keskiviikko 28. helmikuuta 2018

Persian sumuvuorilla



Nyt jo kolmantena vuotena putkeen suunnistin hiihtoloman viettoon Iraniin opettajani Ali Ghoorchianin luokse. Vajaaseen kahteen viikkoon kuului jälleen paljon ohjelmaa ja aika hurahti vauhdilla. Nyt laskin uteliaisuuttani paljonko treeniä kertyi ja lopputuloksena ammuin keskimäärin noin sata nuolta päivässä ja ratsastin päivittäin noin kolme tuntia, yleensä kolmella eri hevosella. Sää oli nyt vuodenaikaan nähden erityisen lauha ja sateinen, mikä vaikutti jonkin verran treenimahdollisuuksiimme, mutta loppujen lopuksi aika vähän. Hetkeksikin pilkahtava aurinko kuivatti vuorilla olevan ratsujousiammuntaradan tehokkaasti ja lämpimiin vaatteisiin sonnustautuneena ei haitannut vaikka sade pääsi kastelemaan.

Pääsin heti ensimmäisenä päivänä tutustumaan tallin uusimpaan tulokkaaseen, harmaaseen pieneen Tondar-ruunaan, jota kutsuttiin Muumiksi. Pikkuruuna oli saanut levätä kuusi päivää ennen tuloani, joten ensimmäisellä ratsastuksella se tihkui energiaa ja oli todella hauska kaveri hypähtelevine askeleineen ja iloisine luonteineen. Erityisen huvittavan ensivaikutelman se sai aikaiseksi kun ensimmäisen maastomme päätteeksi kahluutimme hevosia joessa, joka oli sateiden jälkeen lähinnä mutainen rapakko, ja Muumi hetken polskutettuaan pyllähti täysin tyytyväisesti lammikon keskelle piehtaroimaan. Komensin sen ylös ennen kuin se kasteli satulaa, mutta makuulla käymisen johdosta olimme molemmat aivan täysin kuravellissä ja kesti seuraavaan päivään ennen kuin sain vaatteeni kuivatettua huoneemme pikkuisella sähkölämmittimellä.

Muumin omistaja toivoi hevoselleen paljon liikuntaa, joten se oli lähes jokapäiväinen treenikaverini. Myös vanhat tutut Sefid ja Bojhan olivat mukana treeneissämme, minkä lisäksi kävin ratsastamassa nyt kantavana olevaa Gisoom-tammaa 9 kuukauden ikäinen Baroot-varsa mukana juosten. Gisoom oli nyt erityisen energinen ja sen kanssa oli ihanaa tanssahdella vuorenrinteitä pitkin. Baroot ja viime kesän salukinpentu Arjhan, joka nyt on jo suuri nuori koirapoika, leikkivät keskenään kirmaten ympärillämme edes takaisin täyttä laukkaa. Myös kaikkien aikojen lempihevoselleni Gustawille haluttiin nyt treeniä, joten aloitin sen ratsastamisen ensin pienissä pätkissä ilman satulaa. Pikkuhiljaa lenkkimme pitenivät ja Gustawkin alkoi pursua energiaa, mikä oli todella ihanaa kaiken sen kokeman sairastelun jälkeen. Alin vakioratsuna oli hänen rakkautensa Narmashir, joka näyttää muuttuvan vain hienommaksi ja hienommaksi. Minäkin pääsin taas ratsastamaan sillä ja treenaamaan niin omaa ratsastustani kuin vatsalihasteni voimaa!
  
Jousiammunnassa keskityimme edelleen tekniikan hiomiseen ja etenkin jousikäteni otteeseen. Tässä lajissa on niin paljon yksityiskohtia, että helposti yhtä osa-aluetta hioessa toinen tekniikan alue pääseekin salaa vähän kärsimään. Alin opetustapa ja -taito eivät vieläkään lakkaa hämmästyttämästä: Ali antaa pieniä vihjeitä joiden kanssa olin aluksi ihan sekaisin ja selästä oli tosi vaikea saada hyviä osumia, mutta juuri kun alkoi oikein harmittaa ja epäilyttää, niin yhtäkkiä kehoni oli omaksunut opit ja taas ampuminen tuntuu paremmalta kuin koskaan aikaisemmin. Nuolet napsuivat varman napakasti kohteisiin ja kuvista näki jälkikäteen että tekniikkakin näytti hyvältä! Jee! Olen todella iloinen että saan olla niin hyvän opettajan opissa.

Nyt myös Alin ”luola” oli remontoitu ja tällä kertaa en asunutkaan satulahuoneessa, vaan aivan luksushienossa pikku huoneessa jossa oli oma pikku keittiö, suihku ja vessa! Nyt Ali oli myös ottanut käyttöön perinteisen persialaisen lämmitysjärjestelmän: matala pöytä oli peitetty villahuovilla ja niiden alla oli pieni sähkölämmitin. Päivällä istuimme pöydän ääressä jalat vilttien alla lämpimässä ja öisin nukuimme pöydän eri sivuilla niin että huopien alta lämpö hehkui ja piti koko kehon taivaallisen lämpimänä viileässä yöilmassa. Tämä pöytä oli tarpeeksi iso 4-6 ihmiselle, mutta Ali kertoi lapsuudestaan jossa vuoristokylissä vastaava pöytä oli suurempi ja yli kahdeksan ihmistä saattoivat nukkua sen ympärillä, pienet tulisijat pöydän alla lämpöä tuottaen.

Pariksi päiväksi luoksemme tuli Alin uusi iranilainen oppilas Shirin, jonka Ali määräsi minun opetettavakseni testatakseen taitojani opettajana. Shirin kehittyikin parissa päivässä jousiampujana tosi hyvin ja vastalahjaksi sain oppia häneltä persialaista perinnetanssia. Yksi Iranin hauskoista perinteistä on värjätä hyvien hevosten häntä ja jalat punaisiksi hennalla ja Ali oli värjännyt sekä Narmashirin että Muumin jouhet, mutta värin haalistuttua käsittely piti uusia. Niinpä Muumin häntää värjätessämme perustimme keittiön keskelle myös pienen kauneussalongin jossa Shirin värjäsi kokeeksi muutamia hennaraitoja minunkin hiuksiini.

Shirinin lähdettyä saapuivat seuraavat vieraamme, suomalainen ryhmä Uine, Enni ja Sonja! On aina tosi kivaa kun suomalaisia tulee käymään. Ammuimme yhdessä maasta käsin, kävimme syömässä ja esittelin lempiruokiani (kaikkein tärkeimpänä lampaanmaitojäätelön!) ja ratsastimme vuorenrinteillä. Ehdin olla ryhmän mukana vain yhden päivän, mutta ehdimme siinäkin ajassa tehdä paljon.

 

Maanantai-iltana muiden matka oli vasta alussa, mutta minun oli aika hypätä yöllä taksiin ja suunnata lentokentälle kotimatkaa tekemään. En ihan malttanut pitää kaikkien päivien treenimääriä maltillisina etenkään reissun loppupuolella ja kipeytynyt vasen olkapääni ilmoitti mielipiteensä siitä kärttyisästi, joten hetken aikaa pitää ottaa taas rauhallisesti. Kuitenkin sisälläni palaa taas valtava into treenaamiseen. Nyt minulla on maaliskuu aikaa harjoitella oppimaani ja huhtikuussa uudet seikkailut odottavat!

Kuvat: Ali Ghoorchian


Talvikuulumisia



Viime vuoden kisakausi loppui ihanasti omiin ennätyksiini Iranin Saryazdin kansainvälisissäratsutaistelukilpailuissa ja vielä kotona Suomessa ESRAJA:n pikkujoulukisoissakin onnistuin nappaamaan ensimmäisen sijan ihanan Barbelinda-tamman kanssa. Vuosi 2017 oli hyvä taputella muistoihin ja kääntää nokka pikkuhiljaa kohti uusia haasteita. En kuitenkaan pitänyt erityisempää kiirettä vaan aloitin tosi rennosti ampumalla sen verran kuin mieli teki. Viimeisimmältä Iranin reissultani toin tuliaisiksi persialaisen peukalo-otteen, jota makustelin ja tutkiskelin kaksi kuukautta. Alkuun ote tuntui todella hyvältä, mutta toisaalta uudelta ja hämmentävältä. Juuri ennen vuodenvaihdetta meillä oli maasta ammunnan Ratsujousiampujan Kiusaus -kisat Helsingin jousiammuntahallilla ja kisasin juurikaan etukäteen harjoittelematta persialaisella otteella hyvin vaihtelevin tuloksin. Kisa itsessään oli ihan mahtava keskittymisharjoitus ja onnistuin rämpimään tieni neljännelle sijalle, vaikka välillä kyllä häpesin osumiani ja nuolieni hassua lentoa. Uudella otteella en saanut osumiin samanlaista varmuuden tunnetta kuin aikaisemmin.

Persialainen ote
Tänä talvena olen nautiskellut Maunulan sisähallissa ampumisesta Artemiksen jäsenenä. Aivan ihanaa treenata valoisassa, lämpimässä, kuivassa tilassa ja vielä kivojen ihmisten kanssa! Talja- ja tähtäinjousilla ampuvien joukossa saa kyllä potea vähän alemmuuskompleksia omalla risukepillä ampumisestaan, mutta muut harrastajat ovat suhtautuneet ratsujouseen lämpimällä mielenkiinnolla ja toisaalta jäsenistössä on jo aika paljon ratsujousiampujiakin.

Myös muutoin olen hiukan kehittänyt treenitapojani ja mukanani kulkevat nyt kuminauhat ja käytän peiliä melko paljon apuna. Tammikuussa aloittaessani taas säännöllisen treenin vedin nimittäin hiukan överiksi ja ammuttuani heti alkuun liian paljon sain vieraakseni ikävän kaverin, vasemman olkapään inpingmentin eli ahdas olka -oireyhtymän. Kun vasen käsi ei enää kohonnut hartiatason yläpuolelle ja särki levossakin, oli pakko ottaa hiukan pakkia ja nolona todeta että neiti fysioterapeuttiopiskelija ei kyllä taaskaan muistanut omalla kohdallaan soveltaa osaamistaan. Nyt paremman lämmittelyn, lapatukiharjoitteiden, kuminauhatreenin ja maltillisempien treenisessioiden jälkeen olkapää alkaakin olla paremmassa jamassa ja minulla on taas yksi ”Älä tee niin kuin minä tein...” -kokemus enemmän.

Teoriatasolla fysioterapeuttisen osaamisen yhdistäminen ratsujousiammuntaan on ollut paljon käsillä opinnäytetyöni merkeissä. Olen kerännyt ja käynyt läpi mielenkiintoista lähdekirjallisuutta ja kerännyt kyselyillä tietoa ja kokemusta ratsujousiammunnan harrastajilta sekä opettajilta. Käytännön työhön pääsin järjestäessäni helmikuun alussa Ratsujousiampujan kehonhuoltokurssin, jolla pääsin opettamaan aiheesta ja erityisesti lapatuen merkityksestä. Todella mielenkiintoista ja antoisaa! Olen hirveän iloinen siitä, että saan työskennellä minulle niin mielenkiintoisten teemojen ympärillä sekä koulussa että ratsujousiammunnan parissa.

Bambi on nyt ihana pörröturkkinen lumipallo valkoisessa talvikarvassaan ja olemme tosi paljon maastoilleet ilman satulaa. Tasapainolleni lenkkimme ovat tehneet tosi hyvää ja kiitolaukat lumihangen halki saavat meidät molemmat innostumaan. Nyt myös pellolla on ollut hyvät pohjat ratsujousiammunnalle ja olemme tehneet pienen radan jolla treenata. Toistaiseksi treenimme on keskittynyt vain single shottiin ja siinä tekniikan hiomiseen.

Peukalo-ote
Helmikuussa kokeilin pitkästä aikaa taas peukulla ampumista turhauduttuani treeneissä osumatarkkuuden vaihtelevuuteen. Oho hei, yhtäkkiä nuolet rupesivat taas menemään sinne minne halusinkin! Ammuin vielä joitain treenejä vuorotellen sekä peukulla että persialaisella, mutta lopulta päädyin palaamaan takaisin peukaloon. Paljon varmasti on kyse siitä, että peukalo on minulle niin paljon tutumpi, mutta joka tapauksessa persialainen ote oli talviajan testi ja nyt tuntui hyvältä palata tuttuun turvalliseen peukkuun.

Helmikuun puolivälissä lähdin Iraniin hiomaan tekniikkaani vielä paremmaksi tulevaa kisakautta varten sekä tietenkin nauttimaan ihanasta vuoristoluonnosta. Siitä lisää seuraavassa postauksessa!

Keihäsharjoituksia huhtikuun Jordanian kisoja varten.