Vuoden odotetuin kisareissu Mongoliaan koitti syyskuun alussa! Suomea edustamaan lähtivät Anni Jauhiainen, Maria Jussila ja minä. Kun ammuin hevosen selästä ensimmäisiä kertoja neljä vuotta sitten, enkä vielä tiennyt että ratsujousiammunta on ihan oikea laji, haaveilin olevani Mongoliassa. Siitä lähtien on itänyt haave päästä ratsujousiampumaan juuri Mongoliaan, ja nyt vihdoin oli täydellinen tilaisuus!
Kisa oli aivan huikean hienosti ja valtavan suurella sydämellä järjestelty. Majoituimme Chinggis Khan Khuree -nimisessä jurttakylässä, joka oli kiva välimuoto mongoleille tyypillistä jurttaelämää kuitenkin sopivilla mukavuuksilla: jurttaan tuli sähköä niin että sai valot päälle ja kännykän ladattua, kaminalla tilan sai lämmitettyä niin halutessaan ja erillisessä rakennuksessa oli vesivessat ja suihkut. Pienemmät 2-5 hengen jurtat muodostivat ympyrän isompien ravintolajurttien ympärille. Yksityiskohtia täynnä oleva kauneus sisustuksessa ihastutti jokaisessa rakennuksessa. Sijainti vuorten välissä olevassa kauniissa laaksossa, kuitenkin aivan lentokentän ja Ulaanbaatarin läheisyydessä oli kansainväliselle kisalle kertakaikkiaan ihanteellinen.
Seuraavana päivänä tutustuimme Ulaanbaatarin kaupunkielämään ja hienoihin nähtävyyksiin. Kisan järjestäjät todella pitivät huolta, että saimme mahdollisuuden tutustua Mongolian kulttuuriin ja historiaan.
Kolmantena päivänä oli vuorossa hevosten kokeilu. Tässä kilpailussa hevosvalinta tapahtui arpomalla. Saimme ensin aamupäivällä kokeilla jokainen yhtä hevosta, jotta saimme yleisesti käsityksen siitä, millaisia hevoset olivat ratsastaa. Menin pienellä voikolla ponilla, joka oli radalla tosi hidas. Toivoin kovasti, ettei ratsukseni osuisi ihan näin hidasta tapausta, vaikka kaikki hevoset sai kyllä kannustettua reippaampaankin vauhtiin. Iltapäivällä meille tuotiin hevosten joukosta kaikkein parhaimmiksi valitut yksilöt, joiden suitsiin oli kiinnitetty numerolaput. Sitten saimme jokainen vuorollamme nostaa hatusta numeron, jonka perusteella ratsumme määräytyi. Nostin numeron 18, joka osoittautui vanhaksi kermanväriseksi ruunaksi, jolla oli pitkä harja. Hevosilla ei ollut nimiä, vaan niitä kutsuttiin niiden värin perusteella.
Mongoliassa hevosia riittää, ja nytkin 58 kisaajasta lähes kaikki saivat kokonaan oman hevosen. Nousimme selkään ja saimme tutustua ratsuihimme vuorenrinteillä ratsastaen ja sitten radalla laukaten. Kilpailijat saivat vaihtaa hevosia keskenään ja jos tuntui että oli joutunut liian vaativan tai nopean hevosen pariksi, sai kisajärjestäjiltä pyytää mahdollisuutta vaihtaa ratsua. Keltainen ratsuni osoittautui tosi kivaksi ja luotettavaksi kaveriksi - ei maailman nopein, mutta eteenpäin pyrkivä ja herkkä ratsastaa. Pääsimme myös ampumaan pari kierrosta radalla.
Yllätyksekseni iso osa paikallisista ratsujousiampujista tunnisti minut saman tien ja moni kertoi seuraavansa urheilijaprofiiliani ja Louhi Archeryn sivua Facebookissa. Perinteiseen mongolialaiseen tyylisuuntaan erikoistuneen ratsujousiammuntayhdistys Namnaan johtohahmo kertoi tykkäävänsä tekniikastani ja pyysi minua pitämään lyhyen oppitunnin Namnaan jäsenille. Viimeisen 300 vuoden aikana mongolian perinteinen jousiammuntatyyli on käytännössä kuollut ja ratsujousiammunta kokee nyt uudelleenheräämistä. Historiassa mongolit ja persialaiset ovat sotineet keskenään ja Persia on ollut mongolivallan alla, joten tietotaitoni perinteisestä persialaisesta ratsujousiammunnasta olivat Namnaan jäsenille arvokkaita, ovathan tyylit hyvin lähellä toisiaan. Lisäksi heitä kiinnosti perinteisen tyylin sovittaminen nykyaikaisen kilparatsujousiammunnan tarpeisiin. Minulle oli totta kai valtava kunnia auttaa ja jakaa kaikki keräämäni tieto parhaani mukaan. Toivon todella että mongolit valloittavat jälleen maailman ratsujousiampumalla, tällä kertaa kilpakentillä!
Mongoliassa aikataulujen noudattaminen ei ollut kovin tarkkaa, joten vaikka kisan oli alunperin tarkoitus kestää perjantaista sunnuntaille, päätyikin se alkamaan vasta lauantaina. Syynä lienee upea hääjuhla, joka järjestettiin jurttakylässä perjantaina. Pääsimme seuraamaan juhlan kulkua ja hienoja tanssi-, laulu-, paini- ja ratsastusesityksiä. Mongolit pelasivat myös perinteistä pitkän matkan jousiammuntapeliä, jota oli hauska seurata. Lisäksi saimme tutustua kisaratsuihimme maastoretkellä, jolla kiipesimme valloittamaan läheisen kukkulan ja sen jälkeen laukkasimme villisti laakson halki. Lämmin ratsastus ja viileä tuuli olivat kuitenkin petollinen yhdistelmä, joka ehti aiheuttaa vilustumisen. Kun vielä illalla alkoi sataa ja unohdimme jurttamme avaimen jo suljetun ravintolajurtan sisään, päätyen ravaamaan sateessa ympäriinsä puolisen tuntia, oli alkava flunssa valmis.
Ensimmäinen kisa-aamu valkeni aikaisempia päiviä viileämpänä. Maria ja minä olimme molemmat kehittäneet kurkkukivun yön aikana ja totesimme harmissamme, ettei meillä tainnut olla mitään mahdollisuutta saada kurkkupastilleja. Tee ja burana helpottivat kurkkukipua ja kurjaa oloa, joten olimme taas valmiit päivän koitoksiin!
Ensimmäisenä ratana kilpailtiin European Track, jolla oli neljä Fita-maalitaulua: front, back, front ja back. Aikapisteitä sai vain 0,5 / sekunti, joten vauhdista ei ollut niin paljon iloa kuin tavallisesti. Anni ja Maria kisasivat ekassa ryhmässä, jonka jälkeen minulla oli aikaa valmistautua omaan suoritukseeni ennen omaa kolmosryhmääni. Lämmittelylaukkoja ampumatta oli yksi ja kisakierroksia kaksi. SM-kisojen valtavien kisajännitysongelmien jälkeen suurin tavoitteeni oli se, että saisin rentouduttua radalla ja nautittua kisaamisesta. Olin saanut Annilta siihen hyviä vinkkejä ja nyt mahtavat Anni ja Maria tsemppasivat minua niin, että radalle oli tosi kiva lähteä. Annin vinkin mukaisesti en keskittynytkään tekniikassa mihinkään muuhun kuin hetken pitoon, mutta muuten annoin mielen olla vapaasti - ja vau, ekaa kertaa pitkään aikaan pääsin radalla lähelle flow-tilaa, keho suoritti nokitukset ja ampumiset lähes selkärangasta ja ehdin vain seurata sen verran, että osumat tulivat hyville pisteille. Vauhti oli juuri sopiva että ampumiseni rytmittyi hyvin ja ehdin rauhassa ampua jokaista kohdetta. Radasta jäi tosi hyvä fiilis!
Ensimmäisen radan jälkeen vuorossa oli avajaisseremonia, johon kuului lippukulkue. Vaikka olen kisannut paljon, en ole koskaan aiemmin päässyt kantamaan Suomen lippua hevosen selässä! Tämä kokemus oli kyllä senkin odottamisen arvoinen, sillä lippukulkueemme oli superhauska: teimme pitkän kulkueen vuorenrinteitä pitkin, kaarsimme takaisin yleisön luokse ja teimme vauhdikkaat laukkaspurtit. Toistimme tämän vielä kerran ja asettauduimme sitten riviin tervehtimään yleisöä. Avajaisseremoniaan kuului myös laulu- ja ratsastusesityksiä, jotka olivat samantyyppisiä kuin edellisen päivän häissä näkemämme.
Päivän mittaa oloni muuttui flunssaisemmaksi ja kurjemmaksi. Iltapäivällä kilpailtiin kuitenkin Asian Style, joka oli kuin korealainen Serial Shot mutta taulujen välimatka toisiinsa oli 25 metriä 30 m sijaan. Tälle radalle en saanut mielentilaani ihan niin hyväksi ja kehokin tuntui sen verran löysältä etten päässyt täyteen terääni. Kuitenkin kokonaisuudessa kisapäivästä jäi hyvä mieli ja olin radalla paljon rennompi kuin pitkään aikaan.
Kurkkukipu sen sijaan yltyi niin kurjan kovaksi etten saanut nukuttuakaan kunnolla ja olisin voinut vaihtaa omaisuuden muutamaan puuduttavaan kurkkupastilliin. Sunnuntaiaamu oli vielä lauantaitakin viileämpi ja pukeuduin kasaan lämpimiä vaatteita, join teetä ja piileskelin ison villaviltin alla omien kisavuorojeni ulkopuolella.
Ensimmäisenä kisaratana kilpailtiin unkarilainen rata, joka päätettiin valita alun perin suunnitellun Charge and Retreat -avoimen alueen radan sijaiseksi turvallisuussyistä. Tällä unkarilaisella ei saanut aloittaa valmiiksi nokitettuna ja maalitauluina oli Fita-taulut, joissa pisteitä sai yhdestä viiteen. Aikabonuksia sai normaalisti 1 piste / sekunti, kunhan sai ammuttua vähintään kolme nuolta ja osuttua yhdellä. Aikaraja tosin oli tiukempi kuin yleensä, muistaakseni 15 sekuntia. Kisakierroksia oli kolme ja lämmittelykierroksia ei ollenkaan.
Hevoseni oli juuri sopivan vauhtinen kolmen nuolen ampumiseen. Ensimmäisellä ja kolmannella kierroksella osuin frontit, jokaisella kierroksella osuin keskitauluun ja jokaisella kierroksella olin liian malttamaton backshottien suhteen, joten ammuin ne hiukan taulun yli. Suoritus oli siis tasaisesti omaa tasoani, ei sen alle mutta ei ylikään. Ärsyttävästi tosin viimeisellä kierroksella osumani keskitauluun tuli juuri sellaiseen kohtaan, että nuoli pomppasi pois, jolloin siitä ei tietenkään saanut pisteitä. Harmillista, etenkin kun osuma tuli juuri täysille pisteille, mutta tämmöiselle ei voi mitään ja onneksi osuma ensimmäisessä taulussa varmisti minulle aikapisteet.
Toisena kisaratana kilpailtiin Mongolian Ball Hunting Game, jossa radan varrella oli 25 metrin välein toisistaan n. 30 cm halkaisijaltaan olevia palloja. Ensimmäinen pallo oli 6 metrin päässä radan reunasta ja seuraavat aina puoli metriä kauempana. Palloon osumisesta sai 5 pistettä, kunhan nuoli jäi siihen kiinni, ja aikabonukset kerätäkseen täytyi osua vähintään kolmeen palloon.
Olin jo melko nuupahtanut, mutta tsemppinä radalle sovimme että jokaisesta hyvällä tekniikalla ja hyvällä pidolla ammutusta nuolesta ansaitsisin suklaapalan. Kahdella kisakiekalla oli mahdollisuus tienata 10 suklaapalaa! En patistanut ratsuani ollenkaan nyt kun ajasta sai taas vain 0,5 pistettä / sekunti, ja keskityin pitoon ennen laukaisua. Ensimmäinen nuoli napsahti riemukkaasti palloon, toinen napsahti palloon, kolmas napsahti palloon! Häkellyin niin, että kaksi viimeistä sähelsin ja ammuin ohi, mutta olo oli silti valtavan riemukas. Toiselle kierrokselle en saanut itseäni keskittymään ihan yhtä hyvin, mutta sain silti osumat toiseen ja viimeiseen palloon. Olo oli tosi tyytyväinen ja vein hevoseni takaisin tallialueelle ja riisuin siltä satulan. Kisapäivien ajan hevoset seisoivat sidottuna kiinni pyykkinaruksi kutsumassamme telineessä, sillä toinen vaihtoehto oli päästää ne vapaaksi vuorenrinteille laiduntamaan, jolloin ne saattoivat poistua varsin kauas kisa-alueesta.
Jäimme seuraamaan kisan viimeisiä suorituksia, joiden jälkeen meille todettiin yllättäen että tarvitsisimme ratsumme. Mongolit karauttivat hakemaan minulle ratsuni ja hyppäsin sen varsin luiseen selkään ilman satulaa. Otimme jälleen liput kannettaviksi ja pidimme loppuseremonian sekä otimme paljon yhteiskuvia. Sitten veimme hevosemme sivuun ja alkoi palkintojenjako.
Olin saanut vihjailua siitä että European Style oli mennyt osaltani hyvin ja että ainakin jossain kohtaa olin ensimmäisellä sijalla, mutta en uskaltanut liian kovasti riemuita huhupuheiden perusteella. Niin kuitenkin oli, että minut kutsuttiin jalustalle hakemaan ensimmäinen kansainvälinen kultamitalini! Iloiset yllätykset jatkuivat, kun sain vielä pronssia Mongolian Ball Hunting Gamessa! Kisa oli kovatasoinen ja haastavan erilainen verrattuna Euroopan kisoihin. Arvotut hevoset antoivat vielä erityishaasteen kisaan. Mongolit pärjäsivät kilpailussa ylivoimaisesti, muunmaalaisista mitalisijoille kipusi lisäkseni vain Christoph Némethy unkarilaisella radalla. Kokonaiskilpailun voitti legendaarinen Erdene, joka juuri ennen tätä kisaa voitti Etelä-Koreassa MM-kultaa!
Palkintojenjaon jälkeen tuuperruin vähäksi aikaa totaalisesti sänkyyni ja lepäsin illallisen yli. Anni ja Maria houkuttelivat minut kuitenkin paikalle kisan loppujuhliin, jotka todella olivat näkemisen arvoiset. Ohjelmassa oli ruokaa, lauluesityksiä, tanssia ja puhetta. Ratsujousiammuntayhdistys Namnaa palkitsi minut kauniilla 1200-luvun tyylin kaftaanilla, kertoen minun symboloivan ratsujousiammunnassa menestyviä naisia sekä myös kiittääkseen minua siitä, että kaksi heidän jäsentään pääsi mitalisijoille vaihdettuaan opettamaani nokitustekniikkaan ennen kilpailua. Sanomattakin selvää, että olin valtavan otettu tästä kunnianosoituksesta.
Loppujuhlien ehkä hauskin osuus kuitenkin oli, kun siirryimme ravintolajurtan ulkopuolelle sytytetyn kokon ympärille tanssimaan mongolialaisia perinnetansseja The Hun, Ethnic Zorigoon ja muiden sopivien mongolibilebändien tahdissa. Mongolit opettivat tanssiliikkeitä innoissaan ja tanssin niin kauan että oli yksinkertaisesti pakko antautua väsymykselle ja painua nukkumaan.
Seuraavana päivänä ajoimme koko kisaporukalla Chinggis Khanin patsaalle ja siitä Erdenen perheen luokse maaseudulle. En tiedä mikä oli vaikuttavin ja hulppein näky, Erdenen koti, hänen palkintokaappinsa vai meille tarjoiltu upea lounas. Iso lauma hevosia oli kerätty vuorilta pihalla olevaan aitaukseen, jotta KhanMongol-yhdistyksen jäsenet pystyivät esittelemään meille, miten villihevonen pyydystettiin, suitsittiin ja saatiin ratsuksi noin kymmenessä minuutissa. Hommaan ei käytetty lainkaan satulaa, joten nuorien miesten tasapainoa ja kykyä pysyä kyydissä hurjassa rodeossa saattoi vain hämmästellä. Minulle ja venäläiselle tytölle Erdene tyrkkäsi hiukan pitemmälle koulutetut ponit ja saimme käydä ratsastamassa kukkuloiden ympäri maisemia ihaillen. Sen jälkeen söimme vielä vähän lisää ja palasimme sitten takaisin jurttakyläämme.
Viikko Mongoliassa oli hurahtanut nopeasti ja suurin osa kansainvälisistä kisaajista suunnisti kotimatkoille. Annin kanssa olimme kuitenkin päättäneet jäädä Mongoliaan vielä hiukan pidemmäksi aikaa seikkailemaan, viettäen tässä kauniissa maassa yhteensä vähän vajaa 3 viikkoa!
Suurkiitos sponsorini Sherwood Shop sekä upea tiimini Louhi Archery, sekä kaikki ystävät ja rakkaat tuesta!