lauantai 24. joulukuuta 2016

Malesia - Battle Track Trophy

(c) Anni Jauhiainen
In the beginning of December I traveled from snowy Finland to the tropical heat of Malaysia to compete in Battle Track Trophy. I arrived a little late straight from airport to the choosing of horses. My teacher Ali asked me to share a nice stallion called Popot with him and I was happy to do it, Popot seemed really nice even though a bit slow. Before the competition it was raining heavily and they needed to repair the track with different grey sand. During the competition poor Popot was afraid of this grey sand, slowing down, jumping over it and speeding up again. Difference in speed made focusing on shooting quite hard. After two rounds I got permission to show the new sand to Popot in walk and after that the last two rounds he was much better! I'm not very happy about my shooting, but it was good training for me. Next day we had also a on foot competition. All in all the competition had quite much bad luck and problems in organizing, but it was a great possibility to meet horseback archers around the world, to train, talk and learn together. Sometimes it's hard to know which way is right because there is so many different teachers and techniques, but it was good to notice that all good techniques have the same basic elements. Also I'm happy to know that I'm following the right path, because all that I learnt from other teachers supported the things Ali has taught me before. I have now many new ideas about horseback archery and I hope to do my part with developing the sport!
*

Joulukuun alkupuolella kun sain kouluasiani jarjesteltya suuntasin lumisesta Suomesta Malesian trooppiseen lampoon kisaamaan Battle Track Trophy -kilpailuissa. Aikaeroa oli kuusi tuntia ja lampotilaero oli valtava, kun Malesiassa lampoa oli varjossakin lahes 40 astetta ja ilma oli kosteudesta raskas! Minua ei ehka ole luotu niihin olosuheisiin, mutta luonto oli upean vihreaa ja runsasta enka saanut silmiani irti loputtomana levittaytyvasta vihreasta viidakosta. Lahirannalla kaskettiin varomaan krokotiileja ja tienvarsilta bongasin apinoita ja villisikoja!

(c) Anni Jauhiainen
Saavuin muita kilpailijoita myohemmin ja sain kyydin lentokentalta suoraan tallille, jossa oli kaynnissa hevosten valinta. Paikalla oli paljon vanhoja tuttuja ulkomailta ja myos hyva edustus suomalaisia: Tero Ulvinen perheineen, Sanna Hartvik miehensa kanssa, Anni Jauhiainen seka yhtena jarjestajista Katariina Albrecht.

Muut kisaajat olivat saapuneet tallille aikaisin aamulla ja mina olin vahan myohassa, kun paasin lahtemaan vasta niin myohaisella lennolla. En ehtinyt oikeastaan tutustua hevosiin tai nahda niita silla kokeiluratsastukset olivat lopuillaan, mutta opettajani Ali ratsasti parhaillaan suloista Popot-nimista oria ja sanoi etta tykkaisin siita varmasti. Kokeilin laukata Popotilla kaksi kertaa kisasuoran ja olin vakuuttunut etta Ali oli oikeassa. Popot tuntui hiukan hitaalta, mutta muuten kayttaytyi todella moitteettomasti ja sen kanssa oli helppo tulla toimeen, joten mielellani jaoin hevosen opettajani kanssa.

Huonoksi onnekseni matkatavarani (sisaltaen kaikki kisavalineeni ja suuren osan vaatteistani) jaivat matkan varrelle Dohaan ja lopulta sain ne itselleni vasta kilpailun jalkeen, joten rupesin kiireella totuttelemaan Alin 45-paunaiseen varajouseen, Alin nuoliin ja nuoliviineen. Illan lopuksi napakka jousi alkoikin tuntua aika omalta ja nuolet ja nuoliviini ovat hyvin lahella omiani, joten niihin oli helppo vaihtaa.

Seuraavana aamuna herasimme aikaisin ja suuntasimme majoituksestamme rantatalolta kohti kisapaikkaa. Yon aikana oli satanut runsaasti ja rataa oli korjailtu uudella hiekalla, joka oli eri varista kuin muu radan pohja. Ali ratsasti Popotilla ensimmaisessa ryhmassa ensimmaisena kisaajana ja odotetun tasaisen kiidon sijaan Popot pelkasikin eri varista harmaata hiekkaa, hidasti sen kohdalla ja loikki sen yli. Ali ratsasti kaksi kisakierrosta ja pyysi mahdollisuutta totuttaa hevosta uuteen pohjaan, mutta ei saanut siihen suostumusta joten hyppasi turhautuneena alas selasta. Olin jo seuraavassa ryhmassa ja minun piti nopeasti tehda paatos, suostunko kisaamaan Popotilla vai haluanko vaihtaa hevosta. En tiennyt millaisia muut hevoset olisivat ja radan harmaata hiekkaa ruvettiin kuorruttamaan tavallisella ruskealla hiekalla, joten paatin jatkaa Popotin kanssa.
(c) Anni Jauhiainen

Kisa koostui neljasta kierroksesta, joista kolme parasta laskettiin. Rata oli n. 175 m pitka suora loivassa ylamaessa ja silla oli 10 kohdetta noin 15 metrin valein toisistaan. Olimme puhuneet Alin kanssa etta voisin ampua joka toista taulua jolloin kisa vastaisi melko hyvin Korean Serial Shotia ja olisi hyva harjoitus, vaikka pisteytys olikin erilainen.

Tama suunnitelma piti kuitenkin vaihtaa nopeasti, silla radalla oli edelleen eri varista hiekkaa jota Popot yritti vaistella. Ihan logiikan vastaista etta hevosen hidastaessa on vaikeampi ampua, mutta vaihtuva vauhti teki ampumisen todella haastavaksi! Ensin Popot laukkasi reippaasti, sitten hidasti, hypahteli pahojen harmaiden hiekka-alueiden yli ja loppuradasta taas kiihdytti. Ampumiseen oli vaikea keskittya ja jotenkin jannitin niin, etta tekniikkakin oli aika huono ja nuolet lahtivat lorposti matkaan. Sain kuitenkin osumia ja toisaalta olin muutenkin asennoitunut tahan kisaan treenaamisen kannalta, ja oli tosi hyvaa harjoitusta pitaa keskittyminen kasassa haastavassa tilanteessa.

Kahden kierroksen jalkeen jarjestajat ilmoittivat etta pidetaan 10 minuutin tauko radan kunnostamista varten, silla yksi ratsukko kaatui kurvissa. Kysyin etta saisinko kavella radan Popotin kanssa ja sain luvan siihen, joten kavimme kaynnissa ihmettelemassa eri varista hiekkaa ja toteamassa etta ei se ihan niin vaarallista olekaan. Taman jalkeen Popot meni jo paljon paremmin ja vikalla kierroksella tosi hyvin! Joten vaikka kokonaisuudessaan suoritukseni ei erityisesti herattanyt minussa ylpeytta, viimeisesta kierroksesta jai hyva mieli ja siirryin helpottuneena varjoon seuraamaan muiden kisaajien suorituksia.
(c) Anni Jauhiainen

Seuraavana paivana oli vuorossa kilpailun maasta ampumisen osuus lahella rantataloa. Kisa kaytiin katoksen alla niin etta kahta kohdetta sai ampua niin monta kertaa kuin ehti ja samalla piti kulkea katoksen puolelta toiselle. Aikaraja oli 18 sekuntia ja nopeammasta ajasta sai bonusta +1 pistetta per sekunti ja hitaammasta ajasta miinusta 2 pistetta per sekunti. Lisaksi aukean toisella puolella oli peuramaalitaulu pitkan matkan kohteena, johon osumisesta sai 5 pistetta ja erikoispalkintona 12 nuolta. Ali napautti kauniin osuman peuraan ja saman teki myos Anni, joten minakin kaytin kierrosten viimeiset nuolet peuran metsastamiseen. En kylla onnistunut osumaan, mutta melkein!

Kokonaisuudessaan kisa kohtasi melko paljon huonoa onnea, vastoinkaymisia ja ongelmia jarjestamisessa ennen kisaa, sen aikana ja sen jalkeen. En puutu tassa tekstissa niihin sen enempaa, mutta opimme kaikki varmasti paljon. Tuloksissa olin ratsujousiammunnassa sijalla 13, maasta ammunnassa 12 ja kokonaiskilpailussa 13. Tuloksista loytyi kuitenkin aika paljon virheita pisteiden laskusta ja ajanotosta, minka takia osa kilpailijoista oli sita mielta ettei niita tarvitsisi edes julkaista. Vaikka monelle kisa itsessaan oli jonkinasteinen pettymys ja moni asia heratti tunteita ja keskustelua, oli yleinen mieliala hyva: saimme viettaa aikaa yhdessa, treenata ja keskustella. Malesialaiset ovat todella ystavallisia ja vieraanvaraisia ja saimme nauttia maan lammosta, luonnosta ja kulttuurista. Oli ihanaa kavella lahirannan aalloissa ja mielettoman hienoa paasta oiseen viidakkoon!
(c) Ali Ghoorchian

Minulle myos ratsujousiampujana Malesia oli upea kokemus. Meilla oli paljon aikaa olla toistemme kanssa, keskustella, vaihtaa ideoita ja mielipiteita ja pohtia lajin tulevaisuutta. Paikallisessa jousiammuntaliikkeessa pystyi testaamaan nuolen lahtonopeutta ja eri tekniikoiden vaikutusta siihen. Oli paljon aikaa katsoa eri ihmisten ampumista ja eri tekniikoita, kysella ja ihmetella. Aloittelevan ratsujousiampujan silmin on valilla hammentavaa, kun eri opettajia ja eri ideologioita on niin paljon - mista tietaa, seuraako oikeaa opettajaa ja oikeita oppeja?

Omalta osaltani varmuus siita etta olen oikealla polulla vahvistui talla matkalla. Perusperiaatteet ovat samat vaikka eri opettajat suosivat erilaisia tekniikoita, ampui sitten peukalolla tai kolmella sormella. Nuolen pitaa lentaa suoraan, tarpeeksi napakasti ja osua hyvin. Ampuminen ei saa aiheuttaa kipua - toki lihasten vahvistuessa lihaskivut ovat normaaleja, mutta jos nivelet karsivat ampumisesta on tekniikassa varmasti vikaa. Kaikki mita opin muilta kyselemalla, katsomalla ja kokeilemalla vahvistaa sita mita olen oppinut Alilta. Olen iloinen, etta vaikka olen vahvasti leimautunut Alin oppilaaksi, han antaa minun myos vapaasti kysella neuvoja muilta ja siten voin keskustella hanen kanssaan uusista ideoista jotka tulevat mieleen.

Vietin paljon aikaa paikalla olevan ratsujousiampujien "nuoriso-osaston" kanssa ja hauskanpidon lisaksi ideoimme tapoja omalta osaltamme auttaa ratsujousiammuntaa lajina eteenpain. Tykkaan tassa lajissa tosi paljon siita, kuinka se tuo yhteen aivan eri ikaisia, eri taustaisia ja eri maista kotoisin olevia ihmisia. Kaikkia yhdistaa sama halu ja sama unelma, joka tekee meista yhden ison perheen. Puhuimme paljon siita, kuinka vahan meita ratsujousiampujia on maailmassa ja kuinka meidan taytyy puhaltaa yhteen hiileen, tehda yhteistyota ja auttaa toisiamme. 
 
Oli surullista kuulla, etta osa vanhemmista ratsujousiampujista ei ole talla hetkella varma siita, onko lajilla tulevaisuutta. Omat kokemukseni ja ehka nuoruuteni tekee minusta taman asian suhteen tosi optimisten. Ratsujousiammunta kasvattaa suosiotaan Suomessa ja meilla on paljon todella lahjakkaita lupauksia. Olemme lahes kaikki vasta alussa, mutta etenkin hyvien opettajien tuella uskon etta Suomen tiimi voi olla todella menestyva lahivuosina.

Ratsujousiammunnalla on pienen lajin ongelmia, mutta uskon etta moni niista on vain "kasvukipuja" jotka tulevat poistumaan jos harrastajia on tulevaisuudessa enemman. Nyt piirit ovat melko pienet, taloudellisia mahdollisuuksia on hyvin rajatusti ja myos lajin taso on tietylla tapaa matala: toivoisin etta kansainvalisella tasolla hevoslajin kilpailuissa olisi korkeampi taitotaso ratsastuksen suhteen. Jos laji kasvaa, on uusia kasvojakin enemman, sponsoreita on helpompi saada kiinnostumaan ja automaattisesti kisoissa parjaamiseen tarvitsee parempaa ratsastustaitoa. Parempi ratsastustaito ja ymmarrys hevosia kohtaan parantaa kisahevosten hyvinvointia, joka valilla on asia joka kansainvalisissa kisoissa askarruttaa mieltani – toivon ettei laji mene suuntaan, jossa hevonen on vain kisavaline.

Malesian lammosta oli helppo suunnata Alin mukana lumisille Persian vuorille, onhan Iran tavallaan matkan varrella kun matkustaa Malesiasta Suomeen. Talla kertaa tarkoitus on keskittya paljon matkaratsastukseen ja muiden perinteisten persialaisten taitojen treenaamiseen ratsujousiammunnan ohella!

(c) Ali Ghoorchian

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti