Näytöksiä ja kisatreeniä Iranissa

Kesäinen Iranin reissu opettajani Ali Ghoorchianin luokse on jo muodostunut varmaksi osaksi kesälomani viettoa. Alkuperäinen suunnitelma oli keskittyä vain treenaamaan heinäkuun alussa pidettäviä IHAA:n First Open Horseback Archery World Championships -kilpailuja varten, mutta lopulta kisapaikalle Unkariin lähtömme aikaistui ja lisäksi kesäkuulle osui yhdet Iranin suurimmista hevosmessuista, Tehran Horse & Pet Show, joille haluttiin ratsutaistelunäytös. Niinpä lähdin myös Iraniin suunniteltua aikaisemmin ja reissun sisältö oli hyvin tiiviisti täynnä ohjelmaa.

Yritin Suomessa saada kaikki asiat siihen pisteeseen että voisin reissussa olla huoletta, minkä lisäksi ajalle juuri ennen reissua osui paljon sekä suunniteltuja että suunnittelemattomia menoja, joten en ehtinyt juurikaan nukkumaan. Iran on minulle huonoine internetyhteyksineen ja eläinten ympäröimänä asumisineen tietynlainen pakopaikka arjen käydessä stressaavaksi, joten oli ihanaa päästä perille. Kävin kuitenkin alkuun niin ylikierroksilla etten saanut öisin nukuttua ja päivisinkin hermostutti, mutta onneksi treenit, hevoset, luonto ja ihana ruoka saivat muutamassa päivässä kehon ja mielen rentoutumaan niin että uni alkoi jälleen maistua ja koin tuttua kotiin palaamisen tunnetta.

Reissun alkuosan luonamme oli suomalainen ystäväni Anni, joka oli saapunut Iraniin muutamaa päivää aiemmin. Aloitimme treenaamalla maasta käsin sekä pitkää että lyhyttä matkaa sekä ampumalla hevosen selästä yksittäistä maalitaulua sekä unkarilaista rataa, tosin tuttuun tapaan pienillä 40cm kokoisilla kohteilla. Tuttujen hevosystävien lisäksi ihastuin Alin orin Narmashirin setään, tummanruunikkoon asil-ori Mazdaan.

Treenien ohessa viilentelimme Annin ja hevosten kanssa joessa, ratsastimme vuorilla ja mietimme tulevan shown ohjelmaa. Kävimme myös Tehranissa hoitamassa tärkeitä asioita, eli vierailemassa Suomen suurlähetystössä kutsumassa heidän edustajansa hevosmessujen avajaisiin sekä syömässä missäpä muualla kuin Hesburgerissa, joka oli avannut ravintolan lähestulkoon Alin naapuriin.

Messujen alun lähestyessä aloimme harjoitella enemmän näytökseemme liittyviä asioita. Muistuttelin mieleen tent peggingin eli keihäällä maassa olevien kohteiden poimimisen, mitä kokeilin nyt myös ensimmäistä kertaa sapelilla. Vanhoista harjoituksista tein myös sapelilla renkaan poimimista avustajan kädestä sekä sapeli valmiiksi kädessä ampumista. Uudet harjoiteltavat asiat olivatkin yllättäen ratsujousiammuntatemput: avustajan pitämään kilpeen ampuminen blunttinuolella sekä hevosen viereen maahan jarmakin ampuminen. Kilpeen ampumisessa ei sinäänsä teknisesti ole mitään uutta, mutta henkisesti se olikin minulle yllättävän vaikeaa. Lähellä kilven kanssa seisova Ali oli sinäänsä helppo maalitaulu, mutta karmiva ajatus täydellä vedolla vahingossa Aliin osumisesta sai minut lyhentämään vetoa ja ampumaan hutaisten tyhmän näpylaukauksen, joka sitten tietenkin meni ohi ja lopputuloksena Alin rintakehässä oli verta vuotava mustelma blunttikärjestä huolimatta. Kauhukuvan toteutuminen ei ollut omiaan lisäämään itseluottamustani tähän temppuun liittyen, mutta toisaalta kannusti keskittymään niin että ampuminen alkoi sujumaan.

Jarmakia eli niskan takaa ampumista tajusin parin kierroksen jälkeen harjoitelleeni hevosen selästä vain backshottina kuten se persialaisessa perinteessä ammutaan, mutta lopulta sekin alkoi luonnistua myös maahan ammuttaessa.

Näytökseen ratsuiksemme lähtivät Alin ori Narmashir sekä pieni sympaattinen ruuna Muumi. Viime hetkellä saimme esitykseen mukaan myös Alin oppilaan, viime reissulla meitä Etelä-Iranissa isännöineen Sinan sekä arabiori Givin. Show lähestyi ja me puunasimme ja letitimme hevoset niin kauniiksi kuin mahdollista. Ne lähtivät hevosrekalla messualueelle jo edeltävänä iltana ja me puolestaan siirryimme Alin Tehranin asunnolle, joka oli tukikohtamme esitysten aikana.

Tehran Horse & Pet Show järjestettiin Etelä-Tehranissa lentokentän lähellä suuressa messuhallissa. Shown avajaispäivänä heräsimme aamuvarhaisella ja suunnistimme paikalle Alin aseita, satuloita ja esitysvarusteita pursuilevalla autolla. Saimme purettua kuorman ja löydettyä hevosemme sekä oman varustenurkkauksemme tallialueelta. Kulissien takana tallialue oli täynnä hiukan tee-se-itse-menetelmällä kasattuja messukarsinoita, joissa erilaiset hevoset odottelivat kummastuneina. Sisällä oli läkähdyttävän kuuma ulkolämpötilan kohotessa 40 asteeseen ja katon kerätessä kuumuutta ja hikoilevien hevosten kosteutta entisestään. Meillä oli tiukasti hijab-sääntöjen mukaiset vaatteet sekä huivit päässä, eikä iho päässyt hengittämään mistään muaalta kuin kasvoista, jotka sitten arvatenkin punoittivat ja valuivat hikeä. Niinpä nökötimme Annin kanssa tuulettimen edessä aina kun mahdollista.

Kiireisen aamun jälkeen pääsimme Iran Horse Promotionin toimistoon, josta ilmastointeineen tuli toinen lempipaikoistamme. Aamun hektisyys muuttui luppoisaksi teen juonniksi ja odottamiseksi. Pukumiehet ramppasivat ovesta sisään ja jälleen ulos selvittämään milloin mitäkin eteen tulevia kriisejä ja meidän rooliksemme jäi hymyillä ystävällisesti kiireisille ja stressaantuneille järjestäjähenkilöille, jotka tarjosivat meille lisää ja lisää teetä ja keksejä.

Lopulta meidän oli aika lähteä valmistautumaan esitykseen ja satuloimaan hevosia. Jaoimme Annin kanssa Muumin, Ali meni Narmashirilla ja Sina Givillä. Jokainen teki hiukan erilaisia temppuja ja järjestys oli hiukan kaoottinen, mikä alkuun hirvitti totuttuani Rohan Tallien kanssa esiintyessäni hyvin harjoiteltuun ja tarkkaan esityksen kulkuun. Toisaalta vastaava tuskin olisi ollut mahdollista näillä messuilla, sillä juuri ennen esityksen alkamista meille ilmoitettiinkin että esityksen haluttiin kestävän vain 5-10 minuuttia aikasemmin pyydetyn 10-20 minuutin sijaan. Niinpä päätimme pikapikaa jättää toteuttamatta puolet suunnitelluista asioista ja mennä sen mukaan mitä nyt kukakin ehtisi.

Aloitimme shown sillä että Anni ratsasti ja ampui minua kilpeen, jonka jälkeen ehdin pidellä muutamaa rengasta Alille ja Sinalle ennen kuin hyppäsin itse Muumin selkään. Annin ammuttua jousella ja Alin ja Sinan esiteltyä keihään käyttöä, päätin napata omaksi aseekseni sapelin ja poimia sillä maassa odottavia kohteita. Paitsi että, nyt Muumi laukkasikin paljon hitaammin ja lisäksi pohjamateriaali oli erilainen, joten pistäessäni sapelin pieneen kiekkoon en saanutkaan poimittuani sitä mukaani, vaan se vain tylsästi painui syvemmälle hiekkaan. Höh. Sain kuitenkin leikattua porkkanan jota Anni piteli keihään kärjessä, ja sitten esitys olikin jo ohi.

Hikisinä veimme hevoset takaisin tallille, pesimme ja hoidimme ne ja jäimme valmistautumaan päivän toiseen esitykseen. Vaihdoimme hiukan järjestystä ja temppuja, niin että tällä kertaa olin ensimmäinen ratsastaja ja ammuin maassa odottavaa kilpeä sapeli valmiiksi kädessä, jonka jälkeen leikkasin porkkanan. Parin kierroksen jälkeen annoin Muumin Annille, pitelin renkaita Alin ja Sinan poimittaviksi sekä kilpeä niin että Anni pystyi ampumaan siihen.

Ensimmäisen päivät showt olivat tärkeät, sillä vaikka paikalla oli vain vähän yleisöä, olivat yleisön jäsenet kuitenkin tärkeitä kutsuvieraita. Esitysten jälkeen tervehdimme ihmisiä joista moni tunsi Alin hyvin entuudestaan, sekä päädyimme pariin haastatteluun. Kaikkinensa ensimmäinen päivä oli jännittävä ja hauska, mutta myös hyvin pitkä ja uuvuttava. Ruoka, suihku ja sänky (tai no, sohva) olivat kuin taivaan lahjat päivän päätteeksi.

Hevosmessut kestivät yhteensä 5 päivää, joista Anni oli kanssamme ensimmäiset kolme päivää. Kahtena seuraavana päivänä meillä oli vain yhdet esitykset, jotka sujuivat jo paremmin jonkinlaisen rutiinin löydyttyä. Toki jokaisen esityksen kesto ja sisältö vaihtuivat lennossa järjestäjän toiveiden mukaisesti, joten improvisoimme aina tarpeen tullen. Pääsin ampumaan lisää sapeli kädessä, leikkaamaan kurkkuja ja porkkanoita sekä poimimaan renkaita sapelilla ja keihäällä. Esitysten väleissä ehdimme tutustumaan myös messujen muuhun ohjelmaan. Paikalla oli paljon eri koirarotuja, kanarialintualue, kaksi haita, upea hevosaiheinen taidenäyttely sekä eri yritysten ja yhdistysten myynti- ja esittelypisteitä. Esitysalueella oli lähes tauotta ohjelmaa: poliisikoiranäytös, Tehranin ratsupoliisien katrilliesitys, friisiläisshow, Pony Clubin prinsessamekkoihin ja hattuihin puetut falabellat sekä lapsiratsastajat kaspianponeineen, kouluratsastusnäytös, esteratsastusnäytös, kurdiorien esittely... Katsomista ja ihmeteltävää riitti.

Seuraavina päivinä palasimme kuitenkin oman esityksemme jälkeen vuoristoon tallille, jotta pääsisimme treenaamaan. Muutama päivä vähemmällä maasta ammunnalla ja esityksissä lyhyemmällä vedolla ampuminen paljastivat kuitenkin karmean puolensa, kun tavalliseen ampumiseen palaaminen ei luonnistunutkaan noin vain. Tekniikka ei palautunut, veto jäi liian lyhyeksi, ajoitus oli väärä, vauhti kovempi. Ensimmäisenä iltana ammuimme 10 kierrosta Single Shottia pieneen 40cm tauluun 9 metrin etäisyydellä, enkä osunut kertaakaan. En kertaakaan. Pari kertaa nuoli hipaisi taulun reunaa, mutta ei tarpeeksi napatakseen oikeasti kiinni. Tunne oli aivan musertava ja pelottava muistutus siitä, kuinka nopeasti huonot tavat oppii ja kuinka niistä eroon pääseminen ei olekaan yhtään niin helppoa.

Seuraavana päivänä osasin valmistautua hiukan paremmin ja kävin ampumassa maasta ennen kuin lähdimme radalle harjoittelemaan. Nyt osumia onneksi jo tuli, mutta ei silti ihan niin paljoa kuin olisi voinut toivoa. Itseluottamukselle nämä harjoitukset olivat kova paikka, mutta toisaalta opin tunnistamaan paremmin ne virheet jotka ovat minulla pyrkimässä pintaan.

Annin lento lähti aamuyöllä, joten treenien jälkeen ajoimme lentokentälle, hyvästelimme Annin, ja ajoimme sitten kisa-alueen parkkipaikalle nukkumaan loppuyön autossa. Olin niin väsynyt että nukuin istuimelleni käpertyneenäkin sikeästi kuin tukki, kunnes aurinko rupesi lämmittämään autoa tukalan kuumaksi.

Messujen kaksi viimeistä päivää olivat yleisömääriltään vilkkaimmat, sillä silloin järjestettiin myös arabinäyttelyt. Aikaisempi työni Iranissa oli treenata Iran Horse Promotionin arabeja näyttelyitä varten, mutta nyt oli ensimmäinen kerta kun pääsin itse katsomaan arabinäyttelyä. Oli mielenkiintoista nähdä miten näyttelyt toimivat, mutta edelleen arvostan huomattavasti enemmän luonnollisia iranilaisia ”maatiashevosia” kuin puunattuja, öljyttyjä ja äärimmilleen kauneusihanteiden mukaisesti jalostettuja lajikumppaneitaan.

Ratsutaistelunäytöksiä pidimme vielä neljä ja vaihdoimme niin, että jaoimme Sinan kanssa Muumin ja jätimme Givin pois, sillä tarvitsimme aina yhden ihmisen maahan pitelemään kohteita tai laittamaan niitä paikoilleen. Aloitimme sillä että ammuin Sinan pitelemää kilpeä sekä maassa olevaa jarmaki-kohdetta ja sen jälkeen leikkasin keihään päässä olevia kurkkuja. Sitten vaihdoimme ratsastajaa ja Sina esitteli Muumilla keihään käyttöä napaten tentpegging-kohteita ja sekä hän että Ali poimivat keihäällä ja sapelilla kädestäni renkaita. Lopuksi vaihdoimme ratsastajia vielä kertaalleen niin että laukkasimme Alin kanssa rinnakkain kantaen Iranin lippua välissämme.

Päädyimme myös pitämään yhden extempore-shown, sillä paikalla oli 250 000 euron arvoinen kurdiori Sardar Babaie, jolle oli opetettu terre a terre -tyyppistä liikkettä ja joka esiintyi näyttävästi ihailevan yleisön edessä. Kurdiorin omistajat haastoivat Alin asil-ori Narmashirin esiintymään kanssaan ikään kuin Dance Battle -tyylisesti. Niinpä arabinäyttelyn luokkien välissä nämä kaksi oria laukkasivat areenalle esittelemään liikkeitään. Alin ratsastettua hetken aikaa antoi hän Narmashirin minulle ja pääsi itse Babain selkään. Ratsastimme rinnakkain musiikin pauhatessa ja esittelimme upeita hevosiamme. Esitys oli hauska ja se toivottavasti nosti Narmashirin arvoa siitosorina, sillä se sai paljon huomiota arabikasvattajilta.

Lopulta viiden tiiviin messupäivän jälkeen esitykset olivat ohi, pääsimme lastaamaan hevoset takaisin kotimatkalle ja suunnistimme myös itse takaisin tallille. Lepäsimme seuraavan aamupäivän, mutta sen jälkeen vietimme seuraavat neljä päivää ahkeroiden ratsujousiammuntatreenaamisen parissa.

Oma tilanteeni ampumisvarmuuden suhteen ei ollut erityisen kehuttava ja tunsin ampuvani huonommin kuin viimeiseen vuoteen, minkä Alikin mieltä alentavasti totesi. Ei auttanut muu kuin yrittää parhaansa ja ammuinkin joka päivä 200-300 nuolta. Treeni tuotti tulosta ja varmuus alkoi jälleen löytyä, mutta sillä hinnalla että etusormen iho kuoriutui pois. Hunajahaude ja suojaava teippi avuksi, ja lisää treeniä! Hevosen selästäkin alkoi pikkuhiljaa löytyä jonkinlainen varmuus, vaikka edelleen hiukan horjuva sellainen.

Kaksi viikkoa Iranissa tuntui sekä todella pitkältä että todella lyhyeltä ajalta. Seuraava etappimme oli jatkaa yhdessä Alin kanssa Unkariin, jonne kilpailujen järjestäjä Christoph Némethy oli kutsunut meidät auttamaan hevosten totuttamisessa ratoihin. Niinpä pakkasimme varusteemme ja suuntasimme lentokentälle, kohti seuraavaa seikkailua!