maanantai 26. kesäkuuta 2017

Kesäinen Iran


After Hungary I traveled straight to Iran with my teacher Ali for one month training camp. During this trip I learnt and experienced a lot! Most of it was the basic horseback archery training to still work on my basic shooting technique and to get it better and better. Also we did some special things. First, I ended up in an Iranian hospital after falling down with my horse. Luckily it was nothing severe and we just came to check that my ribs and organs are fine after I hit the ground quite hard. I could continue training already the next day, which was good because we had a really special plan: we rode over the mountains to Ali's home village, Taleghan. The endurance riding trip took two days and we rode additionally 160km in hard mountain landscape. The nature was breathtakingly beautiful and I really enjoyed camping in the mountains! For the last two weeks of the trip my Finnish friend Anni arrived to join our training. We had many fun moments training together and playing in the river behind the club! Again I have a lot of new things to think about and a lot of homework to train when I'm back in Finland.

*

Matkani jatkui sujuvasti Unkarin GP-kisoista suoraan opettajani Alin seurassa Iraniin, jossa luvassa oli kuukauden treenileiri. Kuukauden tiivistäminen yhteen kirjoitukseen on haastavaa, mutta yritetään!

Aloitimme tuttuun tapaan perustreenillä ja hevosten treenaamisella, sillä ne olivat Alin matkan ajan olleet vähemmällä liikunnalla. Seuraamme liittyi Alin itävaltalainen oppilas Silvia. On aina todella inspiroivaa seurata aloittelevan ratsujousiampujan kehittymistä Alin opissa, sillä muutokset tapahtuvat niin nopeasti ja tekniikka paranee silmissä päivä päivältä!

Minun suurena toiveenani oli tämän matkan aikana saada ikäänkuin hiottua loppuun perusoppituntini tekniikasta: löytää minun keholleni paras tekniikka, hioa se mahdollisimman virheettömäksi ja sitten alkaa painaa sitä pysyvästi lihasmuistiin. Aika kunnianhimoinen tavoite. Ensimmäisenä halusin puuttua vasemman olkapääni kipuun, joka on kehittynyt kevään aikana ikäväksi riesaksi. Treenasin lapalihaksiani ja aina ennen ampumista vein lapani oikein liioitellusti "takataskuun", jotta vasen olkapää ei missään nimessä pääsisi vedon aikana retkahtamaan eteenpäin. Välillä olin epätoivoinenkin harjoitusteni kanssa, mietin että onkohan 40-paunainen jousi tai haave kauniista pitkästä vedosta vain liikaa minun keholleni - entä jos en yksinkertaisesti ole tarpeeksi vahva? Ali kannusti minua hakemaan pitkää vetoa ja harjoittelemaan lisää, ja melkein jo epäuskoisena jatkoin harjoituksia. Suora linja oli alkanut löytyä eikä vetoni ollut varsinaisesti lyhytkään, mutta silti kaiken aikaa tuntui että jotain mätti enkä osannut ihan selittää mitä.

Noin viikon treenaamisen jälkeen koitti eräs onnettomampi päivä, kun pääsin ensimmäistä kertaa tutustumaan kunnolla iranilaiseen sairaalamaailmaan. Treenasimme Alin muiden oppilaiden kanssa radalla ja hevosenani oli kurdiori Shahbaz, joka on mahtava mutta todella vahvaluonteinen hevonen. Alin reissun aikana se oli keksinyt ikävän tavan olla välillä hiukan aggressiivinen muita oreja kohtaan, joten pidin varmuuden vuoksi reilusti etäisyyttä muihin hevosiin. Lähdössä Shahbaz on todella innokas ja valmis lähtemään täyttä laukkaa, joko radalle tai sitten ihan minne tahansa muualle. Itse radalla se toimii kuin unelma, mutta alkuun olisi pitänyt keskittyä tosi paljon. Yhdellä kierroksella tein tyhmän virheen ja mietin maaleja jo hevosen käännähtäessä ympäri. Niinpä se ei lähtenytkään nätisti ja hyvin radalle, vaan hiukan radasta sivuun, jossa oli iso kuivunut oja ja täydellinen paikka hevoselle kompastua. En ehtinyt juurikaan reagoida, kun tajusin Shahbazin kompastuvan ja törmäsimme molemmat maahan. Vasen kylkeni osui hiekkakummun reunaan kipeästi ja ilmat menivät pihalle, joten hain vasta istuma-asentoa maassa kun Shahbaz jo iloisesti huomasi vapautensa koittaneen ja lähti tyytyväisesti ravaillen kiertelemään kukkuloita ja lopulta suuntasi tallille. Ali lähti autolla sen perään ja sain Alin ihanalta oppilaalta lainaksi Sardarin, jolla ratsastin tallille. 

Shahbaz oli päässyt turvallisesti perille tallille ja hoidimme sen ja Sardarin karsinoihin. Pystyin kävelemään ja melko hyvin tekemään kaikkia normaaleja asioita, mutta hengittäminen teki hiukan kipeää ja käteni tärisivät. Joskus säikähtäessäni niin voi käydä, mutta nyt reaktio oli kovin voimakas. Onneksi itävaltalainen Silvia oli eläinlääkäri ja minua fysioterapiaopiskelijana tietenkin kiinnosti myös kovasti mitä kävi, joten tutkiskelimme kylkiluuni läpi ja totesimme ettei nyt ainakaan mitään ole poikki, vaikka osa niistä hiukan aristi. Kaikkein kipeimmältä tuntui maksan kärki. Odottelimme hetken miten oloni kehittyisi, mutta kun hengittäminen alkoi käydä kipeämmäksi, päätimme että parasta lähteä terveysasemalle tarkistamaan ettei mitään ihmeempää käynyt, vakuutuksenkin kannalta parempi niin.

Terveysasemalle päästyämme oloni olikin jo tosi tukala, mutta iranilainen terveydenhuolto osoittautui iloiseksi yllätykseksi. Alle tunnissa lääkäri tutki minut, lähetti röntgenkuviin, röntgenkuva otettiin, todettiin ettei niissä näy isoja murtumia tai sisäelinvaurioita, sain kipupiikin ja reseptin kipulääkkeisiin. Farsin taidoillani en päässyt ihan perille mikä sitten lopulta oli kivun syy, mutta kenties hiusmurtuma joka näkyy röntgenissä vasta alettuaan parantua, luukalvon ärsytys tai maksan saama isku ja sen ympärilleen aiheuttama ärsytys. Kipeää kyllä teki niin että sairaalassa jo kaikkien iloksi itkin, tärisin ja oksensin herra lääkärin jalkojen juuressa, mutta nöyränä popsin kaikki saamani kipulääkkeet ja niiden myötä olokin alkoi helpottua. Oli myös ihanaa tietää, ettei mistään sen isommasta ollut kyse, joten vaikka syvään hengittäminen teki kipeää vielä reilun viikon, uskalsin kuitenkin jo heti seuraavana päivänä jatkaa kevyesti treenaamista.

Välissä saksalainen valokuvaaja Valentina Goeck otti treenaamisestamme kuvia, niistä lisää myöhemmin kun kuvia julkaistaan.



Silvian lähdettyä oli meillä vuorossa pitkäaikaisen unelmamme toteuttaminen. Heräsimme kolmelta aamulla, satuloimme kurdiori Sardarin ja turkmeenitamma Bojhanin, pakkasimme varusteet ja lähdimme kymmenen tunnin ratsastukselle ylittääksemme vuoret ja saapuaksemme Alin kotikylään Taleghaniin. Matka ei ollut helppo meille eikä hevosille, vaikka emme edes voineet valita kaikkein haastavinta reittiä vuorilla sulavien lumien aiheuttamien tulvien takia. Kokemus oli silti ikimuistoinen! Aamuvarhaisella näimme ruohotasangolla suden luikkivan kohti kylän liepeitä, mikä oli erikoista tähän aikaan vuodesta - varmaankin ruohoalueilla paimennettavien lampaiden karitsat houkuttelivat suden alemmas vuorilta, jossa ne yleensä asustavat. Tasangolla oli muinoin käyty monia taisteluita ja näimmekin useita linnojen raunioita, joista osan tarinan Ali tiesi. Paikallinen maanviljelijä kutsui meidät teelle luokseen muutamia tunteja ratsastettuamme, joten pidimme päivän ainoan pitemmän tauon. Teet juotuamme lähdimme kuitenkin taas nopeasti matkaan, sillä halusimme välttää porottavimmassa helteessä kulkemista.

Reittimme kulki henkeäsalpaavan kauniiseen laaksoon, jossa vuoristopuro mutkitteli kivien lomassa tarjoten elämää hedelmäpuille ja karut vuorenrinteet kohosivat molemmilla puolillamme kuin halaten meitä. Laaksossa oli useita hylättyjä hiilikaivoksia ja muutama vielä toimivakin. Nokikasvoiset työntekijät tervehtivät meitä ohi kulkiessamme ja Ali alkoi harkita vanhan hiilenpolttamon ostamista ja remontoimista talliksi. Tuin ajatusta täysin, sillä laakso oli yksi kauneimmista Iranissa näkemistäni paikoista ja tunnelma siellä oli aivan erityinen.
Matka jatkui seuraavaksi paljon karumpaan hiekkaiseen laaksoon, jossa eteneminen tuntui kestävän ikuisuuden. Tunnelma tässä laaksossa oli täysin erilainen ja lämpötila oli kivunnut jo reilusti yli 30 asteeseen, joten matkanteko tuntui paljon raskaammalta.

Laakson päätteeksi oli edessä jyrkkä nousu kivisellä rinteellä. Talutimme hevosia ja koin kovempaa janoa kuin koskaan aikaisemmin elämässäni, kun aurinko porotti taivaalta ja suu täyttyi hiekkapölystä. Raskas nousu kuitenkin palkitsi upealla maisemalla: tuttu Taleghanin laakso levittäytyi allamme ja näimme jo kylän johon meidän oli tarkoitus ratsastaa.

Matka alas laaksoon kesti useamman tunnin, mutta saimme uutta energiaa kun määränpää oli jo näkyvissä. Söin matkan varrella viinirypälepensaiden lehtiä pahimpaan janooni, maku on sama kuin ketunleivässä.  Pääsimme lopulta kyläkaupalle, minä jäin heppojen kanssa parkkipaikalle ja Ali kävi ostamassa meille hiukan lisää evästä sekä mikä parasta, kolme litraa suolaista mintulla maustettua jugurttijuomaa dooghia. Doogh on aivan ylivertainen juoma hellepäivänä ja joimme pullot viidessätoista minuutissa. Jatkoimme matkaamme vielä laakson toiselle laidalle taukopaikallemme. Siellä oli pieni talli, jonka aitojen suojiin saimme jättää väsyneet mutta tyytyväiset Sardarin ja Bojhanin lepäämään. Leiriydyimme itse pienen puron varressa olevan metsän siimekseen. Öisin purojen luokse kerääntyy usein villisikoja eikä Ali uskaltanut luottaa siihen etteikö Bojhan säikähtäisi niitä ja karkaisi, mutta tallin suojissa niillä oli hyvät olot.

Kun hevoset oli hoidettu ja pääsimme purolle, nukahdin välittömästi muutamaksi tunniksi. Illalla Ali potkiskeli minut hereille, kävimme tarkastamassa hevoset ja palasimme sitten laittamaan ruokaa nuotiolla. Ruokalistaan kuului kurkkua ja tomaatteja sekä aivan ylivoimaista herkkua: hiilloksessa kypsytettyä perunaa ja vahvaa juustoa ohueen leipään käärittynä. Jälkiruuaksi oli litrakaupalla teetä villimintulla ja -oreganolla maustettuna sekä herkullisia taateleita. Ulkona kaikki maistuu paremmalta ja nyt tämä ruoka oli aivan taivaallista. Pimeys laskeutui ja tähdet tuikkivat. Vieressämme oli kiviallas, joka oli hyvin äänekkäiden sammakoiden asuinalue. Sammakoiden kurnutus vaan kiihtyi iltaa myöten ja epäilimme saisimmeko nukuttua ollenkaan. Emme voineet kantaa mukanamme mitään ihmeempiä nukkumisvarusteita, mutta villaviltissä ja lampaannahkaliivissä nukahdin Sardarin satulahuovalle niin sikeään uneen, että heräsin vasta seuraavana aamuna kun Ali jo kovasti tökki minua nousemaan ylös. 

Seuraavan päivän ohjelmaan kuului Taleghanin upeissa maisemissa ratsastaminen. Taleghanin luonto on karumpaa ja kesyttämättömämpää kuin Alin tallin lähellä, mutta toisaalta sateita on enemmän joten alueella on myös vihreitä niittyjä ja upeita hedelmätarhoja. Seurasimme ikivanhaa armeijoiden kulkureittiä kohti Kaspianmerta. Nousimme jyrkästi ylös rinnettä ja kävelimme paljon hevosten vierellä haastavassa maastossa. Harjanteelle päästyämme edessämme aukeni kuitenkin aivan uskomaton maisema. Vastakkaisen puolen rinne syöksyi lähes kohtisuoraan alas laaksoon, jossa turkoosi järvi levittäytyi lumihuippuisten vuorten alla. Tuijotin maisemaa mykistyneenä ja odottelin jo lohikäärmeen lentävän piinaamaan järven rannalla olevan kylän asukkaita. Pidimme tauon harjanteella, söimme taateleita ja keräsimme villiyrttejä.

Lopulta lähdimme laskeutumaan takaisin alas päin. Törmäsimme lammaslaumaan paimenineen ja saimme kutsun pysähtyä teelle. Sardar ja Bojhan saivat liittyä paimenten aasin seuraan syömään vihreää ruohoa ja me joimme teetä ja juttelimme nuorten afgaanipaimenten kanssa, jotka olivat kiinnostuneita Suomesta ja ulkomaista, ja loputtoman kiitollisia nahkahihnasta jonka Ali antoi heille lahjaksi.

Jatkoimme maastopalon tuhoamaan viinirypäletarhaan ja nukuimme päivän kuumimman hetken yli katajien varjossa. Kiertelimme vuoristoreittejä ja löysimme Alin yli kymmenen vuotta sitten hukkaaman nuolen! Päädyimme lopulta takaisin kylään, jossa Ali osti meille jäätelöt. Jatkoimme Alin suvun hedelmätarhaan, tapasimme hauskan vuoristokilpikonnan ja kiertelimme lopulta auringon laskiessa takaisin tien varteen, josta tuttumme tuli poimimaan meidät trailerilla. Väsyneet hepat nuokkuivat raukeina kotimatkan ja me totesimme, että olihan se kyllä oikeasti aika pitkä matka ratsastaa. Kaikkiaan matkaa tuli noin 160 kilometriä näiden kahden päivän aikana. 

Tallille palattuamme jatkui tavallinen elämä: treenaaminen ja eläinvauvoista huolehtiminen. Tänä keväänä nimittäin molemmat Alin salukitytöt, Kajhal ja Sepid, saivat pentuja ja yhteensä näitä palleroita oli kokonaiset 17. Kaikki niistä eivät selvinneet, mutta koiranpennuissa riitti silti iloa ja myöhemmin työtäkin, kun ne alkoivat kasvaa, mönkiä ympäriinsä ja syödä muutakin kuin äidinmaitoa.

Seuraava perheenlisäys koitti pian, kun Alin tamma Gisoom synnytti pienen viehättävän orivarsan, joka sai nimekseen Baroot. Ali kasvattaa varsoja Iranissa tyypilliseen tapaan, jossa varsa pääsee heti ensimmäisistä elinpäivistään lähtien seuraamaan äitiään maastoon. Varsan iloisen ja ylpeän tepastelun seuraaminen oli ihanaa ja hellyyttävää, minkä lisäksi oli kiva ratsastaa pitkästä aikaa Gisoomilla. Se on yksi upeimmista koskaan tapaamistani tammoista! Baroot seurasi äitiään rohkeasti niin vuorten rinteillä kuin joessakin, ja muut hevoset ovat tottuneet Gisoomin perässä kipittäviin taaperoihin.




Alilla oli välissä vieraana kaksi puolalaista vuorikiipeilijää ja seuraavaksi saapui paikalle turkkilainen pariskunta. Pian turkkilaisten oppilaiden saapumisen jälkeen paikalle tuli myös suomalainen ystäväni Anni! Treenasimme alkuun yhdessä tai niin että Ali jakoi meidät turkkilaisten ja suomalaisten ryhmään, ja molemmilla ryhmillä oli hiukan eri harjoitukset. Olin odottanut innolla Annin saapumista ja treeni saikin uutta potkua, kun pystyin pyytämään Annia tarkistamaan tekniikkaani ja toisaalta yhdessä treenaaminen on vain aina hauskempaa. Harjoitteluni oli myös tuottanut tulosta, olkapääkipu oli lähes täysin poissa ja olin löytänyt uutta pituutta vetooni. Nuoleni lähtivät sähäkästi ja yleensä myös osuivat hyvin. Jee! Korjattavaa silti riitti, etenkin kun uutena virheenä olen ruvennut viemään kyynärpäätä reilusti alas. Kuitenkin suunta tuntui nyt tosi oikealta ja treenissä oli sen myötä uutta intoa.

Ammuimme tosi paljon maasta ja kerran päivässä hevosen selästä. Treenimme keskittyi vahvasti tekniikkaan ja hioimme sitä nyt toden teolla. Tuloksetkin alkoivat näkyä! Nyt veto oli pitkä myös hevosen selästä, osumat kauempanakin oleviin maaleihin napakoita ja ampuminen tuntui hyvältä. Oikean käden kyynärpään ja ranteen linjassa on edelleen hakemista ja usein vedon jälkeinen khatra tulee hiukan väärin, mutta aloin jo saada vähän makua siitä, millainen ampuja "paras mahdollinen Anna" voisi olla!


Välillä vaikeutimme harjoittelua häiritsemällä keskittymistä ja kasvattamalla vauhtia sillä, että laukkasimme ja ammuimme yhdessä. Tykkään kovasti näistä harjoituksista vaikka ne todella tuovatkin paljon lisähaastetta kivien ja hiekan lennellessä silmille. On vaikeaa keskittyä vain omaan tekemiseen, kun välittömässä  läheisyydessä on muutakin liikettä, vaikka tietäisi että toinen ratsastaja on turvallisella etäisyydellä. Tämmöiset harjoitukset kuitenkin tuovat ratsujousiammuntaa eloon, sillä sodassa ja metsästyksessä ei kuitenkaan oltu rajatulla ja suljetulla kisaradalla. Lisäksi nimenomaan kisoja varten nämä ovat hyviä keskittymisharjoituksia.

Tavalliseen tapaan Ali käytti kameraa melko paljon opetuksen välineenä, samoin kuin me videoimme toisiamme etenkin maasta ampuessa. Visuaaliselle oppijalle tämä keino on todella toimiva ja auttaa hahmottamaan virheitä ja onnistumisia. Ainakin minun kehoni käsitys käsieni asennoista on niin vaihtelevasti todenmukainen, että on mahtavaa välillä nähdä että nyt se todella näytti juuri siltä miltä tuntuikin ja vieläpä osui hyvin. Tai vastaavasti, että vaikka kuinka "nostan kyynärpäätä ylös" niin ettei se käytännössä näy ollenkaan. Usein kuvista löytyi myös helpotusta, jos tuntui ettei treeni sujunut lainkaan niin kuvista näki että ei se teknisesti niin kauheaa sähellystä ollutkaan. Yksityiskohtien hiominen on pirullisen vaikeaa, kun koko suoritus on ohi muutamassa sekunnissa. Tunteet kulkivat riemastumisten ja turhautumisten väliä monet kerrat, mutta onneksi yleistunnelma oli kuitenkin pääosin positiivinen.

 







Välillä myös tarkoituksella ihan vain pidimme hauskaa etenkin kaksin Annin kanssa. Lämpötila kohosi päivisin lähelle 40 astetta ja tallin takana oleva pieni joki oli pelastuspaikkamme. Vuorilta virtaava vesi oli kylmää ja kahlailu viilensi sopivasti. Uimiseen matala joki oli hiukan epäoptimaalinen, mutta kahluutimme kuitenkin hevosia ja leikimme niiden kanssa vedessä. Joki oli myös hyvä paikka maasta ammuntaan ja päädyimme kerran myös Alin ohjeistuksessa painitunnille. En ole juuri ikinä päässyt painimaan omankokoisiani ihmisiä vastaan ja etenkin persialaisesta painista minulla on vain paljon kokemuksia häviämisestä painavampaa ja teknisesti taitavampaa Alia vastaan, joten nyt olin riemuissani kun sainkin joitain tekniikoita toimimaan Annin kanssa. Samalla hoitui myös kylmässä vedessä virkistäytyminen, joskin pohjalla olevat melko terävät kivet ja niiden aiheuttamat mustelmat saivat meidät melko pian lopettamaan painituntimme. 


Myös Anni oli kiinnostunut retkeilystä, joten eräänä iltana matkasimme Taleghaniin autolla ja yövyimme jo tutussa "sammakkopaikassa". Täysikuu loisti, nautimme nuotioruuasta ja vietimme tosi hauskan illan. Tällä kertaa en nukkunut ihan niin autuaan sikeästi kuin viimeksi, mutta silti ulkona on mielestäni kivempi nukkua kuin sisällä.

Ratsain teimme pitemmän 50 kilometrin retken upeaan Ruusulaaksoksi nimeämääni paikkaan. Reitti kulkee tuttujen vuoristoalueiden halki pieneen kylään, sieltä ikivanhoihin vehreisiin puutarhoihin ja lopulta ylös karuun laaksoon, jossa villiruusut kukkivat ja ilma on täynnä huumaavaa ruusujen ja villimintun tuoksua. Tällä retkellä päätin haastaa itseni ja ottaa ratsukseni Shahbazin, jolla en ollut päässyt ratsastamaan alkumatkan onnettomuuteni jälkeen, sillä Shahbaz raapaisi huulensa karsinassa niin ikävästi että se oli sairaslomalla haavan parantumiseen saakka. Pari viikkoa energiaa kerryttänyt Shahbaz ei ollut helpoin ratsastettava ja huomasin todella jännittyväni päädyttyäni taas sen selkään. Viiden tunnin ratsastuksen aikana ehdin kuitenkin hyvin pohdiskella tunteitani ja viettää niin intensiivisen pätkän pikkuorin kanssa, että rakastuin siihen jälleen. 

Takaisin päin ratsastaessamme aurinko painui vuorten taakse ja pimeys laskeutui yllemme. Tähdet loistivat ja sirkkojen siritys täytti muuten hiljaisen yön. Tällä reissulla ratsastettavia hevosia oli paljon vähemmän kuin viime kesänä joten yöratsastuksille ei ollut tarvetta, mutta oli silti ihanaa päästä tälläkin matkalla nauttimaan Persian yön taiasta hevosen selässä.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, kuten myös tämä matka alkoi kääntyä kohti loppua. Tällä kertaa kotiin suuntaaminen tuntui myös aika helpottavalta. Kuuden viikon tiivis ulkomailla oleskelu ja ihmisten kanssa ajan viettäminen verottaa voimia, vaikka olisi kuinka kivaa. Lisäksi arvostamme Alin kanssa molemmat omaa aikaa melko paljon, ja nyt kun sitä ei kummallekaan ollut tarjolla, saimme kerrytettyä välillemme pientä kränää ja ärtymystä. Tämä on tuttua myös aikaisemmilta pitemmiltä matkoilta ja osaamme jo melko hyvin elää tilanteen kanssa ja antaa toisillemme aikaa ja tilaa, mutta silti kaikilta pikku kähinöiltä ei voi välttyä.

Viimeisenä päivänä treenasimme maasta ja tarkistimme tekniikkaa vielä viimeisen kerran. Viimeisen ratsastuksen kunniaksi laitoimme hevosille perinteiset koristeet ja otimme joitain hauskoja yhteiskuvia. Päädyimme muutaman mutkan kautta treenaamaan ikäänkuin unkarilaista rataa, mutta ilman ampumista, vain hyvää istuntaa ja tekniikkaa tavoitellen. Osumat tulevat, kun tekniikka on kunnossa, ja se on ollut koko reissun tärkein teema, joten samalla oli loogista jatkaa loppuun saakka. 

Lentokentälle suunnatessa mieli oli hiukan haikeana ja sekavana, niin kuin usein pitkien matkojen jälkeen. Opin paljon ja koin paljon, niin ratsujousiammunnasta kuin muistakin asioista. Tämän matkan aikana ISIS teki terrori-iskun Tehraniin, ja seurasimme läheltä ihmisten reaktioita asioiden kulkuun. Suomessa sota ja väkivallan uhka ovat paljon kaukaisempia ajatuksia, joten näitä asioita tulee Iranissa ollessa mietittyä paljon syvemmin ja saatua myös erilaisia näkökulmia: kun Tehranissa pommitettiin, niin tärkeintä Alille kuitenkin oli mennä katsomaan poikansa korispeliä, eihän se ollut Tehranissa edes samalla suunnalla kuin parlamenttitalo. Kukaan tapaamistani ihmisistä ei ollut hädissään, vaan vain kiukkuisia: "Tänne te ette tule sotimaan!".

Moni asia iranilaisessa kulttuurissa herättää ajatuksia, sekä ihastuttaa että vihastuttaa. Moni asia mietityttää, mutta on mahtavaa päästä oppimaan niin paljon uutta, kaikkea mitä ei aina ehkä lähtenytkään oppimaan. Elämä ottaa, antaa ja vie eteenpäin. Mielenkiinnolla tulevaa odottaen!





1 kommentti:

  1. Näitä on ihan huippujännää lukea. Siehän voisit kirjoittaa vaikka kirjan sun huikeista reissuista! :)

    VastaaPoista