pääsimme ekaa kertaa kokeilemaan telinettä nyt, kun toimme sen Hempyölin tallin ratsujousiammuntaradalle Alin unkarilaisen radan kurssia varten. Teline tarvitsi pari pikafiksausta, mutta toimi muuten erinomaisesti. Jee!

Kurssi alkoi jälleen 4 tunnin maasta ammunnalla. Vähän yli puolet tästä ajasta ammuimme maneesissa ja keskityimme tekniikkaan. Ampumiseni oli taas jo parempaa ja olin siitä tosi iloinen! Siirryimme vielä radalle ampumaan unkarilaista kohdetta myös maasta käsin. Tosi hyödyllinen ja haastava oppitunti! Valitettavasti viikonlopun aikana valtaosa nuolistani oli mennyt rikki, joten jouduin kesken kurssin lainata Alin nuolia, jotka ovat pitempiä kuin omani. Tämä nuolten vaihtaminen kesken kaiken vähän sekoitti ampumistani, mutta sain silti paljon irti.
(c) Susanna Laamanen


Lounaan jälkeen oli taas vuorossa ampuminen ratsain. Pääsin vanhan tuttuni, haflingerruuna Rutun selkään. Ruttu on reipas ja menevä tapaus, mutta todella kiltti ja helppo käsitellä. Ammuimme 5 kierrosta unkarilaista rataa ja kolmelta viimeiseltä kierrokselta otimme myös ajan ja pisteet. No, Ruttu toimi erinomaisesti ja vauhti oli tosi hyvä, mutta minulla ei vain sujunut alkuunkaan, ei nokittaminen eikä ampuminen. Keskittyminen oli tipotiessään ja vanhat virheet nousivat pintaan. Harmitti, mutta kai näitäkin päiviä pitää olla joskus.

(c) Susanna Kuusela


Kastuimme jälleen sateissa viimeistään toisen ryhmän aikana, mutta mahtava kurssiporukka ei lannistunut vaan treenasimme loppuun saakka ja sen jälkeen porukalla hoidimme hevoset, keräsimme nuolet ja purimme telineen sekä pakkasimme peräkärryyn kaikki tarvittavat kisavarusteet. Harmituskin unohtui kun ihmiset olivat niin kivoja.

Väsyneinä suuntasimme takaisin kotiin Sipooseen ja sieltä vielä lopulta myöhään illasta takaisin Helsinkiin. Pitkät yöunet olivat enemmän kuin tervetulleet ja helpottuneena nukuin melko myöhään maanantaiaamuna.

(c) Anna Minkkinen

Alin lento takaisin Iraniin oli maanantaina illalla, joten päätimme ottaa hyödyn irti vielä päivästä. Ali auttoi minua rakentamaan loppuun kisanuoleni ja pääsin nyt ampumaan niillä. Lisäksi korjasimme jo kovin rispaantuneen jänteeni ja vahasin sen kunnolla lahjaksi saamallani vahalla. Ali katsoi silmä kovana ja jes, ampuminen alkoi sujua jo paljon paremmin! Ammuin lopuksi vielä muutaman kierroksen Bambilla ja kaikki sujui taas hyvin. Oli hyvä ja helpottunut mieli lopettaa treeni ja viedä Ali lentokentälle, sillä vaikka tuntuu etten vieläkään ole ihan "omassa terässäni", niin silti Alin lyhyen vierailun aikana edistyin taas huomattavasti. Huh!

Myös tiistaina Alin lähdettyä treenit maasta käsin sujuivat hyvin, joten ehdin jo riemastua ja päätin lämmitellä maastossa ennen ratsain ampumista. Nyt kuitenkin kävi se klassinen viimehetken onnettomuus: laukkasin Bambilla tiellä, se päätti väistää ällöttävää vesilätäkköä, hyppäsi tien sivuun ja tipahtikin ojaan. Tasapainoni horjahti ja oikea etusormeni jäi tyhmästi Bambin kaulalle ja otti vastaan koko painoni. Bambille ei käynyt kuinkaan, mutta oikea kämmeneni turposi pikavauhtia eikä sitä voinut liikuttaa lähes ollenkaan. Nöyrtyneenä ratsastin Bambin tallille, kylmäsin oikean käden ja hoidin Bambin tarhaan vasurilla. Kipeä käsi koholla ajoin kotiin vaihtaen vaihteetkin vasemmalla kädellä. Äkkiä buranaa, lisää kylmää ja toiveikkaana pitkät yöunet... Ja huh, nyt kädessä liikkuu jo kaikki muu paitsi että etusormen koukistaminen tekee kipeää. Nöyränä jätin treenin sivuun ja hoidin muuten kisavalmisteluja. 

Tänään illalla kävin kuitenkin treenaamassa kotitallilla vielä viimeisen kerran. Ampuminen sattuu vähäsen, mutta ei kovin paljoa enää, sillä sormi on parantunut jo hyvin. Bambi oli taas aivan ihana, mutta oma ampuminen oli jälleen hakusessa. Jokin sisäinen stressi ja kiire häiritsi ja nälkäkin oli... Loppujen lopuksi treeni oli sellainen, joka olisi ollut ihan ok vaikka pari viikkoa sitten mutta nyt olisin toivonut parempaa. Toisaalta nyt jäi myös tunne, että jos oikeasti jaksan keskittyä niin myös osun. Hmm.

En muista milloin olisin lähtenyt näin epävarmoilla tunnelmilla kisaamaan viimeksi, mutta kun tilanne on mikä on, ei auta muu kuin laskea omia odotuksia realistisiksi ja samalla muistuttaa, etteivät ne yhdet kisat niin tärkeät ole loppujen lopuksi kuitenkaan. Oma mieleni väittää kovasti, että nyt pitäisi pärjätä hirveän hyvin kaikkien ulkomaiden kisatulosten ja etenkin kaiken saamani mediahuomion jälkeen, jotta voisin todistaa että ihan oikeasti olen hyvä. Jos nyt mokaan, niin kaikki pettyvät - joten stressaan kahta kauheammin. Sitten taas palautan itseni maanpinnalle! Hei, hauskat kisat tulossa, varmasti suuri osa energiasta menee järjestelyihin mutta menköön: kunhan kaikilla olisi kivaa, kisat sujuisivat kokonaisuutena hyvin, Bambi saisi hyvän ekan kisakokemuksen ja minäkin osuisin johonkin. Eiköhän jo siinä ole tavoitetta kerrakseen :)

torstai 20. heinäkuuta 2017

Lapin taikaa

(c) Brice Portolano
Magic of Lapland
Siperia Lapponica is a farm 300 km North from the Arctic Circle, close to Inari and the wilderness area of Muotkatunturi. This magical place is a wonderful home for almost 90 sled dogs and 6 horses. Owners of the place, Tinja and Alex, have saved many of the animals from places where they were too aggressive, fearful or otherwise difficult to handle. I found this place a couple of years ago and I fell in love immediately. Later I came to work with the horses and I enjoyed the life with no electricity or running water, even though in the winter the temperature was sometimes even below -40 celcius. Siperia was also one of the first places where I tried horseback archery even before I knew that the whole sport exists! Naturally I was really excited when I had a chance to come back and teach in horseback archery camps. During my trip I had the pleasure to work again with French photographer Brice Portolano. Since there is so many wonderful pictures from the trip, I will share my stroy rather through them than by writing it with words!

Watch also our video of horseback archery on the Arctic forest track!


*

Muotkatunturin erämaan kupeessa Inarissa sijaitsee taianomainen rekikoiratila, Siperia Lapponica. Tilalla asustavat Tinja ja Alex sekä kokonainen eläinlauma: lähes 90 huskya ja puolisutta, 3 vuonohevosta, 2 islanninhevosta ja yksi jakutianhevonen. Metsän keskellä oleva tarha on rakennettu kauniisti paikalliseen luontoon sulautuvaksi kokonaisuudeksi ja se on täysin eläinten koti ja valtakunta. Moni eläimistä on pelastettu paikoista joissa ne käyttäytyivät aggressiivisesti, pelokkaasti tai muuten olivat liian hankalia käsitellä. Siperiassa ne ovat saaneet uuden käänteen elämälleen, päässeet elämään luonnollisempaa elämää ja saaneet pikkuhiljaa oppia jälleen luottamaan ihmiseen.

Talvipäivän lounastauko. (c) Brice Portolano
Päädyin vierailemaan Siperiassa ensimmäistä kertaa pari talvea sitten, kun Lapin reissullani toivoin kovasti pääseväni tapaamaan huskyja, ja kun ystäväni olivat Tinjan tuttuja, pääsin mukaan ajamaan treenilenkin nuoremmilla koirilla. Ihastus paikkaa kohtaan syttyi heti ja seuraavana kesänä palasin takaisin auttamaan tilan töissä, sillä ranteeni oli keväällä leikattu ja en voinut hakea varsinaisia kesätöitä, mutta olin kuitenkin innokas tekemään jotakin. Päädyimme silloin myös kokeilemaan ratsujousiammuntaa vailla mitään ihmeempää tekniikkaa tai suunnittelua, pelkästä tekemisen riemusta!

Seuraavana talvena palasin jälleen kuukaudeksi vetämään maastoratsastuksia hevosilla, sillä talvella Tinjan aika kuluu tiiviisti rekikoirien parissa. Elämä ilman sähköä ja juoksevaa vettä pakkasen laskiessa parhaimmillaan -40 asteen alapuolelle tarjosi toki haastetta, mutta myös äärimmäistä onnellisuuden tunnetta. Mieleeni ovat ikuisuuksiin asti piirtyneet luminietoksiin peittyneet metsämaisemat, islanninhevosen lämmin selkä maastolenkeillä, huikeat tunturimaisemat koiravaljakon kyydissä ja lämpimään mökkiin kantautuva koirien yhteisulvonta. Tämä reissu oli myös käännekohta elämässäni siltä osin, että seikkailunjanoni yltyi niin että pian Lapista palattuani lähdin ensimmäistä kertaa Iraniin. Kun elämäni ratsujousiampujana sai osan alkukipinöistään Inarissa, oli tietenkin upeaa kun tarjoutui mahdollisuus sulkea ympyrä ja palata Siperiaan pitämään kesäisiä ratsujousiammuntaleirejä sekä nauttimaan villistä metsäradasta!

Kaamosajan ratsastusretkiä vetämässä. (c) Brice Portolano
Tältä reissulta tallentui aivan huikea kuvasaalis, sillä seurassani oli alkumatkan ajan ranskalainen valokuvaaja Brice Portolano. Tapasimme alun perin Lapissa kun hän oli kuvaamassa Tinjaa ja sitä kautta hän innostui matkustamaan Iraniin kuvaamaan ratsujousiammunnan opintojani Alin luona. Nyt hänellä oli mahdollisuus saada täydennettyä kuvakertomuksiaan sekä minusta että Tinjasta kesäisessä Suomessa. Tällä kertaa annan siis kuvien kertoa valtaosan tarinasta!

(c) Brice Portolano
Matka alkoi tavalliseen tapaan suuntaamalla yöjunalla Rovaniemelle. Siellä tapasin Bricen ja jatkoimme bussilla matkaa vielä Inariin saakka. Saapuessamme oli keli onneksi hyvin viileä ja sateinen, joten pääsimme treenaamaan rekikoirilla! Koirat rakastavat vetää ja kesäaikainen treeni on niille tärkeää, vaikka luonnollisesti varsinaiset valjakkoretket tapahtuvat talvisin. Hellepäivinä vetotreenit eivät kuitenkaan onnistu ja nyt viileänäkin päivänä kävimme joessa polskimassa ja viilentymässä koirien kanssa. Oli ihanaa päästä taas pitkästä aikaa viilettämään koirien kyydissä ja tuntea niiden vetämisen riemu!

(c) Brice Portolano
Ratsastaminen oli tietenkin toinen juttu, johon ryhdyimme heti sadesäästä huolimatta. Kiertelimme metsissä ja kerroin omista kokemuksistani ratsujousiammunnassa, kun puolestaan Tinja ja Alex veivät minut hyppäämään puunrunkoja ja ampumaan samaan aikaan! 

(c) Brice Portolano
Ratsulleni Flodelle hiilikuitunuolten napakampi ääni oli hiukan pelottava, mutta harjoittelimme sitä että sain jännittää jousta, kahisutella nuolia ja kääntyillä satulassa ihan miten päin tahansa ilman että Floden tarvitsi välittää tekemisistäni. 

(c) Brice Portolano
Harjoittelimme tietysti myös maasta, hevoset letkeinä kuunteluoppilainamme.

(c) Brice Portolano
Näin kaukana pohjoisessa hyvän laidunmaan löytäminen ei ole itsestäänselvyys. Usein hevoset päästettiin irti laiduntamaan kaikkea rekikoiratilan läheisyyteen kasvanutta nurmea, jotta ne saivat nauttia mahdollisimman paljon tuoreesta ruuasta nyt kun sitä on tarjolla.
(c) Brice Portolano
Perjantaina alkoi ensimmäinen leiri. Ensimmäisen illan ohjelmassa oli maasta ammuntaa sekä pieni ratsujousiammuntanäytös. Ratsukseni näytökseen valikoitui satuponi Grim, jonka kanssa ehdimme harjoitella hiukan päivällä. Grim ei pelkää jousta eikä nuolia, mutta on keksinyt livahtaa sivuun tilaisuuden tullen, jos ratsastaja keskittyy liikaa ampumiseen eikä huomioi ratsastusta. Harjoitusten aikana Grim toimi kuitenkin tosi kivasti.


(c) Brice Portolano
Esiintymistilanne on tietenkin aina eri juttu kuin harjoittelu, joten yleisöä jännittäessäni teki Grim tämän tempun minulle esityksessä. Yleisö oli kuitenkin pieni ja lämminhenkinen, joten ratsastelin saman kohdan useamman kerran ja aloin taas pikkuhiljaa ampua, niin että kaikki sujui taas pian hyvin. 

(c) Brice Portolano

Näytöksessä viimeisenä oli vuorossa esteen päältä ampuminen. Olin harjoitellut tätä vain muutaman kerran aikaisemmin Grimin kanssa ja jännitin vähän, joten tietenkin Grim otti tästäkin tilanteesta kaiken irti livahtamalla oikealle esteen ohi ja ripustamalla minut puuhun! Mitään ei kuitenkaan sattunut ja seuraavilla kerroilla kun osasin varautua ja muistin taas keskittyä siihen ratsastamiseenkin, niin Grim hyppäsi kuin unelma ja pääsin ampumaan esteen päältä. Jee!

(c) Brice Portolano
Vaikka minun ja Grimin osalta esitys ei mennytkään aivan putkeen, niin Tinja ja Kongur tarjosivat katsojille huikeaa seurattavaa!

(c) Brice Portolano
Ensimmäinen leiri kesti perjantaista sunnuntaihin. Kaikki osallistujat olivat kokeneita ratsastajia mutta ratsujousiammunnan suhteen ensikertalaisia, joten aloitimme ampuen paljon maasta, maastoilemalla hevosten kanssa ja tekemällä erilaisia luottamusharjoituksia, minkä jälkeen etenimme ratsujousiammuntaan. Nämä hevoset ovat paljon vähemmän asiakaskäytössä kuin tavalliset ratsastuskouluhevoset, joten ne reagoivat herkemmin ratsastajansa tunnetiloihin. Niinpä hyvän suhteen luomiseen kannatti käyttää aikaa.

(c) Brice Portolano
Savuttavat nuotiot kentällä toivat toki tunnelmaa, mutta ennen kaikkea toimivat sääskisavuina ja suojasivat meitä ympärillämme ahnaina iniseviltä hyttysiltä.

(c) Brice Portolano
Leirillä kokkina toimi Tinjan ystävä Janne, joka loihti nuotiotulilla meille sellaisia herkkuja, että leiriläiset suunnittelivat hänen kaappaamistaan mukaansa.  


(c) Brice Portolano
Viimeisenä päivänä ilottelimme koristelemalla sekä poneja että itseämme pilke silmäkulmassa ja hymy huulilla. Ammuimme metsäradalla ja lopuksi kävimme uittamassa hevosia joessa!
 
(c) Brice Portolano

Hevosten uittaminen oli hauskaa puuhaa ja teimme sitä melkein aina ratsastuksen päätteeksi jos sää oli lämmin.


(c) Brice Portolano
Ensimmäisen ja toisen leirin välissä oli hyvin aikaa nauttia vain olemisesta ja luonnosta. Kävimme välillä Bricen kanssa tutkimassa ympäröivää jokimaailmaa soudellen.

(c) Brice Portolano
Keskiyön auringon alla oli helppo unohtua illaksi juomaan teetä ja pohtimaan elämää. Tiiviin ja stressaavan kevään sekä alkukesän pitkän ulkomaanreissun jälkeen olin jo ehtinyt väsyä, joten aika ajatella ja vain olla oli äärimmäisen tervetullutta.

(c) Brice Portolano
Paluu talvesta tuttuihin rutiineihin tuntui varsin luontevalta: kerran viikossa lämmitettiin sauna ja silloin sai peseytyä kunnolla ja pestä myös hiukset. 

(c) Brice Portolano
Saunajuomat sai näppärästi kannettua suoraan joelta, sillä Vaskojoen vesi on täysin juomakelpoista ja raikkaan makuista.

(c) Brice Portolano
 Joelta kannettiin myös pesuvesi ja sinne oli ihanaa juosta pulahtamaan ja virkistäytymään saunomisen lomassa!


(c) Brice Portolano
Joka päivä vietimme aikaa tietenkin myös ihanien koirien kanssa. Osa koirista on arempia ja haluavat seurustella vain tuttujen ihmisten kanssa, mutta osa rakastaa kaikkea huomiota ja rapsuttelua jonka ne vain saavat osaksensa. Koirasusi Nomadi on pelastettu Porista, jossa se oli hylätty kulkukoiraksi ja muuttunut pelokkaaksi ihmisiä kohtaan. Nykyisin Nomadi on todella ihmisrakas ja lempeä!

(c) Brice Portolano
Koirien keskinäisen kommunikaation seuraaminen ja ylipäätään omien ajatusten hiljentäminen ja vain eläinten ja luontoon ajan käyttäminen on ihanan rauhoittavaa ja samalla opettavaista. Kuvassa ovat koirasudet Metsä ja Rotko.

(c) Brice Portolano
Rekikoiratilaa ympäröivissä metsissä kiemurtelee maastoesterata, jossa on parhaimmillaan lähes 30 estettä. Vapaapäivinä kävimme välillä hyppimässä esteitä ja tietenkin intouduimme taas ampumaan samalla. Esteen päällä ampuminen on todella hauskaa ja tosi hyvällä tavalla haastavaa! Hevoseen pitää keskittyä viimehetkeen saakka, mutta hypyn aikana hevosen liike on tasainen ja muodostuu todella hyvä hetki tähdätä ja ampua.

(c) Brice Portolano
Maastoesterata sisältää myös vedessä hypättävän esteen. Kävimme tietenkin myös hyppäämässä ja ampumassa siellä! Ratsuna minulla oli upea vuonohevosruuna Paroni.


(c) Anna Minkkinen
 Seuraavana torstaina alkoi neljän päivän leiri. Tällä kertaa valtaosa leiriläisistä oli jo entuudestaan ratsujousiampujia ja kaksi muutakin jo sekä jousiampujia että ratsastajia. Pääsimme siis etenemään joiltain osin hiukan vauhdikkaammin, mutta käytimme silti joka päivä reilusti aikaa maasta ampumiseen ja myös hevosten kanssa suhteen luomiseen.


(c) Anna Minkkinen
Harjoittelimme leiriläisten kanssa hevoseen luottamista esimerkiksi hyppäämällä maastoesteitä kädet sivuilla. Tätä samaa harjoitusta teimme myös ilman satuloita pelkillä riimuilla!


(c) Anna Minkkinen
Lauantaina teimme retken hevosenkenkärannaksi kutsuttiin paikkaan, jonne puolet ryhmästä ratsasti upean satumetsän halki ja puolet ryhmästä saapui soutamalla. Paikalla keitimme teet, ammuimme hiukan maasta ja vaihdoimme ryhmät toisin päin. Vedet olivat melko korkealla joten hiekkarantaa oli näkyvissä vain hyvin vähän, mutta pääsimme silti ampumaan rannan suuntaisesti hiukan pitempää etäisyyttä.


(c) Anna Minkkinen
Sunnuntaina leiriläiset pääsivät taas koristelemaan poneja ja itseään, kun lähdimme metsäradalle ampumaan. Myös leiriläiset pääsivät hauskuuttelemaan vesiesteellä!


(c) Alex Schwarz
Tämän leirin yhteydessä järjestimme myös ratsujousiammuntanäytöksen, johon tuli tällä kertaa reilu 20 katsojaa, eli pienellä paikkakunnalla varsin hyvä määrä. Nyt olimme ehtineet myös harjoitella ja suunnitella näytöstä enemmän, joten lisäsimme siihen hiukan lisää villeyttä: hyppäsimme tuliestettä samalla kun ammuimme. Upea Paroni hyppäsi kanssani luottavaisesti ja pian minäkin maltoin keskittyä myös ampumiseen, enkä vain hevoseni rohkeudesta riemuitsemiseen.
 
(c) Brice Portolano

Kaikkiaan aika Lapissa tarjosi todella tervetulleen hengähdystauon ja paikan pysähtyä miettimään, sekä vain nauttimaan eläimistä, luonnosta ja ratsujousiammunnasta ilman ajatusta kisoista tai arvostelusta. Moni asia selkeytyi ajatuksissani, mieltäni painaneet asiat hellittivät ja tuntuu että olen jälleen valmiimpi jatkamaan eteenpäin. Nyt pitkien reissujen välissä myös koti-ikävä alkoi vaivata, ja oli ihana palata poikaystävän, Bambi-hevosen ja frettikaverusten Freyan ja Drasekin luokse kotiin!


(c) Brice Portolano