Gauchoux Open, Ranska

(c) Jouke Boerma

Korona-aika iski, vieden mukanaan valtaosan kansainvälisistä kisoista - ja niinpä blogin kirjoittaminen on myös ollut tauolla. Ratsujousiammunta on kuitenkin ollut osa elämääni yhtä tiiviisti kuin aiemminkin, sekä oman treenin että opetustyön puolesta. On upeaa, että Suomessa pystyy tällä hetkellä tosissaan treenaamaan ja valmistautumaan kisoihin. Oma kotitallini on Fageräng, jossa on huikean hienot ratsujousiammuntapuitteet ja siellä treenatessa oma taso on kehittynyt - viime vuonna saavutin HA7-tason ensimmäisenä suomalaisena! Lisäksi voitin Suomi Cupin ja kultaa raidilla ESRAJA:n seuramestaruuksissa - tornirataa en päässyt suorittamaan. Mutta kisaaminenkaan ei siis ole ollut tauolla, koronasta huolimatta!

Vaikka oma taso on noussut ja treeni on ollut antoisaa, niin takaiskujakin on ollut. Viime vuonna mursin ranteeni heinäkuussa kesken kisakauden, mutta murtuma parani hyvin - joskin tarkkuus lähelle ampuessa ei ole vieläkään ihan entisellä tasolla. Isompi takaisku kuitenkin oli, että viime keväänä minulla diagnosoitiin seronegatiivinen nivelreuma. Sinäänsä tämä ei ollut yllätys, sillä olen kärsinyt eriasteisista nivelkivuista jo 10 vuotta. Talvi oli varsin haastava jalkapöytien ja sormien tulehtuessa tuon tuosta. Diagnoosi toi mukanaan kerran viikossa pistettävän solunsalpaajalääkityksen, joka on auttanut rauhoittamaan sormien ja jalkojen tilannetta. Kuitenkin henkinen sopeutuminen parantumattomasti sairaaksi on ollut yllättävän haastavaa, puhumattakaan sen sovittamisesta urheilijaidentiteettiin. Etukäteen ei voi tietää, milloin tauti ärhäköityy, joten huolellinen valmistautuminen kisaan voi silti "valua tyhjiin" kipujen iskiessä päälle. Ratkaisuna motivaation ylläpitämiseksi olen päättänyt ennemmin yksittäisiin kisoihin valmistautumisen sijaan mitata tasoni nousemista pitkän ajan tavoitteilla, joiden saavuttaminen ei jää yksittäisen suorituksen varaan. Ei se ihan samalla tavalla motivoi, mutta on kuitenkin tapa olla harmistumatta liikaa, jos kisoihin käy huono tuuri reuman kanssa - tai jostain muusta syystä.

No mutta, taustahöpinät sikseen ja itse asiaan!

(c) Jouke Boerma

Gauchoux oli minulle vuoden ainoa kansainvälinen kisa ja ensimmäinen isompi kisa kahteen vuoteen, joten odotukset oli tavallaan sekä korkeat että matalat. Halusin ehdottomasti antaa parastani, mutta toisaalta tiedostin vahvasti että kisat voisivat mennä paljolti kisarutiinin uudelleenhakemiseen. Luottamus omaan ampumiseen ei ole ollut nyt kovin korkealla, sillä välillä hyväntuntuiset laukaisut saakin nuolen lentämään ihan miten sattuu. Syy löytyi Minnan etä-GP-kisoissa ottamista kuvista: uskollisesti palvellut jouseni on ikääntynyt sen verran, että laukaistessa sen lavat heittävät eri tahdissa. Jos laukaisu on tosi puhdas, niin nuolet voi niputtaa aika hyvin, mutta jousi ei anna anteeksi virheitä ja ampumiseen on vaikeaa löytää sellainen varmuus, joka keväällä muodostui vahvaksi. Jousi meni takuuseen ja uusi jousi on tulossa, mutta nämä kisat piti vielä pärjätä vanhan kanssa.

Reuma on ollut oikein hyvässä hoitotasapainossa nyt kesän ja tuonut vaan lieviä kipuja ranteisiin ja polviin, mutta yleisesti on ollut tosi voimakas ja kykenevä olo. Mutta stressi ruokkii tulehdusta, joten joko siihen liittyen tai vain sattumalta, oikea olkapää tulehtui vajaa viikko ennen lähtöä. Kipu menee etenkin öisin niin pahaksi etten saa nukuttua, mutta onneksi nykyisellä diagnoosilla saan hoitoa aika nopeasti ja olkaniveleen pistettiin kortisonia rauhoittamaan tulehdusta. Kortisonin huono puoli on että se väsyttää ja lisäksi heikentää kudosta, joten kisaa edeltävä viikko meni tosi tokkuraisesti ja levätessä. Tämä harmitti, sillä yleensä kisaa edeltävällä viikolla ammuttu iso nuolimäärä auttaa pääsemään hyvään tulokseen, kun puolestaan juuri ennen kisaa ottaa kevyemmin. Nyt kortisoni ei myöskään levosta huolimatta purrut kovin hyvin, vaan kisan läpi tarvitsin kipulääkkeet ja silti heräsin öisin liikkumaan vähän, kun kipu kävi sietämättömäksi. Homma on onneksi tuttu polvien osalta joten sikäli tilanne pysyi aika hyvin hallinnassa.

Reissaaminen itsessään jännitti yllättävän paljon. Vaikka matkoja on kertynyt alle huima määrä, niin reissuun lähtö oli taas aika kaoottinen ja lentokoneeseen astuminen aiheutti fyysisen kauhureaktion (en pelkää lentämistä mutta en tykkää olla suljetussa tilassa ison ihmismäärän kanssa). Selvisin kuitenkin lennosta ja Pariisin metro- ja junaverkostosta, niin että monen mutkan kautta pääsin Bellacin juna-asemalle ja sieltä sain kyydin kisapaikalle. Matkustusaika oli pitkä ja niin monivaiheinen että ehdin rentoutua ja saada vähän itseluottamusta siihen, että kyllähän muistan miten matkustaminen toimii!

(c) Jouke Boerma

Gauchoux itsessään on kokemisen ja näkemisen arvoinen paikka: 4 RJA-rataa, pikku-hunt ja valtava iso hunt track kenttäratsastuspuitteissa. Majoitus oli kotoisissa jurtissa ja kaikki perushommat toimi hyvin: ruoka oli hyvää, suihkut ja vessat heti majoituksen vieressä, tunnelma ihanan rauhallinen. Hevoset elivät laumoissa valtavan isoilla laitumilla ja vaikuttivat elelevän varsin onnellista elämää.

Kaksi ekaa päivää oli treenileiriä, joista ekan olin unkarilaisen Christoph Némethyn torniratakurssilla ja toisen puolalaisen Wojtek Osieckin Hunt Track -kurssilla. Hevoset oli alustavasti jaettu etukäteen ja ratsunani oli ihana pilkullinen Staloon-poni, jolla kaverini Maria Jussila kisasi pari vuotta sitten. Ponin kanssa klikkasi heti ja se tarjosi mulle mitä vain vauhtia halusin siltä pyytää.

Treenipäivät olin aivan huumaantunut upeissa puitteissa treenamisesta ja kaverien näkemisestä. Kahdesti päivässä oli pitkät pätkät ratsujousiammuntaa ja lisäksi Christoph veti maasta erilaisia pari- ja ryhmäharjoituksia, joissa hiottiin tekniikkaa ja treenattiin nokitusnopeutta. Oli tosi kivaa ja ampuminenkin tuntui hyvältä. Olin päättänyt keskittyä vain tekniikkaan ja olla välittämättä mahdollisista harhanuolista. Tämä onnistui melko hyvin, ja toki huolellinen tekniikka tuotti myös vähemmän yllätyksiä nuolien suhteen.

(c) Lenart Arabian Horses

Treenileirin ja kisojen välissä oli hevoskokeilupäivä, jolloin sai vapaasti treenata mitä halusi tai vaikka vaan levätä. Staloonin toinen ratsastaja kokeili sitä iltapäivällä, joten menin aamupäivällä Wojtekin ja hollantilaisen Siemin mukana muutaman kiekan raidia, muutaman tornia sekä kävelemään huntin läpi. Kisasta oli hyvä fiilis: tiesin rajoitteeni, mutta ponista ja yleisesti kisasta oli tosi innokkaan odottava olo.

Kilpailun 70 osallistujaa oli jaettu kahteen ryhmään: yhden tähden kisaajat eli aloittelevammat, sekä kolmen tähden kisaajat eli periaatteessa vähintään HA3-tasoiset. Nämä ryhmät jaettiin vielä junioreihin ja senioreihin.

Eka kisapäivä alkoi tornilla ja vuoroni oli aamulla klo 9. Aamut oli aika kylmiä, joten lämpimät vaatteet ja hyvä lämmittelyrutiini olivat kultaa. Kävin juoksemassa metsässä, pyörittelin nivelet auki, tein koordinaatioharjoituksia ja ammuin ensin tekniikkaa heinäpaaliin sekä lopuksi yhden kiekan harjoitustorniradalla. Ennen omaa suoritusta jännitti aika paljon, mutta lauleskelin, hengitin aina syvään ja hymyilin ennen radalle menoa. Ensimmäinen kierros ja harkkakiekat menivät parhaiten, sitten ampumiseen tuli vähän liikaa hektisyyttä. Sain keräiltyä itseäni kasaan, mutta juuri ennen vikaa kiekkaa turkkilainen kaveri kertoi mulle: "Anna, you are now on third place!" josta Alan innostui ja alkoi kannustaa: "Anna, Anna, Anna!!" Kolmas sija aamuryhmän ratsastajana ei sinäänsä merkkaa paljoa sillä niin moni oli vielä ratsastamatta, mutta päässä ehti välähtää ajatus että voisin saada sen HA7:n jota kovasti himoitsin. Musta TUNTUI että sain hermostumisen pidettyä kurissa, ja luulin myös osuneeni frontin ja backin ykköselle, mutta ne olikin juuri pisteiden ulkopuolella ja vain sideshot pisteillä. Hiukan antiklimaattinen lopetus siis, ja tärkeä muistutus siitä että pitää Suomessa luoda itselle enemmän painetreenejä, jotta näitä tilanteita voi harjoitella. Lopputulos oli silti 90,475 pistettä ja HA6, eli hyvin keskivertotulos itseltäni, johon olin tyytyväinen: pystyin pitämään oman tasoni näissä olosuhteissa. Näillä pisteillä irtosi 7. sija, joka on tässä seurassa varsin hyvä. Toki mieli lähti kauheasti hakemaan sitä että no mitä jos jos jos... jäi ainakin himo päästä tekemään lisää! Tärkein onnenaihe kuitenkin oli, että kisaradalla oli tosi kivaa.

Staloonin toinen ratsastaja oli unkarilainen tyttö ekoissa kv-kisoissaan, joten auttelin häntä jonkin verran. Sitten istuin pitkään radanreunalla analysoimassa ranskalaisten ja unkarilaisten huippujen ammuntaa, istuntaa jne.

Illalla oli masahee-tiimikisa, jossa kolmihenkiset joukkueet pelasivat vastakkain ampuen maalitauluja jotka olivat ensin 80 cm, sitten 60 cm ja lopulta 30 cm. Valitettavasti tiimimme Ananas (Anni Jauhiainen, Anna Sokólska & minä) ei päässyt jatkoon huippukovaa ranskalaistiimiä vastaan, mutta voi vitsi miten hyvää painetreeniä. Tätä pitää tehdä Suomessakin!

Seuraava päivä alkoi raidilla ja alkulämppäni jälkeen tein unkarilaisen Agnes Mauchan kanssa pariharjoituksia, oli tosi kivaa. Agi lähti sitten laittamaan heppaa ja mun ammunta sekosi, hyvä jos osuin 10 metristä edes puolen metrin tarkkuudella sinne minne halusin. Sain homman vähän kasaan kun totesin että tartten reilusti aikaa pitoon ja tosi tosi puhtaan laukaisun. Lähdin raidiin matalilla odotuksilla.

Taas jännitti aika paljon, mutta oli kivaa. Staloonin kanssa oli hauskaa kokeilla miten sain säädeltyä vauhtia sopivaksi, sillä nyt en voinut mennä kovin lujaa että ehtisin rauhassa ajatella tekniikkaa. Ekat kolme kiekkaa lähtivät liikkeelle tosi hyvin ja olin superiloinen, joskin aina myös yllättynyt kun nuoli osui tauluun - ei oikein mitään tuntumaa ampumiseen. Neljännellä kiekalla putki katkesi, kun back shotissa jousen alalapa osui mun omaan jalkaan ja nuoli syöksyi taulun alle. Mutta ok, yhteen virheeseen on varaa. Seuraavalla kiekalla päätin keskittyä lisää pitoon, ettei ampuminen menisi hektiseksi. Kaikki laukaisut tuntui tosi hyviltä ja olivat ihan keskilinjan korkeudella, mutta eka heitti pisteiden ulkopuolelle, keskimmäinen ykköselle ja vika epätoivon vimmalla kolmoselle. Uhh mikä harmitus. Sain kuitenkin tsempattua loppuun saakka, niin että vaikka vikan kiekan eka karkasi taas ykköselle, niin kaksi seuraavaa sain nelosille. Yleisesti radasta oli yllättävän hyvä fiilis, sillä loppuun asti mulla oli radalla kivaa. Pistesaalis oli kuitenkin lopulta tän vuoden huonoin, mikä tietty harmitti. Toisaalta oma taso on noussut niin, että oma matalinkin suoritus oli arvoltaan HA5, vajaa neljä pistettä kutosen rajasta. Sijoitus oli 11.

Iltapäivällä kisattiin vielä Skirmish, josta mulla oli hyvä fiilis etä-GP:n suomenennätyksen (83,8 p) jäljiltä. Olin aika väsynyt ja aikataulu oli venähtänyt puolella tunnilla, joten odottelin ennen omaa vuoroa pitkään radan reunalla. Huomasin että oma ote on tosi lötkö, mutta päätin kokeilla mihin sillä pääsee. Noo, harkkakiekat ja eka kiekka oli vielä hyvät, mutta sitten koko homma hajosi käsiin kaiken maailman nokitusvirheitä myöten. Osa laukaisuista tuntui tosi hyviltä, mutta nuoli lähti minne sattuu. En oikeestaan ymmärrä miten mulla pysyi silti niin hyvä fiilis, mutta anyway oli kivaa radalla. Sijoitus oli 14., mutta 48,155 on jo sen verran vähän pisteitä että se tiputti kokonaiskisan prosentteja reilusti. Mitä opin, on että täytyy harjoitella tapoja energisoida itseäni ja keksiä jokin keino pärjätä iltapäivän kisoissa. Mulla yksi lääkkeistä aiheuttaa näköhäiriöitä väsyneenä (katse tarkentuu hitaasti, väreistä tulee sumeaa mössöä) ja kun kisan jälkeen kokeilin, niin katseen tarkentuminen kesti lähes 3 sekuntia. Perusradoilla pärjään tämän kanssa, mutta monen taulun rataa varten täytyy yrittää löytää joku ratkaisu.

(c) Jouke Boerma

Vikana kisapäivänä oli Hunt Track: 1,5 km mittainen koettelemus huikeissa puitteissa kahdella tukkiesteellä. Staloon oli ollut kaarteissa ravatessa vähän epäpuhdas treenileirin alusta saakka, ja vaikka Alan totesi että homma on OK niin päätin silti etten viitsi hypätä esteitä ettei ontuma provosoidu. Kävin illalla kävelemässä rataa ja mielikuvaharjoittelin sen läpi. Huntille pääseminen Staloonin kanssa oli yksi eniten odottamiani asioita, koska ponin kanssa oli niin hauska fiilis mennä. No, toivottavasti vaikka ensi vuonna pääsen kokeilemaan: Staloon vedettiin pois kisasta juuri ennen ekan ratsastajan vuoroa, sillä nyt etujalassa oli turvotusta. Tavallaan helpottava päätös koska en todellakaan halua että poni menee rikki mun kisaamisesta, mutta toki homma tarkoitti että jouduin vaihtamaan Huntille vieraaseen hevoseen. Toivoin että saisin jonkun hepan jonka olisin nähnyt muilla kisaajilla, mutta sen sijaan mut vietiinkin kaukana olevalle laitumelle hakemaan valtava kenttähevonen, joka ei ollut osallistunut kisaan ollenkaan. Ranskalaisen oppaani kielitaito oli sitä luokkaa, että sain selville lähinnä että kyseessä on vanha kenttähevonen joka oli ollut nyt 2 viikkoa laitumella. Alanin kommentti oli: "Haa, spooky horse!" Jälkikäteen pohdin että Alan ehkä tarkoitti että Keffir näytti vähän kummitukselta hauskan vaalean naamansa takia, mutta toki alustavasti arvioin että hevonen voi säikkyä. Pari kisaajaa onneksi sitten taas osasi kertoa, että Keffir on yksi tallin luottohevosista ja tosi rauhallinen radalla.

Äkkiä kamat päälle ja kokeilemaan hevosta, joka todella osoittautui superrauhalliseksi: tyyppi ei liikaa reagoinut pohkeeseen, ohjaan tai oikeastaan mihinkään, toki toimi kyllä mutta ei kovin näppärästi. Ryhmien välissä oli lyhyt tauko ja Alan sanoi että jos menisin heti, niin saisin käydä radalla tutustumassa Keffirin kanssa (rata oli ollut kisaajien vapaassa käytössä edeltävät päivät, ainoa sääntö oli ettei radalla saanut ampua ennen kisaa). Tämä oli hyvä, koska heti radan alussa Keffir säikähti ihmisiä. Muutoin rata sujui, varsin verkkaisesti mutta luotettavan tuntuisesti. Rata oli vielä lyhennetty versio joten ei päästy harjoittelemaan koko reittiä, mutta sen verran kuitenkin että sain vähän fiilistä. Ratsastin myös kentällä niin että sain vähän lisättyä Keffirin reaktiivisuutta. 

 

(c) Jouke Boerma

Radalla mulla oli jälleen kerran superhauskaa. Keffirin askel oli tosi erilainen kuin Staloonilla, myös satula tosi erilainen, mutta alkurata mentiin mummolaukkaa jossa mulla todella oli aikaa tähtäillä ja puuhailla kaikkea - vauhdikkaamman laukan saaminen oli sen verta haastavaa ja en tiennyt paljonko viitsisin painostaa, että päätin mennä aikalailla Keffirin tahdissa. Kun rata lähti menemään kotiin päin niin saatiin kuitenkin toinen vaihde silmään: ei mitenkään holtittoman nopeasti, mutta ison hevosen isolla vauhdikkaalla askeleella. Keffir handlasi itsensä erinomaisesti ja viimeistään tässä vaiheessa mulle välittyi niin vahvasti hevosesta se fiilis, että: "Mä hoidan oman hommani, älä puutu vaan tee omasi!" että annoin sen tehdä työnsä ja ammuin itse minkä kerkesin ja pystyin. Fiilis oli tosi upea ja lopetin radan hymyssä suin. Olin tosi onnellinen miten hyvin onnistuin selviytymään.

Pistesaalis oli kuitenkin vähän pettymys: rata oli tehty aika nopeaksi, ja alun hidas tahti söi nopeusbonukset, kun puolestaan loppurataa vauhdikkaammin mennessä en ehtinyt ampua ihan kaikkia tauluja. Haastava kisa, selviydyin hyvin, mutta kyllä sielu janoaisi selviämisen lisäksi myös pärjäämistä. Toisaalta iso askel siihen suuntaan on nyt otettu mentaalipuolen osalta, kun sain nautittua kisaamisesta. Sijoius Hunt Trackillä oli 12.

Kokonaiskilpailun sijoitukseni oli lopulta myös 12, mikä ei tässä porukassa oman keskiarvon alle jääneillä suorituksilla ole lainkaan huono. Kaikenkaikkiaan oon tosi onnellinen että lähdin kisaan huonoista lähtökohdista huolimatta - pitkään harkitsin kannattaako nyt edes lähteä. Teki tosi hyvää motivaatiolle nähdä ystäviä, saada tuulahduksia maailmalta ja huomata että voin nauttia kisaamisesta, vaikkei tulokset huimaisikaan päätä. Samalla löytyi juttuja joita pitää ratkoa / hioa, jotta jatkossa ei tulisi niin paljon oman tason alapuolelle tipahtavia suorituksia.

Pinnalla oli paljon myös keskustelu ratsujousiammunnan tulevaisuudesta, erityisesti peukkuammunnan tulevaisuudesta. Erityisesti torniradalla peukkuampujan on vaikea pärjätä nopeudessa kolmen sormen ampujille, ja prosentuaalinen ero jää niin isoksi, että se vaikuttaa myös kokonaistuloksiin. Iltahupina opettelin vasurilla 3 sormen ammuntaani paremmaksi ja isomman nuolimäärän pitämistä jousikädessä peukkuammunnalla. Testit jatkuvat nyt Suomessa viimeistään talvikaudella. Myös selkäviine on varteenotettava vaihtoehto... tutkitaan! Uusi ihana Némethy-jouseni on pian valmis, joten pääsen toivottavasti pian treenaamaan sen kanssa! Motivaatiota jatkoon niin opettajana kuin urheilijana kertyi valtavasti!

(c) Jouke Boerma

Ratsastustaito ratsujousiammunnassa

(c) Jouke Boerma

Olen viime aikoina miettinyt paljon kahta asiaa: sitä, kuinka paljon rakastan hevosia, ja sitä, miten omalla toiminnallani vaikutan niiden hevosten hyvinvointiin, joiden parissa työskentelen. Kun aloittelin uraani ratsujousiammunnan opettajana, halusin tarkasti rajata osaamiseni niin, että en opeta ollenkaan ratsastusta, pelkkää ammuntaa ja ratsujousiammunnassa käytettävää istuntaa, ja ratsastustaito täytyy olla jo entuudestaan. Koin, että ratsastus on niin monimutkainen ja vaativa taito, etten missään nimessä voisi opettaa sitä itse ilman virallista pätevyyttä. Olen kuitenkin joutunut toteamaan, että eihän tällainen taktiikka yksinkertaisesti vain toimi lajissa, jossa kaikista tärkein on juuri se ratsastustaito, ja ammuntataito vasta toissijainen. Etenkin kun ratsastus ratsujousiammuntasuorituksessa eroaa monilta osin kovasti siitä, mitä normaalissa ratsastuskoulussa on mahdollista oppia.

(c) Alex Schwartz

Miksi ratsastustaito on ratsujousiammunnassa tärkeämpää kuin jousiammuntataito? Moneen muuhun ratsastuslajiin verrattuna ratsastusjousiammuntasuoritus on kovin yksinkertainen, valtaosan ajasta riittää että saa hevosen etenemään aidatulla radalla ja pysähtymään loppuun. Tämä mahdollistaa sen, että hyvin kokematonkin ratsastaja voi ampua laukasta, kilpailla kokeneiden kanssa - ja jopa pärjätä ollessaan hyvä ampuja. Jos menestystä mittaa osumissa ja pisteissä, on mahdollista saavuttaa hyviäkin suorituksia. Mutta tällöin hevosesta tulee vain liikkuva alusta jousiampujan suorituksille. Tiimisuorituksesta tulee yksilösuoritus, ja toisesta tiimin jäsenestä vain yksi väline jousen, nuolten ja nuoliviinen rinnalle. Haaste ratsujousiammunnassa onkin se, miten säilyttää koko suorituksen läpi kontakti hevoseen ja ratsastaa eikä matkustaa radan läpi, kun meillä ei ole ohjia käsissä, emme istu satulassa ja lisäksi teemme samaan aikaan haastavaa motorista suoritusta, kun ammumme jousella.


Olen kirjoittanut ratsujousiammuntaurani alkutaipaleella blogitekstin Ystävämme hevoset. Alusta asti ratsujousiammunnassa minulle itselleni kaikkein tärkeintä on ollut yhteistyön tekeminen hevosen kanssa. Vuosien ja matkojeni aikana olen nähnyt valtavasti hevosia, ratsastajia, tapoja ratsastaa ja käsitellä hevosia. Olen pakahtunut rakkaudesta joihinkin hevosiin ja yhteyteen jonka olen saanut niiden kanssa. Olen myös itkenyt silmät päästäni joidenkin hevosten kohtaloa. Olen nähnyt paljon hevosia, jotka nauttivat ratsujousiammunnasta, joille se on virkistävää ja hauskaa vaihtelua. Hevosia, joille se on turvallista rutiinia, työtä, jota ne tekevät ihan mielellään. Mutta myös hevosia, jotka ovat elämäänsä kyllästyneitä ja katsestaan tyhjiä, sekä niitä jotka pelkäävät rataa ja jousta, ja jotka on alistettu toimimaan yhtenä ratsujousiampujan suorituksen välineenä.

(c) Timo Rantanen

Osana työtäni koulutan hevosia ratsujousiammuntaan. Lähes aina ihastun hevoseen, jonka kanssa teen töitä. Koulutus on minulta tavallaan lupaus hevoselle: tämä homma toimii näin, olet turvassa. Tässä kohtaa tapahtuu näin, tuolla sinun taas pitää hidastaa. Nämä on meidän yhteiset säännöt, jotka luovat turvallisuuden meille molemmille. Kun sitten teen töitä näiden hevosten kanssa valmennuksissa, niistä tulee ystäviäni ja työyhteisöni. Omiin peruspiirteisiini kuuluvat vahvasti empaattisuus ja voimakkaat tunnereaktiot, joten valmennus on minulle hyvin palkitsevaa, sillä jokaisen oppilaan pienetkin onnistumiset aiheuttavat minullekin suurta onnellisuuden tunnetta. Oppilaiden lisäksi kuitenkin myös hevoset tuottavat paljon tunnereaktioita, sitä enemmän, mitä tutumpi hevonen minulle on. Pääosin tunnetilat ovat positiivisia. Tuo mielettömän ylpeyden ja onnen tunteen nähdä uusi hevonen mukana valmennuksissa toimimassa hienosti kokeneempien rinnalla, tai nähdä kuinka ratsastajan ja hevosen kemiat osuvat kohdilleen ja kaksikko karauttaa radan yhdessä nauttien. Vastaavasti oma tunnetilani on hyvin ahdistunut, jos ratsukon kemiat eivät kohtaa, ratsastus ei ole johdonmukaista tai jotain tehdään kovasti toisin kuin mihin hevonen on opetettu.

Näistä ajatuksista poiki ajatus tästä blogikirjoituksesta, johon olen kerännyt omia ajatuksiani siitä, mistä hyvä ratsastustaito nimenomaan ratsujousiammunnassa koostuu. Uskoisin, että näistä voisi olla apua monelle ratsujousiampujalle, vaikka nämä ovatkin yleispäteviä ja melko suurpiirteisiä ajatuksia.

Turvallisuus, johdonmukaisuus ja reiluus. Olonsa turvalliseksi tunteva hevonen voi olla onnellinen. Me luomme hevoselle turvallisuutta toki varmistamalla sen fyysisen hyvinvoinnin, esimerkiksi oikealla varustamisella, turvallisella radalla ja sopivalla vaatimustasolla hevosen kyvyt, rakenteen ja iän huomioiden. Hevosen turvallisuudentunteeseen vaikuttaa kuitenkin myös se, miten johdonmukaisesti ja reilusti ratsastaja pystyy ratsastamaan hevosta. Rutiini ja sopiva ennakoitavuus luo turvallisuutta. Hevoselle on toki epäreilua johtamista olla liian kovakourainen, ja sitä onneksi harvoin näkeekään Suomessa. Mutta toisaalta hevoselle on myös epäreilua olla liian pehmeä ja sen kautta epäjohdonmukainen. Lapsuuden ratsastuksenopettajani tapasi sanoa, että apuja pitää käyttää niin vähän kuin mahdollista, mutta niin paljon kuin on tarpeen. Nämä molemmat tarvitaan, jotta ratsastus on johdonmukaista. Ratsujousiammunnassa hevosellakin pitää olla kivaa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että se saisi tehdä aivan mitä haluaa: laumassakin hevosilla on keskinäiset säännöt, jotka luovat turvallisuutta. Kokenut ratsastaja, joka kuuntelee hevostaan, huomaa mitä hevonen milloinkin haluaisi, ja pystyy hyödyntämään hevosten halua omassa ratsastuksessaan, esimerkiksi pyytämällä laukannostoa silloin, kun hevonen olisi tarjoamassa sitä.

(c) Timo Rantanen

Ennakointi ja hevosenlukutaito. Ratsujousiammunnassa katseemme on maalitaulussa, kätemme jousessa ja nuolilla, emmekä istu syvällä satulassa, joten ennakoinnin ja hevosenlukutaidon merkitys kasvavat. Tähän liittyy se, että tietyllä tapaa pieni osa meistä huomioi hevosta vähän väliä. Turvallisuuden kannalta merkitys on ilmeinen: kun ratsastaja on hevoselle avoin ja ennakoi pientä lihasten jännittymistä, ehtii hän valmistautua mahdolliseen säikähtämiseen paremmin kuin ratsastaja, joilta vastaavat taidot puuttuvat. Pienemmässä kaavassa tämän näkee esimerkiksi kesällä, kun radan reunat kasvavat herkullista ruohoa. Hevosta hyvin lukeva ratsastaja tuntee hevosen kiemurtelun vaikka katse olisikin maalitaulussa, ja voi pohkeilla pitää hevosen keskellä rataa, ennakoiden hevosen halua hivuttautua radan reunaan syömään. Jos ratsastaja reagoi vasta kun hevonen pysähtyy nyhtämään ruohoa, keskeytyy suoritus ja hevonen yleensä kokeilee samaa temppua uudestaan havaittuaan, ettei ratsastajan huomio ole hänessä. Sama esimerkiksi laukasta raville tiputtavien kanssa: on helpompaa ennakoida raville tiputtaminen kuin reagoida siihen sen jälkeen, kun se on jo tapahtunut.

Huomion suuntaaminen oikein on haastava konsepti ratsujousiammunnassa, jossa tapahtuu monta monimutkaista asiaa samaan aikaan. Tietoinen huomio usein suuntautuu välttämättömimpään asiaan, joka usein on se mikä on sillä hetkellä vaikeinta: esimerkiksi kun nokittaminen on meille uutta ja kömpelöä, keskittyy kaikki huomiomme siihen, näkökenttämme kapenee ja emme juuri sillä hetkellä tiedä ollenkaan mitä vaikkapa jalkamme tekevät. Koska huomio ei käytännössä voi olla monessa asiassa yhtä aikaa, vaan sitä täytyy kierrättää aina sinne missä sen tarve on kriittisin, on tärkeää että tiedostamme mihin huomiotamme milloinkin tarvitaan. Alla olen listannut asioita, joihin itse kiinnitän huomiota kussakin suorituksen osassa.

(c) Jouke Boerma

Radan alku. Radan alussa ratsastajan mieli lähtee herkästi jo miettimään tulevaa suoritusta, vaikka alussa olisi hyvin tärkeää keskittyä juuri käsillä olevaan hetkeen. Usein radan alkuun kävellään pitkin ohjin ja odotetaan omaa vuoroa, jolloin hevonen on rennossa tilassa ja keho pitkänä. Moni hevonen on ehdollistunut nostamaan laukan radan alussa epäselvilläkin avuilla, mutta meidän pitäisi silti valmistella hevonen (puolipidätteet, kokoaminen, oma asento, hevosen asento) ja tehdä laukannosto. Selkeä valmistelu ja nosto auttavat sekä hitaampia hevosia samaan laukan paremmin käyntiin, että radan alussa hermostuvia hevosia luottamaan siihen, että ne voivat rennosti odottaa valmisteltua nostoa, eikä niiden tarvitse olla koko ajan varuillaan siitä, että ne voidaan yhtäkkiä "heittää radalle" hetkellä millä hyvänsä. Radan alussa myös säätelemme hevosen vauhdin ja nousemme kevyeeseen istuntaan. Mitä pehmeämmin osaamme nousta seisomaan jalustimille, sitä vähemmän se häiritsee hevosen tasapainoa, jolloin niille ei tule tarvetta kompensoida tasapainon menetystä kiihdyttämällä / hidastamalla. Radan alussa saamme kiinni hevosen rytmistä ja omasta tasapainostamme.

Rata. Itse radalla huomiomme keskittyy usein nimenomaan ampumiseen, eikä se sinäänsä ole väärin: oikea istunta, jalkojen jousto jne. yleensä automatisoituvat tapahtumaan oikein siitäkin huolimatta, että keskittymisemme on muualla. Haasteena voi kuitenkin olla se, jos kehomme vyötäröstä alaspäin ei ole vielä automatisoitunut ratsastamaan hevosta, vaan reagoi vahvasti yläkehon liikkeisiin. Tyypillinen esimerkki on jaloilla puristaminen ampumisen hetkellä, kun yläkehon jännitys siirtyy alaraajoihin. Tällöin huomiota täytyisi tietoisesti pyrkiä kierrättämään ratsastuksen ja jousiammunnan välillä, esimerkiksi aina taulujen välissä tunnustella että jalat joustavat riittävästi ja että polvet eivät muodosta pistemäistä painetta hevosen kylkiin. Muutoinkin tarvittaessa huomiomme joutuu palaamaan takaisin hevoseen ja joudumme korjaamaan sitä, jos se esimerkiksi tarjoaa hidastusta, kiihdytystä tai kiemurtelua taulujen välillä. Herkästi kätemme hakeutuvat silloin ohjille ja katseemme hevosen niskaan, mutta kokemuksen karttuessa voimme edelleen pitää katseen maalitaulussa ja kädet jousessa ja nuolilla, ratsastaen pohkeella, istunnalla ja äänellä. Toki jos hevonen esimerkiksi säikähtää, on parempi vaihtoehto aina siirtää kaikki huomio hevoseen ja tarvittaessa vaikka heittää jousi nuolineen pois käsistä.

(c) Timo Rantanen

Radan loppu. Meillä on yleensä melko suuri tunnelataus ampumiimme nuoliin, ja lopetamme suorituksen siihen, kun viimeinen nuoli on ammuttu. Hevosen kannalta tämä on kuitenkin usein hämmentävää, koska viimeinen nuoli voidaan ampua eri kohdista rataa. Hyvä ratsujousiampuja ratsastaa hevosensa huolellisesti radan loppuun saakka, ja suoritus päättyy vasta siihen, kun hevonen saa taputukset pysähdyttyään laukan jälkeen. Suurimmalla osalla radoista on jokin merkki, jolle asti hevosen kuuluisi säilyttää se askellaji, joka radan aikana oli käytössä. Merkki on yleensä useita metrejä varsinaisen kisaradan jälkeen, ettei hevonen hidastaisi maaliviivalle, vaan vasta maaliviivan taakse.

Hevoset oppivat toistuvat rutiinit nopeasti sekä hyvässä että pahassa: jos ne säännöllisesti pyydetään tietylle viivalle saakka laukassa, ne yleensä mielellään laukkaavat siihen asti ja hidastavat vasta sitten. Jos ne taas saavat useamman kerran hidastaa jo aikaisemmin eikä niitä korjata siitä, rupeavat ne yleensä hidastamaan kierros kierrokselta aikaisemmin. Tämä vaikeuttaa toki esimerkiksi kisasuoritusten tekemistä, mutta on myös valtavan epäreilua hevoselle: kun yksi ratsastaja ei noudata hevosen kanssa sovittuja sääntöjä, joutuu seuraava ratsastaja muistuttamaan säännöistä napakammin. Mitä tarkemmin ja napakammin noudatamme tällaisia sääntöjä yhdessä, sitä pehmeämmin voimme ratsastaa hevosia. Myös käyntiin siirtymisen tulisi olla selkeä ja valmisteltu, ennemmin kuin vain epämääräinen valuminen pysähdykseen radan päätteeksi. Näin voimme auttaa hevosia fyysisesti ja tuoda turvaa epävarmoille hevosille: usein esimerkiksi nopeaa hevosta auttaa hidastuksessa se, että sille ohjataan selkeä tie, esimerkiksi kaari, jonka aikana tapahtuu hidastaminen käyntiin.

Toinen radan loppuun liittyvä asia ovat ampujan tunteet ja sosiaalisuus. Onnistumisen riemu siirtyy yleensä hevoselle ja uskoisin että se on yksi syy, miksi hevoset usein tykkäävät tästä lajista: suoritus on niille selkeä ja fyysisesti yksinkertainen, ja ne saavat siitä yleensä kovasti kehuja. Meidän pitäisi muistaa kuitenkin, että myös pettymyksemme välittyy hevoselle. Hevonen aistii kyllä elekieltämme, eikä se voi päätellä mistään, että huonoa kierrosta kiroilevan ampujan ärtymys ei kohdistu hevoseen, joka yritti parhaansa.

(c) Nuppu Siro

Samaan ilmiöön liittyy usein se, että meillä on monesti tarve kertoa radan päässä odottaville kavereille, miltä suoritus tuntui, hyvässä tai pahassa. Suoritus pitäisi kuitenkin malttaa tehdä ensin loppuun: paritansseissakin huomioit tanssin lopuksi ensin parisi, etkä suoraan säntää kertomaan muille tanssijoille, miltä tanssi sinusta tuntui. Tanssi ja ratsastus eroavat lopulta melko vähän toisistaan, ja ratsastaessa meidän pitäisi pyrkiä olemaan kohteliaita herrasmiehiä "daameillemme" hevosille, jotka olemme kutsuneet tanssiin kanssamme. Hevonenhan ei edes saa valita, lähteekö se kanssamme vai ei: kyllähän ne yleensä mielummin viettäisivät aikaa laitumella omien kavereidensa kanssa sosialisoiden, tai kehittäisivät omia ominaisuuksiaan, yleensä syömällä ja kasvattamalla siten energiavarastoaan. Niinpä vaikka meille treeni voi olla sosiaalinen tilaisuus ja omien ampumisominaisuuksiemme kehittämistä, on mielestäni ensisijainen vastuu olla kuitenkin yhdessä hevosen kanssa ja kuunnella hevosta. Nämä eivät sulje toisiaan pois, sillä kokenut ratsastaja voi hyvin olla avoin hevoselle, keskittyä oman ampumisen kehittämiseen ja vielä vitsailla kaverienkin kanssa: kuten tanssiaisissa oman parin voi huomioida, vaikka sosialisoi välillä muiden kanssa tai muistelee miten ne tanssiaskeleet menivätkään. Kyse on taas mielestäni huomion oikea-aikaisesta kohdistamisesta ja siitä ettei hevosta unohda yhdeksi välineeksi. Haastetta ehkä lisää se, että ryhmissä on eri tasoisia ratsujousiampujia, ja meillä on yleensä aikaa katsoa toistemme suorituksia, kun tulemme yksi kerrallaan. Kun tiedämme että muut katsovat suoritustamme, tulee helpommin tarve radan lopuksi kertoa jotain omia fiiliksiään, ja se sosiaalisen kanssakäymisen tarve voi hukuttaa alleen tarpeen kertoa hevoselle, menikö tämä radan toivotulla tavalla ja kiittää hyvistä pätkistä.

Lisäksi haastavaa on usein se, että helppo hevonen välineellistyy helpommin kuin haastavampi hevonen, jonka ratsastamiseen on pakko keskittyä. Usein näistä hevosista tuleekin tallien suosikkeja ja koetaan, että ne mahdollistavat omat parhaat suoritukset, kun saa keskittyä vain omaan tekemiseen. Tämä on hyvin luonnollista eikä siinä sinäänsä ole mitään väärää, kunhan ratsujousiampuja edelleen muistaa kuunnella hevosta, vaikka se kuvainnollisesti puhuukin hiljaisemmalla äänellä ja helposti myöntyy kaikkeen mitä ratsastaja haluaa, vaikka ratsastaja olisi kömpelö ja epäjohdonmukainen. Mutta kun hevonen huomioidaan ja sitä ratsastetaan huolellisesti, se ei niin herkästi turru ja kyllästy työhönsä. Turtuneista, sulkeutuneista hevosista olen nähnyt paljon surullisia esimerkkejä maailmalla, ja toivon ettemme Suomessa päädy yhdenkään ponin kohdalla näkemään samaa innostuksen ja ilon hiipumista.

Lopuksi yksi tärkeä asia: jos luitte tätä huolella ja avoimesti omaa tekemistänne peilaten, niin tunsitte ehkä jossain kohdassa piston sydämessänne. Niin minäkin. Fakta on, että me kaikki teemme virheitä hevosten kanssa, emmekä koskaan ole valmiita ratsastajia. En ole itse ollut todellakaan luonnonlahjakkuus ratsastajana, vaan aloittaessani ryhmäni huonoin. Yhtä monta kertaa kun olen kuvitellut osaavani ratsastaa, olen todennut etten ole vieläkään muuta kuin sipaissut pintaa. Mutta vain kokemuksen kautta voimme oppia. Vähän kuin vierasta kieltä opiskellessa: aihepiirin kirjoihin ja opetukseen tutustuminen edistää oppimista paljon, mutta vasta aito vuorovaikutus luo edellytykset kanssakäymisen oppimiselle. Onneksi hevoset ovat valtavan anteeksiantavaisia ja lisäksi opetuskäyttöön luonnostaan valikoidaan hevoset, jotka sietävät virheitä hyvin. Tärkeintä mielestäni on aito halu oppia ja työskentely sen eteen. Ihminen on kädellinen eläin, jolle on luonnollista keskittyä kovasti siihen, mitä hän tekee juuri käsillään. Siksi jokaisen ratsujousiampujan kannattaisi kehittää taitoaan ratsastaen myös muuten kuin ratsujousiammuntatreeneissä, joissa jousi aina vie osan huomioista. Ja sitten kun olemme ratsujousiampumassa, niin kaikessa yksinkertaisuudessaan ja monimutkaisuudessaan muistaa keskittyä ratsastamiseen. Kun me kaikki yhdessä yritetään parhaamme, uskalletaan kysyä kun ei osata tai tiedetä, ja ollaan avoimia oppimaan sitä mitä hevoset meille opettavat, voidaan me pitää talliemme hevoset hyvinvoivina ja onnellisina ratsujousiammuntaradalla.

(c) Timo Rantanen

Starcie na Skraju Puszczy -kilpailut ja ERASMUS Arch-Ed, Puola

(c) Sibylle Ortner

Tämän vuoden kansainvälinen kisakauteni päättyi puolalaisiin Starcie na Skraju Puszczy -kilpailuihin, jotka järjestettiin Kawalkada Horseback Archeryn toimesta. Samana viikonloppuna järjestettiin myös ERASMUS Arch-Ed -projetkin päätöstapaaminen. 

Järkevimmät lento- ja junayhteydet osuivat niin, että saavuimme matkaseurani Marjukan kanssa paikalle jo keskiviikkoiltana ERASMUS-projektin alkaessa vasta torstaina alkuiltapäivästä. Torstaiaamuna saimme mahdollisuuden osallistua unkarilaisen radan treeneihin Anna Sterzcynskan ohjauksessa. Sain ratsukseni rautiaan Buffyn, joka pitkine jalkoineen oli hyvää vaihtelua mongoliponien, islanninhevosten ja Bambin jälkeen. Isompiin askeleisiin tottuminen kesti hetken, mutta sitten pystyin kiireettä ampumaan viittä nuolta unkarilaiseen maalitauluun ja sain Annalta hyviä vinkkejä osumatarkkuuden parantamiseen.

Iltapäivän mittaan lisää ihmisiä saapui paikalle, myös Suomen edustajat Bea ja Katariina. Aloitimme Wojtek Osieckin luennolla kilpailuun valmistautumisesta. Sää oli kovin sateinen, mutta illaksi sade alkoi onneksi helpottaa ja lähdimme taas tallille tutustumaan kisaratsuihimme. Ratsut oli jaettu valmiiksi jo etukäteen ja suurin osa tunsi hevosensa entuudestaan. Minun ratsukseni oli valittu komea ruunikko ruuna nimeltä Mozart, joka saapui paikalle kahden muun hevosen kanssa. Työkseen Mozart toimi kuulemma dhjigitovka-ratsuna ja se vaikuttikin varsin rauhalliselta ja selväpäiseltä kaverilta. Selkään päästyäni totesin, että Mozart oli aivan ihana ratsastaa, mutta sen laukka oli todella iso ja sen askel suuntautui ylöspäin, tehden istunnasta ja omasta rytmityksesta haastavaa.
Perjantai alkoi vielä treeneillä, kun viimeisimmätkin kilpailijat pääsivät paikalle ja tutustuivat kisahevosiinsa. Sain Mozartille tällä kertaa ratsujousiammuntasatulan, mikä teki asennon löytämisestä vähän helpompaa, mutta en tajunnut siirtää jalustimia satulassa taaemmas, joten edelleenkään en päässyt ihan siihen istuntaan mitä olen treenannut. Sain kuitenkin enemmän tuntumaa Mozartin laukasta ampumiseen. Mozartin toinenkin ratsastaja treenasi sillä ja söimme lounasta.

Iltapäivällä aloitimme kilpailun. Ensimmäisenä ratana oli Battle Track, joka korvasi puolalaisen radan. Sateet olivat tehneet maaperästä niin mutaisen, että kiemurtelevaa rataa ei pidetty turvallisena. Niinpä suoran radan varrelle oli aseteltu erilaisia kohteita eri ampumasuuntiin ja rata loppui kaarrokseen vasemmalle. 

Erikoisradat ovat aina hauskoja ampua, eikä tämä ollut poikkeus! Ensimmäisellä kierroksella tuttu kisajännitys sai kädet hiukan veteliksi, mutta seuraavalle kierrokselle skarppasin ja se menikin jo tosi hyvin - niin hyvin, että pääsin kolmannelle sijalle!

Lauantaina kisa jatkui unkarilaisen radan merkeissä. Ratamme alkoi vähän epäonnisesti, sillä radan aloituskaarre oli niin mutainen että ratsullani meni jalat sekaisin ja muksahdimme kumoon. Laskeutuminen oli hyvin pehmeä, mutta upposin jouseni ja valmiiksi nokitetun nuolen kanssa lähes kyynärpäitä myöten mutaliejuun, kun otin laskeutumisen käsillä vastaan. No, mudat pois hameenhelmoihin ja eikun uutta yritystä! Mozartin hitaammalla vauhdilla rytmitys oli eri kuin mihin olin tottunut, mutta ilokseni sain ammunnan kuitenkin toimimaan 5 nuolen rytmillä. Hätäilin vähän, mutta sain kuitenkin kaikilla kierroksilla nuolia napsumaan pistealueille. Suorituksen jälkeen olin tyytyväinen siihen miten hyvin selvisin mukavuusalueeni ulkopuolella, mutta en osannut yhtään sen kummemmin arvioida millaisen pistesaaliin olin kerännyt. Iloiseksi yllätyksekseni pisteitä kuitenkin kertyi reilu 129, jolla niukin naukin korotin omaa ennätystäni ja sain HA5-arvoisen suorituksen. Jippii! Pidin pitkään myös tällä radalla pronssipaikkaa, mutta kisan jännittävillä loppuhetkillä eräs paikallinen ratsastaja sai kirittyä vajaalla pisteellä ohitseni. Olin kuitenkin hyvin tyytyväinen neljänteen sijaan.

Sunnuntaina kisan viimeinen rata oli korealainen rata. En saanut ihan parasta itsestäni irti, mikä näkyi siinä että nuolet kiersivät maalitaulun pienemmillä osuma-alueilla etenkin alkuun. Kuitenkin koko radalla ammuin vain yhden nuolen ohi ja loppurataa kohden osumatarkkuutenikin lähti paremmaksi. Lopputuloksena oli 104,195 pistettä ja HA5-tason tulos. Sijoituksena oli tälläkin radalla 4 / 24, joka oli myös sijoitukseni kokonaiskilpailussa. Kaikkiaan siis oikein hyvä lopetus kisakaudelle!

Kisasta jatkoimme suoraan puolalaisen opettajan Wojtek Osieckin matkassa hänen hevostilalleen viikon intensiiviselle treenileirille, jolla pääsimme terästämään istuntaamme ja ampumistamme. Wojtekilla oli paljon kivoja harjoituksia ja sopivasti uusia näkökulmia mietittäväksi. Wojtekilla vietetyn viikon ajan tein mahdollisimman tarkasti kaiken juuri hänen oppiensa mukaisesti, jonka jälkeen annoin ampumisen jäädä hetkeksi aikaa muhimaan pienen tauon merkeissä. Sitten taas uusia oppeja vanhaan yhdistellen eteenpäin!

Spirit Khiimori Horseback Archery Tournament, Mongolia

Vuoden odotetuin kisareissu Mongoliaan koitti syyskuun alussa! Suomea edustamaan lähtivät Anni Jauhiainen, Maria Jussila ja minä. Kun ammuin hevosen selästä ensimmäisiä kertoja neljä vuotta sitten, enkä vielä tiennyt että ratsujousiammunta on ihan oikea laji, haaveilin olevani Mongoliassa. Siitä lähtien on itänyt haave päästä ratsujousiampumaan juuri Mongoliaan, ja nyt vihdoin oli täydellinen tilaisuus!

Kisa oli aivan huikean hienosti  ja valtavan suurella sydämellä järjestelty. Majoituimme Chinggis Khan Khuree -nimisessä jurttakylässä, joka oli kiva välimuoto mongoleille tyypillistä jurttaelämää kuitenkin sopivilla mukavuuksilla: jurttaan tuli sähköä niin että sai valot päälle ja kännykän ladattua, kaminalla tilan sai lämmitettyä niin halutessaan ja erillisessä rakennuksessa oli vesivessat ja suihkut. Pienemmät 2-5 hengen jurtat muodostivat ympyrän isompien ravintolajurttien ympärille. Yksityiskohtia täynnä oleva kauneus sisustuksessa ihastutti jokaisessa rakennuksessa. Sijainti vuorten välissä olevassa kauniissa laaksossa, kuitenkin aivan lentokentän ja Ulaanbaatarin läheisyydessä oli kansainväliselle kisalle kertakaikkiaan ihanteellinen.

Saavuimme paikalle muutamaa päivää ennen kisan alkua, jotta ehdimme tottua aikaeroon ja paikalliseen elämään. Kävimme kiipeämässä viereiselle vuorelle ihailemaan maisemia ja tutustuimme paikalliseen elämään ympäri leiriä kävellessämme ja mongoliystävämme Erdenen mukana toisella ratsujousiammuntatallilla vieraillessamme. Mongoliassa hevosia on vapaana kaikkialla, samaan tapaan kuin Lapissa poroja. Pienet, vahvat hevoset ihastuttivat suuresti. Tapa pitää hevosia on varsin kaukana eurooppalaisesta niin hyvässä kuin pahassakin, ja olin varautunut ratsastamaan villejä ja vaikeita hevosia. Pääsimme kuitenkin yllättäen ratsastamaan ja heti ensimmäinen kokemus oli iloinen yllätys: hevoset olivat tosi herkkiä ja kuuliaisia, vastasivat nätisti kevyisiin painoapuihin ja niitä oli kaikin puolin ihana ratsastaa!

Seuraavana päivänä tutustuimme Ulaanbaatarin kaupunkielämään ja hienoihin nähtävyyksiin. Kisan järjestäjät todella pitivät huolta, että saimme mahdollisuuden tutustua Mongolian kulttuuriin ja historiaan.

Kolmantena päivänä oli vuorossa hevosten kokeilu. Tässä kilpailussa hevosvalinta tapahtui arpomalla. Saimme ensin aamupäivällä kokeilla jokainen yhtä hevosta, jotta saimme yleisesti käsityksen siitä, millaisia hevoset olivat ratsastaa. Menin pienellä voikolla ponilla, joka oli radalla tosi hidas. Toivoin kovasti, ettei ratsukseni osuisi ihan näin hidasta tapausta, vaikka kaikki hevoset sai kyllä kannustettua reippaampaankin vauhtiin. Iltapäivällä meille tuotiin hevosten joukosta kaikkein parhaimmiksi valitut yksilöt, joiden suitsiin oli kiinnitetty numerolaput. Sitten saimme jokainen vuorollamme nostaa hatusta numeron, jonka perusteella ratsumme määräytyi. Nostin numeron 18, joka osoittautui vanhaksi kermanväriseksi ruunaksi, jolla oli pitkä harja. Hevosilla ei ollut nimiä, vaan niitä kutsuttiin niiden värin perusteella. 

Mongoliassa hevosia riittää, ja nytkin 58 kisaajasta lähes kaikki saivat kokonaan oman hevosen. Nousimme selkään ja saimme tutustua ratsuihimme vuorenrinteillä ratsastaen ja sitten radalla laukaten. Kilpailijat saivat vaihtaa hevosia keskenään ja jos tuntui että oli joutunut liian vaativan tai nopean hevosen pariksi, sai kisajärjestäjiltä pyytää mahdollisuutta vaihtaa ratsua. Keltainen ratsuni osoittautui tosi kivaksi ja luotettavaksi kaveriksi - ei maailman nopein, mutta eteenpäin pyrkivä ja herkkä ratsastaa. Pääsimme myös ampumaan pari kierrosta radalla.

Yllätyksekseni iso osa paikallisista ratsujousiampujista tunnisti minut saman tien ja moni kertoi seuraavansa urheilijaprofiiliani ja Louhi Archeryn sivua Facebookissa. Perinteiseen mongolialaiseen tyylisuuntaan erikoistuneen ratsujousiammuntayhdistys Namnaan johtohahmo kertoi tykkäävänsä tekniikastani ja pyysi minua pitämään lyhyen oppitunnin Namnaan jäsenille. Viimeisen 300 vuoden aikana mongolian perinteinen jousiammuntatyyli on käytännössä kuollut ja ratsujousiammunta kokee nyt uudelleenheräämistä. Historiassa mongolit ja persialaiset ovat sotineet keskenään ja Persia on ollut mongolivallan alla, joten tietotaitoni perinteisestä persialaisesta ratsujousiammunnasta olivat Namnaan jäsenille arvokkaita, ovathan tyylit hyvin lähellä toisiaan. Lisäksi heitä kiinnosti perinteisen tyylin sovittaminen nykyaikaisen kilparatsujousiammunnan tarpeisiin. Minulle oli totta kai valtava kunnia auttaa ja jakaa kaikki keräämäni tieto parhaani mukaan. Toivon todella että mongolit valloittavat jälleen maailman ratsujousiampumalla, tällä kertaa kilpakentillä!

Mongoliassa aikataulujen noudattaminen ei ollut kovin tarkkaa, joten vaikka kisan oli alunperin tarkoitus kestää perjantaista sunnuntaille, päätyikin se alkamaan vasta lauantaina. Syynä lienee upea hääjuhla, joka järjestettiin jurttakylässä perjantaina. Pääsimme seuraamaan juhlan kulkua ja hienoja tanssi-, laulu-, paini- ja ratsastusesityksiä. Mongolit pelasivat myös perinteistä pitkän matkan jousiammuntapeliä, jota oli hauska seurata. Lisäksi saimme tutustua kisaratsuihimme maastoretkellä, jolla kiipesimme valloittamaan läheisen kukkulan ja sen jälkeen laukkasimme villisti laakson halki. Lämmin ratsastus ja viileä tuuli olivat kuitenkin petollinen yhdistelmä, joka ehti aiheuttaa vilustumisen. Kun vielä illalla alkoi sataa ja unohdimme jurttamme avaimen jo suljetun ravintolajurtan sisään, päätyen ravaamaan sateessa ympäriinsä puolisen tuntia, oli alkava flunssa valmis.

Ensimmäinen kisa-aamu valkeni aikaisempia päiviä viileämpänä. Maria ja minä olimme molemmat kehittäneet kurkkukivun yön aikana ja totesimme harmissamme, ettei meillä tainnut olla mitään mahdollisuutta saada kurkkupastilleja. Tee ja burana helpottivat kurkkukipua ja kurjaa oloa, joten olimme taas valmiit päivän koitoksiin!

Ensimmäisenä ratana kilpailtiin European Track, jolla oli neljä Fita-maalitaulua: front, back, front ja back. Aikapisteitä sai vain 0,5 / sekunti, joten vauhdista ei ollut niin paljon iloa kuin tavallisesti. Anni ja Maria kisasivat ekassa ryhmässä, jonka jälkeen minulla oli aikaa valmistautua omaan suoritukseeni ennen omaa kolmosryhmääni. Lämmittelylaukkoja ampumatta oli yksi ja kisakierroksia kaksi. SM-kisojen valtavien kisajännitysongelmien jälkeen suurin tavoitteeni oli se, että saisin rentouduttua radalla ja nautittua kisaamisesta. Olin saanut Annilta siihen hyviä vinkkejä ja nyt mahtavat Anni ja Maria tsemppasivat minua niin, että radalle oli tosi kiva lähteä. Annin vinkin mukaisesti en keskittynytkään tekniikassa mihinkään muuhun kuin hetken pitoon, mutta muuten annoin mielen olla vapaasti - ja vau, ekaa kertaa pitkään aikaan pääsin radalla lähelle flow-tilaa, keho suoritti nokitukset ja ampumiset lähes selkärangasta ja ehdin vain seurata sen verran, että osumat tulivat hyville pisteille. Vauhti oli juuri sopiva että ampumiseni rytmittyi hyvin ja ehdin rauhassa ampua jokaista kohdetta. Radasta jäi tosi hyvä fiilis!

Ensimmäisen radan jälkeen vuorossa oli avajaisseremonia, johon kuului lippukulkue. Vaikka olen kisannut paljon, en ole koskaan aiemmin päässyt kantamaan Suomen lippua hevosen selässä! Tämä kokemus oli kyllä senkin odottamisen arvoinen, sillä lippukulkueemme oli superhauska: teimme pitkän kulkueen vuorenrinteitä pitkin, kaarsimme takaisin yleisön luokse ja teimme vauhdikkaat laukkaspurtit. Toistimme tämän vielä kerran ja asettauduimme sitten riviin tervehtimään yleisöä. Avajaisseremoniaan kuului myös laulu- ja ratsastusesityksiä, jotka olivat samantyyppisiä kuin edellisen päivän häissä näkemämme.
Päivän mittaa oloni muuttui flunssaisemmaksi ja kurjemmaksi. Iltapäivällä kilpailtiin kuitenkin Asian Style, joka oli kuin korealainen Serial Shot mutta taulujen välimatka toisiinsa oli 25 metriä 30 m sijaan. Tälle radalle en saanut mielentilaani ihan niin hyväksi ja kehokin tuntui sen verran löysältä etten päässyt täyteen terääni. Kuitenkin kokonaisuudessa kisapäivästä jäi hyvä mieli ja olin radalla paljon rennompi kuin pitkään aikaan.

Kurkkukipu sen sijaan yltyi niin kurjan kovaksi etten saanut nukuttuakaan kunnolla ja olisin voinut vaihtaa omaisuuden muutamaan puuduttavaan kurkkupastilliin. Sunnuntaiaamu oli vielä lauantaitakin viileämpi ja pukeuduin kasaan lämpimiä vaatteita, join teetä ja piileskelin ison villaviltin alla omien kisavuorojeni ulkopuolella.

Ensimmäisenä kisaratana kilpailtiin unkarilainen rata, joka päätettiin valita alun perin suunnitellun Charge and Retreat -avoimen alueen radan sijaiseksi turvallisuussyistä. Tällä unkarilaisella ei saanut aloittaa valmiiksi nokitettuna ja maalitauluina oli Fita-taulut, joissa pisteitä sai yhdestä viiteen. Aikabonuksia sai normaalisti 1 piste / sekunti, kunhan sai ammuttua vähintään kolme nuolta ja osuttua yhdellä. Aikaraja tosin oli tiukempi kuin yleensä, muistaakseni 15 sekuntia. Kisakierroksia oli kolme ja lämmittelykierroksia ei ollenkaan.

Hevoseni oli juuri sopivan vauhtinen kolmen nuolen ampumiseen. Ensimmäisellä ja kolmannella kierroksella osuin frontit, jokaisella kierroksella osuin keskitauluun ja jokaisella kierroksella olin liian malttamaton backshottien suhteen, joten ammuin ne hiukan taulun yli. Suoritus oli siis tasaisesti omaa tasoani, ei sen alle mutta ei ylikään. Ärsyttävästi tosin viimeisellä kierroksella osumani keskitauluun tuli juuri sellaiseen kohtaan, että nuoli pomppasi pois, jolloin siitä ei tietenkään saanut pisteitä. Harmillista, etenkin kun osuma tuli juuri täysille pisteille, mutta tämmöiselle ei voi mitään ja onneksi osuma ensimmäisessä taulussa varmisti minulle aikapisteet.

Toisena kisaratana kilpailtiin Mongolian Ball Hunting Game, jossa radan varrella oli 25 metrin välein toisistaan n. 30 cm halkaisijaltaan olevia palloja. Ensimmäinen pallo oli 6 metrin päässä radan reunasta ja seuraavat aina puoli metriä kauempana. Palloon osumisesta sai 5 pistettä, kunhan nuoli jäi siihen kiinni, ja aikabonukset kerätäkseen täytyi osua vähintään kolmeen palloon.

Olin jo melko nuupahtanut, mutta tsemppinä radalle sovimme että jokaisesta hyvällä tekniikalla ja hyvällä pidolla ammutusta nuolesta ansaitsisin suklaapalan. Kahdella kisakiekalla oli mahdollisuus tienata 10 suklaapalaa! En patistanut ratsuani ollenkaan nyt kun ajasta sai taas vain 0,5 pistettä / sekunti, ja keskityin pitoon ennen laukaisua. Ensimmäinen nuoli napsahti riemukkaasti palloon, toinen napsahti palloon, kolmas napsahti palloon! Häkellyin niin, että kaksi viimeistä sähelsin ja ammuin ohi, mutta olo oli silti valtavan riemukas. Toiselle kierrokselle en saanut itseäni keskittymään ihan yhtä hyvin, mutta sain silti osumat toiseen ja viimeiseen palloon. Olo oli tosi tyytyväinen ja vein hevoseni takaisin tallialueelle ja riisuin siltä satulan. Kisapäivien ajan hevoset seisoivat sidottuna kiinni pyykkinaruksi kutsumassamme telineessä, sillä toinen vaihtoehto oli päästää ne vapaaksi vuorenrinteille laiduntamaan, jolloin ne saattoivat poistua varsin kauas kisa-alueesta.

Jäimme seuraamaan kisan viimeisiä suorituksia, joiden jälkeen meille todettiin yllättäen että tarvitsisimme ratsumme. Mongolit karauttivat hakemaan minulle ratsuni ja hyppäsin sen varsin luiseen selkään ilman satulaa. Otimme jälleen liput kannettaviksi ja pidimme loppuseremonian sekä otimme paljon yhteiskuvia. Sitten veimme hevosemme sivuun ja alkoi palkintojenjako.

Olin saanut vihjailua siitä että European Style oli mennyt osaltani hyvin ja että ainakin jossain kohtaa olin ensimmäisellä sijalla, mutta en uskaltanut liian kovasti riemuita huhupuheiden perusteella. Niin kuitenkin oli, että minut kutsuttiin jalustalle hakemaan ensimmäinen kansainvälinen kultamitalini! Iloiset yllätykset jatkuivat, kun sain vielä pronssia Mongolian Ball Hunting Gamessa! Kisa oli kovatasoinen ja haastavan erilainen verrattuna Euroopan kisoihin. Arvotut hevoset antoivat vielä erityishaasteen kisaan. Mongolit pärjäsivät kilpailussa ylivoimaisesti, muunmaalaisista mitalisijoille kipusi lisäkseni vain Christoph Némethy unkarilaisella radalla. Kokonaiskilpailun voitti legendaarinen Erdene, joka juuri ennen tätä kisaa voitti Etelä-Koreassa MM-kultaa!

Palkintojenjaon jälkeen tuuperruin vähäksi aikaa totaalisesti sänkyyni ja lepäsin illallisen yli. Anni ja Maria houkuttelivat minut kuitenkin paikalle kisan loppujuhliin, jotka todella olivat näkemisen arvoiset. Ohjelmassa oli ruokaa, lauluesityksiä, tanssia ja puhetta. Ratsujousiammuntayhdistys Namnaa palkitsi minut kauniilla 1200-luvun tyylin kaftaanilla, kertoen minun symboloivan ratsujousiammunnassa menestyviä naisia sekä myös kiittääkseen minua siitä, että kaksi heidän jäsentään pääsi mitalisijoille vaihdettuaan opettamaani nokitustekniikkaan ennen kilpailua. Sanomattakin selvää, että olin valtavan otettu tästä kunnianosoituksesta.

Loppujuhlien ehkä hauskin osuus kuitenkin oli, kun siirryimme ravintolajurtan ulkopuolelle sytytetyn kokon ympärille tanssimaan mongolialaisia perinnetansseja The Hun, Ethnic Zorigoon ja muiden sopivien mongolibilebändien tahdissa. Mongolit opettivat tanssiliikkeitä innoissaan ja tanssin niin kauan että oli yksinkertaisesti pakko antautua väsymykselle ja painua nukkumaan.

Seuraavana päivänä ajoimme koko kisaporukalla Chinggis Khanin patsaalle ja siitä Erdenen perheen luokse maaseudulle. En tiedä mikä oli vaikuttavin ja hulppein näky, Erdenen koti, hänen palkintokaappinsa vai meille tarjoiltu upea lounas. Iso lauma hevosia oli kerätty vuorilta pihalla olevaan aitaukseen, jotta KhanMongol-yhdistyksen jäsenet pystyivät esittelemään meille, miten villihevonen pyydystettiin, suitsittiin ja saatiin ratsuksi noin kymmenessä minuutissa. Hommaan ei käytetty lainkaan satulaa, joten nuorien miesten tasapainoa ja kykyä pysyä kyydissä hurjassa rodeossa saattoi vain hämmästellä. Minulle ja venäläiselle tytölle Erdene tyrkkäsi hiukan pitemmälle koulutetut ponit ja saimme käydä ratsastamassa kukkuloiden ympäri maisemia ihaillen. Sen jälkeen söimme vielä vähän lisää ja palasimme sitten takaisin jurttakyläämme. 

Viikko Mongoliassa oli hurahtanut nopeasti ja suurin osa kansainvälisistä kisaajista suunnisti kotimatkoille. Annin kanssa olimme kuitenkin päättäneet jäädä Mongoliaan vielä hiukan pidemmäksi aikaa seikkailemaan, viettäen tässä kauniissa maassa yhteensä vähän vajaa 3 viikkoa!

Suurkiitos sponsorini Sherwood Shop sekä upea tiimini Louhi Archery, sekä kaikki ystävät ja rakkaat tuesta!

Cup of the St. George Victorious, Venäjä

Tänä vuonna Venäjällä järjestettiin ensimmäistä kertaa kansainvälinen ratsujousiammuntakilpailu, Cup of the St. George Victorious. Kutsukilpailuun Suomea edustamaan kutsuttiin minut ja Anni Jauhiainen, ja otimme tietenkin haasteen vastaan! Ennakko-odotuksia kilpailujen kulusta tai kisapaikasta ei ollut juurikaan etukäteen, kun kaikki oli niin uutta. Kilpailtavat radat olisivat korealainen, unkarilainen, qabaq sekä kasakkarata, josta saimme ohjevideon: radalla ammuttaisiin toiseen suuntaan mennessä jousella ja palatessa leikattaisiin vesipulloja miekalla sekä poimittaisiin pieni rengas miekan terään. Anni oli ennen kilpailuja käymässä luonani, joten valmistauduimme parhaamme mukaan kaikkeen mahdolliseen kun emme täysin tienneet millaisilla sääntöseteillä tai millaisina versioina radat kilpailtaisiin.

Lentomatka Moskovaan oli ihanan lyhyt ja helppo. Lentokentällä meidät vastaanotti yksi kisajärjestäjistä, joka puhui lähinnä venäjää mutta kommunikoi kyllä selkeästi elekielellä. Lastauduimme muutamien muiden kisaajien kanssa hiukan rämäiseen minibussiin ja aloitimme matkan kohti kisapaikkaa, joiden sijainnista meillä ei ollut aavistustakaan. Navigaattorin ruudulta päättelimme että matka kestäisi 2,5 tuntia, mutta todellisuudessa Moskovan ruuhkien takia matka venyikin lähes viiden tunnin mittaiseksi. Nukahtelimme kaikki vuorotellen penkeillemme, kunnes saavuimme suloiselle pienelle hotellille, jossa kilpailun pääjärjestäjä Sergei otti meidät leveä hymy huulillaan vastaan. Kilpailijat majoittuivat kolmessa eri hotellissa, jotka sijaitsivat lähellä toisiaan. Annia ja minua hiukan nauratti meille varattu söpö pieni huone söpöllä pienellä parisängyllä, mutta telttamajoitukseen tottuneena olot olivat tosi hienot.

Kun olimme jättäneet matkatavaramme, jatkoimme toisen hotellin alakerrassa olevaan ravintolaan illalliselle, tapaamaan lisää paikalle saapuneita kilpailijoita ja melko aikaisin nukkumaan.

Aamulla keräännyimme jälleen minibusseihin, jotka kuljettivat meidät noin 15 minuutin matkan Serpuhovin läpi kauniille metsätielle, jonka päädystä paljastui jonkinlainen lomakeskus: mökkejä, kiipeilypuisto, pieni eläintarha, hevostallit, jousiammuntahalli jne. Kilpailualue Pegasus Equestrian Club oli jotenkin todella viehättävä: ruokailut ja ajanvietto tapahtuivat kasakkaleirissä nuotiotulen ympärillä tai katoksen alla pitkien puupöytien äärellä. Vieressä alkoivat hienot, siistit hevostallit ja jousiammuntahalli, jossa treenattiin selvästi myös trick ridingia ja veitsenheittoa. Ratsujousiammuntarata oli alueen laidalla isolla heinäpellolla.

Kasakkarouvat keittivät meille nuotiotulilla ison padallisen riisipuuroa ja istuimme syömään aamiaista ja kuuntelemaan infoa päivän kulusta sekä kilpailtavista radoista. Saimme tutustua alueeseen, ampua hallissa ja syödä lounasta, jonka jälkeen lähdimme kokeilemaan hevosia. Järjestäjät olivat jakaneet hevoset kisaajille jo etukäteen, joten valinta oli sikäli helppo: totesimme vain, että olimme saaneet Annin kanssa hevosen nimeltä Baffi. Hyvää enteili se, että Baffi oli Sergein oma kisahevonen ja sai kehuja paikallisilta, joskin sen nopeudeksi kuvailtiin ympäripyöreästi "noin 6-12 sekuntia 90 metrillä". Baffin ensimmäinen ratsastaja oli ystävällinen venäläinen mies, joten tutustuimme hiukan kärttyiseen valkoiseen tammaan harjatessamme sitä karsinassa ja saimme sitten nähdä sen tutun ratsastajan alla.

Rata oli pohjaltaan hyvä, mutta sikäli sijoitukseltaan hassu että se kulki alamäkeen ja oli hiukan töyssyinen. Järjestäjät olivat todenneet kisasääntöjä läpikäydessä, että aikamiinuksia olisi mahdoton saada sillä kaikki hevoset olisivat nopeita. Toivoimme Annin kanssa ettemme saisi ihan kaikista nopeinta hevosta, sillä kummallakaan ei ollut nyt alla rutiinia alle 7 sekunnin hevosilla ampumiseen. Baffi vaikuttikin alkuun todella ihanteelliselta, mutta alkoi kierrosten myötä kiihdyttää tahtiaan. Toisaalta radan ulkopuolella se oli tosi leppoisa, etenkin verrattuna moniin muihin ratsuihin jotka tanssahtelivat ympäriinsä. Itse kisapäivinä hevoset olivat kyllä huomattavasti rauhallisempia, mutta hevoskokeilupäivä oli melko härdelli.

Anni oli Baffin toinen ratsastaja ja tykkäsi ratsustamme. Radan sai kokeilla laukata, ampua kerran laukasta ja sitten kokeilla kerran kasakkarataa. Kasakkaradalla tammamme kuitenkin yllätti, sillä kun rata tultiin toiseen suuntaan laukassa, tekikin se heti radan lopussa äkkistopin ja nopean käännöksen oikealle. Anni, toisessa kädessään jousi, toisessa kädessään terävä miekka, ei juuri saanut mahdollisuuksia pysyä mukana kyydissä. Anni kuitenkin laskeutui hyvin ja mitään ei käynyt, joten hän kokeili rataa uudestaan. Tamman liike oli kuitenkin todella repäisevä, ja Anni laskeutui jälleen, nyt tosin hienosti suoraan jaloilleen pitäen samalla ohjista kiinni. Sanomattakin selvää, että tässä kohtaa oma epävarmuuteni alkoi olla huipussaan: Anni ei todellakaan helposti tipahda, joten epäilin suuresti omia mahdollisuuksiani pysyä selässä.

Säädin jalustimet tosi paljon pitemmiksi, jotta niihin olisi helpompi tukeutua radan lopussa vaikka sitten ampuessa asentoa ei saisikaan niin tasaiseksi. Itse radalla Baffi oli nopea ja tasainen, mutta hidasti radan päädyssä melko töksähtäen. Keskityin lähinnä hakemaan hyvää asentoa pitemmillä jalustimilla, ja sitten olikin jo aika mennä läpi kasakkarata. Vaikka periaatteessa hevosen selästä miekan käyttäminen on tuttua, oli terävä shashka minulle täysin uusi tuttavuus. Ehdin osua jousella 2 / 3 pienistä kohteista ja sain Baffin käännettyä takaisin radalle, mutta tulimme niin kovaa vauhtia etten ehtinyt saada miekkaa esiin ensimmäiseen leikattavaan kohteeseen. Kahteen muuhun osuin, mutta poimittavaa rengasta en saanut matkaan. Yritin valmistautua huolella pysähdykseen, mutta silti liike tuli niin repäisevänä että heilahdin satulassa eteenpäin, miekka lensi kädestä ja löin pääni ilmeisesti satulaan, pysyen juuri ja juuri kyydissä. Niin että sellainen kisa sitten tulossa.

Venäläiset tallitytöt hakivat Baffin meiltä talliin hoidettavaksi ja jäimme seuraamaan vielä viimeisiä kokeilijoita ja syömään illallista. Olo ei ollut mitenkään päin varma, mutta tilanteeseen oli vain sopeuduttava ja tiputettava omat tulostavoitteet pois. Herkullinen nuotioruoka ja ihana illanvietto kasakkahäineen kaikkineen onneksi auttoi pyyhkimään huolet pois ja nauttimaan hetkestä!


Lauantaiaamu alkoi kilpailun avajaisilla ja lippukulkueella, jossa maan toinen edustaja ratsasti ja toinen kulki maasta käsin vierellä. Kulkueen jälkeen ensimmäinen ryhmä aloitti kilpailun korealaisella radalla, jolla kilpailtiin kaksi kierrosta Double Shottia ja kaksi kierrosta Angled Triple Shottia IHAA:n säännöillä. Olin Baffin kolmas ratsastaja ja toiseksi viimeisessä ryhmässä, joten minulla oli hyvin aikaa seurata muiden suorituksia. Nyt Baffi käyttäytyi erinomaisesti ja tunnelma ylipäätään oli leppoisampi. Ennen omaa vuoroani ehdin jonkin aikaa ratsastaa Baffia maneesissa ja se osoittautui todella herkäksi ja kivaksi ratsastaa. Sain siihen paljon paremman kontaktin kuin edellisenä päivänä, joten olin tosi tyytyväinen. Nyt Baffin aikakaan ei ollut liian nopea, joten täytyisi vain tehdä hyvin se mitä olen harjoitellut. 

Onnistuin kuitenkin valmistelemaan itseni tosi tyhmään mielentilaan, ja lähdin ensimmäiselle kisaradalle ilman jännitystä ja jotenkin tympääntyneenä, mikä näkyikin heti suorituksessa: niin itsestään selvä asia kuin nokittaminen ei toiminut ollenkaan, en saanut ensimmäistä taulua ammuttua, hätäilin turhaan ja ammuin toisesta taulustakin vain yhden pisteen. Jälkikäteen nauroin kuollakseni tästä pätkästä otettua videota, mutta tilanne tietenkin harmitti sillä hetkellä. Sain tsempattua seuraavalle radalle, ampuen kuitenkin jälleen yhtä surkeasti: ensimmäinen nuoli ohi, toinen yhdelle pisteelle. Yritin keskittyä vain hyvään tekniikkaan, mutta tässä kohtaa olin jo niin huonolla tuulella että sössin ensimmäisen Triple Shottinikin ampuen vain yhden nuolen pisteille, jolloin menetin taulubonusten lisäksi aikapisteetkin. Viimeiselle kierrokselle sentään sain tsempattua niin että osuin jokaiseen tauluun, mutta tulos jäi silti laihaksi ja sijoitukseksi 19 / 32.

Ratojen välissä syötiin lounas ja iltapäivällä kilpailtiin kasakkaradalla. Suorituksia oli tosi kivaa seurata ja olin tästä radasta aika innoissani, sillä olen kaivannut miekan käyttöä. Shashkalla leikkauslinjat ovat ihan eri kuin historiallisessa ratsastuksessa, ja pisteet saa vain jos vedellä täytetyn pullon saa leikattua kokonaan kahteen osaan, joten terälinjan on oltava täysin suora liikkeen läpi. Parhaat pisteet saa, jos pullon alaosa pysyy telineellä. En ole käsitellyt juurikaan teroitettuja miekkoja, mutta paikalliset opettivat innoissaan muutamia kikkoja kun kokeilimme miekkojen käsittelyä maasta käsin.

Omaan vuorooni mennessä oli selvinnyt, että Baffi käyttäytyi tänään superkuuliaisesti ja oli nyt myös hidastanut vauhtiaan aamupäivästä. Rataan kuului yksi harjoituskierros ja kaksi kisakierrosta. Ensimmäisellä kierroksella osuin kahteen maaliin jousella ja jokaiseen pulloon, mutta en saanut rengasta mukaani. Pulloistakaan en tiennyt sainko niitä leikattua, mutta joka tapauksessa minulla oli tosi hauskaa. Seuraavalla kierroksella intoilin miekkaosuuteen pääsemisestä niin paljon etten malttanut ampua kunnolla, joten sain vain yhden osuman maalitauluihin. Osuin kuitenkin taas jokaiseen pulloon ja nappasin vielä pienen renkaankin miekkani terään! Tunnelma oli riemukas, kunnes saimme tulokset ja tylsä totuus paljastui: emme Annin kanssa kumpikaan saaneet yhtään pulloa kokonaan halki, joten pistesaalimme koostuivat vain jousiammuntatauluista ja renkaan poimimisesta. Sijoitukseni jäi taas matalaksi, 27 / 32. Ihana ruoka ja kasakkapiirileikit piristivät illalla taas mieltä.
 
Sunnuntaiaamuna vuorossa oli neljä laukkaa unkarilaisella 90 m radalla. Tällä kertaa päätin keskittyä radoista nauttimiseen ja tekniikkaan. Ensimmäisessä onnistuin, jälkimmäisessä vain osittain, sillä edelleen laukaisussa vetokäteni lähti liikaa alaspäin. Ammuin kuitenkin jo huomattavasti paremmin kuin edellisenä päivänä: kolmella ensimmäisellä kierroksella ammuin sekä front- että sideshotit pisteille. Viimeisellä kierroksella keskittyminen kuitenkin herpaantui juuri kriittisesti, ammuin ensimmäisen ohi, hätäännyin aivan turhaan ja tein tyhmän virheen ampuen keskitaulun oikealta ohi. Backshot jäi myös hätäiseksi yritykseksi, ja tämän nollakiekan romauttamat pisteeni jättivät minut sijalle 17 / 32.

Lounaan jälkeen kilpailtiin vielä viimeinen rata, kahden taulun qabaq. Ensimmäinen kohde oli tavallinen ylös päin ammuttava qabaq ja toinen sivulle ammuttava metallilevy. Baffin satulassa oli todella korkea etukaari, joten kovin alas kumartuminen oli vaikeaa, mutta kokeilin maneesissa miten hyvin pääsisin taipumaan ja muistuttelin qabaqin ampumista mieleeni. Qabaq onkin siitä haastava kun sitä pääsee treenaamaan niin harvoin, ja nytkin yhdellä harjoituskierroksella ja kahdella kisakierroksella ehti juuri vasta saada tuntumaa ja nuolen lentämään läheltä, mutta osumat jäivät kuitenkin saamatta. Sivulle ammuttavaan metallilevyyn sain kuitenkin 4 pisteen osumat molemmilta kierroksilta, vaikkei pelkkä osuma siihen tuonutkaan aikapisteitä. Rata oli sen verran haastava, että näilläkin pisteillä olisin päässyt jo 8. sijalle, mutta jostain syystä toiselta kierrokseltani osuma oli merkkaamatta tuloksissa, jolloin sijoitukseni niiden mukaan oli 25 / 32. Harmillisen virheen olisi varmaan saanut korjattua jos asiaa olisi lähtenyt selvittämään, sillä meillä oli molemmat kierrokseni videolla, mutta merkitys oli sen verran pieni että päätin jättää asian sikseen. Yleisesti järjestelyt olivat mielettömän upeat ja järjestäjät olivat tehneet upeaa työtä, joten pienet ja suht merkityksettömät virheet annettakoon anteeksi.

Kilpailun loputtua vuorossa oli palkintojenjako, jossa kaikki osallistujat saivat diplomit ja tavarapalkinnot. Jokaisen radan sekä kokonaiskilpailun viisi parasta palkittiin kerrassaan hulppeilla palkinnoilla: jousilla, shashkoilla, kauniilla veitsillä ja pääpalkintona satulalla. Oma sijoitukseni kokonaistuloksissa oli 19 / 32. Ilta jatkui riemukkaalla illanvietolla kasakkaleirissä nuotiolla laulaen ja herkullista illallista nauttien.

Maanantaiaamuna heräsimme jälleen aikaisin, sillä vuorossa oli tutustuminen Moskovaan. Erityisen huikeaa oli se, että pääsimme sisälle Kremliniin paikkoihin joihin turistit eivät yleensä pääse. Huikeissa keisarinnan kamareissa ja kullatuissa saleissa oli tiukat säännöt, joita tuli noudatettua automaattisestikin: sisälle mentiin turvatarkastuksen kautta, mihinkään ei saanut koskea, valokuvata sai vain luvan saatuaan ja edes lattioille ei saanut astua, vaan liikkuminen tapahtui mattoja pitkin. Huikaisevat salit jättivät pään pyörryksiin. Jatkoimme vielä Red Squarelle ja sitten lounaalle. Päivän mittaan kilpailijat siirtyivät kukin vuorollaan kohti lentokenttää. Meidän lentomme oli vasta seuraavana aamuna, mutta olimme päättäneet että helpointa olisi nukkua yö lentokentällä. Osa kilpailijoista jäi Venäjälle osallistuakseen vielä seuraavana viikonloppuna kilpailtaviin World Dzhigitovka Championships -kilpailuihin, ja heidän hotellinsa oli myös meille järkevin paikka jäädä viettämään iltaa. Illasta poikikin pieni dzhigitovka-kärpäsen puraisu...!

Myöhemmin illalla siirryimme vielä lentokentälle Annin ja englantia puhumattoman mongolipojan kanssa. Nukuimme yön matkalaukkukasassa, aamulla autoimme mongolin omalle lennolleen ja lähdimme itse takaisin koti-Suomea. Kilpailun jäljiltä pää jäi pyörälle miettimään koettuja asioita. Kirpakoita pettymyksiä, mutta huikeaa yhdessäoloa, upeaa kulttuuria ja uusia tuulia! Kiitos Annille parhaasta mahdollisesta kisaseurasta ja SherwoodShopille parhaasta mahdollisesta tukemisesta ja sponsoroinnista!

Tiistai-iltana päätimme vielä koetella dzhigitovka-kärpäsen puremaa. Anni on ollut ulkomailla opiskelemassa trick ridingia ja opetti minullekin vähän perusteita, mistä poiki idea harjoitella temppua johon saisimme jousiammunnan yhdistettyä. Olimme treenailleet tätä varten jo ennen matkaa, mutta nyt pääsimme toteuttamaan suunnitelmamme laukassa Hertsby Stallgårdin luottoheppa Richardin kanssa. Pää alaspäin laukassa roikkuminen toi sellaisen fiiliksen jota on vaikea sanoin kuvailla - eli tätä on pakko päästä tekemään lisää!