torstai 25. toukokuuta 2017

Unkari: Euroopan GP


Straight after Golden Arrow Festival in Turkey I traveled to Hungary for the first stage of the European Grand Prix Series. The competition was held in the wonderful farm of Nemethy Academy. During first day we had a fun improvised horseback archery show for 80 students who came to visit the farm. I was riding the fastest horse of the club, Chenge, and the show went unexpectedly well. I shot Korean targets, jarmaki and also for the first time flying targets on horseback! In the competition I got to share a wonderful mare Csili, who belongs to my Hungarian friend Timea. Csili was really fast on the track and also I did quite well. Still there is much to learn, but I'm really happy with my results! Also the whole competition was a wonderful experience with the horseback archery friends, lots of laughing, training, thunder storms and Hungarian folk dance practice! My team member Anni made a nice video of the competition. You can watch it HERE!

*

Suoraan Turkista Golden Arrow Festival -tapahtumasta lensin opettajani Ali Ghoorchianin kanssa Unkariin kohti seuraavaa haastetta: Euroopan Grand Prix-sarjan ensimmäistä osakilpailua. Vuosi sitten osallistuin ensimmäisiin kansainvälisiin kisoihini Puolassa ja kyse oli silloin myös Euroopan GP-kisoista, mutta kisasin vain yksilösarjassa kisakokemusta hankkien. Vuoden aikana olen treenannut ja kehittynyt, minkä lisäksi ratsujousiammunnan suosio Suomessa on kasvanut: nyt ensimmäistä kertaa Suomella on yksilökisaajien sijaan GP-joukkue!
Saavuimme Budapestiin illalla ja ystävämme ja kisojen järjestäjä Christoph oli meitä vastassa, otti meidät kyytiin ja vei yöksi asunnolleen. Edellisten kisojen ja pitkän matkustamisen uuvuttamina nukahdimme heti kuin tukit, mikä olikin hyvä sillä seuraavana aamuna oli aikainen herätys kun siirryimme kisa-alueelle.

Kisapaikkana toimi Nemethy Akademyn ratsujousiammuntakoulu huikean kauniissa vuoristomaisemissa kukkulan päällä. Paikka oli aivan mieletön! Linnamaiset rakennukset loivat upeaa tunnelmaa, hevoset oleskelivat isossa aitauksessa ja lauma hauskoja pitkähäntäisiä lampaita laidunsi alueen laidalla. Söimme aamiaista ja ihastelimme aluetta. Christoph oli kiireinen kisajärjestelyjen kanssa, mutta käytimme ajan hyväksemme ampumalla maasta muutaman muun jo paikalla olevan kisaajan kanssa.

Iltapäivällä paikalle saapui 80 hengen koululaisryhmä, jolle oli järjestetty erilaista ohjelmaa: jousiammuntaa, ratsastusta, piiskan käytön opettelua, unkarilaisia kansantansseja jne. Ryhmälle piti järjestää myös ratsujousiammuntanäytös ja Christoph pyysi meitä auttamaan tämän improvisoidun näytöksen toteuttamisessa. Suostuimme totta kai! Sain ratsukseni suuren rautiaan Chenge-tamman, joka oli tallin nopein. Näytöksessä esiteltiin erilaisia ratsujousiammunnan tyylisuuntia. Ranskalaiset Cheryl ja Robin esittelivät kuinka hitaasta laukasta voi ampua vaikuttavan määrän nuolia unkarilaiseen kohteeseen, britti Adam meni keskinopeasti ja ampui unkarilaiseen hiukan vähemmän nuolia, paikallinen oppilas oli aivan ensimmäisiä kertojaan ampumassa hevosen selästä ja Ali ja minä edustimme historiaan perustuvaa nopealla hevosella korealaisten kohteiden ampumista.

Menimme muutaman kierroksen kukin omalla tyylillämme ja Christoph toimi selostajana. Valitettavasti kuitenkin Alin ratsu oli ollut pari viikkoa hyvin vähällä liikunnalla ja se oli äärimmäisen hermostunut koko tilanteesta. Kolmannella kierroksella radan päädyssä se teki täydestä vauhdista mielettömän äkkikäännöksen, joka ei juuri jättänyt mahdollisuuksia Alille. Ali iskeytyi maahan, hevonen lähti täyttä laukkaa tallille ja yleisö reagoi tapaukseen hurraamalla villisti. Kun hevonen oli saatu kiinni ja todettu ettei Ali ollut satuttanut itseään kovin pahasti, jatkettiin näytöstä. Ammuimme Adamin kanssa jarmaki-tyylillä niskan takaa suoraan maassa olevaa kohdetta ja seuraavana vuorossa oli heitettävien kiekkojen ampuminen. Olen ampunut näitä heitettäviä kohteita vain kerran aikaisemmin ja en kovin hyvällä menestyksellä, mutta piti tietenkin yrittää. Kun sitten nuoleni napsahti kiekkoon, en voinut muuta kuin tuulettaa itsekin villisti – mahtava tunne! Menimme heitettäviä kohteita vielä toisenkin kierroksen ja ammuin heitettävään kohteeseen jälleen hyvän osuman. Riemukkaina päätimme improvisoidun näytöksen ja veimme hevoset takaisin talliin.

Lounaan jälkeen Christoph antoi meille listan hevosista, joita toivoi meidän ratsastavan jottei niillä olisi liikaa energiaa ennen kisoja. Teimme työtä käskettyä ja ratsastimme porukalla nämä hevoset. Oli kiva saada hevosiin tuntumaa jo näin etukäteen ja mieleeni valikoituikin muutamia suosikkeja, joita päätin harkita itselleni tai suositella joukkuekavereilleni. Unkarilainen ystäväni Timea oli kuitenkin kysellyt jos haluaisin jakaa hänen tammansa Csilin hänen kanssaan, ja odotin innolla myös tämän seuraavana päivänä saapuvan hevosen tapaamista. Päivän aikana lisää kisaajia saapui paikalle ja ilta sujui riemukkaasti.

Seuraavana aamuna alkoi virallinen ohjelma ja hevosten valinta. Timea ja Csili saapuivat paikalle ja ensimmäinen ryhmä aloitti hevosten kokeilemisen. Timea meni Csilillä ensin itse ja pieni harmaa tamma vaikutti todella houkuttelevalta, mutta toisaalta riskialttiilta valinnalta: se oli äärimmäisen kiva, herkkä ja tasainen, mutta myös todella nopea. Nopea hevonen antaa hyvät aikabonukset, joten se voi parantaa tuloksia huomattavasti, mutta pienikin virhe voi tarkoittaa nollakierrosta ja tulosten romahtamista. Harjoittelukierroksilla osuin kuitenkin melko hyvin ja tykästyin kovasti Csilin luonteeseen. Alikin päätti ratsastaa nopealla Chengellä, joten päätin seurata opettajani esimerkkiä ja ottaa riskin ratsastamalla nopeaa hevosta.

Lounasaikaan myös loput Suomen joukkueesta, Elina ja Anni, saapuivat paikalle! Hevosten valinta jatkui, Elina ja Anni löysivät itselleen kivat hevoset ja treenasimme Timean kanssa Csilillä toisenkin kerran, sillä se oli täynnä energiaa. Vapaa-aika kului taas rattoisasti ratsujousiampujien seurassa ja myöhään illalla siirryimme nukkumaan hotellille.

Perjantaiaamuna kyytimme kisa-alueelle lähti klo 06:20 ja unisina mutta jännittyinenä söimme aamiaista kisa-alueen ruokakatoksessa. Ensimmäisenä vuorossa oli unkarilainen rata, jota ratsastettiin 9 kisakierrosta plus harjoituskierrokset. 41 aikuista kisaajaa ja 9 junioria oli jaettu 10 ryhmään, joista jokaisen ryhmän suoritukseen kului noin tunti. Anni oli ryhmässä 4, Ali ryhmässä 5, Elina ryhmässä 8 ja minä ryhmässä 9. En yhtään tykkää olla viimeisissä ryhmissä, koska kisajännitys ja paineet ehtivät päivän aikana paisua turhan suuriin mittasuhteisiin, mutta toisaalta sitäkin on hyvä harjoitella ja nyt pystyimme kaikki auttamaan toisiamme, kun olimme eri ryhmissä.

Kisapäivä eteni melko nopeasti, Anni ja Ali ratsastivat suorituksensa ja lähdimme sen jälkeen lounaalle kun meille jäi vielä hyvin aikaa ennen Elinan ryhmän alkua. Kuitenkin sää päätti jälleen antaa parastaan ja mieletön ukkoskuuro pyyhkäisi päällemme, vettä satoi kuin saavista kaatamalla ja lopulta vesi muuttui rakeiksi. Kisat keskeytettiin kuuron ajaksi ja kyyhötimme ruokakatoksen suojissa sateen pauhatessa ja muodostaessa pieniä lampia kisa-alueelle.

Kuuron lakattua kisoja jatkettiin, mutta pian uusi sade pyyhkäisi päällemme. Kisajärjestäjät päättivät, että loput ryhmät ratsastaisivat vasta seuraavana aamuna. Kun tajusin etten pääsisikään kisaamaan vielä, purkaantui paisunut kisajännitykseni täydellisenä väsähtämisenä ja nukahdin melkein saman tien päiväunille. Olin jotenkin myös melko hermostunut kun ihmiset ympärilläni keskustelivat omista suorituksistaan. Muiden kisakokemusten näkeminen, niistä puhuminen ja pistemäärien kuuleminen lataa minun mieleni paineella, joka on vaikea nollata oman suorituksen ajaksi ja silloin myös suoritan huonommin. Myös jo yli viikon jatkunut jokapäiväinen isossa porukassa ajan viettäminen ja oman tilan puute alkoivat tuntua, sillä vaikka kisaseura ratsujousiammunnassa on aivan mahtavaa, tarvitsen kuitenkin omaakin aikaa. Niinpä perjantai-ilta kului hiukan epäsosiaalisemmin. Käänne kuitenkin tapahtui, kun paikalle ilmestyi yllätysvieras: ystäväni Nora oli matkalla Euroopan halki ja saapui katsomaan kisoja! Menimme taas yöksi hotellille ja saimme hyvin sovitettua kaikki neljä suomalaistyttöä yhteen isoon parisänkyyn.

Aamulla herätys oli jälleen aikaisin ja lähdimme kisapaikalle. Huolehtimani paineiden kasaantumisen sijaan kävikin kuitenkin toisin päin: yön aikana kaikki tunteet olivat nollaantuneet ja olin pirteä ja iloinen. Seurasin Elinan suoritusta ratsailta ja sitten alkoi oma kisasuoritukseni. Rata ravattiin ja laukattiin läpi ensin ilman ampumista ja sen jälkeen saimme yhden harjoituskierroksen jolla sai ampua. Kun kisasuoritukset alkoivat, alkoi myös sade, mutta tällä kertaa ei kuitenkaan niin voimakkaana kuin edellisenä päivänä joten jatkoimme kisaamista. Csili laukkasi 99m radan noin 8 sekunnin vauhdilla, joten taktiikkani oli ampua kolme nuolta: onnenlaukaus heti lähtöportilta kohti etuviistoa maalitaulua, keskittynyt laukaus toiseen maalitauluun ja taas onnenlaukaus takaviistoon maalitauluun. Aikaraja radalle oli 20 sekuntia ja nopeammasta vauhdista sai bonusta yhden pisteen / sekunti, kunhan ampui vähintään kolme nuolta ja osui niistä vähintään yhdellä.

Ensimmäinen kisakierrokseni oli kaikkein paras. Ammuin heti portilta hyvän laukauksen, joka napsahti pistealueelle ja sain 3 pistettä. Myös toinen nuoleni osui ja sain toiset 3 pistettä. Viimeinen ei enää osunut, mutta sillä ei ollut sinäänsä väliä.Tunnelmani oli riemukas ja minulla oli sopivan itsevarma olo. Tavoitteenani oli osua aina yhdellä nuolella joka kierroksella ja tavoite täyttyi hyvin. Välillä osuin myös ensimmäisellä nuolella maalitauluun, mutta kuitenkin pistealueen ulkopuolelle. Yhdeksän kisakierrosta on todella pitkä aika keskittyä ja vaikka samalla tavallaan saa harjoitusta, kummitteli mielessäni koko ajan pelko virheestä ja nollaradasta.

Kierros kierrokselta sain kuitenkin aina yhden osuman, kunnes koitti aivan viimeinen kierros. Ensimmäinen nuoleni osui kaukaa maalitauluun ja riemastuin ajatellessani, että huh, nyt ainakaan ei tule nollakierrosta. Lähemmäs päästessäni kuitenkin näin ettei nuoli ollutkaan pistealueella, hätäännyin ja ammuin toisen nuolen huonosti, hiukan pistealueen ulkopuolelle. Epätoivoisesti yritin vielä parhaani viimeisellä nuolellani taaksepäin, mutta en osunut silläkään. Hirmu harmillinen viimeinen kierros, mutta toisaalta olin tosi iloinen ja voipuneen onnellinen kun suoritus oli ohi. Puolan kisat olivat ensimmäinen kerta kun koskaan ammuin unkarilaista rataa ja koko suoritus oli silloin niin surkea, että rataan edelleen liittyy tietty kauhukuva nollakierroksesta nollakierroksen perään. Olin päättänyt olla vähintäänkin parempi kuin edellisellä kerrallani ja se tavoite toteutui erinomaisesti. Lopulta myös sijoitukseni oli oikein hyvä: 14/41!

Unkarilaisten ratojen suoritukset saatiin päätökseen ja seuraavana oli vuorossa korealainen rata: kaksi kierrosta double shottia, kaksi kierrosta triple shottia ja kaksi kierrosta viiden taulun serial shottia. Kuitenkin päivän aikataulu viivästyi sen verran, että järjestäjä ilmoitti että ryhmät 8-10 kisaisivat vasta sunnuntaiaamuna. Niinpä loppupäivän ajan sain rentoutua, katsoa suorituksia ja auttaa Annia ja Alia, jotka ratsastivat omat suorituksensa. Valitettavasti Alilla suoritus meni aivan totaalisesti pipariksi ja moni muukin suoritti alle oman tasonsa. Korealaisten tiikerinpäätaulujen sijaan näissä kisoissa korealaisella radalla käytettiin Fita-tauluja, joissa osuma-alueet ovat huomattavasti pienemmät, mikä saattaa osittain selittää tilannetta. Ihmisten harmistuneet tunnelmat muuttuivat kuitenkin taas iloksi, kun saimme illalla herkullista ruokaa ja sen jälkeen opimme unkarilaista kansantanssia.

Sunnuntaiaamuna valmistauduin jälleen kisasuoritukseeni, nyt jo hiukan varmemmalla mielellä. Tiesin että Csilin nopeudella kaikkiin tauluihin osuminen olisi melko haastavaa, joten en ottanut siitä paineita. Ensimmäisenä vuorossa oli double shot, jossa osuin molemmilla kerroilla ensimmäiseen maalitauluun, mutta toiseen en, niin kuin olin olettanutkin: toinen maalitaulu tulee todella nopeasti ensimmäisen jälkeen. Triple shotissa olin myös valmistautunut etten välttämättä ehdi osua keskimmäiseen tauluun, mutta yritin ampua ensimmäisen ja viimeisen hyvin. Ekalla kierroksella en kuitenkaan kääntynyt kehostani tarpeeksi viimeistä taaksepäin tulevaa laukausta varten, joten ammuin sen ohi ja sain vain yhden osuman ensimmäiseen maalitauluun. Toisella kierroksella tiesin mitä korjata, joten sain hyvin osuttua ensimmäiseen ja viimeiseen maalitauluun.

Viiden taulun serial shot on yksi suosikkejani, mutta nopealla hevosella se on hyvin haastava. Yön lepäilyn jälkeen Csili lensi radan läpi vieläkin kovempaa kuin edellisenä päivänä, joten aikaa ei todellakaan ollut tuhlattavaksi. Ensimmäinen kierrokseni alkoi hyvin, sain osumat ensimmäiseen ja toiseen tauluun. Sen jälkeen kuitenkin kolmannen taulun kohdalla rytmini meni sekaisin, hätäännyin, ammuin neljättä taulua liian aikaisin ja en osunut, ja yritin epätoivoisesti melko huonolla laukauksella osua viidenteen tauluun, enkä osunut siihenkään. Sisuunnuin seuraavaa kierrosta varten, päätin jättää hätiköimisen sikseen ja ammuin vain joka toista taulua. Taktiikka kannatti, sillä nyt laukaukseni olivat hyvät ja ammuin pisteet 4, 5 ja 3! Tyytyväisenä laskeuduin alas selästä ja olin riemuissani erityisesti siksi, että nyt oli ensimmäinen kertani kun pystyin parantamaan suorituksiani kisan aikana! Päädyin lopulta sijalle 22/41, johon olen ihan tyytyväinen.

Kun korealainenkin rata oli saatu kaikkien osallistujien osalta päätökseen, oli vuorossa viimeinen koitos: battle track. Rata oli 180 metriä pitkä ja sisälsi eri puolilla, eri suunnissa ja eri etäisyyksillä olevia kohteita, jotka haastoivat ampujaa eri tavoilla. Nopealla hevosella nokitustahdin kannalta ammuttavia vaihtoehtoja ei ollut kovin paljoa. Kävelimme Alin kanssa radan läpi ja teimme suunnitelman. Päätimme että ensin ammun oikealla puolella olevaa kohdetta heti lähtöportilla, sen jälkeen maassa olevaa kohdetta, sitten pientä keltaista kohdetta ja lopuksi melko lähellä rataa olevaa karhukohdetta. Päivän aikataulu venyi jälleen ja Elina ja Anni lähtivät lentokentälle pian omien suoritustensa jälkeen. Meitä harmitti etteivät he päässeet näkemään minun suoritustani, mutta Nora ja Ali olivat kuitenkin paikalla tsemppaamassa minua.

Rata alkoi pienellä kurvilla, joten alku oli usein aika hankala Csilin kanssa. Se oli todella innokas lähtemään radalle ja kuullessaan kuulutuksista lähtökäskyn ”Anna, please” Csili oli jo aivan valmis kurvaamaan radalle vaikka kaataen aidat mennessään. Niinpä keskityin lähtöön tosi paljon, yritin aivan muina miehinä tuoda Csilin aitojen väliin ja vasta sitten päästää sen räjähtävään kiihdytykseensä. Heti lähtöportin oikealla puolella oli ensimmäinen maalitaulu, johon ammuin ja osuin! Nokitin valmiiksi seuraavaa kohdetta varten ja osuin myös maassa olevaan tauluun. Seuraavana vuorossa oli pieni keltainen kohde, jonka reunaa nuoleni hipaisi, mutta se ei kuitenkaan riittänyt pisteen saamiseen. Viimeisen kohteen kanssa tuli vähän kiire ja ammuin ohi. Lopulta siis sain kahdesta taulusta osumapisteet ja lisäksi huikeat aikabonukset.

Toista kierrosta aloittaessani lähtöni oli vähän huonompi, joten ammuin ensimmäisen kohteen ohi. Keskityin seuraavaan maasta ammuttavaan kohteeseen ja sain siihen hyvän osuman. Seuraavaksi oli haastava keltainen 15 pisteen arvoinen kohde ja jes, sain siihen hyvän osuman! Yleisö tuuletti ja yritin leveä hymy huulilla ampua vielä viimeistä karhukohdetta, mutta ammuin taas ohi. Kuitenkin tältä kierrokselta pisteeni olivat jo aika hyvät! Tyytyväisenä taluttelin Csiliä ja katsoimme vielä viimeisen ryhmän kierrokset. Lopputulos radalle oli iso mysteeri, sillä kohteista sai aika paljon pisteitä niiden vaikeuden mukaan ja tällä radalla ihanteellisempaa olisi ollut ratsastaa hiukan hitaampaa hevosta ja ampua enemmän. Silti nopeallakin hevosella pärjäsi: pääsin sijalle 12/41!

Kaikkien kisasuoritusten loputtua voipuneet kisaajat kerääntyivät lounaskatokselle odottamaan tulosten laskentaa. Ilta oli jo pitkällä ja aurinko laskemassa, mutta lähdimme loppuseremoniaa varten lippukulkueessa vähän matkan päähän kukkulan laelle, johon oli pystytetty sotamuistomerkiksi iso patsas ratsusotilaasta. Seisoimme kivisillä kaiteilla kuvia varten ja annoimme isot aplodit kaikille kisan järjestelyissä auttaneille. Sitten lähdimme takaisin lounaskatokselle, pidimme palkintojenjakotilaisuuden ja söimme pizzaa. Kisan kokonaistuloksissa olin sijalla 19/41! Jee! Kisan taso oli todella kova, joten voin olla tosi ylpeä sijoituksestani. Lisäksi Suomi sijoittui GP-sarjassa sijalle 6/7. Ei voi puhua sinäänsä huippusuorituksesta, mutta kun Suomi on vasta ensimmäistä kertaa astumassa mukaan GP-kisamaailmaan, on huikeaa että voitimme yhdenkin meitä paljon kokeneemman joukkueen!

Illan viimeisenä ohjelmanumerona oli International Horseback Archery Alliancen kokous, johon osallistui yksi edustaja jokaisesta maasta. Keskustelimme ratsujousiammunnan tulevaisuudesta ja oli tosi mielenkiintoista olla mukana miettimässä asioita. Lopulta vasta yhden aikoihin yöllä päätimme kokouksen ja suuntasimme rättiväsyneinä nukkumaan.

Seuraavana aamuna oli jälleen hyvästien ja lentokentälle suuntaamisen aika. Kisaaminen on nyt hetkeksi ohi, mutta seikkailu jatkuu seuraavaksi kuukauden treenileirillä Iranissa!

Kuvat: Anni Jauhiainen, Elina Puhjo, Nora Nevia, Ali Ghoorchian


sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Turkki: Golden Arrow Festival


Again time to go! I managed to finish my school year early to be able to fulfill one of my dreams: participating a horseback archery competition in Turkey. I was invited to Golden Arrow Festival in Balikesir and the festival was a wonderful experience. It was great how the audience enjoyed horseback archery and how this sport has an important role in Turkish culture. We had meetings with the mayor of Balikesir, fine dinners and big parade through the city with horses. In the parade I didn't get a horse of my own but we had fun with my teacher Ali Ghoorchian when we decided that I can ride behind him on the same horse! In the competition we had two options to choose: Alp Track and Korean Track or Mamluk Track and Qabaq Track. Since we were in Turkey I wanted to play Turkish games, so I chose Mamluk and Qabaq. I was riding a wonderful stallion called Marengo. The horse was wonderful but the tracks were quite hard and I can't be too proud about my results. Anyway it was a great opportunity to learn, I really enjoyed the competition and we had extremely fun time with all the lovely horseback archery competitors around the world!
*

Taas mennään! Hurjalla viimehetkien räpiköimisellä sain kouluvuoteni lopun tiivistettyä niin, että heti toukokuun alussa pääsin toteuttamaan yhden haaveistani ja lähtemään Turkkiin ratsujousiammuntakisoihin. Opettajani Ali on ylistänyt Turkkia kisamaana ja vaikka muutoin olen kuullut lähinnä tarinoita hulluista hevosista ja kaoottisista järjestelyistä, lähdin tosi innolla matkaan.


Olen vaihtanut Istanbulissa konetta useamman kerran, mutta nyt pääsin ensimmäistä kertaa oikeasti näkemään Turkkia. Lentokentällä järjestäjä otti kisaajat vastaan ja kun kaikki olivat saapuneet paikalle, hurautimme bussilla viisi tuntia kisakaupunkiin Balikesiriin. Oli aivan mahtavaa nähdä taas ystäviä ympäri maailmaa! Majoituimme hotellissa ja jaoin huoneen puolalaisen ystäväni huippuhyvän Anka Sokolskan kanssa. Uni maistui pitkän matkapäivän jälkeen makeasti, etenkin kun saavuimme perille vasta aamuyöllä.

Seuraavana päivänä oli vuorossa hevosten valinta. Hotellilta kisa-alueelle oli noin kymmenen minuutin automatka ja hevoset majoittuivat kisaradan viereen pystytetyissä telttatalleissa. Joukossa oli pari ruunaa ja muuten kaikki hevoset olivat oreja. Ali lupasi auttaa minua hevosen valinnassa ja hänen ystävänsä Jamal tarjosi hevosiaan minulle ratsastettavaksi. Kokeilin ensin rautiasta Alapachea, joka oli tosi korkea, nopea ja kiva. Liikkeet olivat kuitenkin isommat kuin mihin olin tottunut ja kun valinnanvaraa oli runsaasti, kokeilin myös Jamalin toista hevosta, pientä kimoa Marengoa. Sen kanssa yhteisymmärrys löytyikin heti ja hevosvalinta oli osaltani parin laukan jälkeen sillä selvä. 

Myöhemmin selvisi, että ilmeisesti rataa olisi saanut myös harjoitella ampuen hevosen selästä, mutta se jäi osaltani valitettavasti väliin. Erityisen harmillista tämä oli sikäli, etten ole koskaan päässyt ampumaan turkkilaista mamluk-rataa ja toisaalta koska Turkissa on käytettävä puisia nuolia, jotka käyttäytyvät hiukan eri tavalla hiilikuitunuoliin verrattuna. Tilasimme Alin kanssa bambunuolia Suomeen, jotta ehtisimme harjoitella Alin Suomen kurssien aikana, mutta nuolet eivät saapuneet edes ennen kisoihin lähtöä. Ehdimme harjoitella Turkista hankituilla bambunuolilla vain muutaman kierroksen maasta ampuen, koska kisa-alueella ei ollut harjoitteluun kovin hyvin sopivaa maasta-ammuntapaikkaa. Periaatteessa nuolet olivat iloinen yllätys, koska tuntui etteivät ne niin paljoa poikenneetkaan kevyemmistä hiilikuitunuolista, mutta tietty mitä enemmän vauhtia ja mitä pitempi etäisyys ampuessa oli, sitä enemmän ero tuli esiin.

Turkissa ratsujousiammunta saa valtiolta samaa tukea kuin olympialajit ja se on myös yleisölaji eri tavalla kuin monessa muussa maassa. Turkissa on tällä hetkellä yli 600 ratsujousiampujaa ja yli 100 ratsujousiammuntatallia. Mahtavaa! Kisajärjestelyissä tämä näkyi myös: rata oli hulppea, musiikki soi ja yleisölle oli runsaasti paikkoja. Ohjelmaamme kuului edustustehtäviä TV-kameroille puhumisesta valokuviin ja Balikesirin pormestarin tapaamisista hienoihin illallisiin. Kisa oli kutsuvieraskilpailu, eli järjestäjä oli valinnut paikalle kutsuttavat kansainväliset kilpailijat ja kaikki lennoista lähtien oli maksettu meille. Itse kisaamisen lisäksi tärkeää oli saada yleisö nauttimaan ja kiinnostumaan lajista ja meitä pyydettiin pukeutumaan parhaisiin perinteisiin asuihimme. Kisaajilla olikin aivan huikeita asuja ja hotellilta bussille siirtyessämme olimme kyllä varsinainen eri kulttuurien ja aikakausien kulkue!

Perjantai-iltana ohjelmassa oli myös ihan oikea paraatikulkue kaupungin halki. Kisaajat jotka halusivat osallistua kulkueeseen ratsain kerättiin kasaan ja kuskattiin kaupungin laidalle, jonne hevoset oli tuotu myös. Lopulta kuitenkin hevosia oli hiukan vähemmän kuin ihmisiä ja jäin ilman ratsua. Ali oli ehtinyt saada hevosen ja totesi, että koko matka kaupungille ja kulkueessa on sen verran pitkä, että eihän sitä nyt kukaan halua kävellä vaan parempi että hyppään hänen taaksensa ratsastamaan samalla hevosella. Hevosen omistaja nyökkäili myöntävästi, joten tuumasta toimeen ja Alin taakse istumaan. Ratsumme, vanha musta arabiori, hyväksyi järjestelyn muitta mutkitta, joten lähdimme matkaan.


Paraatikulkue eteni pitkin kaupungin katuja ja en voinut olla ihailematta näitä turkkilaisia hevosia. Joukon etulinjassa kulki muutama hevonen, joille oli opetettu takajaloille nouseminen ja jotka poseerasivat valokuvissa ja saivat aplodeja katujen varsille kerääntyneiltä ihmisiltä. Seuraavana kulki muutama ratsukko, joissa ratsastajat välillä nousivat hevosensa selkään seisomaan ja heiluttelivat korkealta satulan päältä Turkin lippuja. Me muut seurasimme perässä sekalaisessa järjestyksessä. Liput heiluivat, ihmiset säntäilivät ottamaan kuvia ja kaupunki oli täynnä ääniä, mutta orit kulkivat rinta rinnan tilannetta hätkähtämättä. Vau!


Kuljimme kaupungin halki, puiston läpi ja takaisin kaupungin laidalle, jossa hevoset jälleen lastattiin autojen kyytiin. Sitten rupesimmekin ihmettelemään, miten ihmeessä pääsisimme takaisin hotellille sillä meidät oli oikeastaan kokonaan unohdettu. Onneksi ystävämme Jamal oli paikalla, joten ahtauduimme kaikki autoon (5 miestä penkeille ja me 3 tyttöä takakonttiin) ja hurautimme hotellille. Ohjelmassa olisi ollut konsertteja, tulitanssia ja muuta, mutta kukaan meistä ei muistanut miten puistoon pääsisi joten tyydyimme menemään melko aikaisin nukkumaan.


Seuraava päivä olikin jo kisapäivä, joten heräsimme aikaisin ja suuntasimme kisa-alueelle. Kisoissa oli yhteensä neljä eri rataa, joista sai valita joko turkkilaisen mamluk-radan ja ylöspäin ammuttavan qabaqin tai korealaisen radan (joka poikkesi normaalista korealaisesta siinä mielessä, että siinä oli 4 kohdetta 20 metrin välein 5 metrin päässä radasta) ja alp-radan, jossa poimittiin miekalla renkaita, pudotettiin miekka tynnyriin, napattiin keihäs käteen ja sen jälkeen poimittiin maasta yksi tent pegging -kohde. Tulosten kannalta korealaisen ja alp-radan valitseminen olisi voinut olla järkevämpää, mutta kun kerta oltiin Turkissa, oli kivaa kisata turkkilaisilla radoilla, joten valitsin mamlukin ja qabaqin.


Kisa alkoi alp-tyylillä, joten oli hyvin aikaa katsoa muiden suorituksia. Koska alp- ja korealaisen radan valinneita oli melko vähän, eteni kisa nopeasti ja mamluk-rata päätettiin aloittaa heti perään. Olin toisessa ryhmässä, joten ehdin katsoa ensimmäisessä ryhmässä ratsastavan Alin ekan kierroksen, mutta sen jälkeen menin harjaamaan ja valmistelemaan hevosta. Olin Marengon selässä hyvissä ajoin ja perhoset lentelivät vatsassani. Marengo osasi pyynnöstä hypätä takajaloilleen ja erehdyin tekemään niin kerran yhdelle valokuvaajalle, jonka jälkeen tietenkin joukko muita valokuvaajia pyysi samaa ja leikimme hyppyleikkejä jonkin aikaa.


Pian koitti minun ryhmäni vuoro. Radalle sai lähteä nuoli valmiiksi nokitettuna ja ensimmäinen kohde oli etuviistoon ammuttava, heti sen perään piti ampua takaviistoon ja viimeisenä sivulle pitemmän etäisyyden päähän. Turkkilaiset hevoset ovat yleisesti ottaen nopeita ja Marengo oli niidenkin joukossa melko nopeasta päästä. Kohteet olivat hyvin pieniä halkaisijaltaan ja aikabonukset saadakseen oli osuttava vähintään kahteen kohteeseen – ei mikään helppo homma siis! Vakuuttelin kuitenkin itselleni että kyllähän minä tähän pystyn, Alin luona olen tehnyt vaikeampiakin ratoja. Juuri ennen radalle lähtöä Ali antoi vinkiksi, että ensimmäiseen kohteeseen osuminen on todella tärkeää ja että kannattaa ampua silloin, kun nuoli on 90 asteen kulmassa kohteeseen. Vuoroni koitti ja syöksähdimme Marengon kanssa matkaan. Pohdin tätä sopivaa nuolen kulmaa, odotin että pääsisin tarpeeksi lähelle ja ammuin – OHI. Valtava pettymys kuohahti sisääni ja nokitin kiireellä seuraavaa nuolta, mutta olin auttamatta myöhässä kakkostaululta ja yritin parhaani osuakseni kolmanteen. Ohi sekin, ja pettyneenä hidastin Marengon käyntiin. Kaikki ryhmän kisaajat tulivat vuorollaan radan päätyyn ja sitten laukkasimme isossa porukassa yleisön editse takaisin radan alkuun.


Nieleskelin pettymykseni ja keräsin itseni uuteen yritykseen. Tällä kertaa en yrittänytkään ajatella mitään nuolten kulmauksia, vaan ammuin sopivalta tuntuvalla hetkellä ja sain napakan osuman tauluun. Jälleen kakkostaulu hurahti ohi kauan ennen kuin olin saanut nuolta nokille, joten ammuin kolmostaulua, ohi. Kolmas kierrokseni meni samalla kaavalla, osuin ensimmäiseen ja yritin kolmatta, mutta en osunut.


En voinut olla erityisen ylpeä suorituksestani ja pettymys tietenkin kirvelsi, mutta toisaalta rata oikeasti oli haastava ja monella minua paljon kokeneemmallakin suoritus meni pitkälti penkin alle. Sijoitukseni oli lopulta 34/55. Tässä porukassa on onneksi riemukasta joka tapauksessa ja pian koko harmitus unohtui. Enhän muutenkaan harrasta ratsujousiammuntaa vain hyvien suoritusten takia, vaan siksi että nautin siitä, että saan nähdä ja kokea niin paljon uutta ja uskomatonta tämän lajin parissa.


Mamluk-radan päätyttyä söimme lounasta ja iltapäivällä oli tarkoitus aloittaa qabaq. Ensimmäinen ryhmä olikin jo valmistautumassa, kun taustalla väijyneet sadepilvet porhalsivat päällemme ja saimme niskaamme kaikkea mahdollista: ensin rankkasateen, joka muuttui raekuuroksi ja lopulta osa rakeista oli melkein peukalonpään kokoisia. Evakuoiduimme kaikki telttatallien sisälle ja ihmettelimme sääilmiötä. Taas hevosten rohkeutta saattoi vain ihailla, kun rakeet pauhasivat vasten teltan kattoa ja ääni oli korvia huumaava, mutta ne seisoivat tyynesti pilttuissaan. Kuuro meni melko nopeasti ohi, mutta jätti jälkeensä niin vetisen radan että kisojen jatkumista päätettiin siirtää seuraavalle päivälle.


Sunnuntaina suuntasimme taas aamusta kisa-alueelle ja kisa alkoi qabaqista, johon se oli edellisenä päivänä jäänyt. Qabaqin sääntöjä oli muutettu hiukan, sillä vanhoissa turkkilaisissa maalauksissa kuvataan aina qabaqin yhteyteen kiqac, pienen pieni taaksepäin ammuttava maalitaulu radan alkuun, jonka jälkeen vasta ammutaan qabaq-kohde. Vain qabaqiin ampumalla sai pisteitä, mutta jos osui siihen, myös kiqacista sai lisäpisteitä. Jälleen tosi haastava rata siis! Olen päässyt harjoittelemaan qabaqia vain melko harvoin, joten siihen ei ole kovin varmaa tuntumaa. Nyt toisaalta olin jo päättänyt keskittyä erityisesti vain nauttimaan kisasta ja niin myös tein, vaikka kaikilla kolmella kierroksella ammuin qabaqista ohi. Qabaqissa myös ampumistyylillä on merkitystä, sillä perinteisestä tyylistä saa lisäpisteitä. Yritykseni olivat tarpeeksi hyviä kirvoittamaan yleisöstä isot kannustushuudot ja Alikin kehui, etteivät nuoleni menneet kovin paljoa ohi, ja että etenkin yksi niistä laskeutui radalle aivan qabaq-kohteen viereen, niin kuin hyvin ammutun qabaq-nuolen kuuluisi. Jotain hyvää siis kuitenkin! Tuloksissa olin sijalla 39/55.


Iltapäivällä oli vielä vuorossa korealainen rata, jota seurasin jonkin aikaa kunnes porottavan auringon aiheuttama huono olo pakotti minut hetkeksi lepäilemään tallin varjoon. Heräsin palkintojenjaon loppupuolella ja sen jälkeen siirryimme takaisin hotellille ja syömään illallista, keskustelemaan sekä leikkimään muutamia hauskoja seuraleikkejä. Kisat oli järjestelty todella hyvin ottaen huomioon kuinka valtavan suuresta tapahtumasta oli kyse, ja järjestäjät keräsivät palautetta jotta kisa olisi ensi kerralla vieläkin parempi. Olen todella iloinen ja kiitollinen että sain osallistua ja odotan todella innolla mitä kaikkea Turkilla onkaan tarjota tulevaisuudessa, kun ratsujousiammunta siellä kasvaa kasvamistaan.


Maanantaina itse kilpailu oli jo ohi, mutta meille oli järjestetty vielä yllätysohjelmaa! Lähdimme bussilla Balikesirin maakunnan halki kohti Välimerta ja saimme ihailla upean kauniita vehreitä vuoristomaisemia. Matkalla pysähdyimme oliiviöljytehtaalle, saimme maistella erilaisia öljyjä ja oliiveja sekä saimme oliiviöljysaippuaa lahjaksi. Matka jatkui pieneen rantakaupunkiin ja siellä uskomattomalle pikkuiselle bilepaatille, jonka alakerrassa oli pöydät ruokailua varten, yläkannella oli isoja tyynyjä joilla loikoilla ja kannen takalaidalla liukumäki suoraan mereen! Musiikki raikasi ja lähdimme matkaan. Erityisesti saimme iloa irti laivan etukannen pikkusillasta, jolla saimme kokea varsinaisia Titanic-hetkiä ja nauttia merituulen tuiverruksesta hiuksissa.


Jonkin matkan päässä pysähdyimme merellä, söimme salaattia ja kalaa sekä innokkaimmat pääsivät uimaan. Unohdimme uikkarimme Ankan kanssa bussiin ja siinä vaiheessa kun ehdin saada lainavaatteet uimista varten olikin jo aika jatkaa matkaa. Pysähdyimme pieneen satamaan, jossa tutkimme paikkoja, löysin ihanat veikeät pussihousut itselleni ja joimme porukalla teetä. Lopulta palasimme laivalla takaisin bussin luokse ja matkasimme takaisin hotellille viimeistä yötä varten.


Seuraavana aamuna heräsimme taas todella aikaisin ja matkustimme takaisin Istanbuliin. Lentomme lähti vasta illalla, joten kävimme porukalla katsomassa Istanbulia ja syömässä herkullista turkkilaista ruokaa. Väsymys alkoi jo painaa aikalailla, mutta silti sisällä kyti uusi innostus. Kodin sijaan suuntana olikin nimittäin uusi seikkailu: ratsujousiammunnan Euroopan Grand Prix-sarjan ensimmäinen osakilpailu Unkarissa!

Gauchoux Open, Ranska

(c) Jouke Boerma Korona-aika iski, vieden mukanaan valtaosan kansainvälisistä kisoista - ja niinpä blogin kirjoittaminen on myös ollut tauol...