sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Turkki: Golden Arrow Festival


Again time to go! I managed to finish my school year early to be able to fulfill one of my dreams: participating a horseback archery competition in Turkey. I was invited to Golden Arrow Festival in Balikesir and the festival was a wonderful experience. It was great how the audience enjoyed horseback archery and how this sport has an important role in Turkish culture. We had meetings with the mayor of Balikesir, fine dinners and big parade through the city with horses. In the parade I didn't get a horse of my own but we had fun with my teacher Ali Ghoorchian when we decided that I can ride behind him on the same horse! In the competition we had two options to choose: Alp Track and Korean Track or Mamluk Track and Qabaq Track. Since we were in Turkey I wanted to play Turkish games, so I chose Mamluk and Qabaq. I was riding a wonderful stallion called Marengo. The horse was wonderful but the tracks were quite hard and I can't be too proud about my results. Anyway it was a great opportunity to learn, I really enjoyed the competition and we had extremely fun time with all the lovely horseback archery competitors around the world!
*

Taas mennään! Hurjalla viimehetkien räpiköimisellä sain kouluvuoteni lopun tiivistettyä niin, että heti toukokuun alussa pääsin toteuttamaan yhden haaveistani ja lähtemään Turkkiin ratsujousiammuntakisoihin. Opettajani Ali on ylistänyt Turkkia kisamaana ja vaikka muutoin olen kuullut lähinnä tarinoita hulluista hevosista ja kaoottisista järjestelyistä, lähdin tosi innolla matkaan.


Olen vaihtanut Istanbulissa konetta useamman kerran, mutta nyt pääsin ensimmäistä kertaa oikeasti näkemään Turkkia. Lentokentällä järjestäjä otti kisaajat vastaan ja kun kaikki olivat saapuneet paikalle, hurautimme bussilla viisi tuntia kisakaupunkiin Balikesiriin. Oli aivan mahtavaa nähdä taas ystäviä ympäri maailmaa! Majoituimme hotellissa ja jaoin huoneen puolalaisen ystäväni huippuhyvän Anka Sokolskan kanssa. Uni maistui pitkän matkapäivän jälkeen makeasti, etenkin kun saavuimme perille vasta aamuyöllä.

Seuraavana päivänä oli vuorossa hevosten valinta. Hotellilta kisa-alueelle oli noin kymmenen minuutin automatka ja hevoset majoittuivat kisaradan viereen pystytetyissä telttatalleissa. Joukossa oli pari ruunaa ja muuten kaikki hevoset olivat oreja. Ali lupasi auttaa minua hevosen valinnassa ja hänen ystävänsä Jamal tarjosi hevosiaan minulle ratsastettavaksi. Kokeilin ensin rautiasta Alapachea, joka oli tosi korkea, nopea ja kiva. Liikkeet olivat kuitenkin isommat kuin mihin olin tottunut ja kun valinnanvaraa oli runsaasti, kokeilin myös Jamalin toista hevosta, pientä kimoa Marengoa. Sen kanssa yhteisymmärrys löytyikin heti ja hevosvalinta oli osaltani parin laukan jälkeen sillä selvä. 

Myöhemmin selvisi, että ilmeisesti rataa olisi saanut myös harjoitella ampuen hevosen selästä, mutta se jäi osaltani valitettavasti väliin. Erityisen harmillista tämä oli sikäli, etten ole koskaan päässyt ampumaan turkkilaista mamluk-rataa ja toisaalta koska Turkissa on käytettävä puisia nuolia, jotka käyttäytyvät hiukan eri tavalla hiilikuitunuoliin verrattuna. Tilasimme Alin kanssa bambunuolia Suomeen, jotta ehtisimme harjoitella Alin Suomen kurssien aikana, mutta nuolet eivät saapuneet edes ennen kisoihin lähtöä. Ehdimme harjoitella Turkista hankituilla bambunuolilla vain muutaman kierroksen maasta ampuen, koska kisa-alueella ei ollut harjoitteluun kovin hyvin sopivaa maasta-ammuntapaikkaa. Periaatteessa nuolet olivat iloinen yllätys, koska tuntui etteivät ne niin paljoa poikenneetkaan kevyemmistä hiilikuitunuolista, mutta tietty mitä enemmän vauhtia ja mitä pitempi etäisyys ampuessa oli, sitä enemmän ero tuli esiin.

Turkissa ratsujousiammunta saa valtiolta samaa tukea kuin olympialajit ja se on myös yleisölaji eri tavalla kuin monessa muussa maassa. Turkissa on tällä hetkellä yli 600 ratsujousiampujaa ja yli 100 ratsujousiammuntatallia. Mahtavaa! Kisajärjestelyissä tämä näkyi myös: rata oli hulppea, musiikki soi ja yleisölle oli runsaasti paikkoja. Ohjelmaamme kuului edustustehtäviä TV-kameroille puhumisesta valokuviin ja Balikesirin pormestarin tapaamisista hienoihin illallisiin. Kisa oli kutsuvieraskilpailu, eli järjestäjä oli valinnut paikalle kutsuttavat kansainväliset kilpailijat ja kaikki lennoista lähtien oli maksettu meille. Itse kisaamisen lisäksi tärkeää oli saada yleisö nauttimaan ja kiinnostumaan lajista ja meitä pyydettiin pukeutumaan parhaisiin perinteisiin asuihimme. Kisaajilla olikin aivan huikeita asuja ja hotellilta bussille siirtyessämme olimme kyllä varsinainen eri kulttuurien ja aikakausien kulkue!

Perjantai-iltana ohjelmassa oli myös ihan oikea paraatikulkue kaupungin halki. Kisaajat jotka halusivat osallistua kulkueeseen ratsain kerättiin kasaan ja kuskattiin kaupungin laidalle, jonne hevoset oli tuotu myös. Lopulta kuitenkin hevosia oli hiukan vähemmän kuin ihmisiä ja jäin ilman ratsua. Ali oli ehtinyt saada hevosen ja totesi, että koko matka kaupungille ja kulkueessa on sen verran pitkä, että eihän sitä nyt kukaan halua kävellä vaan parempi että hyppään hänen taaksensa ratsastamaan samalla hevosella. Hevosen omistaja nyökkäili myöntävästi, joten tuumasta toimeen ja Alin taakse istumaan. Ratsumme, vanha musta arabiori, hyväksyi järjestelyn muitta mutkitta, joten lähdimme matkaan.


Paraatikulkue eteni pitkin kaupungin katuja ja en voinut olla ihailematta näitä turkkilaisia hevosia. Joukon etulinjassa kulki muutama hevonen, joille oli opetettu takajaloille nouseminen ja jotka poseerasivat valokuvissa ja saivat aplodeja katujen varsille kerääntyneiltä ihmisiltä. Seuraavana kulki muutama ratsukko, joissa ratsastajat välillä nousivat hevosensa selkään seisomaan ja heiluttelivat korkealta satulan päältä Turkin lippuja. Me muut seurasimme perässä sekalaisessa järjestyksessä. Liput heiluivat, ihmiset säntäilivät ottamaan kuvia ja kaupunki oli täynnä ääniä, mutta orit kulkivat rinta rinnan tilannetta hätkähtämättä. Vau!


Kuljimme kaupungin halki, puiston läpi ja takaisin kaupungin laidalle, jossa hevoset jälleen lastattiin autojen kyytiin. Sitten rupesimmekin ihmettelemään, miten ihmeessä pääsisimme takaisin hotellille sillä meidät oli oikeastaan kokonaan unohdettu. Onneksi ystävämme Jamal oli paikalla, joten ahtauduimme kaikki autoon (5 miestä penkeille ja me 3 tyttöä takakonttiin) ja hurautimme hotellille. Ohjelmassa olisi ollut konsertteja, tulitanssia ja muuta, mutta kukaan meistä ei muistanut miten puistoon pääsisi joten tyydyimme menemään melko aikaisin nukkumaan.


Seuraava päivä olikin jo kisapäivä, joten heräsimme aikaisin ja suuntasimme kisa-alueelle. Kisoissa oli yhteensä neljä eri rataa, joista sai valita joko turkkilaisen mamluk-radan ja ylöspäin ammuttavan qabaqin tai korealaisen radan (joka poikkesi normaalista korealaisesta siinä mielessä, että siinä oli 4 kohdetta 20 metrin välein 5 metrin päässä radasta) ja alp-radan, jossa poimittiin miekalla renkaita, pudotettiin miekka tynnyriin, napattiin keihäs käteen ja sen jälkeen poimittiin maasta yksi tent pegging -kohde. Tulosten kannalta korealaisen ja alp-radan valitseminen olisi voinut olla järkevämpää, mutta kun kerta oltiin Turkissa, oli kivaa kisata turkkilaisilla radoilla, joten valitsin mamlukin ja qabaqin.


Kisa alkoi alp-tyylillä, joten oli hyvin aikaa katsoa muiden suorituksia. Koska alp- ja korealaisen radan valinneita oli melko vähän, eteni kisa nopeasti ja mamluk-rata päätettiin aloittaa heti perään. Olin toisessa ryhmässä, joten ehdin katsoa ensimmäisessä ryhmässä ratsastavan Alin ekan kierroksen, mutta sen jälkeen menin harjaamaan ja valmistelemaan hevosta. Olin Marengon selässä hyvissä ajoin ja perhoset lentelivät vatsassani. Marengo osasi pyynnöstä hypätä takajaloilleen ja erehdyin tekemään niin kerran yhdelle valokuvaajalle, jonka jälkeen tietenkin joukko muita valokuvaajia pyysi samaa ja leikimme hyppyleikkejä jonkin aikaa.


Pian koitti minun ryhmäni vuoro. Radalle sai lähteä nuoli valmiiksi nokitettuna ja ensimmäinen kohde oli etuviistoon ammuttava, heti sen perään piti ampua takaviistoon ja viimeisenä sivulle pitemmän etäisyyden päähän. Turkkilaiset hevoset ovat yleisesti ottaen nopeita ja Marengo oli niidenkin joukossa melko nopeasta päästä. Kohteet olivat hyvin pieniä halkaisijaltaan ja aikabonukset saadakseen oli osuttava vähintään kahteen kohteeseen – ei mikään helppo homma siis! Vakuuttelin kuitenkin itselleni että kyllähän minä tähän pystyn, Alin luona olen tehnyt vaikeampiakin ratoja. Juuri ennen radalle lähtöä Ali antoi vinkiksi, että ensimmäiseen kohteeseen osuminen on todella tärkeää ja että kannattaa ampua silloin, kun nuoli on 90 asteen kulmassa kohteeseen. Vuoroni koitti ja syöksähdimme Marengon kanssa matkaan. Pohdin tätä sopivaa nuolen kulmaa, odotin että pääsisin tarpeeksi lähelle ja ammuin – OHI. Valtava pettymys kuohahti sisääni ja nokitin kiireellä seuraavaa nuolta, mutta olin auttamatta myöhässä kakkostaululta ja yritin parhaani osuakseni kolmanteen. Ohi sekin, ja pettyneenä hidastin Marengon käyntiin. Kaikki ryhmän kisaajat tulivat vuorollaan radan päätyyn ja sitten laukkasimme isossa porukassa yleisön editse takaisin radan alkuun.


Nieleskelin pettymykseni ja keräsin itseni uuteen yritykseen. Tällä kertaa en yrittänytkään ajatella mitään nuolten kulmauksia, vaan ammuin sopivalta tuntuvalla hetkellä ja sain napakan osuman tauluun. Jälleen kakkostaulu hurahti ohi kauan ennen kuin olin saanut nuolta nokille, joten ammuin kolmostaulua, ohi. Kolmas kierrokseni meni samalla kaavalla, osuin ensimmäiseen ja yritin kolmatta, mutta en osunut.


En voinut olla erityisen ylpeä suorituksestani ja pettymys tietenkin kirvelsi, mutta toisaalta rata oikeasti oli haastava ja monella minua paljon kokeneemmallakin suoritus meni pitkälti penkin alle. Sijoitukseni oli lopulta 34/55. Tässä porukassa on onneksi riemukasta joka tapauksessa ja pian koko harmitus unohtui. Enhän muutenkaan harrasta ratsujousiammuntaa vain hyvien suoritusten takia, vaan siksi että nautin siitä, että saan nähdä ja kokea niin paljon uutta ja uskomatonta tämän lajin parissa.


Mamluk-radan päätyttyä söimme lounasta ja iltapäivällä oli tarkoitus aloittaa qabaq. Ensimmäinen ryhmä olikin jo valmistautumassa, kun taustalla väijyneet sadepilvet porhalsivat päällemme ja saimme niskaamme kaikkea mahdollista: ensin rankkasateen, joka muuttui raekuuroksi ja lopulta osa rakeista oli melkein peukalonpään kokoisia. Evakuoiduimme kaikki telttatallien sisälle ja ihmettelimme sääilmiötä. Taas hevosten rohkeutta saattoi vain ihailla, kun rakeet pauhasivat vasten teltan kattoa ja ääni oli korvia huumaava, mutta ne seisoivat tyynesti pilttuissaan. Kuuro meni melko nopeasti ohi, mutta jätti jälkeensä niin vetisen radan että kisojen jatkumista päätettiin siirtää seuraavalle päivälle.


Sunnuntaina suuntasimme taas aamusta kisa-alueelle ja kisa alkoi qabaqista, johon se oli edellisenä päivänä jäänyt. Qabaqin sääntöjä oli muutettu hiukan, sillä vanhoissa turkkilaisissa maalauksissa kuvataan aina qabaqin yhteyteen kiqac, pienen pieni taaksepäin ammuttava maalitaulu radan alkuun, jonka jälkeen vasta ammutaan qabaq-kohde. Vain qabaqiin ampumalla sai pisteitä, mutta jos osui siihen, myös kiqacista sai lisäpisteitä. Jälleen tosi haastava rata siis! Olen päässyt harjoittelemaan qabaqia vain melko harvoin, joten siihen ei ole kovin varmaa tuntumaa. Nyt toisaalta olin jo päättänyt keskittyä erityisesti vain nauttimaan kisasta ja niin myös tein, vaikka kaikilla kolmella kierroksella ammuin qabaqista ohi. Qabaqissa myös ampumistyylillä on merkitystä, sillä perinteisestä tyylistä saa lisäpisteitä. Yritykseni olivat tarpeeksi hyviä kirvoittamaan yleisöstä isot kannustushuudot ja Alikin kehui, etteivät nuoleni menneet kovin paljoa ohi, ja että etenkin yksi niistä laskeutui radalle aivan qabaq-kohteen viereen, niin kuin hyvin ammutun qabaq-nuolen kuuluisi. Jotain hyvää siis kuitenkin! Tuloksissa olin sijalla 39/55.


Iltapäivällä oli vielä vuorossa korealainen rata, jota seurasin jonkin aikaa kunnes porottavan auringon aiheuttama huono olo pakotti minut hetkeksi lepäilemään tallin varjoon. Heräsin palkintojenjaon loppupuolella ja sen jälkeen siirryimme takaisin hotellille ja syömään illallista, keskustelemaan sekä leikkimään muutamia hauskoja seuraleikkejä. Kisat oli järjestelty todella hyvin ottaen huomioon kuinka valtavan suuresta tapahtumasta oli kyse, ja järjestäjät keräsivät palautetta jotta kisa olisi ensi kerralla vieläkin parempi. Olen todella iloinen ja kiitollinen että sain osallistua ja odotan todella innolla mitä kaikkea Turkilla onkaan tarjota tulevaisuudessa, kun ratsujousiammunta siellä kasvaa kasvamistaan.


Maanantaina itse kilpailu oli jo ohi, mutta meille oli järjestetty vielä yllätysohjelmaa! Lähdimme bussilla Balikesirin maakunnan halki kohti Välimerta ja saimme ihailla upean kauniita vehreitä vuoristomaisemia. Matkalla pysähdyimme oliiviöljytehtaalle, saimme maistella erilaisia öljyjä ja oliiveja sekä saimme oliiviöljysaippuaa lahjaksi. Matka jatkui pieneen rantakaupunkiin ja siellä uskomattomalle pikkuiselle bilepaatille, jonka alakerrassa oli pöydät ruokailua varten, yläkannella oli isoja tyynyjä joilla loikoilla ja kannen takalaidalla liukumäki suoraan mereen! Musiikki raikasi ja lähdimme matkaan. Erityisesti saimme iloa irti laivan etukannen pikkusillasta, jolla saimme kokea varsinaisia Titanic-hetkiä ja nauttia merituulen tuiverruksesta hiuksissa.


Jonkin matkan päässä pysähdyimme merellä, söimme salaattia ja kalaa sekä innokkaimmat pääsivät uimaan. Unohdimme uikkarimme Ankan kanssa bussiin ja siinä vaiheessa kun ehdin saada lainavaatteet uimista varten olikin jo aika jatkaa matkaa. Pysähdyimme pieneen satamaan, jossa tutkimme paikkoja, löysin ihanat veikeät pussihousut itselleni ja joimme porukalla teetä. Lopulta palasimme laivalla takaisin bussin luokse ja matkasimme takaisin hotellille viimeistä yötä varten.


Seuraavana aamuna heräsimme taas todella aikaisin ja matkustimme takaisin Istanbuliin. Lentomme lähti vasta illalla, joten kävimme porukalla katsomassa Istanbulia ja syömässä herkullista turkkilaista ruokaa. Väsymys alkoi jo painaa aikalailla, mutta silti sisällä kyti uusi innostus. Kodin sijaan suuntana olikin nimittäin uusi seikkailu: ratsujousiammunnan Euroopan Grand Prix-sarjan ensimmäinen osakilpailu Unkarissa!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti