maanantai 19. syyskuuta 2016

Naissoturit

(c) Lena Pena
Warrior ladies

Many people ask me does it make it different for me to be a female horseback archer and how I can manage traveling in Iran as a young girl. In my opinion horseback archery is very equal sport. Men and women are competing together and anybody can win. Even though most of the competitors in the international competitions are men there is no looking down on female competitors. Of course long arms or physical strength can be useful in horseback archery but the sport is not all about that. 
In Iran the culture divides men and women strongly apart but still I can train and work there very equally. Iranian women are mostly very independent and in the Persian history there has been many important lady warriors, officers and queens. There was a part of army that consisted of beautiful girls with open hair, colorful clothes and especially good skills to shoot backwards at the enemy men who were trying to catch them alive! 
My way to wear skirts and kaftans makes many people to call me a warrior princess. For me it sounds very funny and I don't think so myself. Still I like wearing these clothes and I think that it's important to show that I'm a girl and I can be still good! A girl has never won world championships, but on the other hand, before Emil Eriksson a blond nordic guy had never done it either. This is just a challenge for me and many other horseback archer ladies!

*

Minulta kysytään usein, miten sukupuoleni vaikuttaa ratsujousiammunnassa. Onko naisten ja miesten sarja erikseen? Onko laji miesvaltainen? Entä miten siellä Iranissa pärjää nuorena tyttönä? Niinpä ajattelin kirjoittaa ajatuksiani aiheeseen liittyen.


(c) Youngsup Kim
Ratsujousiammunnassa hienoa on se, että se on hyvin sukupuoleton ja tasa-arvoinen laji. Naiset ja miehet kisaavat samassa sarjassa kuten ratsastuslajeissa on tavallista. Ratsastustaito, nopeus ja tarkkuus ratkaisevat ja kuka vain voi ampua voittolaukaukset ulkoiseen olemukseen katsomatta.

Maailmalla laji on edelleen miesvoittoinen. Esimerkiksi viime MM-kisoissa kisasi 62 miestä ja 13 naista. Parhaiten sijoittuneet naiset ovat Diana Troyk sijalla 8 ja Anna Sokólska sijalla 10 (pisteitä laskeskeltuani seuraavana taidan olla minä, jee!). Suomessa ja myös Ruotsissa tilanne puolestaan on päinvastainen, ratsastus on naisvoittoinen laji ja sen seurauksena myös valtaosa ratsujousiampujista on naisia.

Keskustelimme aiheesta Koreassa iltaa viettäessämme. Esiin nousi se, että kiistämättä pitkistä käsivarsista ja voimakkaasta yläkehosta on etua ratsujousiammunnassa. Täydessä laukassa nopealla hevosella nuolen pitää lähteä jänteeltä äkäisesti ja lentää nopeasti, jotta osumatarkkuus olisi mahdollisimman hyvä. Pitkä veto ja tarpeeksi vahva jousi ovat oleellisia. Keskimääräisellä miehellä on siis keskimääräiseen naiseen verrattuna anatomiansa puolesta etulyöntiasema. Toisaalta tämä pätee vain keskimäärin, esimerkiksi minulla on pitemmät käsivarret kuin monilla pienikokoisilla aasialaisilla miehillä. 

(c) Lena Pena

Käsivarsien pituuteen ei voi vaikuttaa, mutta lihasvoima kasvaa harjoittelulla. Toki olen välillä valtavan kateellinen, kun poikaystäväni testailee jousiammuntaa ja vetää vaivatta 40-paunaisen jouseni tappiin ampuen suoria, kauniita laukauksia, kun itse olen puoli vuotta kasvattanut pikku lihaksiani ja opetellut pitkää vetoa. Mutta kateus ei auta, pitää hyväksyä oman anatomian tuomat edut ja haitat ja sen pohjalta kehittää taitoa ja voimaa.


Oman anatomiani yksi suurimmista haasteista on ollut yläselän suurin lihas, epäkäslihas eli musculus trapezius. Tai pikemminkin se, ettei sitä ole! Opiskelen fysioterapiaa ja harjoittelimme koulussa viime talvena ultraäänen käyttöä tutkien yläselän lihaksia. Hämmennyimme parini kanssa, kun meidän selkämme näyttivät ultraäänessä aivan erilaisilta ja meillä oli vaikeuksia hahmottaa, mikä kohta ruudulla oli minun trapeziukseni. Pyysimme opettajalta apua ja hän naurahti että tuossahan se trapezius on, mutta tämä tyttö ei ikinä ole oppinut käyttämään sitä. Tuijotin silmät suurina pientä vaivaista lättyä, joka oli minun versioni kehonrakentajilla yläselässä pullistelevasta trapeziuksesta. 


Tämä tieto oli todella hyödyllinen, koska ymmärsin miksi niin epätoivoisesti yritin vetää vahvaa joustani käsivarren lihaksilla ja toisaalta miksi hartiani aina kohosivat korviin ampuessani, kun kompensoin trapeziuksen laiskuutta yliaktivoimalla muita selän lihaksia. Kärsivällisellä harjoittelulla ja lapaluun kontrollia treenaamalla olen nyt oppinut aktivoimaan trapeziuksen ja vetotekniikkani on parantunut aivan huimasti, vaikka vieläkin välillä sekoilen kahden tekniikan välillä. Tämä kuitenkin on esimerkki siitä, että oman tekniikan ja kehon heikkouksia voi parantaa reilusti, kunhan ymmärtää missä ongelma on ja löytää oikean tavan työstää asiaa.

Naiset MM-kisoissa Koreassa 2016.
(c) رينا امالينا اسماعيل

Eli lopputuloksena, fyysisiä eroja miesten ja naisten välillä luonnollisesti on, mutta ei mielestäni mitään sellaista mikä tekisi miehistä automaattisesti ratsujousiampujina parempia kuin naisista. Miten sitten muut puolet?

Sosiaalisesti olen kokenut ratsujousiampujayhteisön todella tasa-arvoiseksi. Kilpailijoita on aivan eri puolilta maailmaa todella erilaisista uskonnoista ja kulttuureista, mutta porukassa on lämmin henki enkä ikinä ole kokenut että minua katsottaisiin alaspäin tyttöyteni takia. Toki erilaisia elämänkatsomuksia on, esimerkiksi eräs arvostamani ratsujousiampuja kehotti isällisen huolehtivaisesti minua keskittymään nyt nuorena naisena hyvän aviomiehen ja vauvojen hankkimiseen. Toisaalta hänkin totesi pari päivää myöhemmin kisasuorituksiani nähtyään, että olen lahjakas ja että minun pitää ehdottomasti jatkaa ratsujousiampujana. 
Parthian Shot, British Museum

Entä se Iran? Iranissa naiset ja miehet erotellaan hijabilla ja lapsesta asti heidät on kasvatettu melko erillään vastakkaisesta sukupuolesta. Nainen ei saa kätellä vierasta miestä, mutta miesystävykset voivat halailla ja kulkea käsi kädessä. Sukupuolinormit ovat vahvemmat kuin Suomessa. Toisaalta monet naiset ovat nykyisin varsin itsenäisiä, he liikkuvat yksin, ajavat autoilla ja ovat töissä korkeissa viroissa. Teheranin yliopistossa yli puolet opiskelijoista on naisia. Toki perhesuhteet vaikuttavat voimakkaasti ja eri naisten välillä on huimia eroja, vaikka periaatteessa kaikilla on samat mahdollisuudet. Uskonnollisissa perheissä naiset usein kasvatetaan nimenomaan vaimoiksi ja äideiksi, eikä heitä kannusteta kouluttautumaan pitkälle.

Persian historiassa on ollut paljon merkittäviä naishenkilöitä niin armeijan kuin maankin johdossa. Naiset ovat myös olleet sotureita. Esimerkiksi tässä kiinnostavassa artikkelissa käsitellään aihetta. Aikaisemmin blogissani olen maininnut kauniista naissotureista, joita käytettiin armeijan etulinjassa vihollisjoukkojen hämäämiseen. Vaarattoman näköiset naiset houkuttelivat vihollisia peräänsä ja laukkasivat sitten täyttä kiitoa takaisin omien joukkojensa luokse ampuen tarkasti ja tehokkaasti taakse päin. Tätä tekniikkaa pääsin myös itse harjoittelemaan!

Alin luona ollessani treenaan aivan samalla viivalla kuin Alin miespuoliset iranilaisoppilaat. Mitään etuoikeuksia tai helpotuksia ei ole, eikä myöskään alaspäin katsomista. Sama työnteossa, olen toistaiseksi ollut tallityöntekijöistä ainoa nainen mutta se ei ole muuttanut työnkuvaani verrattuna muihin. Koska olen työpaikkani ainoita ratsastustaitoisia, on työhöni kuulunut ratsastaminen juoksuttamisen lisäksi, mutta muuten harjaan, pesen, letitän ja juoksutan hevosia muiden mukana. 
(c) Lena Pena
 
Iranissa olisi kyllä todella helppo heittäytyä avuttomaksi prinsessaksi jolle kaikki tehdään valmiiksi, koska iranilaiset ovat tässä suhteessa ehdottoman herrasmiehiä. Omaa oikeuttaan kantaa painavia satuloita tai pestä koiranpennun pissaa lattialta saa välillä tosissaan puolustaa, osittain toki myös siksi että olen vieras ja Iranin kulttuurissa vieraita pidetään kuin kuninkaallisia. 

Pukeutumiseni perusteella moni mielellään päätyy kutsumaan minua soturiprinsessaksi, mikä aina sekä särähtää korvaan että naurattaa. Ymmärrän mistä mielikuva tulee, mutta en itse koe olevani mitenkään prinsessamainen. Voisin ehkä muuttaa tätä mielikuvaa erilaisella pukeutumisella, mutta etenkin Iranissa kuitenkin kaftaani ja ratsastushame on ollut ehdottomasti mukavin vaateyhdistelmä, hijab-sääntöjen mukainen ja tietty myös kivan näköinen. Kun mietiskelin alun perin millaisen perinteisen asun ompelisin itselleni kisoja varten, juttelin aiheesta myös Alin kanssa. Selailin netistä persialaisia miniatyyrikuvia, joissa sekä naisilla että miehillä oli upeita koristeellisia, pitkähelmaisia kaftaaneja. Naisilla oli kaftaanien kanssa nättejä kevyitä hameita. Asut olivat aivan upean kauniita, mutta arkailin pukeutua itse ihan niin korostetun naisellisesti, kun en haluaisi sitä hassua prinsessaleimaa osakseni. Ali kuitenkin tokaisi, että tyttöhän sinä olet vaikka pukeutuisit miten, mitäpä sitä häpeämään.

Välillä edelleen minulla on näissä vaatteissa tyhmän tyttömäinen olo, mutta yritän haastaa itseäni ajattelemaan toisin. Vaikka ihailemistani kovan tason ratsujousiampujista valtaosa on miehiä, minulla ei silti ole mitään syytä yrittää olla miehisempi itse, vaan voin ylpeästi tyttönä jahdata samoja unelmia ja treenata päästäkseni heidän rinnalleen.

Toistaiseksi ikinä nainen ei ole voittanut ratsujousiammunnan MM-kisoja. Toisaalta, eipä ollut myöskään yksikään blondi pohjoismaalainen ennen kuin Emil Eriksson voitti 2015! Kyseessä ei siis ole mikään muuttumaton fakta vaan tavoite sekä minulle että monille muille ratsujousiampujanaisille!
(c) Brice Portolano


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti