torstai 31. lokakuuta 2019

Starcie na Skraju Puszczy -kilpailut ja ERASMUS Arch-Ed, Puola

(c) Sibylle Ortner
Tämän vuoden kansainvälinen kisakauteni päättyi puolalaisiin Starcie na Skraju Puszczy -kilpailuihin, jotka järjestettiin Kawalkada Horseback Archeryn toimesta. Samana viikonloppuna järjestettiin myös ERASMUS Arch-Ed -projetkin päätöstapaaminen. 

Järkevimmät lento- ja junayhteydet osuivat niin, että saavuimme matkaseurani Marjukan kanssa paikalle jo keskiviikkoiltana ERASMUS-projektin alkaessa vasta torstaina alkuiltapäivästä. Torstaiaamuna saimme mahdollisuuden osallistua unkarilaisen radan treeneihin Anna Sterzcynskan ohjauksessa. Sain ratsukseni rautiaan Buffyn, joka pitkine jalkoineen oli hyvää vaihtelua mongoliponien, islanninhevosten ja Bambin jälkeen. Isompiin askeleisiin tottuminen kesti hetken, mutta sitten pystyin kiireettä ampumaan viittä nuolta unkarilaiseen maalitauluun ja sain Annalta hyviä vinkkejä osumatarkkuuden parantamiseen.

Iltapäivän mittaan lisää ihmisiä saapui paikalle, myös Suomen edustajat Bea ja Katariina. Aloitimme Wojtek Osieckin luennolla kilpailuun valmistautumisesta. Sää oli kovin sateinen, mutta illaksi sade alkoi onneksi helpottaa ja lähdimme taas tallille tutustumaan kisaratsuihimme. Ratsut oli jaettu valmiiksi jo etukäteen ja suurin osa tunsi hevosensa entuudestaan. Minun ratsukseni oli valittu komea ruunikko ruuna nimeltä Mozart, joka saapui paikalle kahden muun hevosen kanssa. Työkseen Mozart toimi kuulemma dhjigitovka-ratsuna ja se vaikuttikin varsin rauhalliselta ja selväpäiseltä kaverilta. Selkään päästyäni totesin, että Mozart oli aivan ihana ratsastaa, mutta sen laukka oli todella iso ja sen askel suuntautui ylöspäin, tehden istunnasta ja omasta rytmityksesta haastavaa.
Perjantai alkoi vielä treeneillä, kun viimeisimmätkin kilpailijat pääsivät paikalle ja tutustuivat kisahevosiinsa. Sain Mozartille tällä kertaa ratsujousiammuntasatulan, mikä teki asennon löytämisestä vähän helpompaa, mutta en tajunnut siirtää jalustimia satulassa taaemmas, joten edelleenkään en päässyt ihan siihen istuntaan mitä olen treenannut. Sain kuitenkin enemmän tuntumaa Mozartin laukasta ampumiseen. Mozartin toinenkin ratsastaja treenasi sillä ja söimme lounasta.

Iltapäivällä aloitimme kilpailun. Ensimmäisenä ratana oli Battle Track, joka korvasi puolalaisen radan. Sateet olivat tehneet maaperästä niin mutaisen, että kiemurtelevaa rataa ei pidetty turvallisena. Niinpä suoran radan varrelle oli aseteltu erilaisia kohteita eri ampumasuuntiin ja rata loppui kaarrokseen vasemmalle. 


Erikoisradat ovat aina hauskoja ampua, eikä tämä ollut poikkeus! Ensimmäisellä kierroksella tuttu kisajännitys sai kädet hiukan veteliksi, mutta seuraavalle kierrokselle skarppasin ja se menikin jo tosi hyvin - niin hyvin, että pääsin kolmannelle sijalle!

Lauantaina kisa jatkui unkarilaisen radan merkeissä. Ratamme alkoi vähän epäonnisesti, sillä radan aloituskaarre oli niin mutainen että ratsullani meni jalat sekaisin ja muksahdimme kumoon. Laskeutuminen oli hyvin pehmeä, mutta upposin jouseni ja valmiiksi nokitetun nuolen kanssa lähes kyynärpäitä myöten mutaliejuun, kun otin laskeutumisen käsillä vastaan. No, mudat pois hameenhelmoihin ja eikun uutta yritystä! Mozartin hitaammalla vauhdilla rytmitys oli eri kuin mihin olin tottunut, mutta ilokseni sain ammunnan kuitenkin toimimaan 5 nuolen rytmillä. Hätäilin vähän, mutta sain kuitenkin kaikilla kierroksilla nuolia napsumaan pistealueille. Suorituksen jälkeen olin tyytyväinen siihen miten hyvin selvisin mukavuusalueeni ulkopuolella, mutta en osannut yhtään sen kummemmin arvioida millaisen pistesaaliin olin kerännyt. Iloiseksi yllätyksekseni pisteitä kuitenkin kertyi reilu 129, jolla niukin naukin korotin omaa ennätystäni ja sain HA5-arvoisen suorituksen. Jippii! Pidin pitkään myös tällä radalla pronssipaikkaa, mutta kisan jännittävillä loppuhetkillä eräs paikallinen ratsastaja sai kirittyä vajaalla pisteellä ohitseni. Olin kuitenkin hyvin tyytyväinen neljänteen sijaan.


Sunnuntaina kisan viimeinen rata oli korealainen rata. En saanut ihan parasta itsestäni irti, mikä näkyi siinä että nuolet kiersivät maalitaulun pienemmillä osuma-alueilla etenkin alkuun. Kuitenkin koko radalla ammuin vain yhden nuolen ohi ja loppurataa kohden osumatarkkuutenikin lähti paremmaksi. Lopputuloksena oli 104,195 pistettä ja HA5-tason tulos. Sijoituksena oli tälläkin radalla 4 / 24, joka oli myös sijoitukseni kokonaiskilpailussa. Kaikkiaan siis oikein hyvä lopetus kisakaudelle!

Kisasta jatkoimme suoraan puolalaisen opettajan Wojtek Osieckin matkassa hänen hevostilalleen viikon intensiiviselle treenileirille, jolla pääsimme terästämään istuntaamme ja ampumistamme. Wojtekilla oli paljon kivoja harjoituksia ja sopivasti uusia näkökulmia mietittäväksi. Wojtekilla vietetyn viikon ajan tein mahdollisimman tarkasti kaiken juuri hänen oppiensa mukaisesti, jonka jälkeen annoin ampumisen jäädä hetkeksi aikaa muhimaan pienen tauon merkeissä. Sitten taas uusia oppeja vanhaan yhdistellen eteenpäin!


perjantai 27. syyskuuta 2019

Spirit Khiimori Horseback Archery Tournament, Mongolia


Vuoden odotetuin kisareissu Mongoliaan koitti syyskuun alussa! Suomea edustamaan lähtivät Anni Jauhiainen, Maria Jussila ja minä. Kun ammuin hevosen selästä ensimmäisiä kertoja neljä vuotta sitten, enkä vielä tiennyt että ratsujousiammunta on ihan oikea laji, haaveilin olevani Mongoliassa. Siitä lähtien on itänyt haave päästä ratsujousiampumaan juuri Mongoliaan, ja nyt vihdoin oli täydellinen tilaisuus!

Kisa oli aivan huikean hienosti  ja valtavan suurella sydämellä järjestelty. Majoituimme Chinggis Khan Khuree -nimisessä jurttakylässä, joka oli kiva välimuoto mongoleille tyypillistä jurttaelämää kuitenkin sopivilla mukavuuksilla: jurttaan tuli sähköä niin että sai valot päälle ja kännykän ladattua, kaminalla tilan sai lämmitettyä niin halutessaan ja erillisessä rakennuksessa oli vesivessat ja suihkut. Pienemmät 2-5 hengen jurtat muodostivat ympyrän isompien ravintolajurttien ympärille. Yksityiskohtia täynnä oleva kauneus sisustuksessa ihastutti jokaisessa rakennuksessa. Sijainti vuorten välissä olevassa kauniissa laaksossa, kuitenkin aivan lentokentän ja Ulaanbaatarin läheisyydessä oli kansainväliselle kisalle kertakaikkiaan ihanteellinen.

Saavuimme paikalle muutamaa päivää ennen kisan alkua, jotta ehdimme tottua aikaeroon ja paikalliseen elämään. Kävimme kiipeämässä viereiselle vuorelle ihailemaan maisemia ja tutustuimme paikalliseen elämään ympäri leiriä kävellessämme ja mongoliystävämme Erdenen mukana toisella ratsujousiammuntatallilla vieraillessamme. Mongoliassa hevosia on vapaana kaikkialla, samaan tapaan kuin Lapissa poroja. Pienet, vahvat hevoset ihastuttivat suuresti. Tapa pitää hevosia on varsin kaukana eurooppalaisesta niin hyvässä kuin pahassakin, ja olin varautunut ratsastamaan villejä ja vaikeita hevosia. Pääsimme kuitenkin yllättäen ratsastamaan ja heti ensimmäinen kokemus oli iloinen yllätys: hevoset olivat tosi herkkiä ja kuuliaisia, vastasivat nätisti kevyisiin painoapuihin ja niitä oli kaikin puolin ihana ratsastaa!

Seuraavana päivänä tutustuimme Ulaanbaatarin kaupunkielämään ja hienoihin nähtävyyksiin. Kisan järjestäjät todella pitivät huolta, että saimme mahdollisuuden tutustua Mongolian kulttuuriin ja historiaan.

Kolmantena päivänä oli vuorossa hevosten kokeilu. Tässä kilpailussa hevosvalinta tapahtui arpomalla. Saimme ensin aamupäivällä kokeilla jokainen yhtä hevosta, jotta saimme yleisesti käsityksen siitä, millaisia hevoset olivat ratsastaa. Menin pienellä voikolla ponilla, joka oli radalla tosi hidas. Toivoin kovasti, ettei ratsukseni osuisi ihan näin hidasta tapausta, vaikka kaikki hevoset sai kyllä kannustettua reippaampaankin vauhtiin. Iltapäivällä meille tuotiin hevosten joukosta kaikkein parhaimmiksi valitut yksilöt, joiden suitsiin oli kiinnitetty numerolaput. Sitten saimme jokainen vuorollamme nostaa hatusta numeron, jonka perusteella ratsumme määräytyi. Nostin numeron 18, joka osoittautui vanhaksi kermanväriseksi ruunaksi, jolla oli pitkä harja. Hevosilla ei ollut nimiä, vaan niitä kutsuttiin niiden värin perusteella. 


Mongoliassa hevosia riittää, ja nytkin 58 kisaajasta lähes kaikki saivat kokonaan oman hevosen. Nousimme selkään ja saimme tutustua ratsuihimme vuorenrinteillä ratsastaen ja sitten radalla laukaten. Kilpailijat saivat vaihtaa hevosia keskenään ja jos tuntui että oli joutunut liian vaativan tai nopean hevosen pariksi, sai kisajärjestäjiltä pyytää mahdollisuutta vaihtaa ratsua. Keltainen ratsuni osoittautui tosi kivaksi ja luotettavaksi kaveriksi - ei maailman nopein, mutta eteenpäin pyrkivä ja herkkä ratsastaa. Pääsimme myös ampumaan pari kierrosta radalla.

Yllätyksekseni iso osa paikallisista ratsujousiampujista tunnisti minut saman tien ja moni kertoi seuraavansa urheilijaprofiiliani ja Louhi Archeryn sivua Facebookissa. Perinteiseen mongolialaiseen tyylisuuntaan erikoistuneen ratsujousiammuntayhdistys Namnaan johtohahmo kertoi tykkäävänsä tekniikastani ja pyysi minua pitämään lyhyen oppitunnin Namnaan jäsenille. Viimeisen 300 vuoden aikana mongolian perinteinen jousiammuntatyyli on käytännössä kuollut ja ratsujousiammunta kokee nyt uudelleenheräämistä. Historiassa mongolit ja persialaiset ovat sotineet keskenään ja Persia on ollut mongolivallan alla, joten tietotaitoni perinteisestä persialaisesta ratsujousiammunnasta olivat Namnaan jäsenille arvokkaita, ovathan tyylit hyvin lähellä toisiaan. Lisäksi heitä kiinnosti perinteisen tyylin sovittaminen nykyaikaisen kilparatsujousiammunnan tarpeisiin. Minulle oli totta kai valtava kunnia auttaa ja jakaa kaikki keräämäni tieto parhaani mukaan. Toivon todella että mongolit valloittavat jälleen maailman ratsujousiampumalla, tällä kertaa kilpakentillä!

Mongoliassa aikataulujen noudattaminen ei ollut kovin tarkkaa, joten vaikka kisan oli alunperin tarkoitus kestää perjantaista sunnuntaille, päätyikin se alkamaan vasta lauantaina. Syynä lienee upea hääjuhla, joka järjestettiin jurttakylässä perjantaina. Pääsimme seuraamaan juhlan kulkua ja hienoja tanssi-, laulu-, paini- ja ratsastusesityksiä. Mongolit pelasivat myös perinteistä pitkän matkan jousiammuntapeliä, jota oli hauska seurata. Lisäksi saimme tutustua kisaratsuihimme maastoretkellä, jolla kiipesimme valloittamaan läheisen kukkulan ja sen jälkeen laukkasimme villisti laakson halki. Lämmin ratsastus ja viileä tuuli olivat kuitenkin petollinen yhdistelmä, joka ehti aiheuttaa vilustumisen. Kun vielä illalla alkoi sataa ja unohdimme jurttamme avaimen jo suljetun ravintolajurtan sisään, päätyen ravaamaan sateessa ympäriinsä puolisen tuntia, oli alkava flunssa valmis.

Ensimmäinen kisa-aamu valkeni aikaisempia päiviä viileämpänä. Maria ja minä olimme molemmat kehittäneet kurkkukivun yön aikana ja totesimme harmissamme, ettei meillä tainnut olla mitään mahdollisuutta saada kurkkupastilleja. Tee ja burana helpottivat kurkkukipua ja kurjaa oloa, joten olimme taas valmiit päivän koitoksiin!

Ensimmäisenä ratana kilpailtiin European Track, jolla oli neljä Fita-maalitaulua: front, back, front ja back. Aikapisteitä sai vain 0,5 / sekunti, joten vauhdista ei ollut niin paljon iloa kuin tavallisesti. Anni ja Maria kisasivat ekassa ryhmässä, jonka jälkeen minulla oli aikaa valmistautua omaan suoritukseeni ennen omaa kolmosryhmääni. Lämmittelylaukkoja ampumatta oli yksi ja kisakierroksia kaksi. SM-kisojen valtavien kisajännitysongelmien jälkeen suurin tavoitteeni oli se, että saisin rentouduttua radalla ja nautittua kisaamisesta. Olin saanut Annilta siihen hyviä vinkkejä ja nyt mahtavat Anni ja Maria tsemppasivat minua niin, että radalle oli tosi kiva lähteä. Annin vinkin mukaisesti en keskittynytkään tekniikassa mihinkään muuhun kuin hetken pitoon, mutta muuten annoin mielen olla vapaasti - ja vau, ekaa kertaa pitkään aikaan pääsin radalla lähelle flow-tilaa, keho suoritti nokitukset ja ampumiset lähes selkärangasta ja ehdin vain seurata sen verran, että osumat tulivat hyville pisteille. Vauhti oli juuri sopiva että ampumiseni rytmittyi hyvin ja ehdin rauhassa ampua jokaista kohdetta. Radasta jäi tosi hyvä fiilis!

Ensimmäisen radan jälkeen vuorossa oli avajaisseremonia, johon kuului lippukulkue. Vaikka olen kisannut paljon, en ole koskaan aiemmin päässyt kantamaan Suomen lippua hevosen selässä! Tämä kokemus oli kyllä senkin odottamisen arvoinen, sillä lippukulkueemme oli superhauska: teimme pitkän kulkueen vuorenrinteitä pitkin, kaarsimme takaisin yleisön luokse ja teimme vauhdikkaat laukkaspurtit. Toistimme tämän vielä kerran ja asettauduimme sitten riviin tervehtimään yleisöä. Avajaisseremoniaan kuului myös laulu- ja ratsastusesityksiä, jotka olivat samantyyppisiä kuin edellisen päivän häissä näkemämme.
Päivän mittaa oloni muuttui flunssaisemmaksi ja kurjemmaksi. Iltapäivällä kilpailtiin kuitenkin Asian Style, joka oli kuin korealainen Serial Shot mutta taulujen välimatka toisiinsa oli 25 metriä 30 m sijaan. Tälle radalle en saanut mielentilaani ihan niin hyväksi ja kehokin tuntui sen verran löysältä etten päässyt täyteen terääni. Kuitenkin kokonaisuudessa kisapäivästä jäi hyvä mieli ja olin radalla paljon rennompi kuin pitkään aikaan.


Kurkkukipu sen sijaan yltyi niin kurjan kovaksi etten saanut nukuttuakaan kunnolla ja olisin voinut vaihtaa omaisuuden muutamaan puuduttavaan kurkkupastilliin. Sunnuntaiaamu oli vielä lauantaitakin viileämpi ja pukeuduin kasaan lämpimiä vaatteita, join teetä ja piileskelin ison villaviltin alla omien kisavuorojeni ulkopuolella.
Ensimmäisenä kisaratana kilpailtiin unkarilainen rata, joka päätettiin valita alun perin suunnitellun Charge and Retreat -avoimen alueen radan sijaiseksi turvallisuussyistä. Tällä unkarilaisella ei saanut aloittaa valmiiksi nokitettuna ja maalitauluina oli Fita-taulut, joissa pisteitä sai yhdestä viiteen. Aikabonuksia sai normaalisti 1 piste / sekunti, kunhan sai ammuttua vähintään kolme nuolta ja osuttua yhdellä. Aikaraja tosin oli tiukempi kuin yleensä, muistaakseni 15 sekuntia. Kisakierroksia oli kolme ja lämmittelykierroksia ei ollenkaan.

Hevoseni oli juuri sopivan vauhtinen kolmen nuolen ampumiseen. Ensimmäisellä ja kolmannella kierroksella osuin frontit, jokaisella kierroksella osuin keskitauluun ja jokaisella kierroksella olin liian malttamaton backshottien suhteen, joten ammuin ne hiukan taulun yli. Suoritus oli siis tasaisesti omaa tasoani, ei sen alle mutta ei ylikään. Ärsyttävästi tosin viimeisellä kierroksella osumani keskitauluun tuli juuri sellaiseen kohtaan, että nuoli pomppasi pois, jolloin siitä ei tietenkään saanut pisteitä. Harmillista, etenkin kun osuma tuli juuri täysille pisteille, mutta tämmöiselle ei voi mitään ja onneksi osuma ensimmäisessä taulussa varmisti minulle aikapisteet.

Toisena kisaratana kilpailtiin Mongolian Ball Hunting Game, jossa radan varrella oli 25 metrin välein toisistaan n. 30 cm halkaisijaltaan olevia palloja. Ensimmäinen pallo oli 6 metrin päässä radan reunasta ja seuraavat aina puoli metriä kauempana. Palloon osumisesta sai 5 pistettä, kunhan nuoli jäi siihen kiinni, ja aikabonukset kerätäkseen täytyi osua vähintään kolmeen palloon.

Olin jo melko nuupahtanut, mutta tsemppinä radalle sovimme että jokaisesta hyvällä tekniikalla ja hyvällä pidolla ammutusta nuolesta ansaitsisin suklaapalan. Kahdella kisakiekalla oli mahdollisuus tienata 10 suklaapalaa! En patistanut ratsuani ollenkaan nyt kun ajasta sai taas vain 0,5 pistettä / sekunti, ja keskityin pitoon ennen laukaisua. Ensimmäinen nuoli napsahti riemukkaasti palloon, toinen napsahti palloon, kolmas napsahti palloon! Häkellyin niin, että kaksi viimeistä sähelsin ja ammuin ohi, mutta olo oli silti valtavan riemukas. Toiselle kierrokselle en saanut itseäni keskittymään ihan yhtä hyvin, mutta sain silti osumat toiseen ja viimeiseen palloon. Olo oli tosi tyytyväinen ja vein hevoseni takaisin tallialueelle ja riisuin siltä satulan. Kisapäivien ajan hevoset seisoivat sidottuna kiinni pyykkinaruksi kutsumassamme telineessä, sillä toinen vaihtoehto oli päästää ne vapaaksi vuorenrinteille laiduntamaan, jolloin ne saattoivat poistua varsin kauas kisa-alueesta
.

Jäimme seuraamaan kisan viimeisiä suorituksia, joiden jälkeen meille todettiin yllättäen että tarvitsisimme ratsumme. Mongolit karauttivat hakemaan minulle ratsuni ja hyppäsin sen varsin luiseen selkään ilman satulaa. Otimme jälleen liput kannettaviksi ja pidimme loppuseremonian sekä otimme paljon yhteiskuvia. Sitten veimme hevosemme sivuun ja alkoi palkintojenjako.

Olin saanut vihjailua siitä että European Style oli mennyt osaltani hyvin ja että ainakin jossain kohtaa olin ensimmäisellä sijalla, mutta en uskaltanut liian kovasti riemuita huhupuheiden perusteella. Niin kuitenkin oli, että minut kutsuttiin jalustalle hakemaan ensimmäinen kansainvälinen kultamitalini! Iloiset yllätykset jatkuivat, kun sain vielä pronssia Mongolian Ball Hunting Gamessa! Kisa oli kovatasoinen ja haastavan erilainen verrattuna Euroopan kisoihin. Arvotut hevoset antoivat vielä erityishaasteen kisaan. Mongolit pärjäsivät kilpailussa ylivoimaisesti, muunmaalaisista mitalisijoille kipusi lisäkseni vain Christoph Némethy unkarilaisella radalla. Kokonaiskilpailun voitti legendaarinen Erdene, joka juuri ennen tätä kisaa voitti Etelä-Koreassa MM-kultaa!

Palkintojenjaon jälkeen tuuperruin vähäksi aikaa totaalisesti sänkyyni ja lepäsin illallisen yli. Anni ja Maria houkuttelivat minut kuitenkin paikalle kisan loppujuhliin, jotka todella olivat näkemisen arvoiset. Ohjelmassa oli ruokaa, lauluesityksiä, tanssia ja puhetta. Ratsujousiammuntayhdistys Namnaa palkitsi minut kauniilla 1200-luvun tyylin kaftaanilla, kertoen minun symboloivan ratsujousiammunnassa menestyviä naisia sekä myös kiittääkseen minua siitä, että kaksi heidän jäsentään pääsi mitalisijoille vaihdettuaan opettamaani nokitustekniikkaan ennen kilpailua. Sanomattakin selvää, että olin valtavan otettu tästä kunnianosoituksesta.

Loppujuhlien ehkä hauskin osuus kuitenkin oli, kun siirryimme ravintolajurtan ulkopuolelle sytytetyn kokon ympärille tanssimaan mongolialaisia perinnetansseja The Hun, Ethnic Zorigoon ja muiden sopivien mongolibilebändien tahdissa. Mongolit opettivat tanssiliikkeitä innoissaan ja tanssin niin kauan että oli yksinkertaisesti pakko antautua väsymykselle ja painua nukkumaan.


Seuraavana päivänä ajoimme koko kisaporukalla Chinggis Khanin patsaalle ja siitä Erdenen perheen luokse maaseudulle. En tiedä mikä oli vaikuttavin ja hulppein näky, Erdenen koti, hänen palkintokaappinsa vai meille tarjoiltu upea lounas. Iso lauma hevosia oli kerätty vuorilta pihalla olevaan aitaukseen, jotta KhanMongol-yhdistyksen jäsenet pystyivät esittelemään meille, miten villihevonen pyydystettiin, suitsittiin ja saatiin ratsuksi noin kymmenessä minuutissa. Hommaan ei käytetty lainkaan satulaa, joten nuorien miesten tasapainoa ja kykyä pysyä kyydissä hurjassa rodeossa saattoi vain hämmästellä. Minulle ja venäläiselle tytölle Erdene tyrkkäsi hiukan pitemmälle koulutetut ponit ja saimme käydä ratsastamassa kukkuloiden ympäri maisemia ihaillen. Sen jälkeen söimme vielä vähän lisää ja palasimme sitten takaisin jurttakyläämme. 

Viikko Mongoliassa oli hurahtanut nopeasti ja suurin osa kansainvälisistä kisaajista suunnisti kotimatkoille. Annin kanssa olimme kuitenkin päättäneet jäädä Mongoliaan vielä hiukan pidemmäksi aikaa seikkailemaan, viettäen tässä kauniissa maassa yhteensä vähän vajaa 3 viikkoa!

Suurkiitos sponsorini Sherwood Shop sekä upea tiimini Louhi Archery, sekä kaikki ystävät ja rakkaat tuesta!

maanantai 22. heinäkuuta 2019

Cup of the St. George Victorious, Venäjä


Tänä vuonna Venäjällä järjestettiin ensimmäistä kertaa kansainvälinen ratsujousiammuntakilpailu, Cup of the St. George Victorious. Kutsukilpailuun Suomea edustamaan kutsuttiin minut ja Anni Jauhiainen, ja otimme tietenkin haasteen vastaan! Ennakko-odotuksia kilpailujen kulusta tai kisapaikasta ei ollut juurikaan etukäteen, kun kaikki oli niin uutta. Kilpailtavat radat olisivat korealainen, unkarilainen, qabaq sekä kasakkarata, josta saimme ohjevideon: radalla ammuttaisiin toiseen suuntaan mennessä jousella ja palatessa leikattaisiin vesipulloja miekalla sekä poimittaisiin pieni rengas miekan terään. Anni oli ennen kilpailuja käymässä luonani, joten valmistauduimme parhaamme mukaan kaikkeen mahdolliseen kun emme täysin tienneet millaisilla sääntöseteillä tai millaisina versioina radat kilpailtaisiin.

Lentomatka Moskovaan oli ihanan lyhyt ja helppo. Lentokentällä meidät vastaanotti yksi kisajärjestäjistä, joka puhui lähinnä venäjää mutta kommunikoi kyllä selkeästi elekielellä. Lastauduimme muutamien muiden kisaajien kanssa hiukan rämäiseen minibussiin ja aloitimme matkan kohti kisapaikkaa, joiden sijainnista meillä ei ollut aavistustakaan. Navigaattorin ruudulta päättelimme että matka kestäisi 2,5 tuntia, mutta todellisuudessa Moskovan ruuhkien takia matka venyikin lähes viiden tunnin mittaiseksi. Nukahtelimme kaikki vuorotellen penkeillemme, kunnes saavuimme suloiselle pienelle hotellille, jossa kilpailun pääjärjestäjä Sergei otti meidät leveä hymy huulillaan vastaan. Kilpailijat majoittuivat kolmessa eri hotellissa, jotka sijaitsivat lähellä toisiaan. Annia ja minua hiukan nauratti meille varattu söpö pieni huone söpöllä pienellä parisängyllä, mutta telttamajoitukseen tottuneena olot olivat tosi hienot.

Kun olimme jättäneet matkatavaramme, jatkoimme toisen hotellin alakerrassa olevaan ravintolaan illalliselle, tapaamaan lisää paikalle saapuneita kilpailijoita ja melko aikaisin nukkumaan.

Aamulla keräännyimme jälleen minibusseihin, jotka kuljettivat meidät noin 15 minuutin matkan Serpuhovin läpi kauniille metsätielle, jonka päädystä paljastui jonkinlainen lomakeskus: mökkejä, kiipeilypuisto, pieni eläintarha, hevostallit, jousiammuntahalli jne. Kilpailualue Pegasus Equestrian Club oli jotenkin todella viehättävä: ruokailut ja ajanvietto tapahtuivat kasakkaleirissä nuotiotulen ympärillä tai katoksen alla pitkien puupöytien äärellä. Vieressä alkoivat hienot, siistit hevostallit ja jousiammuntahalli, jossa treenattiin selvästi myös trick ridingia ja veitsenheittoa. Ratsujousiammuntarata oli alueen laidalla isolla heinäpellolla.

Kasakkarouvat keittivät meille nuotiotulilla ison padallisen riisipuuroa ja istuimme syömään aamiaista ja kuuntelemaan infoa päivän kulusta sekä kilpailtavista radoista. Saimme tutustua alueeseen, ampua hallissa ja syödä lounasta, jonka jälkeen lähdimme kokeilemaan hevosia. Järjestäjät olivat jakaneet hevoset kisaajille jo etukäteen, joten valinta oli sikäli helppo: totesimme vain, että olimme saaneet Annin kanssa hevosen nimeltä Baffi. Hyvää enteili se, että Baffi oli Sergein oma kisahevonen ja sai kehuja paikallisilta, joskin sen nopeudeksi kuvailtiin ympäripyöreästi "noin 6-12 sekuntia 90 metrillä". Baffin ensimmäinen ratsastaja oli ystävällinen venäläinen mies, joten tutustuimme hiukan kärttyiseen valkoiseen tammaan harjatessamme sitä karsinassa ja saimme sitten nähdä sen tutun ratsastajan alla.

Rata oli pohjaltaan hyvä, mutta sikäli sijoitukseltaan hassu että se kulki alamäkeen ja oli hiukan töyssyinen. Järjestäjät olivat todenneet kisasääntöjä läpikäydessä, että aikamiinuksia olisi mahdoton saada sillä kaikki hevoset olisivat nopeita. Toivoimme Annin kanssa ettemme saisi ihan kaikista nopeinta hevosta, sillä kummallakaan ei ollut nyt alla rutiinia alle 7 sekunnin hevosilla ampumiseen. Baffi vaikuttikin alkuun todella ihanteelliselta, mutta alkoi kierrosten myötä kiihdyttää tahtiaan. Toisaalta radan ulkopuolella se oli tosi leppoisa, etenkin verrattuna moniin muihin ratsuihin jotka tanssahtelivat ympäriinsä. Itse kisapäivinä hevoset olivat kyllä huomattavasti rauhallisempia, mutta hevoskokeilupäivä oli melko härdelli.

Anni oli Baffin toinen ratsastaja ja tykkäsi ratsustamme. Radan sai kokeilla laukata, ampua kerran laukasta ja sitten kokeilla kerran kasakkarataa. Kasakkaradalla tammamme kuitenkin yllätti, sillä kun rata tultiin toiseen suuntaan laukassa, tekikin se heti radan lopussa äkkistopin ja nopean käännöksen oikealle. Anni, toisessa kädessään jousi, toisessa kädessään terävä miekka, ei juuri saanut mahdollisuuksia pysyä mukana kyydissä. Anni kuitenkin laskeutui hyvin ja mitään ei käynyt, joten hän kokeili rataa uudestaan. Tamman liike oli kuitenkin todella repäisevä, ja Anni laskeutui jälleen, nyt tosin hienosti suoraan jaloilleen pitäen samalla ohjista kiinni. Sanomattakin selvää, että tässä kohtaa oma epävarmuuteni alkoi olla huipussaan: Anni ei todellakaan helposti tipahda, joten epäilin suuresti omia mahdollisuuksiani pysyä selässä.

Säädin jalustimet tosi paljon pitemmiksi, jotta niihin olisi helpompi tukeutua radan lopussa vaikka sitten ampuessa asentoa ei saisikaan niin tasaiseksi. Itse radalla Baffi oli nopea ja tasainen, mutta hidasti radan päädyssä melko töksähtäen. Keskityin lähinnä hakemaan hyvää asentoa pitemmillä jalustimilla, ja sitten olikin jo aika mennä läpi kasakkarata. Vaikka periaatteessa hevosen selästä miekan käyttäminen on tuttua, oli terävä shashka minulle täysin uusi tuttavuus. Ehdin osua jousella 2 / 3 pienistä kohteista ja sain Baffin käännettyä takaisin radalle, mutta tulimme niin kovaa vauhtia etten ehtinyt saada miekkaa esiin ensimmäiseen leikattavaan kohteeseen. Kahteen muuhun osuin, mutta poimittavaa rengasta en saanut matkaan. Yritin valmistautua huolella pysähdykseen, mutta silti liike tuli niin repäisevänä että heilahdin satulassa eteenpäin, miekka lensi kädestä ja löin pääni ilmeisesti satulaan, pysyen juuri ja juuri kyydissä. Niin että sellainen kisa sitten tulossa.

Venäläiset tallitytöt hakivat Baffin meiltä talliin hoidettavaksi ja jäimme seuraamaan vielä viimeisiä kokeilijoita ja syömään illallista. Olo ei ollut mitenkään päin varma, mutta tilanteeseen oli vain sopeuduttava ja tiputettava omat tulostavoitteet pois. Herkullinen nuotioruoka ja ihana illanvietto kasakkahäineen kaikkineen onneksi auttoi pyyhkimään huolet pois ja nauttimaan hetkestä!



Lauantaiaamu alkoi kilpailun avajaisilla ja lippukulkueella, jossa maan toinen edustaja ratsasti ja toinen kulki maasta käsin vierellä. Kulkueen jälkeen ensimmäinen ryhmä aloitti kilpailun korealaisella radalla, jolla kilpailtiin kaksi kierrosta Double Shottia ja kaksi kierrosta Angled Triple Shottia IHAA:n säännöillä. Olin Baffin kolmas ratsastaja ja toiseksi viimeisessä ryhmässä, joten minulla oli hyvin aikaa seurata muiden suorituksia. Nyt Baffi käyttäytyi erinomaisesti ja tunnelma ylipäätään oli leppoisampi. Ennen omaa vuoroani ehdin jonkin aikaa ratsastaa Baffia maneesissa ja se osoittautui todella herkäksi ja kivaksi ratsastaa. Sain siihen paljon paremman kontaktin kuin edellisenä päivänä, joten olin tosi tyytyväinen. Nyt Baffin aikakaan ei ollut liian nopea, joten täytyisi vain tehdä hyvin se mitä olen harjoitellut. 

Onnistuin kuitenkin valmistelemaan itseni tosi tyhmään mielentilaan, ja lähdin ensimmäiselle kisaradalle ilman jännitystä ja jotenkin tympääntyneenä, mikä näkyikin heti suorituksessa: niin itsestään selvä asia kuin nokittaminen ei toiminut ollenkaan, en saanut ensimmäistä taulua ammuttua, hätäilin turhaan ja ammuin toisesta taulustakin vain yhden pisteen. Jälkikäteen nauroin kuollakseni tästä pätkästä otettua videota, mutta tilanne tietenkin harmitti sillä hetkellä. Sain tsempattua seuraavalle radalle, ampuen kuitenkin jälleen yhtä surkeasti: ensimmäinen nuoli ohi, toinen yhdelle pisteelle. Yritin keskittyä vain hyvään tekniikkaan, mutta tässä kohtaa olin jo niin huonolla tuulella että sössin ensimmäisen Triple Shottinikin ampuen vain yhden nuolen pisteille, jolloin menetin taulubonusten lisäksi aikapisteetkin. Viimeiselle kierrokselle sentään sain tsempattua niin että osuin jokaiseen tauluun, mutta tulos jäi silti laihaksi ja sijoitukseksi 19 / 32.

Ratojen välissä syötiin lounas ja iltapäivällä kilpailtiin kasakkaradalla. Suorituksia oli tosi kivaa seurata ja olin tästä radasta aika innoissani, sillä olen kaivannut miekan käyttöä. Shashkalla leikkauslinjat ovat ihan eri kuin historiallisessa ratsastuksessa, ja pisteet saa vain jos vedellä täytetyn pullon saa leikattua kokonaan kahteen osaan, joten terälinjan on oltava täysin suora liikkeen läpi. Parhaat pisteet saa, jos pullon alaosa pysyy telineellä. En ole käsitellyt juurikaan teroitettuja miekkoja, mutta paikalliset opettivat innoissaan muutamia kikkoja kun kokeilimme miekkojen käsittelyä maasta käsin.

Omaan vuorooni mennessä oli selvinnyt, että Baffi käyttäytyi tänään superkuuliaisesti ja oli nyt myös hidastanut vauhtiaan aamupäivästä. Rataan kuului yksi harjoituskierros ja kaksi kisakierrosta. Ensimmäisellä kierroksella osuin kahteen maaliin jousella ja jokaiseen pulloon, mutta en saanut rengasta mukaani. Pulloistakaan en tiennyt sainko niitä leikattua, mutta joka tapauksessa minulla oli tosi hauskaa. Seuraavalla kierroksella intoilin miekkaosuuteen pääsemisestä niin paljon etten malttanut ampua kunnolla, joten sain vain yhden osuman maalitauluihin. Osuin kuitenkin taas jokaiseen pulloon ja nappasin vielä pienen renkaankin miekkani terään! Tunnelma oli riemukas, kunnes saimme tulokset ja tylsä totuus paljastui: emme Annin kanssa kumpikaan saaneet yhtään pulloa kokonaan halki, joten pistesaalimme koostuivat vain jousiammuntatauluista ja renkaan poimimisesta. Sijoitukseni jäi taas matalaksi, 27 / 32. Ihana ruoka ja kasakkapiirileikit piristivät illalla taas mieltä.
 

Sunnuntaiaamuna vuorossa oli neljä laukkaa unkarilaisella 90 m radalla. Tällä kertaa päätin keskittyä radoista nauttimiseen ja tekniikkaan. Ensimmäisessä onnistuin, jälkimmäisessä vain osittain, sillä edelleen laukaisussa vetokäteni lähti liikaa alaspäin. Ammuin kuitenkin jo huomattavasti paremmin kuin edellisenä päivänä: kolmella ensimmäisellä kierroksella ammuin sekä front- että sideshotit pisteille. Viimeisellä kierroksella keskittyminen kuitenkin herpaantui juuri kriittisesti, ammuin ensimmäisen ohi, hätäännyin aivan turhaan ja tein tyhmän virheen ampuen keskitaulun oikealta ohi. Backshot jäi myös hätäiseksi yritykseksi, ja tämän nollakiekan romauttamat pisteeni jättivät minut sijalle 17 / 32.


Lounaan jälkeen kilpailtiin vielä viimeinen rata, kahden taulun qabaq. Ensimmäinen kohde oli tavallinen ylös päin ammuttava qabaq ja toinen sivulle ammuttava metallilevy. Baffin satulassa oli todella korkea etukaari, joten kovin alas kumartuminen oli vaikeaa, mutta kokeilin maneesissa miten hyvin pääsisin taipumaan ja muistuttelin qabaqin ampumista mieleeni. Qabaq onkin siitä haastava kun sitä pääsee treenaamaan niin harvoin, ja nytkin yhdellä harjoituskierroksella ja kahdella kisakierroksella ehti juuri vasta saada tuntumaa ja nuolen lentämään läheltä, mutta osumat jäivät kuitenkin saamatta. Sivulle ammuttavaan metallilevyyn sain kuitenkin 4 pisteen osumat molemmilta kierroksilta, vaikkei pelkkä osuma siihen tuonutkaan aikapisteitä. Rata oli sen verran haastava, että näilläkin pisteillä olisin päässyt jo 8. sijalle, mutta jostain syystä toiselta kierrokseltani osuma oli merkkaamatta tuloksissa, jolloin sijoitukseni niiden mukaan oli 25 / 32. Harmillisen virheen olisi varmaan saanut korjattua jos asiaa olisi lähtenyt selvittämään, sillä meillä oli molemmat kierrokseni videolla, mutta merkitys oli sen verran pieni että päätin jättää asian sikseen. Yleisesti järjestelyt olivat mielettömän upeat ja järjestäjät olivat tehneet upeaa työtä, joten pienet ja suht merkityksettömät virheet annettakoon anteeksi.


Kilpailun loputtua vuorossa oli palkintojenjako, jossa kaikki osallistujat saivat diplomit ja tavarapalkinnot. Jokaisen radan sekä kokonaiskilpailun viisi parasta palkittiin kerrassaan hulppeilla palkinnoilla: jousilla, shashkoilla, kauniilla veitsillä ja pääpalkintona satulalla. Oma sijoitukseni kokonaistuloksissa oli 19 / 32. Ilta jatkui riemukkaalla illanvietolla kasakkaleirissä nuotiolla laulaen ja herkullista illallista nauttien.

Maanantaiaamuna heräsimme jälleen aikaisin, sillä vuorossa oli tutustuminen Moskovaan. Erityisen huikeaa oli se, että pääsimme sisälle Kremliniin paikkoihin joihin turistit eivät yleensä pääse. Huikeissa keisarinnan kamareissa ja kullatuissa saleissa oli tiukat säännöt, joita tuli noudatettua automaattisestikin: sisälle mentiin turvatarkastuksen kautta, mihinkään ei saanut koskea, valokuvata sai vain luvan saatuaan ja edes lattioille ei saanut astua, vaan liikkuminen tapahtui mattoja pitkin. Huikaisevat salit jättivät pään pyörryksiin. Jatkoimme vielä Red Squarelle ja sitten lounaalle. Päivän mittaan kilpailijat siirtyivät kukin vuorollaan kohti lentokenttää. Meidän lentomme oli vasta seuraavana aamuna, mutta olimme päättäneet että helpointa olisi nukkua yö lentokentällä. Osa kilpailijoista jäi Venäjälle osallistuakseen vielä seuraavana viikonloppuna kilpailtaviin World Dzhigitovka Championships -kilpailuihin, ja heidän hotellinsa oli myös meille järkevin paikka jäädä viettämään iltaa. Illasta poikikin pieni dzhigitovka-kärpäsen puraisu...!

Myöhemmin illalla siirryimme vielä lentokentälle Annin ja englantia puhumattoman mongolipojan kanssa. Nukuimme yön matkalaukkukasassa, aamulla autoimme mongolin omalle lennolleen ja lähdimme itse takaisin koti-Suomea. Kilpailun jäljiltä pää jäi pyörälle miettimään koettuja asioita. Kirpakoita pettymyksiä, mutta huikeaa yhdessäoloa, upeaa kulttuuria ja uusia tuulia! Kiitos Annille parhaasta mahdollisesta kisaseurasta ja SherwoodShopille parhaasta mahdollisesta tukemisesta ja sponsoroinnista!

Tiistai-iltana päätimme vielä koetella dzhigitovka-kärpäsen puremaa. Anni on ollut ulkomailla opiskelemassa trick ridingia ja opetti minullekin vähän perusteita, mistä poiki idea harjoitella temppua johon saisimme jousiammunnan yhdistettyä. Olimme treenailleet tätä varten jo ennen matkaa, mutta nyt pääsimme toteuttamaan suunnitelmamme laukassa Hertsby Stallgårdin luottoheppa Richardin kanssa. Pää alaspäin laukassa roikkuminen toi sellaisen fiiliksen jota on vaikea sanoin kuvailla - eli tätä on pakko päästä tekemään lisää!



tiistai 11. kesäkuuta 2019

Horseback Archery World Cup & Grand Prix, Unkari

(c) Némethy Academy
Vuoden 2019 kansainvälisen kilpailukauden avaus tapahtui tällä kertaa Unkarin Pomázissa, jossa järjestettiin Horseback Archery World Cup & Grand Prix -kilpailut. Kauniin kukkulan laella sijaitseva Némethy Horseback Archery Academy on minulle entuudestaan tuttu paikka ja matkustin Unkariin nyt viidettä kertaa. Saavuimme paikalle etukäteen juniorini Nuppu Siron kanssa osallistuaksemme treenileirille, jolla opettajina toimivat Christoph Némethy, Dimitar Trukanov sekä Ali Ghoorchian.

(c) Jouke Boerma
Kauden ensimmäiset kisat jännittävät aina kovasti, ja nyt erityisen paljon sillä olen talven aikana vaihtanut minun vedollani n. 50-paunaisesta Kaya KTB:stä n. 34-paunaiseen Némethy-jouseen sekä muuttanut tekniikkaani rennommaksi, minkä johdosta laukausmääräni ovat kasvaneet ja tekniikkani parantunut huimasti. Ampumiseni tuntuu todella paljon paremmalta ja helpommalta, mutta muutokset vaativat aina aikansa asettuakseen lihasmuistiin myös paineen alla työskennellessä.

(c) Jouke Boerma
Tältä kannalta treenileirille osallistuminen oli todella hyvä asia, sillä pääsin rauhassa treenaamaan kisaratoja erilaisilla hevosilla. Treenileirille osallistui Iranin maajoukkue, muutama saksalainen ja alankomaalainen, iltaisin paikallisia unkarilaisia oppilaita sekä minä ja Nuppu. Leirillä lähdettiin melko perusteista liikkeelle ja osallistuimme lähinnä ratsujousiammuntaosioihin. Meinasin ensin mennä sekaisin tekniikkani kanssa, mutta sitten rauhoituin ampumaan enemmän maasta käsin itsekseni ja palauttamaan kaiken talven aikana harjoittelemani käyttöön. Vaikka olo oli kovin epävarma, oli hauskaa huomata että osumia kuitenkin tuli varsin kivasti niin hitailla, keskivauhtisilla kuin todella nopeillakin hevosilla. Oma keskittyminen ei aina meinannut riittää pitkiä päiviä, mutta sain lopulta yleensä puserrettua hyviä suorituksia joihin lopettaa treenit.

Sää oli alkuun hyvin epävakainen, joten pääsimme tänäkin vuonna viettämään yhden päivän Aqua Parkissa lämpöaltaissa ja saunaosastolla rentoutuen. Teimme näytöksen Unkarin televisiolle maasta käsin ampuen, joten harjoittelimme ammuntakoreografioita ja lentävien kiekkojen ampumista. Kaikkiaan pääsimme tekemään todella monipuolista treeniä. Ratsain ammuimme erityisesti unkarilaista rataa, mutta pariin kertaan myös korealaista ja kerran puolalaista rataa. Huippuhyvää treeniä!


Treenileirin ja kilpailujen välissä oli yksi todella sateinen päivä, jolloin muut lähtivät Budapestiin turistikierrokselle ja me jäimme Nupun kanssa lepäämään. Olimme niin väsyneitä, että nukuimme lähes koko päivän ja lepopäivämme suurin suoritus oli pizzan tilaaminen. Tällainen laiska päivä tuli todella tarpeeseen ennen kisaa!


(c) Siem Horseback Archery
Itse kilpailussa Suomen edustusjoukkue koostui Louhi Archeryn kolmesta jäsenestä: Nupusta, Mariasta ja minusta. Lisäksi Suomea edustamaan saapuivat ystävämme Bea, Saija ja Hannu. Keskiviikkona oli hevostenvalintapäivä. Epäonneksemme saimme niskaamme valtavan sadekuuron joka kasteli kaikki vaatteet läpimäriksi, mutta tärkein toteutui ja kaikki suomalaiset saivat sopivat hevoset. Olen Unkarin kilpailuissa päätynyt aina ratsastamaan ystäväni Danin ja Timin hevosilla, ja nytkin ratsukseni valikoitui Danin ihana kasakkiponi Batukán. Valkea pieni hevonen oli täynnä asennetta ja omistajansa sanojen mukaisesti oikea "multiaction horse". Dani totesi minulle, että "Batukán can alone, you just shoot", mikä nauratti minua mutta piti täysin paikkansa. Batukán osasi täydellisesti tehtävänsä jokaisella radalla ja tarjosi minulle mahdollisuuden tehdä parhaani.

Torstai oli ensimmäinen kisapäivä, jolloin suunnitelma oli ollut aloittaa puolalaisella radalla. Keskiviikon sateiden jäljiltä puolalainen rata oli kuitenkin liukas, joten se päätettiin siirtää perjantaille ja ensimmäisenä päivänä puolet kilpailijoista kilpailivat korealaisella radalla, puolet kilpailijoista unkarilaisella radalla. Minä, Nuppu ja Maria olimme korealaisen radan ryhmässä. 

(c) Siem Horseback Archery
Kisa jännitti kovasti, mutta toisaalta Batukán oli niin ihana että sen kanssa oli ilo ratsastaa vaikkei ampuminen sujuisi ollenkaan, joten päätin keskittyä siihen että nautin kisasta. Ylipäätään tavoitteenani oli nauttia kisasta ja jättää kovat tulostavoitteet pois. Double Shot on yleensä ollut minulle hankala, mutta nyt se sujui hyvin: ensimmäisellä kierroksella ammuin pisteet 3 ja 2 sekä toisella kierroksella pisteet 4 ja 3. Batukán meni tasaisesti minulle juuri ihanteellista 9 sekunnin vauhtia, joka toi hyvät aikapisteet mutta ei laittanut hätäilemään liikaa. Jännitys laukesi vähän näiden kahden kierroksen jälkeen ja keskityin seuraavaan Triple Shottiin huonommin: ensimmäisellä kierroksella ammuin 2, 4 ja 0, sillä en vain malttanut keskittyä viimeiseen maaliin ollenkaan. Toisella kierroksella yritin tsempata, mutta hiukan laihoin tuloksin. Ammuin 1 ja 4, nokitin ja olin valmis, mutta juuri kun olin lähdössä vetämään, tiputin nuolen jänteeltä ja viimeinen taulu jäi ampumatta. Tästä kierroksesta ärsyynnyin hiukan ja sain tsempattua itseni keskittymään paremmin ensimmäiseen viiden taulun serial shottiin, jossa pisteeni olivat 3, 4, 4, 5 ja 1. Viimeisen nuolen ammuin liian aikaisessa, mutta onneksi juuri pisteiden sisälle. Olin tässä kohtaa henkisesti jo ihan loppu, joten viimeinen kierros lopahti vähän ja pisteet olivat 2, 0, 4, 2 ja 4. Tyhmä virhe kakkostaululla harmitti, sillä ammuin huonosti ja juuri pisteiden ulkopuolelle.

Kisan jälkeen hoidin Batukánin ja ratsastin sen ilman satulaa laitumelle, ja ehdin samalla nieleskellä pettymykseni. Tein tällä kyseisellä kisaradalla oman ennätykseni kun ammuin 100,609 pistettä. Jäin hitusen HA5-pisterajan alapuolelle, mutta HA4 on silti hyvä taso aloittaa kisakausi. Omien voimieni loppuminen ärsytti suunnattomasti, mutta pettymyksen mentyä olin iloinen tuloksestani, joka lopulta riitti sijaan 8 / 57 aikuisten sarjassa ja sijaan 9 / 63 sekasarjassa. Tästä se sitten lähtee taas. Riemua toki lisäsi se, että ohitseni mennyt juniori oli oma ihana Nuppuni, joka ampui aivan mielettömän hienosti 110,043 pistettä voittaen juniorisarjan kultaa korealaiselta radalta! En voinut kuin riemuita kannustaessani Nuppua radalla ja paisuin ylpeydestä kuullessani tulokset. Mahtavaa!


(c) Nuppu Siro
Perjantaina kilpailimme puolalaisella radalla. Batukán meni kerran ennen minun vuoroani, joten pääsin seuraamaan miten se meni radalla. Järkevä hevonen oli kerrassaan mahtava: korealaisella radalla se kiisi ihanteellisen nopeasti, mutta puolalaisella radalla hidasti tahtiaan ja sovitti nopeuden juuri järkeväksi maaston ja reitin huomioiden. Totesin että kun hevoseni olisi täydellinen, niin nyt pitäisi tsempata itseni hyvään mielentilaan etten lopahtaisi samoin kuin korealaisella radalla. Onnistuinkin lietsomaan itselleni aivan mielettömän kisajännityksen, jossa sydän hakkasi, minua pyörrytti ja käteni tärisivät. Olin aivan ylikierroksilla kun lähdin radalle ja tekniikkani oli aivan kamalan surkeaa, mutta huonosta vedostani huolimatta tykitin menemään osuen jokaiseen eläinhahmoon ja laukaten reippaasti radan läpi. Ammuin ohi vain pitkän matkan kohteista ja yhdestä Fita-taulusta. Hyvällä tekniikalla olisin voinut saada parempia osumapisteitä, nyt osuin lähinnä 1-2 pisteen osuma-alueille, mutta koska kukkalalla mutkitteleva reilun kilometrin mittainen rata oli niin kertakaikkisen hauska, en tällä kertaa jaksanut olla ollenkaan pettynyt. Kokonaispisteeni olivat 56,551, jotka riittivät sijaan 9 / 57 aikuisten sarjassa ja sijaan 10 / 63 sekasarjassa. 

Lauantaina oli vuorossa vielä unkarilainen rata. Unkarilainen rata on tavallaan kaikkein teknisin, ja 3 harjoituskierroksen sekä 9 kisakierroksen takia varsinainen kestävyysmittari. Nyt kun vain saisi mielentilan kohdalleen... Tällä kertaa päätin etten jäisi yksin murehtimaan, vaan pyysin Nupun tuekseni juottamaan minulle urheilujuomaa suoritusten välissä ja tsemppaamaan hyvään tekniikkaan, jotta en hätiköisi liikaa. Ensimmäinen harjoituskierros tehtiin ravissa ja toisella harjoituskierroksella minua odotti yllätys: Batukán oli niin herttainen hevonen, että päätteli minunkin haluavan ampua unkarilaisen radan hitaasti kuten unkarilaiset yleensä tekevät, ja meni avuliaasti 99 m radan noin 16 sekunnissa. Hämmennyin hitaasta vauhdista aivan täysin, mutta toisella harjoituskierroksella pyysin reippaamman vauhdin, joka oli minulle helpompi ja tutumpi. Heti kun Batukán ymmärsi mitä halusin, se meni todella tasaisesti 99 m 9-10 sekunnissa. Täydellinen aika 3-4 keskittyneen nuolen ampumiseen!
Olen ampunut unkarilaisella radalla kahteen kertaa vähän reilu 120 pistettä ja HA5-arvoisen tuloksen, mutta koostuen lähinnä keskitauluun osumisesta ja aikapisteistä. Näille kierroksille on aina mahtunut mukaan myös yksi nollakierros. Nyt tavoitteeni oli saada myös front- ja backshotteja pisteille ja välttää nollakierros. Tämä tavoite toteutui nyt hienosti: yhtään nollakierrosta ei tullut, ja huonoimmallakin kierroksellani sain keskitaulusta 3 pistettä. Vain neljällä kierroksella sain vain yhden osuman keskitauluun, viidellä kierroksella vähintään kaksi sisään ja kerran osuin kaikkiin front-, side- ja backshottiin! Pistesaaliini oli 128,520 ja HA5 - oma ennätykseni tällä radalla ja vain pisteen murto-osien päässä Anni Jauhiaien hallussaan pitämästä Suomen ennätyksestä 128,787 pistettä! Olin todella tyytyväinen tähän rataan, vaikka Unkarissa toki taso on niin kova että jäin aikuisten sarjassa sijalle 14 / 57 ja sekasarjassa sijalle 17 / 63.

(c) Nuppu Siro
GP-kisa oli mahtava päättää tähän suoritukseen: omat ennätykseni kaikilta radoilta, kokonaiskilpailussa sija 11 / 57 sekä kaikista hienoimpana, ensimmäistä kertaa historiassa Suomen GP-joukkuepronssi kymmenen kovan maan joukossa! Aivan mielettömän hienoa!

Kisa ei kuitenkaan ollut vielä tässä, sillä sunnuntaina vuorossa oli World Cupin erityisfinaali Horseback Archery Extreme jokaisen radan 10 parhaalle kilpailijalle. Sijoituksillani pääsin kisaamaan sekä korealaista että puolalaista rataa yleisön ja Unkarin television edessä. Huimaa! Olin aivan totaalisen uupunut, mutta loputtoman kiitollinen tästä hienosta mahdollisuudesta päästä kilpailemaan vielä neljäntenä päivänä.


Aamu alkoi Hungarian Extreme-radalla, jolla kilpailijat menivät 3 kierrosta hitaasti ja 3 kierrosta nopeasti. Seuraavaksi vuorossa oli Korean Extreme ja lounaan jälkeen viimeisenä Polish Extreme. Sateinen aamu vaihtui kuuman helteiseen iltapäivään, kun siirryimme korealaiselle radalle. Kaikki 10 ratsastajaa olivat samassa ryhmässä, ja kun jaoin hevoseni turkkilaisen Ömerin kanssa, jouduimme vaihtamaan ratsastajaa joka kierroksen välissä. Kuusi kierrosta kilpailtiin erikoisilla variaatioilla korealaisista radoista, kaksi kierrosta kutakin tyyppiä. Jokaisen suorituksen jälkeen tulin kiireesti lähtöalueelle, vaihdoimme ratsastajaa, istuin hetken varjossa, vaihdoimme taas ratsastajaa ja lähdin taas radalle. Väleissä yritin kannustaa Nuppua, joka oli upealla suorituksellaan myös mukana kisassa. Lopahdin itse aivan totaalisesti ja kisa jäi varsin noloksi suoritukseksi osaltani. Batukánia ärsytti ja minulla oli huono mieli patistaa sitä syvässä hiekassa, jousikäteni ei totellut yhtään enkä saanut vetopituutta hyväksi, eikä maltista ollut tietoakaan. Kisa venyi lähes 2 tunnin mittaiseksi ja kauan sitten syöty aamiainen ei juuri lohduttanut. Radat olivat toki vaikeita, mutta olisin silti toivonut voivani suoriutua paremmin. Jossain vaiheessa alkoi jo suorastaan naurattaa, kun ammuin sponsorilogoja tiikereiden sijaan. No, aina ei voi onnistua ja nyt todella oli sellainen hetki etten onnistunut. Lannistuneena ja väsyneenä hoidin Batukánia, söin pikaisesti ja totesin ettei lepäämiselle jäänyt oikeastaan ollenkaan aikaa, sillä Polish Extreme alkaisi niin pian.



Ihana joukkuetoverini Maria tuli apuun ja tsemppaamaan minua. Puolalainen rata oli saanut paljon lisää eläinhahmoja reitin varrelle, minkä lisäksi siellä oli roikkuvia kazakstanilaisia kiekkoja, hypyn aikana ammuttava este ja heitettävään kiekkoon ampuminen. Kävelimme radan läpi ja saimme kertaalleen kokeilla, miten hevosemme hyppäsivät. Saimme myös kokeilla miten hevosemme suhtautuisivat heitettäviin kiekkoihin, mutta valitettavasti kokeilukierroksella tuuli tarttui kiekkoon, kiekko osui Batukániin joka sitten luonnollisesti sinkaisi eteenpäin. Kokeilin kohdan vielä uudestaan ja sitten siirryimme seuraamaan suorituksia. Muun porukan ammuntaa ihaillessani mietin että mitäköhän ihmettä minä tein mukana tässä maailman kermasta koostuvasta porukassa. No, nyt lähdin radalle täysin ilman paineita tavoitteenani vain ja ainoastaan pitää hauskaa. Se tavoite toteutuikin erinomaisesti! En jaksanut keskittyä joten ammuin paljon myös ohi, mutta rata oli aivan mielettömän hauska! Batukán hyppäsi esteen hienosti ja sain täysosuman hypyn aikana ammuttavasta maalista. Lentävien kiekkojen luona Batukán meni myös erinomaisesti, vaikka valitettavasti ammuinkin molemmat kiekot ohi. Pisteeni eivät päätä huimanneet, mutta olin onnellinen: kisasta selvitty, enemmän tai vähemmän kunnialla!

Radan ratsastettuamme Dani totesi että hänen täytyy viedä Batukán takaisin kotiin. Tarjouduin mukaan avuksi ja ratsastimme sateessa Pomázin kylän halki laakson toiselle puolelle, jossa Danin hevostila ja jurtta sijaitsivat. Oli ihanaa viedä urhea sotaratsuni kotiin ja päästää se laitumelle. Samalla irtaantuminen ihmismassasta teki hyvää minulle, sain auttaa Dania ruokkimaan eläimet ja tuomaan tonkallisen juuri lypsettyä lehmänmaitoa jurtalta metsäpolkua pitkin tielle. Saavuimme takaisin Némethy Academylle todetaksemme että missasimme palkintojenjaon, mutta väsyneessä mielentilassa se ei juurikaan haitannut - etenkin kun mahtava Suomi-tiimi piti minulle oman palkintojenjaon, jossa seremoniallisesti sain vastaanottaa joukkuepronssimitalin!


Vuoden ensimmäinen kisareissu oli huima, jännittävä, väsyttävä ja kaikin puolin tunteita herättävä kokemus. Päällimmäisiksi tunteiksi jäävät tyytyväisyys ja kiitollisuus, erityisesti upeaa joukkuehenkeämme kohtaan. Siirtyminen opiskelijasta pienyrittäjäksi rajaa tämän vuoden kisa- ja treenireissut minimiin, mutta olen erittäin onnellinen, että valitsin lähteä juuri tähän kisaan!

Valtava kiitos joukkueemme ja kaikki suomalaiset sekä kansainväliset kilpakumppanit! Suuri kiitos sponsorini SherwoodShop, joka varusti minut kilpailuun hyvillä varusteilla, neuvoilla ja tsempeillä! Kiitos myös Etelä-Suomen Ratsujousiampujat Ry sekä Suomen Ratsastusjousiampujain Liitto!


 

maanantai 8. huhtikuuta 2019

ERASMUS Arch-ed, Unkari


ERASMUS Arch-Ed -projektin kolmas viikonloppujakso oli tarkoitus järjestää Englannissa, mutta Brexitin aiheuttaman epävarmuuden vuoksi tapaaminen siirtyikin Unkariin tämän viikonlopun vastuuopettaja Christoph Némethyn luokse Némethy Horseback Archery Academyn hevostilalle. Arch-Ed eli Horseback Archery Education for Sport Promotion on osa EU-rahoitteista ERASMUS Plus -ohjelmaa. Käytännössä tarkoitus on edistää ratsujousiammuntaa urheilulajina jakamalla maiden välistä osaamista ja yhtenäistämällä ratsujousiammunnan opettamista eri maiden välillä. Vuoden mittaisessa projektissa on mukana viisi EU-maata: Puola, Englanti, Itävalta, Ranska ja Suomi. Jokainen maa valitsi 3 edustajaa, jotka kiertävät tapaamisissa, jotka järjestetään vuoden aikana projektin jäsenmaissa. Viikonlopun mittaisissa tapaamisissa on aina yksi vastuuopettaja, joka jakaa osaamistaan: Wojtek Osiecki, Thierry Descamps, Christoph Némethy, Mihai Cozmei ja Mats Woxmark. Lisäksi tapaamiset sisältävät pieniä workshoppeja ja ryhmätöitä sekä vastuuopettajien että puolalaisten projektikoordinaattorien vetäminä. Ensimmäisestä Kick Off-tapaamisesta Puolassa voit lukea täältä ja toisesta tapaamisesta Ranskassa täältä!

Tällä kertaa Suomi-tiimin kuului lisäkseni Sami Ihajoki sekä varajäsenemme Anni Jauhiainen, sillä Katariina Cozmei ei päässyt reissuun mukaan. Christoph Némethy on opettajana minulle jo entuudestaan tuttu, samoin kuin Némethy Academyn hevostila on tuttu miljöö toissavuoden GP-kisoista ja viime vuoden World Cupista. Matka paikan päälle sujui sutjakkaasti ja poikkeuksellisesti pääsimme treenaamaan jo perjantai-iltana maasta käsin muiden paikalla olleiden erasmuslaisten kanssa. Tämä osuus ei vielä varsinaisesti kuulunut ERASMUS-projektiin ja hyppäsimme Suomi-tiimin kanssa kesken harjoitusten mukaan, mutta oli mahtavaa päästä tekemään erilaisia harjoituksia maasta käsin ampuen. Minua itseäni auttoivat erityisesti harjoitteet, joissa varmistettiin että laukaisu lähti suoraan taakse päin, sillä herkästi ohjaan laukaisua hiukan alas tai kasvoistani poispäin. Iltaa kohti loputkin eri maiden edustajista saapuivat paikalle, mutta yleinen virkeystila oli melko väsynyt ja menimmekin koko porukka aikaisin nukkumaan. Majoituimme kauniissa kartanohotellissa hiukan Pomazin kylän ulkopuolella.

Lauantaiaamuna suuntasimme Némethy Academyyn ja aloitimme harjoitukset maasta käsin. Tykkään monista asioista Christophin opetuksessa ja hyödynnänkin paljon samoja periaatteita ja harjoitteita myös omassa opetuksessani. Fysioterapeutin näkökulmasta minua ilahduttaa paljon kehonhuollollinen näkökulma, joka tulee esiin niin treenitavoissa kuin tekniikassakin. Christophin treenit alkavat aina huolellisesta lämmittelystä, jossa keho ja mieli huomioidaan monipuolisesti, tarpeen mukaan eri osa-alueita painottaen. "Némethy-alkulämmittelyssä" pyöritellään nivelten liikeradat läpi, nostatetaan sykettä erilaisilla peleillä / harjoituksilla (esim. läpsyhippa käsille, kansantanssi), tehdään koordinaatio- ja reaktioharjoituksia (esim. sormien koordinaatioharjoitteet, putoavan nuolen nappaaminen) ja harjoitetaan esimerkiksi rytmitajua (esim. taputusharjoitukset), ryhmätyöskentelyä (esim. tanssiharjoitukset, jalkapallo), nopeutta ja voimaa (esim. nokitusharjoitukset, lihaskuntoliikkeet). Christophin mukaan hyvä alkulämmittely kestää noin 20 minuuttia. Tykkään siitä, miten alkulämmittelyä ei nähdä vain "välttämättömänä pahana" vaan tärkeänä ja hauskana osana treeniä, jossa usein pääsee haastamaan itseään ja oppimaan jotakin uutta.


Christoph ampuu itse kolmella sormella välimerenotteella pitäen nuolet jousikädessä, mutta saimme käyttää sitä tyyliä mitä halusimme. Christoph kuitenkin pyysi kaikkia kokeilemaan monia ohjaamiaan asioita. Hän korostaa opetuksessaan suorien luiden voiman käyttämistä. Kun jousen voima ohjataan suorien nivelten läpi luiden suuntaisesti, on keho vahvimmillaan. Lihaksisto väsyy laukausmäärien kasvaessa, mutta suorien luiden hyödyntäminen mahdollistaa hyvät toistot myös väsyneenä. Hevosen tuottaessa ratsujousiampujaan ylös-alas-liikettä, on suorien luiden tekniikka myös vakaampi kuin voimakasta lihasjännitystä vaativa ampuma-asento. Kiinteää ankkuripistettä kasvoissa ei ole, vaan unkarilaiset hyödyntävät leijuvaa ankkuria, jossa vetokäden lapaluun liike kohti selkärankaa määrittää vetopituuden. Vetopituus onkin unkarilaisella tyylillä ampuvilla tyypillisesti pitkä, jotta asento saadaan optimaaliseksi. 

Jousen antama vetopituus on yksi asia, joka herkästi tulee vastaan tätä tekniikkaa opetellessa. Monet lyhyet jouset, kuten Kayat ja osa White Feathereista, toimivat hyvin vain tiettyyn vetopituuteen asti, jonka jälkeen vetojäykkyys kasvaa eksponentiaalisesti ja jousi ikään kuin kinnaa vastaan. Jotta suoria luita voisi aidosti hyödyntää, olisi todella tärkeää että jousi sallii pehmeästi vedon ampujansa ankkuripisteeseen saakka ja toimii optimaalisesti myös siellä. Nykyinen ihana Némethy-jouseni on hyvä esimerkki hienosti toimivasta jousesta, vanha Kayani taas esimerkki siitä kuinka jousen vetojäykkyys hyppää lähes 20 paunaa kun jousen jännittää 30 tuumasta 32 tuuman vetoon. Erasmuslaiset saivat tarvittaessa viikonlopun ajaksi lainaan unkarilaiset jouset, joilla pääsivät kunnolla perehtymään tähän ampumistapaan.

Teimme maasta käsin ampuen erilaisia harjoituksia, paljon niin että olimme pareittain tai pienissä ryhmissä, jolloin jokainen ampui vuorollaan ja muut tarkkailivat ja korjasivat tekniikkaa. Korjaaminen oli joko suullista tai fyysistä. Osa harjoituksista perustui kivun välttämiseen: esimerkiksi jos ampujalla oli tapana tiputtaa jousikäsi alas laukaisun aikana, piti toisen pidellä nuolenkärkeä jousikäden alapuolella niin, että jos ampuja toisti virheen, hänen kätensä osui ikävästi kärkeen. Tällaisista harjoituksista voi olla montaa mieltä enkä ihan täysin allekirjoita niitä kaikkia, mutta toisaalta juuri laukaisun hetkellä kosketuksen kautta on ainakin itseni helpompi oppia kuin suullisen ohjeen perusteella. Suurin osa harjoituksista oli kuitenkin hellempiä ja kosketus annettiin nuolenkärjen sijaan esimerkiksi nuolen sulilla tai omalla kädellä.

Pyrimme tekemään täydellisiä suorituksia: nopea, sujuva nokitus, nopea veto, pysähdys ja tähtäys ja sujuva laukaisu, jossa vetokäden liike lähtee suoraan taaksepäin ja jousikäsi ei tee isoja heilahduksia. Vaikka suorituksen kuuluisi muuten olla nopea, on tähtäyksen ajaksi kuitenkin pysähdyttävä ja antaa aivoille aikaa tehdä alitajuinen tähtääminen. Christophin mukaan ihanneaika tähtäämiseen vaihtelee noin 0,4 - 1,8 sekunnin välillä. Mitä pitempi ammuttava matka on, sitä pitempään täytyy tähdätä. Ammuimme kolmea nuolta, ja tärkeintä oli saada ne samaan nippuun, ei niinkään keskelle osuminen. Christoph korosti myös sitä, että hyvin ammutut nuolet lentävät suorassa ja ne ovat maalitaulussa suorassa. Vinoon lentäneet nuolet kertovat virheistä tekniikassa, laukaisussa tai varusteissa.

Teimme myös erilaisia joukkuepelejä ja harjoituksia, joissa joukkueen piti saada kerättyä tietty määrä osumia maalitaulun keskelle. Tarkoitus oli jälleen toistaa täydellisiä suorituksia, mutta osumisen paine sai herkästi ampujan pakan levähtämään. Christoph korosti itseluottamuksen tärkeyttä ja soitti meille musiikkia, jotta rentoutuisimme. Kun saimme lopulta kerättyä riittävän pistemäärän, saimme pienen kahvi- ja jäätelötauon sekä siirtyä hevosten luokse ratsastusosiota varten.

Christophin hevoset olivat kärsineet flunssasta joka oli käynyt koko hevoslauman läpi, joten meillä oli tavallista vähemmän hevosia käytössä. Eläinlääkäri totesi kuusi hevosta terveiksi, joten jakauduimme ratsastamaan niillä. Ensimmäiseksi ratsukseni valikoitui Al Johara, Christophin oma kilpahevonen jolla hän sekä upea junioriampuja Ágnes Maucha ovat niittäneet kasapäin mitaleja. Lämmittelimme hevoset ja siirryimme ratsujousiammuntaradalle harjoittelemaan. Pääsin Al Joharan kyydissä täysin oman mukavuusalueeni ulkopuolelle: harmaa ratsu vei minut tasaisilla, rauhallisilla askeleilla radan loppuun niin pehmeästi ja hitaasti, että minulla oli ikuisuus aikaa ajatella ja sählätä kaikkea ylimääräistä. Oppimiseen hidas vauhti ja pehmeät askeleet olivat kuitenkin loistavia! Kunhan sain kiinni jujusta, pystyinkin keskittymään tarkasti maasta hiotun tekniikan toistamiseen hevosen selässä, ja se sujuikin ilahduttavan hyvin! Vaikka en ole ampunut nyt yli 20 metriä lähes ollenkaan koko talven aikana, niin ihanasti nuolet napsahtivat tauluun yli 35 metrin päästäkin. Ammuin rauhassa ja keskittyen 5 nuolta, ensin kolme hyville pisteille, riemastuin siitä liikaa ja sohaisin neljännen ohi, ja viimeiset pitkän matkan backshotin taas keskityin ja ammuin pisteille. Christoph korosti rytmin, täyden vetopituuden ja jousikädellä maalitaulun seuraamisen tärkeyttä.

Yksi käytössämme olevista hevosista oli rautias Dolly-tamma, joka kirmasi 99 metrin radan n. 8 sekunnissa. Innokkaita ratsastajia Dollylle ei juuri ollut, joten Christoph totesi että saisimme Annin kanssa treenata sillä, koska tamman oli kuitenkin hyvä liikkua ja purkaa energiaa. Nyt kun koko talvena en ole päässyt treenaamaan kovin nopeasta vauhdista, oli hienoa päästä kokeilemaan tekniikan ja uuden jousen toimivuutta rataolosuhteissa ja nopeasta vauhdista. Ensimmäinen laukka toi adrenaliinin vereen ja kasvoille niin leveän hymyn, ettei aurinkokaan voinut loistaa kirkkaammin. On siinä vauhdissa ampumisessa vaan jotain sellaista sanoinkuvaamatonta - se herättää sielun eloon! Nopea vauhti sai vanhat virheet puskemaan pintaan, mutta kun keskittyi ja tein hyvän suorituksen, oli osumakin aina hyvä. Kaikkein riemastuttavinta oli huomata, että myös pitkän matkan frontshotit rupesivat löytämään pisteille kovasta vauhdista huolimatta. Kun keskityin hyvään vetoon, pieneen malttiin ennen laukaisua ja vetokäden liikkeeseen taaksepäin laukaisussa, niin nuolet napsuivat tauluun ihanalla varmuudella. Aivan mieletön tunne, ja hurja motivaatio jatkaa tästä eteenpäin!
Oman treenini kannalta sain siis valtavasti irti tästä viikonlopusta, ja Christoph keskittikin paljon siihen että sparrasi meitä parantamaan omaa tekniikkaamme ja tekemistämme, sillä sitä kautta meidän on helpompi opettaa myös muita hyviksi ratsujousiampujiksi. Christoph kertoi, että unkarilaisella radalla ensimmäinen askel on osua hyvin keskimmäiseen maalitauluun, sen jälkeen kolmella nuolella yksi eteen, yksi sivulle ja yksi taaksepäin, ja pikkuhiljaa nuolimäärää ruvetaan kasvattamaan, ensin viiteen, sitten kuuteen jolloin keskimmäiseen maalitauluun ammutaan kaksi osumaa, ja siitä eteenpäin niin että parhaat ampuvat 99 metrin radalla vajaassa 20 sekunnissa jopa 12-14 nuolta.

Christoph itse ei usko unkarilaisella radalla nopeaan hevoseen tai peukalolaukaisuun, sillä todella korkeat pisteet on helpoin ampua hitaalta hevoselta ja kolmella sormella, kaikki nuolet jousikädessä pitäen, jolloin nokitus on nopeampaa kuin nuoliviinestä. Radalla saa aikabonuksia 1 pisteen / sekunti alle 20 sekunnin vauhdista, mutta kun osumilla voi tienata 2-4 pistettä / osuma, on laskennallisesti helpompaa ja todennäköisempää saada korkeat pisteet unkarilaisella tyylillä. Christoph kuitenkin toteaa myös, ettei tällä ampumatyylillä ole enää paljoa tekemistä historian kanssa: hevosen vauhti on niin hidas, ettei sillä pärjäisi sodassa tai metsästyksessä, ja kädessä olevat nuolet nokitetaan tavalla jota ei voisi käyttää leikkaavilla nuolenkärjillä satuttamatta omia käsiään ja vahingoittamatta joustaan. Christophin unelma on viedä ratsujousiammunta olympialajiksi ja hänellä on omat selkeät visiot optimaalisesta ratsujousiammunnasta, mutta hän myös kunnioittaa lajin monimuotoisuutta. Koska itse nautin lajissa juuri perinteen elävöittämisestä ja vauhdista, haluan ainakin ensin löytää omat rajani tällä tyylillä kilpaillen. Laskennallisesti esim. 9 sekunnin hevosella voi ampua yli 200 pistettä, jos vain ampuu 4-5 nuolta tarpeeksi hyvin. Vaatii harjoittelua, mutta onneksi on koko elämä aikaa!


Runsaan ratsain harjoittelun lisäksi treenasimme myös radalla maasta käsin ampuen. Teimme erilaisia liikkeessä ampumisen harjoitteita ja ammuimme pitkää matkaa, jopa 60 metriä. Némethy Academyssä on hauskaa nähdä miten unkarilaiset treenaavat tavoitteellisesti mutta samalla hauskaa pitäen, ja vaikka järjestelmä on tietyllä tavalla hierarkinen erivärisine kaftaaneineen jne., niin silti yhdessä treenaavat niin huipputason kilpailijat kuin nuoret, aloittelevat junioritkin.

Yksi tämän viikonlopun teemoista oli liikuntarajoitteisten ratsujousiammunta, josta meille piti lyhyen esitelmän skotlantilainen Jason Hare, joka työskentelee Horseback UK:ssä. Jay itse oli varsin vaikuttava ihminen, sillä treenattuaan ensin koko päivän kanssamme paljasti hän meille illalla, että häneltä puuttui sormien ja toisen silmän lisäksi myös vasen jalka. Horseback UK auttaa mm. sotaveteraaneja, loukkaantuneita laukkaratsastajia, mielenterveyden ongelmista kärsiviä sekä liikuntarajoitteisia lapsia kuntoutumaan, löytämään elämäänsä mielekästä sisältöä ja ehkäisemään syrjäytymistä yhteiskunnasta. Ratsujousiammunta on otettu osaksi Horseback UK:n tarjontaa.

Illalla pidimme myös aivoriihen puolalaisen projektikoordinaattori Justynan vetämänä. Käytimme mielikuvana kasvavaa puuta, ja kirjoitimme eri värisille lapuille asioita joita ratsujousiammunnalla lajina tällä hetkellä on (puun runko ja oksat), toiveita siitä mitä sen kehittäminen vaatisi (vihreät silmut), haasteita kehittymisen tiellä (harmaat, kuolleet lehdet) ja asioita, jotka ovat vieneet lajia eteenpäin (kultaisiksi muuttuneet lehdet). Jokainen sai kirjoittaa lapuille ideioitaan ja ryhmittelimme ne lattialle. Tällä tavalla muodostimme yleiskuvaa lajin tämän hetken tilanteesta ja kehittämistarpeista, minkä pohjalta projektikoordinaattorit Justyna ja Michalina kirjoittivat yhteenvedon. Tarkoitus on hakea ERASMUS-projektille jatkoa seuraavalle vuodelle - pidetään peukkuja, että tämä onnistuisi!


Tämän ERASMUS-projektin tapaamisia on vielä kolme jäljellä. Suomen osio järjestetään toukokuussa, mutta valitettavasti niin lähellä Unkarin GP-osakilpailua että itse olen jo Unkarissa kilpailuun valmistautumassa. Heinäkuussa kuitenkin odottaa vielä Itävallan osio ja lokakuussa projektin päätös Puolassa. Paljon on opittu ja tulossa on paljon lisää opittavaa!

Kuvia ja videoita Unkarin ERASMUS-viikonlopusta voi katsoa täältä!




Gauchoux Open, Ranska

(c) Jouke Boerma Korona-aika iski, vieden mukanaan valtaosan kansainvälisistä kisoista - ja niinpä blogin kirjoittaminen on myös ollut tauol...