perjantai 24. kesäkuuta 2016

Kesä Iranissa: osa 4


Paluu aavikolta vuorille oli ihana, palasimme tiiviisti töiden ja ratsujousiammunnan pariin.  Yazdissa vetoni oli taas lyhentynyt, joten treenasimme ampumista paljon myös maasta. Ratsujousiammuntatreenit jatkuivat tavalliseen tapaan. Opin taas lisää itsestäni: ammun kaikkein parhaiten, jos olen vähän pakon alla ja vähän jännittynyt. Nyt treenaamiseen on jo tullut niin paljon rutiinia, että keskittymiseni herpaantui helpommin. Välillä ammuin todella hyvin, välillä ohi. Nautin treenaamisesta, mutta en aivan niin intensiivisesti.


Puhuimme Alin kanssa aiheesta kun kävimme kaupungissa Alin soitinrakentajaystävien luona tekemässä villilampaan sarvesta peukalosormukset minulle ja poikaystävälleni. Ali tunnisti saman ongelman välillä itsessään. Ratkaisu adrenaliinin lisäämiseksi oli selvä, kävimme matkalla Alin kotona ja haimme haulikon! Olen ampunut haulikolla vain pari kertaa aikaisemmin, joten sain pikaperehdytyksen maasta. Ammuin kolme kertaa, joista kaksi osuin hyvin kohteena olevaan valkoiseen kiveen.  Rekyyli oli kuitenkin minulle aika voimakas, enkä ihan osannut tukea haulikkoa oikein olkapäähän joten arkailin hevosen selästä ampumista. Ali vakuutteli että minun tarvitsee vain harjoitella aseen kantamista ja hevoseni Sardor on hyvin koulutettu haulikkoon, joten lähdimme maastoon.

Radalle päästyämme päädyin kuitenkin ampumaan, ensin ammuin yhden laukauksen ilmaan reiteni päältä. Tuin aseen näppärästi niin että rekyyli paukautti suoraan hermoihini ja koko jalka puutui. Seuraava haaste oli ampua laukasta, oli jo niin pimeää ettei varsinaista kohdetta ollut, piti vain ampua. Se sujui hyvin! Etenkin kun kotimatkalla Ali myönsi, ettei Sardorin selästä ikinä ole ammuttu haulikolla!

Jatkoimme haulikkotreenejä muutamaa päivää myöhemmin, nyt päivänvalossa. Minulla oli kohteena vesimeloni, joka oli valtavan taitava väistelemään tappavan tarkkoja osumiani. Ensimmäisellä kerralla tuin haulikon kainaloon samalla tavalla kuin peitsen, tein oikeaoppisen levéen, suljin silmät ja ammuin jonnekin. Seuraavat kerrat menivät jo paremmin, osuin kuitenkin melko lähelle kohdetta ja ase alkoi tuntua pikkuhiljaa luontevalta, joten voitto sekin. Ammuimme myös yhdessä Alin kanssa niin että Alilla oli haulikko, minulla jousi. Alin suoritus oli kieltämättä todella vaikuttava, täydestä laukasta hän ampui ensimmäisellä yrittämällä kepin nokassa olevan kananmunan pirstaleiksi!

Haulikolla hassuttelun jälkeen paluu tuttuun jouseen tuntui hyvältä. Toisena erikoisempana juttuna harjoittelimme vähäsen hevosenselkäpainin perusteita, joka oli minulle aika toivotonta sillä olen paitsi paljon huonompi, myös paljon kevyempi kuin Ali. Onnistuin kuitenkin kerran varastamaan Alin jousen ja laukkaamaan pakoon! Harjoittelimme painia myös maassa ja kerran joessa, mutta nyt se saa hautua otollisempaa harjoitteluhetkeä varten.

Ratsastuksen suhteen sain upeita kokemuksia ja haasteita. Eräänä päivänä lähdimme aikaisin aamulla maastoon ja ratsastimme yhteensä 70km korkeammalle vuorille ihanaan villiruusuntuoksuiseen laaksoon ja takaisin. Reittimme kulki pienen kylän poikki, oli hauskaa ratsastaa markkinakojujen keskellä. Minua ihastuttaa se, miten maaseudulla Iranissa hevonen on vielä arkinen osa elämää, eikä kaduilla ratsastaminen kummastuta ketään. Kylän jälkeen pääsimme ikivanhojen vehreiden puutarhojen keskelle ja nousimme laaksoon, jossa kapea polku mutkitteli rinteillä ja paikoin talutimme hevosia vaarallisten polunpätkien yli. Pikku orini Sardor oli välillä turhan keskittynyt Alin tamman keikkuvaan takapuoleen omien jalkojensa sijaan, mutta selvisimme kuitenkin hyvin. Iran näytti hyviä puoliaan: meillä ei ollut edes vesipulloa mukana, sillä pysähdyimme aina mulperipuille syömään makeita mulperinmarjoja, joimme vuoristopuroista ja Ali opetti mitä kaikkia villiyrttejä voi syödä janon karkoittamiseksi.

Yksi minulle reissuni hienoimpia asioita oli, että pääsin aloittamaan työskentelyn kahden hyvin mielenkiintoisen orin kanssa. Gustaw on upea harmaa arabiori, joka on voittanut sekä laukkaratsastuskisoja että näyttelyitä. Viisi vuotta sitten Gustawin omistaja kuoli auto-onnettomuudessa, minkä jälkeen kolme ammattiratsastajaa totesi Gustawin hulluksi hevoseksi joka on liian vaarallinen ratsastaa. Iranissa tämä tarkoittaa sitä, että hevonen jää karsinansa vangiksi, pääsee ehkä joskus hiukan juoksemaan kentällä mutta muuten viettää kaiken aikansa neljän seinän sisällä.

Gustaw ihastutti minua ensihetkestä alkaen, toki jumalaisella kauneudellaan mutta ennen kaikkea käytöksellään. Vietin paljon aikaa tutustuen hevoseen ja kerran Ali päätti, että saan yrittää ratsastaa sillä. Gustawilla oli selässä pieni harjoitussatula ja ratsastin ensin vatsallani Alin juoksuttaessa. Gustawin rauhoituttua tarpeeksi nousin vielä istumaan, Gustaw hyväksyi sen hyvin. Seuraavalla kerralla aloitimme samalla tavalla, mutta lopuksi Ali päästi meidät irti. Menetin sydämeni välittömästi – selässä tarvitsi vain toivoa, ja Gustaw teki työtä käskettyä! Aivan täydellinen hevonen!


(c) Brice Portolano

Rakkauteni Gustawiin syveni päivä päivältä, vietin paljon aikaa harjaillen sitä ja se alkoi hirnua tai höristä aina minun saapuessani talliin. Gustaw on alun perin kotoisin Puolasta eikä ole koskaan ollut Iranissa maastossa, mutta lähdimme kokeilemaan. Joen kohtaaminen sai koko hevosen tärisemään kauhusta, mutta hetken jälkeen se rohkaistui hyppäämään veteen. Muuten maastossa se oli upean rohkea ja muille hevosille lempeä. Lisäksi nopein hevonen, jota olen ikinä ratsastanut! Sanomattakin selvää, että tämän hevosen selästä piti päästä ampumaan. Nopeus teki osumisen todella vaikeaksi, mutta nautin treenaamisesta yhtä kaikki. Myös Gustaw oli todella innoissaan päästessään kiitämään täyttä laukkaa vuorien lomassa. Emme voineet treenata enempää kuin 3 kierrosta kerrallaan säästääksemme hevosen jalkoja, mutta ne kolme kierrosta saivat minut aina lentämään. Hevostarinoissa aina puhutaan upeasta yhteydestä ratsastajan ja hevosen välillä ja olen kuvitellut tietäväni mitä sillä tarkoitetaan, mutta Gustaw on jotain aivan toista. En ole koskaan saanut näin vahvaa yhteyttä hevoseen, Gustaw on kuin minun neljä jalkaani.


Toinen kiinnostava ori oli Marvelous, taas kerran hullu ori jota oli mahdoton käsitellä, mutta tästä hevosesta melkein uskoin sen. Marvelous hyökkäili karsinansa seiniä vasten, huusi ja potki aina muiden hevosten kulkiessa ohi. Ensimmäisen kerran kun annoin Marvelouksen haistaa käsiäni, se kavahteli kauemmas, huusi ja tuli taas takaisin, kavahti taas. Vatsaa ja selkää ei saanut koskettaa. Alikin oli melkein epätoivoinen, sillä Marvelous oli ensimmäinen hevonen Alin elämässä jolle oli yksinkertaisesti mahdotonta laittaa satulaa. Kolme huopaa Marvelous kyllä tuhosi tallomalla, puremalla ja potkimalla. Marvelous on äärimmäisen herkkä ja älykäs hevonen, jolla on hohtavat silmät ja leikkisä luonne, mutta joka vietti kaiken aikansa yksin karsinassa autonrengas ainoana leikkikaverinaan, koska työntekijätkin pelkäsivät käsitellä sitä.

Onneksi Marvelous oli perso herkuille ja porkkanan avulla ystävystyminen saattoi alkaa. Kun syötin porkkanaa ja peitin Marvelouksen silmät, Ali sai laitettua satulan selkään. Aluksi Marvelous kuitenkin hikosi läpimäräksi pelkästä satulan pitämisestä, joten totutimme sitä siihen ennen kuin otimme sen juoksutettavaksi satula selässä. Marvelous on erikoistunut pystyyn hyppimiseen ja takajaloillaan tanssimiseen. Pääsimme kuitenkin aloittamaan ratsastuksen treenaamisen samoin kuin Gustawin kanssa, olin ensin vatsallani selässä ja lopulta nousin istumaan.

Kolmen ratsastuskerran jälkeen Ali päästi meidät irti ja Marvelous oppi hämmästyttävän nopeasti tottelemaan apuja. Myös varusteiden laittaminen sujui jo hyvin, pystyin lähteä ratsastamaan ilman apua. Marvelous tykkäsi ratsastamisesta, vihdoin sillä oli leikkikaveri! Välillä leikit olivat vähän hurjia, pukkihyppyjä ja takajaloilla tanssimista, mutta joka kerta oli edellistä parempi. Viimeisenä päivänä kävimme maastossa, sujui hyvin ja Marvelous oli onnellinen!

Inhottava puoli Iranissa hevosten kanssa työskentelyssä on se, että hämmästyttävän moni hevosenomistaja on täysin tietämätön hevosten käyttäytymisestä ja tarpeista, hevonen on vain rikkauden symboli. Tärkeää on hevosen kauneus ja näyttelymenestys, ei hyvinvointi. Osaa hevosista kävi treenaamassa eräs valmentaja, joka opetti raipalla ja ketjulla hevosia seisomaan oikein näyttelytilanteessa. Hevonenhan on kaunis vain silmät kauhusta laajentuneina, joten näiden koulutussessioiden jälkeen hevosten käsittely oli todella vaikeaa. Marvelous oli yksi tätä koulutusta saaneista, joten sen kanssa piti aloittaa kaikki aivan alusta, sitä ei saanut edes koskettaa sen jälkeen kun valmentaja piiskasi sen. Todella väärin ja todella turhauttavaa. Onneksi Marvelouksen kanssa koulutus lopetettiin, mutta yksi tammoistani joutui jatkamaan eikä omistaja halunnut lopettaa vaikka kerroimme kuinka pelokkaaksi ja vaarallisesti käyttäytyväksi koko hevonen muuttui.

Myös muut Iranin huonot puolet alkoivat näyttäytyä, lyhyesti sanottuna nuorena ulkomaalaistyttönä työskentely vaati melko rautaista pinnaa. Mitä paremmin tein työni, sitä hankalammaksi asiat minulle kävivät. Yleisesti vuorilla pukeutumissääntöjä ei noudateta ihan niin tarkasti, mutta työntekijänä asemani oli erilainen kuin tavallisella turistilla ja opin pukeutumaan täysin hijabiin aina, jottei kukaan pääsisi kommentoimaan hiuksiani tai käsivarsiani. Iran on mielenkiintoinen maa, vuorilla laukatessani olin vapaampi kuin koskaan elämässäni, mutta talli tuntui välillä vankilalta, kun työntekijöihin ei oikein voinut luottaa ja piti sopeutua kaikkiin ihmisten oletuksiin minusta. Hyvin opettava kokemus kyllä, paljon mietittävää.

Viimeiset kaksi ja puoli viikkoa Yazdista paluun jälkeen olivat hyvin intensiiviset ja sisälsivät paljon. Saimme vieraita Slovakiasta ja lisäksi ranskalaisen valokuvaajan ja suomalaisen toimittajan tekemään tarinaa Alista ja minusta. Netti ei välillä toiminut joten kirjoittaminen jäi väliin. Meillä oli kuitenkin todella mielenkiintoisia ja erikoisia treenejä, seuraava kirjoitus koskee niitä!

Kuvat: Ali Ghoorchian & Brice Portolano

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti