HUNOCHA 2018 & Euroopan GP, Unkari

Unkarissa käytyjen IHAA:n avoimien MM-kisojen jälkeen ehdin oleilla Suomessa vain muutaman viikon ennen uutta reissua kohti Budapestia ja Unkarin avoimia mestaruuskisoja eli HUNOCHA:a. Tänä vuonna HUNOCHA oli myös IHAA:n Euroopan GP-sarjan toinen osakilpailu ja edustin osana Suomen maajoukkuetta. Kisojen väliin jäävien viikkojen aikana ehdin levätä pois flunssani sekä treenata niin paljon kuin suinkin vain pystyin. Juuri ennen reissuun lähtöä kilpailimme Etelä-Suomen Ratsujousiampujat Ry:n seuramestaruuksista ja saimme Bambi-ratsuni kanssa korealaiselta radalta kultaa, unkarilaiselta radalta pronssia ja kokonaiskisasta kultaa. Jee! Kisamenestys teki hyvää kärsineelle itseluottamukselleni, sillä vaikka kuinka järjellä osasin ymmärtää että Unkarin kisoissa flunssa vaikutti paljon suorituksiini, niin silti heti radalle mennessä meinasi alkaa ahdistaa ja tuntua että en voi osata kun viimeksikin meni niin huonosti. Joskus olen kuullut sanottavan että ratsujousiammunnassa tarvitaan 30 % fyysisiä taitoja ja 70 % henkisiä taitoja, mikä kyllä ainakin omalla kohdallani tuntuu pätevän. Jos radalle lähtee sopivan itsevarmana mutta valppaana, suorittaa keskittyneesti ja rauhallisesti eikä hermoile turhia, niin tulokset ovat aivan eri kuin jos mikään asia saa mielentilan järkkymään.

Tiistaiaamuna keräännyimme Suomi-tiimimme Elinan ja Tanjan kanssa yhteen Helsinki-Vantaan lentokentällä ja suuntasimme lähtöporteille kohti Budapestia. Tällä kertaa kisa järjestettiin Rónai Attilan hevostilalla, joten matkustimme Budapestin lentokentältä bussilla juna-asemalle ja siitä junalla puolen tunnin matkan Albertirsaan. Sieltä eräs kisajärjestäjistä nappasi meidät kyytiinsä ja suunnistimme peltojen ja metsien keskellä sijaitsevalle kisa-alueelle. Ilma oli tukahduttavan kuumaa ja kosteaa jopa Suomen helteiden jälkeen, mutta lohduksemme saimme tietää että paikalla myytäisiin kisan aikana kylmiä juomia ja jäätelöä. Tulimme paikalle jo päivää etukäteen, joten ehdimme rauhassa pystyttää telttamme ja tutustua ihaniin paikallisiin koiriin, joista kaikkein sydäntäsulattavin oli valtavan kokoinen ja lempeän hömelö kaukasianpaimenkoiran pentu.

Myös valmentajani Ali Ghoorchian oli jo paikalla ja hänen kauttaan meille tarjoutui kiinnostava tilaisuus: Lajos Kassai oli kutsunut Alin luokseen ja meidät toivotettiin tervetulleiksi liittymään seuraan Kassain laaksoon. Lajos Kassai on nimi johon kaikki ratsujousiampujat ovat varmasti törmänneet ja kuten kaikista tunnetuista henkilöistä, olen kuullut hänestä paljon niin hyvää kuin paljon pahaakin. Mikäpä sen parempaa kuin siis puhdistaa mieli ennakko-odotuksista ja mennä itse tapaamaan häntä! 

Päätimme tarttua tarjoukseen, joten kun Kassain oppilas tuli hakemaan Alia, sullouduimme kolmisin Tanjan ja Elinan kanssa auton takapenkille. Seurasi reilun kolmen tunnin hikinen automatka Unkarin halki. Ilmastoinnin puuttuminen, hohkaava helle ja hitaasti etenevät liikenneruuhkat tekivät olosta tukalan, mutta toisaalta oli kiva päästä näkemään enemmän Unkarin maisemia. Oli kuitenkin valtava helpotus kun saavuimme perille Kaposmérőn kylään. Vierailimme ensin Kassain jousikaupassa ihastelemassa ratsujousiammuntatarvikkeita. Lyhyen pysähdyksen jälkeen jatkoimme matkaa Kassain laaksoon, jossa Lajos tuli meitä vastaan isojen koiriensa ympäröimänä. 

Pääsimme ensin pienelle kiertoajelulle laakson ympäri lava-auton lavalla. Laakso oli paljon pienempi ja kotoisampi kuin olin kuvitellut. Lauma valkoisia shagya arabeja laidunsi tyytyväisinä pienen lammikon tuntumassa. Metsän siimeksestä löytyi lammaslauma ja ylempää pellolta isoja härkiä. Kaunis ratsujousiammuntarata kulki laakson pohjaa pitkin ja lammet levittäytyivät sen ympärillä. Yksi vesipuhveli kylpi onnellisesti vedessä ja toinen laidunsi lammen reunalla. Lajos esitteli meille kauniin vanhan jurtan joka sijaitsi radan tuntumassa ja jatkoimme sitten hevosten tallille. Talli oli yksinkertainen, siisti ja toimiva. Lajos otti tallista ämpärillisen leipää ja päästi ilmoille kutsuhuudon, jolloin kymmenet vapaana pellolla levänneet hanhet lensivät kiireesti hänen luokseen. Kulman takaa ilmestyi myös kiinnostunut aasi. Jatkoimme kierrostamme kauniille kappelimaiselle rakennukselle, jossa säilytettiin järjestyksessä jokaisen hevosen nahkapanssaria. Hevosille oli kaikille myös omat kauniit kulhomaiset soittimet, jotka soivat kaikki omalla tainomaisella äänellään. Turha sanoa, että olimme jo tässä vaiheessa melko vaikuttuneita.

Seuraavaksi pääsimme seuraamaan Kassain oppilaiden harjoittelua. Rankkasateet olivat saaneet ratsujousiammuntaradan huonoon kuntoon, joten harjoittelu tapahtui katetuilla ratsastusareenoilla. Pienemmällä areenalla kuskinamme toiminut nainen sekä toinen Kassain oppilas tekivät tasapaino- ja lihaskuntoharjoituksia ilman satulaa ratsastaen. Lajos kertoi, että oppilaiden piti ensin läpäistä kokeet ratsain ja maasta ampuen, jonka jälkeen he pääsisivät ratsujousiammuntaradalle. Painoin pääni, kun Lajos totesi näiden aloittelijoiden harrastaneen ratsujousiammuntaa vasta kaksi vuotta. Sepä se tässä lajissa välillä vääristää perspektiiviä, kun itsekin olen reilussa kahdessa vuodessa kisannut vaikka ja missä kaikenlaista tehden - se on arvokasta kokemusta, mutta täytyy silti yhä muistaa: olen vasta aloittelija.

Siirryimme suuremmalle ratsujousiammuntamaneesille, jonne oli rakennettu unkarilainen rata kääntyvällä kohteella ja automaattisella ajanotolla. No, näiden tyyppien treeniä katsoessa oli helppoa muistaa olevansa vasta aloittelija. Hevoset laukkasivat 99-metrin radan hyväntuulisen oloisina n. 17-18 sekunnissa ja ratsastajat tykittivät menemään. Laskimme muutamilta kierroksilta taulupisteet ja etenkin yksi nuori mies ampui toistuvasti reilu 30 pistettä. Siinäpä tavoitetta! 

Oli todella mielenkiintoista kuulla, että Lajos totesi että tämäkin oppilas oli vasta alussa polullaan, sillä mestaritasolla ei enää kuuluisi ampua niin montaa nuolta hitaasta vauhdista, vaan kolme nuolta 6-7 sekunnin vauhdista. Se antaakin ihan erilaisen merkityksen unkarilaiselle radalle (toiselta nimeltään Kassai-radalle), sillä moni vannoo ainoan oikean taktiikan olevan piirua vaille 20 sekunnin hevosella ratsastaminen ja mahdollisimman monen nuolen ampuminen, ja nopeasti ratsastaviin & vain muutaman nuolen ampuviin suhtaudutaan suorastaan alentuvasti. Oletin Kassainkin arvostavan nimenomaan hitaita ratsujousiammuntahevosia, mutta hän kertoikin että paras ratsujousiammuntahevonen menee joko aivan hitaasti tai todella nopeasti riippuen siitä mitä siltä pyydetään. Mestaritason ratsujousiampujan pitäisi kyetä mestaritason suorituksiin kaikista eri vauhdeista. 

Treenejä seurattuamme ja Lajoksen ajatuksia kuultuamme siirryimme syömään herkullista illallista, jonka Lajos vaimoineen oli valmistanut meille. Tapasimme samalla tuhman lemmikkikorpin, joka viehätti ylväällä olemuksellaan mutta paljastui aika riiviöksi purtuaan minua ja varastettuaan kakun pöydältä heti kun käänsimme selkämme. Lajoksen vaimon kädellä se istui kuitenkin kiltisti silitettävänä ja nautti huomiosta.

Ilta hämärtyi ympärillämme. Kun olimme syöneet, menimme vielä takaisin pienemmälle ratsastusareenalle seuraamaan kuinka hevosia totutettiin erilaisiin ääniin ja tapahtumiin ympärillään. Hevoset seisoivat vapaina rivissä ja Kassain oppilaat kulkivat niiden ympärillä aiheuttaen mahdollisimman paljon hälyä erilaisilla esineillä. Hevoset seisoivat rentoina paikoillaan ja seurailivat tilannetta. Paikalla oli kaksi uudempaa hevosta, joista toinen tarkkaili tilannetta epäileväisenä ja päätti kävellä pois. Yksi oppilaista otti sen kiinni ja ohjasi takaisin paikalleen, ja harjoitus jatkui. Oppilaat pujahtelivat hevosten vatsojen ali ja taputtivat käsiään. Kun harjoitus oli ohi, avattiin areenan portti ja hevoset saivat lähteä takaisin ulos laiduntamaan. Oppilaat jäivät vielä ampumaan maasta käsin erilaisia harjoituksia tehden. 

Lopulta vierailumme tuli päätökseensä ja kiitimme kovasti Lajosta ajasta ja vieraanvaraisuudesta. Automatka takaisin päin oli nyt ilman ruuhkia vähän lyhyempi ja paljon viileämpi. Saavuimme takaisin kisa-alueelle aamuyöllä ja pääsimme ryömimään makuupusseihimme nukkumaan. 

Keskiviikko sujui raukeissa merkeissä. Autoimme jurttien ja kisatelttojen pystyttämisessä, seurustelimme paikalle saapuvien kilpailijoiden kanssa ja treenasimme maasta käsin ampuen. Välillä sadekuurot kastelivat maan, mutta pääosin sää oli jälleen helteinen ja kuuma.

Torstaina oli ohjelmana hevosten valinta. Minulla oli kisaan kolme hevosehdokasta: viime vuoden GP-kisaratsuni Chili jolla nyt myös sen omistaja Tímea kisasi, Alin MM-kisojen ratsu Harcos tai ystävämme Valentinen hevonen Zengő. Näistä hevosista Zengő oli ainoa jolla olisi realistiset mahdollisuudet pärjätä myös kiemurtelevalla puolalaisella radalla, sillä se osasi tarpeen tullen laukata hyvin hitaasti. Valentin kuitenkin halusi jakaa hevosen unkarilaisen ystävänsä kanssa ja minulle vakuuteltiin että puolalaisen radan voisi kisata hyvin nopeallakin hevosella, ihan kaikkia kohteita ei vain pääsisi ampumaan. Niinpä tehtäväksi jäi enää valinta Chilin ja Harcoksen välillä. Näistä kallistuin Harcokseen, sillä rehti hyväntuulinen ruunapoika oli aina nautinto ratsastaa ja luonteeltaan vähän helpompi kuin tammakuningatar Chili, joka hänkin on puhdasta kultaa mutta noh, oman arvonsa hyvin tunteva ja sen osoittava. Arvelin myös että Harcos voisi olla hiukan Chiliä hitaampi, mikä tekisi minun suoriutumisestani helpompaa. 

Myös Ali ratsasti Harcoksella ja olikin kiva jakaa hevonen hänen kanssaan. Elina ja Tanja löysivät itselleen kivat kisaratsut ja illalla saimme tietää lähtöjärjestyksen: Ali kisasi ryhmässä 2, Elina ja Tanja ryhmässä 3 ja minä ryhmässä 5. Kaikki siispä mukavasti aamupäivän puolella!

Perjantaina oli ensimmäinen kisapäivä ja ratana IHAA:n GP-sarjan mukaisesti unkarilainen 9 kierroksen rata. Seurasin ja kannustin Alia sekä samassa ryhmässä ratsastavaa Tímeaa. Toisen ryhmän jälkeen oli avajaisseremonia, jossa päädyin ratsastamaan Chilia Tímean kääntäessä kunnanjohtajan unkarinkieliset puheet englanniksi. Seisoimme hevosten kanssa rivissä ja kuulimme avajaispuheen. Seremonia oli melko lyhyt, juuri sopiva keskelle kisapäivää.

Avajaisseremonian jälkeen kisa jatkui 3. ryhmän kierroksilla. Aiemmista kisoista oppineena suunnistin valmistautumaan omaan suoritukseeni, vaikka harmittikin kovasti etten päässyt näkemään Elinan ja Tanjan kisaa. Nyt kuitenkin ehdin levätä ja valmistautua ilman kiirettä, enkä nääntynyt kisaradan kuumuudesta, joten pääsin suuntaamaan omaan suoritukseeni hyvin ja keskittynein mielin.

Unkarilainen rata 3 harjoituskierroksella ja 9 kisakierroksella on varsinainen maraton helteisessä säässä. Yhden ryhmän suoritukset kestivät kaikkiaan noin 1,5 tuntia. Olin oman ryhmäni ensimmäinen ratsastaja. Rata alkoi hauskasti metsän siimeksestä, mikä tarjosi tavallaan ihanan yksityisen hetken rauhoittua juuri ennen radalle menoa. Toisaalta rata oli sikäli vähän hassu että se alkoi pienellä jyrkällä alamäellä, joka nopealla hevosella tuntui ikään kuin hyppyriltä radalle. Rata ei muutenkaan ollut täysin tasainen vaan sisälsi pieniä töyssyjä ja vietti kohti kuivunutta joenuomaa. Radan lopussa jarrutustilaa ei oikeastaan ollut vaan hevonen piti pystyä kääntämään äkkiä, ettei törmännyt aitaan. Ei mikään miellyttävin rata nopealla hevosella, mutta toisaalta jos hevosensa sai kääntymään radan päätteeksi oli sen jälkeen tilaa tehdä isoa ympyrää ja hidastaa vauhti rauhassa. 

Harjoituskierrosten aikana sain tuntumaa Harcoksen vauhtiin, joka oli tasaisesti noin 7,6 sekunnin tuntumassa. Näin nopeasta vauhdista frontshot ja backshot tuli väkisinkin ammuttua melko kaukaa, mutta päätin keskittyä varmoihin sideshotteihin ja lisäksi hyviin frontshotteihin. Ensimmäisellä kisakierroksellani ammuin ensimmäisen nuolen 40 metrin päästä ja pam, se osui hienosti 3 pisteen alueelle! Riemastuin tästä aloituksesta niin että hätiköin toisen nuoleni ja ammuin sen pisteiden ulkopuolelle, mutta sain silti ensimmäisen osuman pisteet ja nopeusbonukset!

Seuraavilla kierroksilla nappasin tasaisesti osuman sideshottiin ja front- ja sideshotit päätyivät nollille, mutta toisinaan osuen hyvin lähelle. Oloni alkoi jälleen olla itsevarmempi tällä radalla. Viidennellä kierroksella kuitenkin keskittymiseni herpaantui juuri sen verran että ammuin sideshotinkin turhauttavasti juuri pistealueen ulkopuolelle. Äh, tuli kuin tulikin nollakierros. Tästä kuitenkin sisuunnuin ja ammuin seuraavalla kierroksella osuman sekä front- että sideshottiin. Loput kierrokset nakutin tasaisesti pisteet sideshotista ja lopullisena pistesaaliina oli 121,845 pistettä ja minun toinen HA5-gradingarvoni unkarilaiselta radalta! HA5 on korkein suomalaisten saavuttama arvo ja maailmallakin seuraavaa HA6-arvoa on vain muutamalla, joten sain olla tyytyväinen suoritukseen. Toki salaa vähän harmitti, kun viime vuonna ammuin samalla radalla vähän yli 122 pistettä ja olisin tietenkin halunnut olla edes pisteen verran parempi kuin viimeksi! Pääsin kuitenkin näillä pisteillä sijalle 8 / 34, joka on oikein hyvä saavutus Unkarissa maan omassa kuninkuuslajissa ja omilla hevosillaan kisaavien huippunimien joukossa.

Vietimme loppupäivän muiden kisasuorituksia katsellen ja etsien porottavaan helteeseen viilennystä kylmistä suihkuista ja jäätelöstä. Olimme hyvällä tuulella ja odotimme innolla seuraavaa päivää ja korealaista rataa!

Lauantai valkeni jälleen kuumana ja hiostavana. Aloitin aamun seuraamalla taas Alin ryhmän suorituksia. Hevosia valitessani olin toivonut Harcoksen olevan hiukan Chiliä hitaampi, mutta Alin menoa katsoessani totesin että ei toivoakaan, sillä Harcy pinkoi riemuissaan 1-2 sekuntia reippaampaa vauhtia kuin Chili. Kisa ei tulisi olemaan helppo, mutta jos saisin annettua aivan parhaani ja nokittamaan täysin virheettömästi, voisin saada tosi hyvät tulokset. Aikaisemmin olen nopeiden hevosten kanssa tyytynyt ampumaan vain joka toista taulua, mutta nyt Ali kannusti minua ampumaan joka taulua ottaen suuremman riskin mutta toisaalta mahdollisuuden isommista pistesaaliista. Ammuin ennen omaa suoritustani maasta käsin ja tein paljon nokitusharjoituksia, jotta kaikki menisi radalla sujuvasti.

Ennen kisakierrosten alkua meillä oli 2 harjoituskierrosta, joilla keskityin ampumaan Double Shottia. Sain molemmilla kerroilla hyvän osuman ensimmäiseen maalitauluun, mutta Harcoksen kiitäessä 90 metrin radan 6,77 sekunnissa ja maalitaulujen välisen matkan ollessa vain 10 metriä olin auttamatta myöhässä toisesta maalitaulusta ampuen sen kaukaa ja ohi. Ali kehotti minua keskittymään nopeampaan uudelleennokittamiseen ja niin yritinkin tehdä, mutta valitettavasti keskittyminen seuraavaan nuoleen kostautui siinä että ensimmäinenkin osuma oli vain 1 pisteen arvoinen ja silti toinen nuoli meni ohi. Seuraavalla kierroksella päätin ajatella nokittamista vielä enemmän, mutta sepä onkin sellainen asia että mitä enemmän yrittää pakottaa vauhtia omiin käsiin, sitä kömpelömmin ne toimivat. Olin myöhässä ensimmäisen nuolen nokituksessa joten ajattelin ottaa varman päälle ja ampua vain toista maalitaulua, mutta ammuin sen kuitenkin vähän turhan ajoissa ja sain jälleen vain 1 pisteen.

Seuraavaksi siirryttiin angled triple shottiin. Ehdin hyvin nokittaa ensimmäiseen maaliin mutta ammuin sen ohi, keskimmäistä en ehtinyt yrittää ja kolmanteen sain hyvän 4 pisteen osuman. Nopeusbonukset saadakseen täytyy osua vähintään 2 / 3 taulusta, joten pistetulos jäi aika laihaksi. Seuraava kierros ei lämmittänyt juuri sen enempää: 2 pisteen osuma ensimmäisessä maalitaulussa ja muut nollia.

Näiden kierrosten myötä taisteluni hyvästä pistetuloksesta oli mennyttä, joten päätin keskittyä seuraavassa 5 taulun serial shotissa hyvään treeniin ja kaikkien kohteiden metsästämiseen. Ensimmäinen kierros alkoikin hyvin, vaikka sitten levähtikin käsiin: ensimmäinen taulu 4 pistettä, toinen taulu 4 pistettä, kolmas taulu ohi, neljäs taulu 1 piste, viides taulu osuma pistealueen ulkopuolelle. Pistesaaliista viis, oi mikä ihana adrenaalini ja villin riemun tunne! Viiden nuolen ampuminen 11 sekunnissa on nopea suoritus yksinäänkin saati sitten täyttä vauhtia laukkaavan hevosen selästä, joten en jäänyt sen kummemmin harmittelemaan vähän ohi menneitä kahta osumaa.

Lähdin seuraavalle kierrokselle innokkaana parantamaan suoritustani, mutta en onnistunut. Ensimmäisestä maalista sain 3 pistettä, nokitusongelma, liian aikaisin ammuttu nuoli, hätääntyminen, sählääminen ja loputkin nuolet ohi. Huokaus, miten antiklimaattinen lopetus. Näin kuitenkin tällä kertaa. Tällä suorituksella sain raavittua kasaan 46,39 pistettä (HA1 -gradingsuoritus) ja sijoituksen 26 / 34.

Kisan viimeisenä ratana oli vuorossa n. 1200 metrin pituinen puolalainen rata, joka kiemurteli ympäri peltoaluetta erilaisilla mutkilla ja kurveilla sisältäen monia erilaisia kohteita. Kisakierroksia olisi vain yksi ja radan saisi kerran kävellä läpi hevosen kanssa, mutta muuten sitä ei päässyt kokeilemaan. Kisajärjestäjien vakuuteltua hevosvalinnan yhteydessä että puolalaisen radan pystyisi hyvin menemään nopeallakin hevosella ja että vain joitain tauluja ei pystyisi ampumaan, aloin olla vähän pettynyt kun kävelimme rataa läpi. Radalla oli joitain tarpeeksi laajoja kaaria hyvällä pohjalla niin että niillä oli turvallista mennä Harcoksen vauhdilla, mutta paljon tiukkoja mutkia ja kohtia joissa kisajärjestäjät pyysivät kokoamaan hevosen lyhyeeseen laukkaan tai ravaamaan, jotta niistä selviäisi turvallisesti. Ravista ammutuista nuolista ei saanut pisteitä. Harcos on ratsuna sen verran raakile, ettei se oikeastaan pystynyt ratsastajan kanssa juurikaan kokoamaan laukkaa. Kokeilin kentällä sen ratsastettavuutta ja totesin että se sai laukan pysymään yllä vain koko kentän kokoisella ympyrällä vasemmassa laukassa ja tarpeeksi reippaassa tahdissa. Periaatteessa se oli kyllä näppärä selviämään tiukoista kurveista loikkimalla, mutta nyt meiltä pyydettiin erityistä varovaisuutta viime kisojen puolalaisella radalla tapahtuneen onnettomuuden jälkeen.

Kävelin illan aikana radan vielä moneen kertaan läpi opetellen ulkoa sen kulun ja pohtien missä kohdissa olisi turvallista yrittää ampua. Radan molemmilla puoliskolla pitäisi ampua vähintään 3 kohdetta jotta saisi aikabonukset. Aikarajaa ei kuitenkaan saatu tietää ennen kisan alkua. Opettajani Ali päätti jättää tämän leikin sikseen eikä osallistua ollenkaan puolalaisen radan kisaan, kun hän totesi sen Harcoksella riskialttiiksi eikä kaikista säännöistäkään ollut varmuutta. Hän kuitenkin lupasi ratsastaa Harcoksen omalla kisavuorollaan radan läpi, jotta hevonen ainakin tuntisi reitin minun kanssa mennessään. Minä kuitenkin kovasti halusin päästä radalle ihan vaan harjoituksenkin nimissä.

Sunnuntaiaamun valjetessa perustimme Elinan ja Tanjan kanssa kisakatsomon puiden varjoon hyvälle paikalle, josta näki lähes koko puolalaisen radan. Rata on kaikista mielenkiintoisin seurattava, vaikka tuloksista ei pystykään päättelemään paljoa maalien ollessa niin kaukana. Erityisen kiinnostava oli 2. ryhmä jonka nopeiden ratsastajien suorituksista sain vinkkejä omaan tekemiseeni. Ryhmän ensimmäisenä ratsasti Tímea Chilillä ja hän sai osumat kahteen ensimmäiseen kohteeseen, mutta sen jälkeen laukkasi loppuradan ohjat käsissä ja Chiliä kontrolloiden, sillä muuten tamma syöksähti täyteen laukkaan. Ratsukko kuitenkin pääsi maaliin turvallisesti eikä jäänyt nollille. Seuraavaksi Ali lähti laukkaamaan radan läpi ilman jousta ja nuolia, Harcoksen ratsastamiseen keskittyen. Innokkaan ruunapojan pitelemisessä oli Alillakin täysi työ ja heidän saavuttuaan maaliin tuli useampi ihminen toteamaan minulle, että olisi mahdotonta kisata tämän hevosen selästä ja pyysi etten menisi radalle ollenkaan. Tilanteen epäreiluus kismitti, mutta harmittelu ei auttanut vaan lähdin valmistautumaan omaan suoritukseeni.

Olimme Alin kanssa tehneet minulle suunnitelman ja kävin sen läpi mielessäni vielä kun kuljimme radan käynnissä läpi. Niinpä kun oma vuoroni koitti, lähdin radalle yksi nuoli valmiiksi nokitettuna mutta kuljin lähtöportin läpi käynnissä pitäen Harcoksen tyynenä. Nostimme rauhallisen ravin suunnatessamme alamäkeen kohti alkavaa kujaa ja ensimmäisiä maalitauluja. Kun pääsimme kujan sisälle päästin Harcoksen täyteen vauhtiin ja aloin ampumaan pieniä eläinkohteita. Ensimmäinen niukin naukin ohi, mutta toiseen 3 pisteen osuma! Suora pätkä loppui melko tiukkaan käännökseen vasemmalle, joten jarrutin vauhtia mutkaan ja ratsastin ohjat kädessä seuraavan tiukan silmukan. Rata jatkui pienen lammen ja metsikön kiertävälle lenkille, joten kun sain Harcoksen suunnattua oikeaan suuntaan päästin sen jälleen laukkaan ja ammuin 2 pisteen osuman, törmäten samantien puiden oksiin ja menettäen jalustimeni. Hidastin Harcoksen vauhtia tiukkaan kurviin ja keräilin itseni seuraavien mutkien aikana ravatessani. Seuraavaksi aukesi laajempi kaarros vasemmalle joten uskalsin päästää Harcoksen taas täyteen vauhtiin. Ammuin ensimmäisestä maalitaulusta 1 pisteen, nokitin kädet automaattisesti toimien ja ennen kuin tajusinkaan ammuin 12 metrin päässä olevaa korealaista maalitaulua suoraan tiikerin pään keskelle ansaiten 7 pistettä!

Seuraavaksi alkoi radan toinen puolikas. Laaja kaarre muuttui S-kurvin kautta avoimeksi pelloksi kohti Harcoksen tarhaa. Ruuna oli kuitenkin helppo kääntää jälleen pois päin kotoa ja sain ammuttua avoimen aluen kohteeseen 3 pisteen osuman. Matka jatkui tiukalla kurvilla oikealle, alamäki ja ylämäki yleisön editse ja loivalla alamäellä kohti maassa olevaa kohdetta, joka piti kiertää avoimella alueella samalla kun sen ampui. Ammuin kohteeseen 2 pisteen osuman laukatessani sen ohi, käännyin ympäri ja jatkoin kujanpätkälle jolla sai ampua alapuolellamme olevaa pitkän matkan kohdetta. Ammuin 10 pisteen osumaa himoiten, mutta nuoleni lento jäi vajaaksi. Suuntasin jälleen alamäkeen avoimelle alueelle seuraavaa kierrettävää maakohdetta varten, laukkasin sen ohi, hidastin niin että sain nokitettua, käänsin Harcoksen kohti maaliviivaa ja ohi kiitäessäni ammuin tauluun 1 pisteen osuman. Täyttä laukkaa maaliviivalle ja ah mikä upea adrenaalini ja riemu radasta turvallisesti ja kunnialla selviytymisestä! Ali riemuitsi ja moni ihminen tuli taputtamaan minua selkään kävelyttäessäni, viilentäessäni ja hoitaessani hienon työn tehneen Harcoksen tarhaan.

Siirryimme Suomi-tiimin kanssa kisakatsomoon ja odottamaan innolla pistetuloksia, jotka eivät olleet päivittyneet tietokantaan. Lopulta tulokset tulivatkin: 19 osumapistettä radalta! Mutta, nyt kisan ollessa lopuillaan aikarajakin oli päätetty ja hämmästyksekseni menetin liian hitaan vauhdin takia lähes 10 pistettä, niin että kokonaissaaliikseni jäi vain 9,767 pistettä. Elina ja Tanja kärsivät saman kohtalon vauhtimiinusten verottaessa osumapisteet olemattomiin ja tunnelmamme lässähti, sillä kukaan ei ollut olettanut näin käyvän. Väkisinkin alkoi päänsisäinen jossittelu: jos vain olisin tiennyt että aikaraja olisi näin tiukka, olisin hyvin voinut ratsastaa radalle heti täyttä laukkaa ja mennä kaikki kurvit vähän holtittomammin, niin että olisin helposti säästänyt ne 20 sekuntia ja kääntänyt ne jopa aikabonuksiksi! Vaan eipä jälkipelaaminen auttanut ja ratsastin radan niin hyvin kuin silloisella tiedollani ja taidollani pystyin, kunnioittaen jokaista järjestäjien antamaa toivetta radan haastavissa kohdissa ravaamisesta ja turvallisuus edellä kisaamisesta. Ali oli turhautunut tilanteesta ja nyt oli helpompi ymmärtää miksi hän oli tyytyväinen ettei kisannut: minun pistesaaliini ei ollut juuri hänen 0 pistettä kummoisempi, mutta ne kerätäkseni otin huomattavasti suuremman riskin. Näillä pisteillä sijoitukseni oli 28 / 34.

Illalla keräännyimme ruokakatokseen palkintojenjakoon. Upeasti suoriutuneet saivat mitalinsa, paikallinen TV kuvasi palkintojenjakoa ja tunnelma oli mukava. Oma sijoitukseni kokonaiskisassa jäi sijalle 24 / 34. Yllätyksekseni minut kuitenkin kuulutettiin vastaanottamaan erityispalkinto, sillä olin kisan nopein ratsastaja ja järjestäjät kiittivät rohkeudestani kisata puolalaisella radalla. Tein IHAA:n tilastojärjestelmän ennätyksen nopeimmasta unkarilaisen radan kierroksesta jolla on ammuttu osumapisteitä. Palkinnoksi sain kotitekoista aprikoosimarmeladia, kauniin tarjoiluastian sekä pullon palinkaa!

Palkintojenjaon jälkeen osa ihmisistä suunnisti jo kotimatkalle ja osa jäi vielä viettämään iltaa. Minä hipsin puolestani tuttuun tapaan hyvissä ajoin telttani suojiin nukkumaan.

Seuraavana aamuna heräsimme melko varhain ja pakkasimme tavaramme niin, että olisimme valmiita lähtöön sitten kun tiputtamisemme juna-asemalle sopisi jonkun järjestäjän aikatauluihin. Elina, Tanja ja Ali himoitsivat tutustumaan Budapestiin ja tarkoitukseni oli lähteä heidän mukaansa. Kisaan osallistuneita hevosia piti kuitenkin lähteä ratsastamaan 3 tunnin matkan päähän niiden kotitallille ja mukaan tarvittiin vielä lisää ratsastajia, joten päätin lähteä ilomielin avuksi ja vaihtaa kaupunkiseikkailun metsäretkeen. Niinpä sain ratsukseni suuren rautiaan tamman nimeltä Kira, jolla Tanja oli kisannut. Satuloimme hevoset ja lähdimme neljän hengen porukalla porottavasta auringosta metsän siimeksessä levittäytyvälle pehmeiden pienten hiekkateiden verkostolle.

Maasto ja pohjat olivat aivan ihanteellisia ratsastamiselle, joten otimme käynnin lomassa pitkiä ravi- ja laukkapätkiä. Paras tapa rentoutua kisan jälkeen! Metsät, pellot, maatilat ja pienet kylät lipuivat ohitsemme ja matka sujui joutuisasti. Lopulta saavuimme perille pienelle maatilalle, jossa hoidimme hevoset tarhoihin ja istahdimme hetkeksi puutarhan varjoon juomaan kotitekoista marjamehua. Seuraavaksi saimme tutustua tilan eläimiin: kaneihin, possuihin, poneihin, hanhiin, kissoihin ja vuohiin. Vuohilla oli kolme maailman suloisinta pientä vuohivauvaa. Vuohiemien ylimääräinen maito piti lypsää pois ja autoin pyydystämään ja pitelemään vastahakoisia eläimiä.

Matkamme jatkui autolla tilan omistajan äidin luokse, jossa saimme ruuaksi erikoista mutta hyvää kanapihviä kylmällä kirsikkakiisselillä sekä isot annokset kermakakkua ja jäätelöä. Unkarilaisrouva silmäili minua hetken ja toi minulle sitten lahjaksi ison kassillisen itsetehtyjä hedelmä- ja marjahilloja vannottaen että ottaisin ne mukaani Suomeen. Sopersin kiitoksia hämmentyneenä. Hyppäsimme jälleen autoon ja ajoimme takaisin kisa-alueelle.

Autoin vielä ruokateltan purkamisessa ja sen jälkeen odottelin matkalaukkujeni vieressä loikoillen. Yksi kisajärjestäjistä oli matkalla kotiinsa lentokentän lähelle joten hän lupasi tiputtaa minut matkalla lentokentälle - paluumatka sujuikin siis vielä odotettuakin helpommin. Olin kentällä jo hyvissä ajoin ennen Elinaa, Tanjaa ja Alia, joten odottelin heidän saapumistaan ja lähdimme sitten porukalla kohti lentomatkaamme Suomeen. Nyt Alikin liittyi seurueeseemme, sillä luvassa olisi tiiviit 2 viikkoa Alin kursseja Suomessa!

Suurkiitos ihana kisatiimini Elina & Tanja sekä kuten aina, kiitos valmentajani Ali!

Valtavat kiitokset myös sponsoreillemme Iberico Finland, Helsinki Horse Fair, Suomen Ratsastusjousiampujain Liitto, Hertsby Stallgård, Criollo-hevosrehut, Turun Jousivaruste Oy sekä Tampereen Hevosklinikka oy!

The First Horseback Archery Open World Championships, Unkari

(c) Katariina Cozmei

Tiiviin Iranin reissun jälkeen matkani jatkui opettajani Ali Ghoorchianin kanssa Unkariin Pomaziin, Némethy Academyn hevostilalle. Saavuimme paikalle reilu viikko ennen IHAA:n The First Horseback Archery Open World Championships -kilpailua kilpailujärjestäjä Christoph Némethyn kutsusta auttamaan hevosten totuttamisessa ratoihin. Tärkein tehtävämme tosin olisi ollut opettaa hevosille puolalaisella metsästysradalla kulkeva reitti, mutta rata valmistuikin vasta muutamaa päivää ennen kisoja ja sikäli pystyimme auttamaan paljon vähemmän kuin oli ollut tarkoitus. Pääsimme auttamaan telttojen ja jurttien pystyttämisessä sekä muissa pienissä hommissa, mutta pääosin paikalliset halusivat itse hoitaa tehtävänsä eikä auttamaan ollut helppo päästä. Niinpä hyväksyimme tilanteen ja otimme vastaan meille tarjotun tehtävän, ”white speed horses” eli paikalle saapuneiden nopeiden hevosten treenaamisen.

Yksi hevosista oli viime vuoden UnkarinGP-kisojen kisaratsuni Chilli, joka oli tarjolla ratsukseni myös tänä vuonna. Chilli on aivan valloittavan ihana, voimakasluonteinen tamma, joka rakastaa vauhtia ja kiitää radan läpi tasaista kiitoa. Chillin kanssa kisaaminen houkutti paljon. Chilli on korealaisella ja unkarilaisella radalla nopeudellaan riskialtis, sillä yksi virhe maksaa helposti koko kierroksen pisteet, mutta toisaalta tuo onnistuneilta kierroksilta hyvät aikabonukset. Näissä kisoissa kuitenkin ratoihin sisältyi myös puolalainen rata, johon kuului tiukkoja kurveja sekä alamäkiä, joten se muodostui melko ehdottomaksi esteeksi Chillin kanssa kisaamiselle. Olen kilpaillut puolalaisella radalla vain kerran aikaisemmin ja halusin päästä nauttimaan siitä nyt kunnolla, joten yritin etsiä hevosta joka olisi suorilla radoilla tarpeeksi nopea mutta puolalaisella turvallinen ja helppo ohjata painoavuilla.

Chillin kanssa samaan laumaan kuului kuusi muuta hevosta, joista ennen kisaa paikalla olivat Alin mielenkiinnon heti kiinnittänyt Harcos sekä pieni laiha tamma Virág. Lisäksi treeniratsuihimme kuului Zengö-ruuna, jonka hauskaan omistajaan Valentineen tutustuimme reissun aikana ja vietimme paljon aikaa yhdessä. 

Virág kiinnitti puolestaan saman tien minun huomioni, koska sillä oli hyvin samanlainen olemus kuin Iranin kisaratsullani Khatunilla. Tammaan olikin helppo rakastua, sillä se oli luonteeltaan kultainen höppänä, joka oli äärimmäisen kevyt ratsastaa ja suorilla radoilla nopea. Sitä ei oltu aikaisemmin käytetty ratsujousiammuntaan kuin kokeilun verran, mutta se suhtautui jouseen ja nuoliin hyvin rauhallisesti ja oli nopea totuttaa tehtäviinsä. Tasapainoilin kuitenkin pitkään Virágin ja Harcoksen välillä, sillä suorilla radoilla Harcos oli asteen verran Virágia nopeampi ja lisäksi askeliltaan miellyttävämpi. Lopulta kuitenkin Virág osoittautui puolalaisella niin upeaksi, että jaoin tamman ilomielin ystäväni Annin kanssa. 

Aika ennen kisojen varsinaisen ohjelman alkamista rullasi omalla painollaan. Teimme mitä meiltä pyydettiin, ja vapaa-ajallamme treenasimme maasta käsin ampuen. Ennen kilpailua pidettävä treenileiri jaksotti meidänkin päivärytmimme, koska meidän oli ajoitettava omat ratsastuksemme aamu kuuden aikoihin voidaksemme olla radalla ennen treenileiriläisten vuoroa. Hevoset olivat energisiä, joten kävimme myös tutkimassa lähialueen vuoristoreittejä niiden kanssa. Valentin ja Ali yllyttivät meidät myös sovellettuun buzshkasi-otteluun, jossa lampaanruhon sijaan meidän piti yrittää poimia hevostemme kanssa kuralätäköstä muovipullo ja tuoda se Alille. 

Sää tuotti jonkin verran päänvaivaa. Etenkin Iranin lämmön jälkeen kylmyys, tuuli ja rankkasateet tuntuivat hyytäviltä. Asuimme ensin teltoissa lammaslaitumella, mutta yön litimärässä teltassa paleltuamme päätimme Annin kanssa siirtää telttamme pihattotallin ylisille, jossa oli sekä sateensuojaa että hevosista kohoavaa lämpöä. Sateiden suurempi ongelma oli kuitenkin vetisten ratojen liukkaus. Etenkin radan pääty oli sateiden jälkeen sen verran liukas, että jouduimme suosiolla perumaan treenejämme.

Yhtenä erittäin sateisena aamuna koko treenileirin harjoitukset päätettiin peruuttaa ja sen sijaan lähdimmekin kaikki Aqua Worldiin! Kolmen tunnin lipulla pääsi vesipuistoon, jossa oli toinen toistaan hurjempia vesiliukumäkiä, uima-altaita, lämpöaltaita ja saunaosasto. Ei hullumpi tapa rentoutua ennen kisoja! Joskin yksi vesiliukumäkikilpailu päättyi siihen että törmäsimme Annin kanssa toisiimme, löimme päämme kipeästi yhteen ja vietimme loppuajan kovassa päänsäryssä. Riskinsä kaikessa näköjään.

Oikeasti tylsempi homma oli se, että sain muutamaa päivää ennen kisoja pahan flunssan, kurkkukivun ja kuumeen. Yritin levätä niin paljon kuin mahdollista, mutta eihän sitä millään malttanut olla täysin treenaamatta ja täysin liikkumatta. Yhtenä iltana päätin väkisin levätä teltassa, mutta viisi tuntia tympääntyneenä teltan kattoa tuijotettuani en ollut tullut sen terveemmäksi, vaan vain levottomaksi ja kärttyisäksi. Niinpä ennen kisaa tasapainoilin puuhailemalla aina hetken aikaa, sen jälkeen lepäämällä huonoa oloa pois ja jälleen puuhailemalla.

Päivien kuluessa paikalle alkoi saapua lisää ja lisää ratsujousiampujia ympäri maailmaa. Teltta-alueelle muodostui eri maiden leirejä, hevosia saapui lisää ja moni Euroopan maista tuleva toi omat hevosensa mukanaan. Kansainvälinen tunnelma oli riemukas ja jännittynyt, kisat olivat alkamassa!

Keskiviikkona kaikki kilpailijat olivat saapuneet paikalle ja viimeisetkin hevosjaot suoritettiin. Suomen maajoukkueessa edustajina olivat Anni Jauhiainen, Nuppu Siro, Marjut Siro, Katariina Cozmei sekä minä. Juniorivalmennettavani Nuppu päätyi liittymään nopeiden harmaiden hevostemme seuraan jakamalla Zengön Valentinen kanssa ja Kata ja Mallu löysivät jaettavakseen ihanan harmaan Rege-ponin. 

Kisoissa oli yhteensä 102 osallistujaa, 84 senioria ja 17 junioria. Suuri kilpailijamäärä jaettiin 3 eri ryhmään, jotka kisasivat eri ratatyypit eri päivinä. Odotimme jännityksellä ryhmäjakoja, jotka julkaistiin myöhään keskiviikkoiltana. Minun ryhmäkseni osui C5, eli kisasin ensimmäisenä päivänä puolalaisen radan. Onnekkaasti opettajani Ali oli ryhmässä C4 ja Anni sekä Nuppu ryhmässä C7, joten pääsimme näkemään toistemme suorituksia ja auttamaan toisiamme. Salaa olin toki toivonut ettei ehkä tarvitsisi aloittaa juuri puolalaisesta radasta mutkineen ja alamäkineen, mutta toisaalta ensimmäisenä kisapäivänä jännitys on suurin ja puolalaiselta radalta minulla ei juurikaan ollut etukäteisodotuksia, joten se valmisteli sopivasti mielentilaa seuraaville suorituksille.

(c) Marjut Siro

Torstaiaamu valkeni lämpimänä ja aurinkoisena. Olin edelleen aika flunssainen, mutta kuume oli jo laskenut joten lähdin vielä aamulla kulkemaan jalkaisin radan läpi ja miettimään mihin maalitauluihin ampuisin. Rata oli yhteensä reilun kilometrin mittainen ja sillä oli 21 kohdetta, joita sai ampua niin monta kertaa kuin ehti. Aamupäivällä kisasivat kolme ensimmäistä ryhmää, jonka jälkeen pidettiin neljän tunnin tauko ja kisa jatkui iltapäivällä. Tämä järjestely oli minulle mahtava, koska aamun ryhmät katsottuani pääsin hyville päiväunille keräilemään voimia omaa suoritustani varten.

Ennen omaa vuoroa rata ravattiin vielä ryhmän kesken läpi, ja sen jälkeen alkoivat kisasuoritukset. Niitä oli jokaisella vain yksi kappale, joten yritin kerätä kaiken keskittymiseni. Radalle sai lähteä yksi nuoli valmiiksi nokitettuna ja loput nuoliviinessä. Sain mahdutettua mukaani 18 nuolta ja päättelin että se riittäisi varmasti hyvin, mitenpä muka ehtisin ampua kaikkea kuitenkaan. Tällä radalla aikapisteitä saa kuitenkin vain puolikkaan per sekunti, joten hillitympi vauhti ja osumat mahdollisimman monessa kohteessa olivat parempi taktiikka.

Lähtömerkin saatuani lähdin radalle rauhallisessa laukassa. Kaksi ensimmäistä kohdetta olivat melko lähellä rataa olevat eläinhahmot, joista molempiin sain hyvän osuman. Rata kaartui risteykseen, jossa ohjasin Virágin oikealle reitille ja ammuin radan vieressä puskassa piilossa olevaa ankkaa. Seuraavaksi oli suora pätkä, jolla oli kaksi eläinhahmoa toinen eteenpäin ammuttavana ja toinen taaksepäin ammuttavana. Ensimmäiseen osuin, toisen ammuin ohi. Rata jatkui alamäkeen ja aloitin ensimmäisen sähellysosioni, jossa ammuin ohi puskassa piileksivää sotilasta, ratsastin tiukan kurvin vasemmalle ja kauhukseni ammuin ohi myös todella lähellä olevaa kolmiokohdetta. 

Näistä hutilaukauksista harmistuneena terästäydyin ja sain onneksi seuraavaan 9 metrin päässä radasta olevaan fita-kohteeseen 5 pisteen osuman. Matka jatkui ylämäkeen takaisin kohti maalialuetta. Keskellä reittiä maassa oli kala, joka piti kiertää oikealta puolelta ja ampua samalla. Virág oli helppo ohjata, mutta en keskittynyt ja ammuin ohi. Terästäydyin jälleen ja sain hyvän 5 pisteen osuman seuraavaan korealaiseen maalitauluun ja kurvasin seuraavan käännöksen vasemmalle. Seuraava kohde oli hevosen kaulan oikealle puolelle ammuttava lohikäärme. Olin päättänyt jättää tämän kohteen ampumatta ja laukata suoran reippaasti, mutta Virág oli hiukan odottamaani hitaampi joten päädyin kuitenkin ampumaan lohikäärmeeseen 3 pisteen osuman. Matka jatkui alamäkeen tiukalle silmukalle, jolta sai ampua 30 metrin päässä olevaa pitkän matkan kohdetta. Ensimmäisellä nuolellani osuin, jes, 10 pistettä! Yritin ampua kohteeseen vielä toisenkin nuolen, mutta tein sen liian hätäisesti ja en saanut osumaa. Nappasin kuitenkin osuman silmukan lopussa odottavaan kalaan sekä seuraavaan eläinhahmoon.

(c) Genie Images

Tässä vaiheessa ehdin vilkaista nuoliviintäni sen verran, että tajusin ettei minulla ollut enää kuin 3 nuolta jäljellä, kun taas radalla kohteita oli vielä 6 odottamassa. Kirosin mielessäni omaa tyhmyyttäni ja jätin riskialttiin alamäessä olevan backshotin ampumatta, keskittyen ratsastamaan Virágin reippaasti alamäen lopussa olevaan kurviin. Kurvi meni kuitenkin hiukan tiukaksi ja Virág pudotti raville, ja koska ravissa ammutuista nuolista ei saa pisteitä, jätin varmuuden vuoksi ampumatta sinäänsä helpon maassa olevan fita-kohteen. Nokitin kuitenkin valmiiksi ja ammuin seuraavaan karhukohteeseen hyvän 5 pisteen osuman ja lähdin sitten radan loppusuoralle ylämäkeen, jossa kannustin Virágin hyvään vauhtiin. Ajattelin mielessäni että säästän nuolet kahteen viimeiseen kohteeseen jotka olivat lähempänä rataa, mutta sitten kuitenkin olin ahne ja yritin kauempana olevaa kohdetta, ampuen raivostuttavasti vähän liian aikaisin ja juuri osuma-alueen ulkopuolelle. Viimeisellä nuolellani sain kuitenkin napakan osuman lintukohteeseen ja sen jälkeen kannustin Virágin reipasta laukkaa maaliviivan toiselle puolelle.

Radan lopuksi en osannut kuin nauraa omalle tyhmyydelleni ja antaa isot taputukset Virágille. Tämä oli ensimmäinen kerta ikinä kun sillä mentiin puolalaista rataa ja se suoriutui aivan erinomaisesti. Minä tein ampuessa useita tyhmiä virheitä, mutta kaikkiaan radan hauskuus ja radan jälkeen pursuava adrenaliini peittivät alleen kaiken harmistuksen. Puolalainen rata jäikin tämän kisan osalta parhaaksi suorituksekseni ja ylsin 78,930 pisteelläni sijalle 17.

Oman suoritukseni jälkeen jäin katsomaan Annin ja Nupun suoritukset ja sitten suunnistimme hoitamaan hevoset takaisin laitumelle ja syömään illallista. Jaksoin istua hetken aikaa iltanuotiolla ennen kuin tuuperruin telttaan nukkumaan.

Perjantaina kisavuorossa oli unkarilainen rata, jonka treenaamiseen en aikaisemmin ole juurikaan keskittynyt, mutta nyt kevään ja kesän aikana olen paneutunut erityisesti siihen. Unkarilaisella 99 metrin radalla maalitauluja saa ampua eteen, sivulle ja taakse päin niin monta kertaa kuin haluaa ja ehtii. Vähintään kolme nuolta on ammuttava ja yhden niistä on osuttava, jotta saisi aikapisteet. Aikaraja radalle on 20 sekuntia. 

(c) Katariina Cozmei

Kaiken harjoittelun jälkeen minulla oli tälle radalle kovat odotukset ja toivoin kovasti että pystyisin antaa parastani, tehden toivottavasti oman ennätykseni. Flunssa, koko päivän jalkeilla hääriminen ja keskittymiskyvyttömyys imivät kuitenkin tämän toiveen tyhjiin.  Juuri ennen omaa vuoroani myös opettajalleni Alille tapahtui ikävä onnettomuus: radan lopussa hänen hevosensa kaatui pahasti ja Ali iski kätensä ja päänsä viettäen hetken aikaa tajuttomana. Ilman ratsastajaa tallille palaava hevonen ja pää veressä ambulanssia kohti hoiperteleva valmentaja eivät varsinaisesti kohottaneet kisafiilistä, vaikka pian kävikin ilmi että Ali selvisi lähinnä säikähdyksellä ja tuli sitten seuraamaan minun kisavuoroani.

Unkarilaisen radan kisaaminen on kaikista radoista rankinta, sillä kisasuoritukseen kuuluu 3 harjoituskierrosta ja 9 kisakierrosta, jolloin yhden ryhmän suorituksiin menee aikaa lähes 1,5 tuntia. Oman keskittymiseni pystyin pitämään kasassa juuri ja juuri ne 3 harjoituskierrosta jolloin sain melko helposti kaksi osumaa perille, mutta kisakierrosten alkaessa homma lävähti täysin käsiin. Virág oli treeneissä laukannut radan noin 9 sekuntiin, mutta nyt väsyneempänä sen vauhti oli 10-12 sekuntia muuttaen reilusti radan rytmitystä. Sopeutumiskykyni sanoi itsensä täysin irti ja ammuin heti ensimmäisellä kierroksella kaikki nuoleni ohi. 

Seuraavat kierrokset ovat päässäni melko lailla sumun peitossa. Kokeilin erilaisia taktiikoita ja erilaisia rytmityksiä: välillä ammuin 6 nuolta, välillä 3. Välillä sain yksittäisiä osumia pisteille ja välillä ammuin vain epätoivoisesti ohi tai pistealueen ulkopuolelle, myös ne helpot sideshotit joiden kanssa minun ei enää pitäisi mokailla. Opettajani Ali jaksoi ihanasti tsempata ja kannustaa joka kierroksen jälkeen ja houkutteli minua ajattelemaan koko homman vain treenin kannalta, kun ensimmäinen nollakierrokseni tiputti minut tehokkaasti korkeiden sijoitusten tavoittelun ulkopuolelle. Olin kuitenkin aivan pihalla edes treenatakseni. Kerran jopa unohduin haaveilemaan radan alkupäässä ratsastellessani ja havahduin vasta kun minua kovasti kuulutettiin radalle, lähtien sitten kiireellä suoritukseeni ja ampuen kaikki nuolet ohi. Hävetti niin että nauratti, eikä tilannetta helpottanut se että olin samassa ryhmässä äärimmäisen taitavien unkarilaisten kanssa, joiden upeat suoritukset saivat yleisön hullaantumaan ja korostivat entisestään surkeuttani.

(c) Bori Hunyadi

Lopulta kisa oli ohi, lopputuloksena neljä nollarataa ja pisteet 60,440, joilla sijoitukseni oli 72. Kisan aikana minua tsempannut Christoph Némethy tuli halaamaan minua ja totesi että joskus käy näin, älä välitä. Menin masentuneena kykkimään puun varjoon Virágin kanssa ja herkkä tamma puhalteli hellästi kasvoilleni, niin että hevoseltakin saamani myötätunto alkoi melkein itkettää. Keräsin kuitenkin itseni, kävimme Alin kanssa syömässä nopeasti ruokaa (hyvä ruoka, parempi mieli?) ja palasimme sitten seuraamaan Annin ja Nupun kisasuorituksia. Päätin kääntää harmituksestani katseen seuraavaan kisapäivään ja korealaiseen rataan, yrittäen parhaani siellä. Muut jäivät tanssimaan unkarilaisia kansantansseja ja viettämään riemukasta iltaa, mutta minä puolestani laahustin teltalle levätäkseni illan hyvin.

Lauantaiaamu sarasti, mutta lepäilystä huolimatta oloni oli vain huonontunut ja aamupäivän aikana kuume lähti jälleen nousemaan. Söin kaksin käsin buranaa, sinkkiä ja Fitline-vitamiineja, jotka pitivät minut pystyssä ja tsemppaamassa Alia hänen kisavuoronsa aikana. Alin käsi oli turvonnut edellispäivän onnettomuudesta eikä hän ollut mitenkään päin täydessä terässään, mutta oli mahtavaa nähdä miten hän keräsi itsensä ja ampui mahtavasti, napaten itselleen korealaisen radan pronssimitalin!

Alin ryhmän jälkeen oli tunnin tauko, jonka aikana ehdin syödä pikaisesti, ampua pari lämmittelykierrosta maasta ja valmistella hevoseni. Alin suorituksesta inspiroituneena päätin antaa parhaani ja tikistää kaikki voimani kuuteen kisasuoritukseen. Olimme keskittyneet nyt kaikissa treenissämme niin tiiviisti unkarilaisen radan treenaamiseen, ettei korealainen enää tuntunutkaan yhtään tutulta, vaikka se onkin oma suosikkiratani. Kahdella harjoituskierroksella sain kuitenkin tuntumaa takaisin ja löysin ne asiat mihin keskittyä: se että käyttäisin kunnolla voimaa jousen jännittämiseen, sillä muuten spagettikäteni ampuivat vaan löysiä laukauksia, ja että pyytäisin hevosta radan alussa tarpeeksi reippaaseen laukkaan.

(c) Katariina Cozmei

Tuloslomakkeeni perusteella onnistuinkin näissä tavoitteissani aina joka toisella kierroksella, ja joka toisella kierroksella keskittymiseni lopahti. Ensimmäisenä kilpailtiin kaksi kierrosta double shottia. Ensimmäiseen laukaukseen minulla oli liikaa aikaa ajatella ja ammuin sen ärsyttävästi maalitaulun kulmaan, pistealueen ulkopuolelle. Meinasin hätääntyä, mutta sain onneksi pääni sen verran kasaan että ammuin toisella nuolella taakse päin 2 pisteen osuman ja sain aikapisteet. Seuraavalla kierroksella meni huomattavasti paremmin: laukkasin vähän reippaampaa vauhtia ja sain molemmista maalitauluista 4 pisteen osuman. Siirryimme angled triple shottiin, ja jälleen ensimmäisen kierroksen ammuin huonommin: ensimmäinen nuoli taulun reunaan pisteiden ulkopuolelle, sen jälkeen 2 pistettä ja 2 pistettä. Seuraavalle kierrokselle päätin terästäytyä ensimmäisen laukauksen suhteen ja se onnistuikin hyvin, täysosuma 5 pistettä! Siitä innostuneena ammuin keskimmäisen osuman jälleen osuma-alueen ulkopuolelle, mutta sitten tsemppasin ja ammuin viimeisestä taulusta 4 pisteen osuman.

(c) Katariina Cozmei

Jäljellä olivat enää kaksi kierrosta ehdotonta lemppariani, 5 taulun serial shottia. Ennen rataa toitotin itselleni että bonusten takia täytyy saada edes joku osuma jokaiseen tauluun, joten luonnollisesti ammuin melko surkeasti: 2-0-1-1-0. Että ärsytti! Seuraavalla kierroksella muistinkin sitten taas keskittyä ajattelemaan sitä että tekniikka pysyisi kasassa, ja se tuotti jo vähän paremman tuloksen: 1-2-4-3-1, johon lisättiin aikabonukset ja 5 pisteen bonus kaikkiin tauluihin osumisesta. Huh. 

Uusi pettymys kirvelsi, sillä tunsin etten edelleenkään päässyt ollenkaan omalle tasolleni vaan hävisin itseäni vastaan. Toisaalta nyt olin jo ehtinyt varautua siihen etteivät nämä kisat olleet mitenkään päin minun huippukisani ja suoritus ei ollut kuitenkaan yhtä kaoottinen kuin unkarilaisella radalla. Pisteeni korealaiselta radalta olivat yhteensä 86,046, eli vain vajaa kaksi pistettä alle IHAA:n gradingien HA4-tason, joka ei ole loppujen lopuksi kauhean huono suoritus. Sijoitukseni korealaiselta radalta oli 27. 

Makoilin Virágin vieressä penkillä kunnes pääsin antamaan ratsun Annille ja seuraamaan vielä Annin ja Nupun kisasuorituksia. Tykkään tosi kovasti katsoa ja tsempata muiden kisaamista oman suoritukseni jälkeen, mutta nyt olin niin huonovointinen että tsemppaaminenkin jäi vähän vaisuksi. Illalla olisi ollut vielä uusi mahdollisuus unkarilaisiin tansseihin ja hauskanpitoon, mutta päänsärky ja huono olo ajoivat minut jälleen teltalle. Harmitti, sillä itse kisaamisen lisäksi ihanien ratsujousiampujien kanssa ajan viettäminen on yksi kisojen parhaista anneista, mutta nyt voimani eivät riittäneet siihenkään.

Sunnuntaina kisattiin finaalit, eli 10 parasta senioria ja 10 parasta junioria kisasivat vielä uudestaan 3 kierrosta unkarilaista, 3 kierrosta korealaista ja yhden kierroksen puolalaista rataa. Oli mahtavaa seurailla kisan kulkua ja rauhassa lekotella nurmikolla hienoja suorituksia ihaillen. Päädyin myös Erdene-mongolin hevosenhoitajaksi, sillä hän joutui alkuperäisen kisahevosensa loukkaannuttua vaihtamaan Alin kisaratsuun Harcosiin. Ali ei kipeän kätensä kanssa pystynyt varustamaan hevosta, mutta minä auttelin mielelläni. 

Kilpailujen loputtua keräännyimme päätösseremoniaan ja palkintojen jakoon. Ali vastaanotti pronssimitalin korealaiselta radalta ja riemuitsimme siitä: Alin mahdollisuudet kokonaiskilpailussa tyssäsivät kolmen kierroksen jälkeen kaatumiseen päättyneeseen unkarilaiseen rataan ja nopealla hevosella vain 5 tauluun ammuttuun puolalaiseen rataan. 

Juniorisarjassa kokonaiskilpailun pronssia voitti ranskalainen Martin Imbert, hopeaa ruotsalainen Markus Hjortsberg ja kultaa aivan upea unkarilainen Agnes Maucha! Seniorisarjassa puolestaan pronssin nappasi ranskalainen Maxime Coca, hopean uskomattoman työn kisajärjestämisen eteen tehnyt Christoph Némethy ja kullan Agnesin veli, aivan yhtä upea Levente Maucha! Maiden kesken pronssia voitti Puola, hopeaa Ranska ja kultaa Unkari. Suomi ylsi kokonaiskisassa sijalle 12 / 16 ja minun oma sijoitukseni oli 30 / 84.

Suomi ei kuitenkaan jäänyt aivan palkitsematta, sillä kisassa palkittiin myös kaunein perinteinen asu ja siinä kultaa voitimme yhdessä Nuppu, Anni ja minä! Suunnittelemani siniset kaftaanit, valkoiset hameet ja hymyilevät kasvomme olivat kuulemma kiinnittäneet tuomariston huomion, joten saimme pullon paikallista palinka-juomaa sekä suihkusaippuaa ja aurinkorasvaa. 

Päätösseremonian jälkeen Virágin omistaja Dáni pyysi minut ja Alin, irlantilaisen Andrewn ja muutaman unkarilaisen mukaansa viemään hänen hevoslaumansa takaisin kotiin laakson toiselle puolelle. Auringon laskiessa hyppäsin Virágin satulattomaan selkään ja ratsastimme uskomattoman kauniin reitin alas vuorenrinnettä, Pomazin kylän läpi ja metsien siimekseen Dánin jurtalle. Vietimme jonkin aikaa jurtassa juoden viiniä kynttilöiden valossa ja saimme sitten kyydin Dánin isältä takaisin kisa-alueelle. Iltaratsastus oli päivän ehdoton kohokohta ja sen jälkeen oli ihana valua teltalle nukkumaan.

Nyt minulla on ollut muutama päivä aikaa mietiskellä kisoja ja niiden herättämiä ajatuksia. Päällimmäisin pettymys oli kirvelevä mutta onneksi melko nopea käsitellä. Viimeisimmän kuukauden olin poissa kotoa vain näihin kisoihin valmistautuen, joten totta kai tilanne harmittaa, mutta toisaalta treenit ja reissu itsessään olivat jälleen hieno seikkailu. Toistaiseksi kisaurani on sujunut niin nousujohteisesti, että välillä unohdan ajatella realiteetteja: epäonnistumiset kuuluvat asiaan, etenkin kun olen treenannut lajia vasta 2,5 vuotta. Jotta voi oppia voittamaan, täytyy myös osata hävitä. Olen muutenkin taipuvainen pelkäämään epäonnistumista, sitä että tuotan pettymyksen minua tukeneille ja että tulen hylätyksi jos en pystykään parhaimpaani. Mitään dramaattista ei kuitenkaan käynyt, vaikka suoriuduin huonosti, päin vastoin, sain lohdutusta ja tsemppiä. Harmi että näin kävi juuri tällaisissa isoissa kisoissa, mutta toisaalta kokemus oli oppituntina kaiken harmituksen arvoinen.

Suurkiitos tuesta, avusta ja hauskoista hetkistä opettajani Ali Ghoorchian, kisatiimini sekä kaikki ihanat ratsujousiampujat ympäri maailmaa! Valtava kiitos myös Suomen joukkueen sponsoreille: Helsinki Horse Fair, Suomen Ratsastusjousiampujain Liitto, Hertsby Stallgård, Criollo-hevosrehut, Turun Jousitarvike Oy sekä Tampereen Hevossairaala Oy!

Kisat itsessään herättivät paljon ajatuksia ratsujousiammuntaan ja eri kulttuureihin liittyen. Usein puhutaan Aasian kisojen vaarallisuudesta, siitä miten hevoset ovat hulluja ja nopeita ja aina tapahtuu onnettomuuksia. Kuitenkaan missään Aasian kisoissa ei ole tapahtunut niin paljoa onnettomuuksia kuin näissä kisoissa, ja valitettavasti näissä kisoissa tapahtui myös toistaiseksi ratsujousiammunnan pahin onnettomuus turkkilaisen ystäväni Yasinin tiputtua puolalaisella radalla. Yasin parantuu kyllä, mutta hänet täytyi kuljettaa sairaslentokoneeella takaisin Turkkiin murtuneiden leuka- ja poskiluiden leikkausta varten. Kyllä, Yasin ratsasti ilman kypärää, mutta tässä tapauksessa kypäräkään ei olisi auttanut tilannetta. 

Sodassa ja metsästyksessä ratsujousiammuntahevosen oli oltava nopea, muuten tuli tapetuksi itse tai jäi ilman saalista. Nopeus on elementti, jota ei voi poistaa ratsujousiammunnasta rikkomatta sen yhtä tärkeistä peruselementeistä, ainakaan jos halutaan puhua perinteisestä ratsujousiammunnasta. Kisoissa ihmiset haluavat esitellä omia taitojaan ja edustaa omaa kulttuuriaan, joten eri vauhtisia hevosia tarvitaan. Kuitenkin IHAA:n sääntöjärjestelmässä vauhdikasta ratsastusta ei juurikaan kannusteta, vaan korealaisenkin radan säännöt on muokattu niin, että nopea ratsukko joutuu huonompaan asemaan. Isompi ongelma on kuitenkin turvallisuus: ratoja ei usein rakenneta nopeita hevosia huomioiden, vaan käännökset ovat liian tiukkoja, jarrutusalueet liian lyhyitä tai pohjat vaarallisia. Aasiassa tätä ongelmaa ei yleensä ole, sillä kun radat on rakennettu kaikkein nopeimpiakin hevosia ajatellen, ovat ne yleisesti turvallisia kaikille ratsukoille. Hitaalla hevosella on vaikea päästä koville pistetuloksille, mutta kuitenkaan ei joudu valitsemaan oman terveytensä riskeeraamista voidakseen ratsastaa haluamallaan hevosella.

Asia on toki hyvin monisyinen, mutta toivon todella kovasti että kansainväliset yhteisöt pystyvät näkemään toistensa kannat ja löytämään tavat kompromisseihin ja yhteistyöhön. Ratsujousiampujia on maailmassa niin vähän, että tarvitsemme toisiamme. Kunnioitan valtavasti konekiväärin lailla unkarilaista maalitaulua tykittäviä unkarilaisia ratsastajia, jotka laukkaavat radan 19 sekunnissa. Kuten Christophkin sanoo, se vaatii mieletöntä harjoittelua ja taitoa, mutta jolla ei kuitenkaan enää ole paljon tekemistä perinteiden tai historian kanssa. Oma rakkauteni lajiin lähtee historian elävöittämisestä, perinteiden tutkimisesta ja vauhdin hurmasta, ja toivon että saan jatkossakin kilpailla niin Aasiassa kuin Euroopassakin persialaista tyylisuuntaa noudattaen.

(c) Katariina Cozmei

Näytöksiä ja kisatreeniä Iranissa

Kesäinen Iranin reissu opettajani Ali Ghoorchianin luokse on jo muodostunut varmaksi osaksi kesälomani viettoa. Alkuperäinen suunnitelma oli keskittyä vain treenaamaan heinäkuun alussa pidettäviä IHAA:n First Open Horseback Archery World Championships -kilpailuja varten, mutta lopulta kisapaikalle Unkariin lähtömme aikaistui ja lisäksi kesäkuulle osui yhdet Iranin suurimmista hevosmessuista, Tehran Horse & Pet Show, joille haluttiin ratsutaistelunäytös. Niinpä lähdin myös Iraniin suunniteltua aikaisemmin ja reissun sisältö oli hyvin tiiviisti täynnä ohjelmaa.

Yritin Suomessa saada kaikki asiat siihen pisteeseen että voisin reissussa olla huoletta, minkä lisäksi ajalle juuri ennen reissua osui paljon sekä suunniteltuja että suunnittelemattomia menoja, joten en ehtinyt juurikaan nukkumaan. Iran on minulle huonoine internetyhteyksineen ja eläinten ympäröimänä asumisineen tietynlainen pakopaikka arjen käydessä stressaavaksi, joten oli ihanaa päästä perille. Kävin kuitenkin alkuun niin ylikierroksilla etten saanut öisin nukuttua ja päivisinkin hermostutti, mutta onneksi treenit, hevoset, luonto ja ihana ruoka saivat muutamassa päivässä kehon ja mielen rentoutumaan niin että uni alkoi jälleen maistua ja koin tuttua kotiin palaamisen tunnetta.

Reissun alkuosan luonamme oli suomalainen ystäväni Anni, joka oli saapunut Iraniin muutamaa päivää aiemmin. Aloitimme treenaamalla maasta käsin sekä pitkää että lyhyttä matkaa sekä ampumalla hevosen selästä yksittäistä maalitaulua sekä unkarilaista rataa, tosin tuttuun tapaan pienillä 40cm kokoisilla kohteilla. Tuttujen hevosystävien lisäksi ihastuin Alin orin Narmashirin setään, tummanruunikkoon asil-ori Mazdaan.

Treenien ohessa viilentelimme Annin ja hevosten kanssa joessa, ratsastimme vuorilla ja mietimme tulevan shown ohjelmaa. Kävimme myös Tehranissa hoitamassa tärkeitä asioita, eli vierailemassa Suomen suurlähetystössä kutsumassa heidän edustajansa hevosmessujen avajaisiin sekä syömässä missäpä muualla kuin Hesburgerissa, joka oli avannut ravintolan lähestulkoon Alin naapuriin.

Messujen alun lähestyessä aloimme harjoitella enemmän näytökseemme liittyviä asioita. Muistuttelin mieleen tent peggingin eli keihäällä maassa olevien kohteiden poimimisen, mitä kokeilin nyt myös ensimmäistä kertaa sapelilla. Vanhoista harjoituksista tein myös sapelilla renkaan poimimista avustajan kädestä sekä sapeli valmiiksi kädessä ampumista. Uudet harjoiteltavat asiat olivatkin yllättäen ratsujousiammuntatemput: avustajan pitämään kilpeen ampuminen blunttinuolella sekä hevosen viereen maahan jarmakin ampuminen. Kilpeen ampumisessa ei sinäänsä teknisesti ole mitään uutta, mutta henkisesti se olikin minulle yllättävän vaikeaa. Lähellä kilven kanssa seisova Ali oli sinäänsä helppo maalitaulu, mutta karmiva ajatus täydellä vedolla vahingossa Aliin osumisesta sai minut lyhentämään vetoa ja ampumaan hutaisten tyhmän näpylaukauksen, joka sitten tietenkin meni ohi ja lopputuloksena Alin rintakehässä oli verta vuotava mustelma blunttikärjestä huolimatta. Kauhukuvan toteutuminen ei ollut omiaan lisäämään itseluottamustani tähän temppuun liittyen, mutta toisaalta kannusti keskittymään niin että ampuminen alkoi sujumaan.

Jarmakia eli niskan takaa ampumista tajusin parin kierroksen jälkeen harjoitelleeni hevosen selästä vain backshottina kuten se persialaisessa perinteessä ammutaan, mutta lopulta sekin alkoi luonnistua myös maahan ammuttaessa.

Näytökseen ratsuiksemme lähtivät Alin ori Narmashir sekä pieni sympaattinen ruuna Muumi. Viime hetkellä saimme esitykseen mukaan myös Alin oppilaan, viime reissulla meitä Etelä-Iranissa isännöineen Sinan sekä arabiori Givin. Show lähestyi ja me puunasimme ja letitimme hevoset niin kauniiksi kuin mahdollista. Ne lähtivät hevosrekalla messualueelle jo edeltävänä iltana ja me puolestaan siirryimme Alin Tehranin asunnolle, joka oli tukikohtamme esitysten aikana.

Tehran Horse & Pet Show järjestettiin Etelä-Tehranissa lentokentän lähellä suuressa messuhallissa. Shown avajaispäivänä heräsimme aamuvarhaisella ja suunnistimme paikalle Alin aseita, satuloita ja esitysvarusteita pursuilevalla autolla. Saimme purettua kuorman ja löydettyä hevosemme sekä oman varustenurkkauksemme tallialueelta. Kulissien takana tallialue oli täynnä hiukan tee-se-itse-menetelmällä kasattuja messukarsinoita, joissa erilaiset hevoset odottelivat kummastuneina. Sisällä oli läkähdyttävän kuuma ulkolämpötilan kohotessa 40 asteeseen ja katon kerätessä kuumuutta ja hikoilevien hevosten kosteutta entisestään. Meillä oli tiukasti hijab-sääntöjen mukaiset vaatteet sekä huivit päässä, eikä iho päässyt hengittämään mistään muaalta kuin kasvoista, jotka sitten arvatenkin punoittivat ja valuivat hikeä. Niinpä nökötimme Annin kanssa tuulettimen edessä aina kun mahdollista.

Kiireisen aamun jälkeen pääsimme Iran Horse Promotionin toimistoon, josta ilmastointeineen tuli toinen lempipaikoistamme. Aamun hektisyys muuttui luppoisaksi teen juonniksi ja odottamiseksi. Pukumiehet ramppasivat ovesta sisään ja jälleen ulos selvittämään milloin mitäkin eteen tulevia kriisejä ja meidän rooliksemme jäi hymyillä ystävällisesti kiireisille ja stressaantuneille järjestäjähenkilöille, jotka tarjosivat meille lisää ja lisää teetä ja keksejä.

Lopulta meidän oli aika lähteä valmistautumaan esitykseen ja satuloimaan hevosia. Jaoimme Annin kanssa Muumin, Ali meni Narmashirilla ja Sina Givillä. Jokainen teki hiukan erilaisia temppuja ja järjestys oli hiukan kaoottinen, mikä alkuun hirvitti totuttuani Rohan Tallien kanssa esiintyessäni hyvin harjoiteltuun ja tarkkaan esityksen kulkuun. Toisaalta vastaava tuskin olisi ollut mahdollista näillä messuilla, sillä juuri ennen esityksen alkamista meille ilmoitettiinkin että esityksen haluttiin kestävän vain 5-10 minuuttia aikasemmin pyydetyn 10-20 minuutin sijaan. Niinpä päätimme pikapikaa jättää toteuttamatta puolet suunnitelluista asioista ja mennä sen mukaan mitä nyt kukakin ehtisi.

Aloitimme shown sillä että Anni ratsasti ja ampui minua kilpeen, jonka jälkeen ehdin pidellä muutamaa rengasta Alille ja Sinalle ennen kuin hyppäsin itse Muumin selkään. Annin ammuttua jousella ja Alin ja Sinan esiteltyä keihään käyttöä, päätin napata omaksi aseekseni sapelin ja poimia sillä maassa odottavia kohteita. Paitsi että, nyt Muumi laukkasikin paljon hitaammin ja lisäksi pohjamateriaali oli erilainen, joten pistäessäni sapelin pieneen kiekkoon en saanutkaan poimittuani sitä mukaani, vaan se vain tylsästi painui syvemmälle hiekkaan. Höh. Sain kuitenkin leikattua porkkanan jota Anni piteli keihään kärjessä, ja sitten esitys olikin jo ohi.

Hikisinä veimme hevoset takaisin tallille, pesimme ja hoidimme ne ja jäimme valmistautumaan päivän toiseen esitykseen. Vaihdoimme hiukan järjestystä ja temppuja, niin että tällä kertaa olin ensimmäinen ratsastaja ja ammuin maassa odottavaa kilpeä sapeli valmiiksi kädessä, jonka jälkeen leikkasin porkkanan. Parin kierroksen jälkeen annoin Muumin Annille, pitelin renkaita Alin ja Sinan poimittaviksi sekä kilpeä niin että Anni pystyi ampumaan siihen.

Ensimmäisen päivät showt olivat tärkeät, sillä vaikka paikalla oli vain vähän yleisöä, olivat yleisön jäsenet kuitenkin tärkeitä kutsuvieraita. Esitysten jälkeen tervehdimme ihmisiä joista moni tunsi Alin hyvin entuudestaan, sekä päädyimme pariin haastatteluun. Kaikkinensa ensimmäinen päivä oli jännittävä ja hauska, mutta myös hyvin pitkä ja uuvuttava. Ruoka, suihku ja sänky (tai no, sohva) olivat kuin taivaan lahjat päivän päätteeksi.

Hevosmessut kestivät yhteensä 5 päivää, joista Anni oli kanssamme ensimmäiset kolme päivää. Kahtena seuraavana päivänä meillä oli vain yhdet esitykset, jotka sujuivat jo paremmin jonkinlaisen rutiinin löydyttyä. Toki jokaisen esityksen kesto ja sisältö vaihtuivat lennossa järjestäjän toiveiden mukaisesti, joten improvisoimme aina tarpeen tullen. Pääsin ampumaan lisää sapeli kädessä, leikkaamaan kurkkuja ja porkkanoita sekä poimimaan renkaita sapelilla ja keihäällä. Esitysten väleissä ehdimme tutustumaan myös messujen muuhun ohjelmaan. Paikalla oli paljon eri koirarotuja, kanarialintualue, kaksi haita, upea hevosaiheinen taidenäyttely sekä eri yritysten ja yhdistysten myynti- ja esittelypisteitä. Esitysalueella oli lähes tauotta ohjelmaa: poliisikoiranäytös, Tehranin ratsupoliisien katrilliesitys, friisiläisshow, Pony Clubin prinsessamekkoihin ja hattuihin puetut falabellat sekä lapsiratsastajat kaspianponeineen, kouluratsastusnäytös, esteratsastusnäytös, kurdiorien esittely... Katsomista ja ihmeteltävää riitti.

Seuraavina päivinä palasimme kuitenkin oman esityksemme jälkeen vuoristoon tallille, jotta pääsisimme treenaamaan. Muutama päivä vähemmällä maasta ammunnalla ja esityksissä lyhyemmällä vedolla ampuminen paljastivat kuitenkin karmean puolensa, kun tavalliseen ampumiseen palaaminen ei luonnistunutkaan noin vain. Tekniikka ei palautunut, veto jäi liian lyhyeksi, ajoitus oli väärä, vauhti kovempi. Ensimmäisenä iltana ammuimme 10 kierrosta Single Shottia pieneen 40cm tauluun 9 metrin etäisyydellä, enkä osunut kertaakaan. En kertaakaan. Pari kertaa nuoli hipaisi taulun reunaa, mutta ei tarpeeksi napatakseen oikeasti kiinni. Tunne oli aivan musertava ja pelottava muistutus siitä, kuinka nopeasti huonot tavat oppii ja kuinka niistä eroon pääseminen ei olekaan yhtään niin helppoa.

Seuraavana päivänä osasin valmistautua hiukan paremmin ja kävin ampumassa maasta ennen kuin lähdimme radalle harjoittelemaan. Nyt osumia onneksi jo tuli, mutta ei silti ihan niin paljoa kuin olisi voinut toivoa. Itseluottamukselle nämä harjoitukset olivat kova paikka, mutta toisaalta opin tunnistamaan paremmin ne virheet jotka ovat minulla pyrkimässä pintaan.

Annin lento lähti aamuyöllä, joten treenien jälkeen ajoimme lentokentälle, hyvästelimme Annin, ja ajoimme sitten kisa-alueen parkkipaikalle nukkumaan loppuyön autossa. Olin niin väsynyt että nukuin istuimelleni käpertyneenäkin sikeästi kuin tukki, kunnes aurinko rupesi lämmittämään autoa tukalan kuumaksi.

Messujen kaksi viimeistä päivää olivat yleisömääriltään vilkkaimmat, sillä silloin järjestettiin myös arabinäyttelyt. Aikaisempi työni Iranissa oli treenata Iran Horse Promotionin arabeja näyttelyitä varten, mutta nyt oli ensimmäinen kerta kun pääsin itse katsomaan arabinäyttelyä. Oli mielenkiintoista nähdä miten näyttelyt toimivat, mutta edelleen arvostan huomattavasti enemmän luonnollisia iranilaisia ”maatiashevosia” kuin puunattuja, öljyttyjä ja äärimmilleen kauneusihanteiden mukaisesti jalostettuja lajikumppaneitaan.

Ratsutaistelunäytöksiä pidimme vielä neljä ja vaihdoimme niin, että jaoimme Sinan kanssa Muumin ja jätimme Givin pois, sillä tarvitsimme aina yhden ihmisen maahan pitelemään kohteita tai laittamaan niitä paikoilleen. Aloitimme sillä että ammuin Sinan pitelemää kilpeä sekä maassa olevaa jarmaki-kohdetta ja sen jälkeen leikkasin keihään päässä olevia kurkkuja. Sitten vaihdoimme ratsastajaa ja Sina esitteli Muumilla keihään käyttöä napaten tentpegging-kohteita ja sekä hän että Ali poimivat keihäällä ja sapelilla kädestäni renkaita. Lopuksi vaihdoimme ratsastajia vielä kertaalleen niin että laukkasimme Alin kanssa rinnakkain kantaen Iranin lippua välissämme.

Päädyimme myös pitämään yhden extempore-shown, sillä paikalla oli 250 000 euron arvoinen kurdiori Sardar Babaie, jolle oli opetettu terre a terre -tyyppistä liikkettä ja joka esiintyi näyttävästi ihailevan yleisön edessä. Kurdiorin omistajat haastoivat Alin asil-ori Narmashirin esiintymään kanssaan ikään kuin Dance Battle -tyylisesti. Niinpä arabinäyttelyn luokkien välissä nämä kaksi oria laukkasivat areenalle esittelemään liikkeitään. Alin ratsastettua hetken aikaa antoi hän Narmashirin minulle ja pääsi itse Babain selkään. Ratsastimme rinnakkain musiikin pauhatessa ja esittelimme upeita hevosiamme. Esitys oli hauska ja se toivottavasti nosti Narmashirin arvoa siitosorina, sillä se sai paljon huomiota arabikasvattajilta.

Lopulta viiden tiiviin messupäivän jälkeen esitykset olivat ohi, pääsimme lastaamaan hevoset takaisin kotimatkalle ja suunnistimme myös itse takaisin tallille. Lepäsimme seuraavan aamupäivän, mutta sen jälkeen vietimme seuraavat neljä päivää ahkeroiden ratsujousiammuntatreenaamisen parissa.

Oma tilanteeni ampumisvarmuuden suhteen ei ollut erityisen kehuttava ja tunsin ampuvani huonommin kuin viimeiseen vuoteen, minkä Alikin mieltä alentavasti totesi. Ei auttanut muu kuin yrittää parhaansa ja ammuinkin joka päivä 200-300 nuolta. Treeni tuotti tulosta ja varmuus alkoi jälleen löytyä, mutta sillä hinnalla että etusormen iho kuoriutui pois. Hunajahaude ja suojaava teippi avuksi, ja lisää treeniä! Hevosen selästäkin alkoi pikkuhiljaa löytyä jonkinlainen varmuus, vaikka edelleen hiukan horjuva sellainen.

Kaksi viikkoa Iranissa tuntui sekä todella pitkältä että todella lyhyeltä ajalta. Seuraava etappimme oli jatkaa yhdessä Alin kanssa Unkariin, jonne kilpailujen järjestäjä Christoph Némethy oli kutsunut meidät auttamaan hevosten totuttamisessa ratoihin. Niinpä pakkasimme varusteemme ja suuntasimme lentokentälle, kohti seuraavaa seikkailua!