Anna Minkkinen: MM-kisat Etelä-Koreassa

Ratsujousiammunnan MM-kilpailut järjestettiin lokakuussa World Horseback Archery Federationin toimesta jo 13. kerran. Suomen edustajia osallistui kilpailuun yksilökisaajina ensimmäistä kertaa viime vuonna, jolloin minäkin pääsin mittelemään tässä erityisessä kisassa. Kuitenkin maiden väliseen joukkuekisaan osallistuminen vaatii 3 hengen joukkueen ja nyt hienosti Suomi 100 -juhlavuonna saimme kasaan Suomen joukkueen: Elina Puhjo, Anni Jauhiainen ja minä, eli "Sisuttaret". Päivitimme kisojen kuluessa FB-sivuamme, joka löytyy täältä.

Joukkueemme matkaa tukivat ihanat sponsorit, valtava kiitos heille: pääsponsori Oy Sisu Auto Ab, ratasponsorit Etelä-Suomen Ratsujousiampujat Ry, Suomen Ratsastusjousiampujain Liitto ja Vipen Talli! Lisäksi kiitos yksittäisille tukijoille ja kaikille meitä auttaneille!

Tiivis treenileiri Iranissa ennen kisaa valmentajani Ali Ghoorchianin luona tuli päätökseensä ja matkustimme pitkän matkan usean välilaskun kera Seouliin. Matkan aikana olimme suunnitelleet lepäävämme oikein kunnolla koska aikaa matkasta toipumiseen ei Koreassa juurikaan jäisi myöhäisestä saapumisestamme johtuen. Kuitenkin heti ensimmäisellä lennollamme Istanbuliin meidän molempien matkatavarat katosivat ja lepoon tarkoitettu aika menikin pitkälti eri toimistoissa jonottamiseen, eri palvelunumeroihin soittamiseen ja matkalaukkujen olinpaikan ja niiden Koreaan saapumisen epätoivoiseen selvittelyyn. Seoulin lentokentältä matkustimme vielä nelisen tuntia bussilla kisa-alueelle Sokchoon ja olo oli saapuessa kaikkea muuta kuin levännyt.

MaHa (c) Matasan Bohan

Emme päässeet osallistumaan hevosten kokeilemiseen, mutta Ali luotti hevosenvalinnan kokonaan järjestäjille ja minä puolestaan sain apua Annilta ja Elinalta, jotka olivat jo kisapaikalla ja pystyivät täyttämään hevostoivelapun puolestani. Edellisvuoden perusteella olin todennut että kaikki kauneimmat ja näyttävimmät hevoset olivat luonnollisesti hyvin haluttuja, joten varmimmin toiveensa sai toteen jos toivoi sellaista hevosta, joka ei ehkä olisi niin monen kisaajan mieleen. Niinpä valitsin ykköstoiveekseni pikkuisen, tuulennopean tummanruskean tamman nimeltä Maha. Olin nähnyt Mahan viimevuonna ja radalla se käyttäytyi todella hyvin, mutta ennen aloitusta saattoi olla hyvin hermostunut ja poukkoileva. Treenipäivinä Elina ja Anni täyttivät pyyntöni ja tarkkailivat sen käytöstä ja se ei vaikuttanut liian vaikealta, joten uskalsin ottaa sen ykkösvalinnakseni. Toisena ja kolmantena valintana minulla olivat Alin ehdottama Star sekä viimevuotinen kisaratsuni TaePung. Onnetar suosi minua ja hevosarvonnassa sain Mahan, eli paikalle tullessani tiesin jo kisakumppanini!

Kuulumisia vaihdettuamme pääsimme lopulta nukkumaan, mutta oletusten vastaisesti en meinannutkaan millään saada unta vaan pyörin sängyssä levottomasti ja matkalaukkuja murehtien.

Seuraava päivä valkeni ja suuntasimme kisa-alueelle katsomaan juoniorikisaa. Kävin tervehtimässä Mahaa ja seurasimme toinen toistaan pienempien ja taitavampien juniorien suorituksia. Etsimme myös Alin kanssa lainavarusteita joita käyttää kisassa, sillä edelleenkin omien matkatavaroidemme tilanne oli epäselvä. Joukkuetoverini Anni lupautui kultaisesti lainaamaan joustaan, nuoliaan ja viintään, joten treenasin niillä jonkin verran. Hämmästyin kuinka suuri ero joustemme välillä oli, sillä vaikka molemmat ovat 40-paunaisia Kaya-jousia, teki jousien 4 tuuman pituusero silti suuren eron osumatarkkuuteen ennen kuin opin miten tämä jousi käyttäytyi.

Iltapäivällä vuorossa oli WHAF:in vuosikokous, jossa käsiteltiin mielenkiintoisia aiheita ja puhe oli tuttuun tapaan vuoroin koreaksi, vuoroin englanniksi. Kokouksen jälkeen meidät vietiin vielä kerran kisa-alueelle, jotta niillä jotka eivät vielä olleet ratsastaneet kisaratsuaan olisi mahdollisuus päästä tutustumaan hevoseensa. Otin tilaisuuden innokkaana vastaan ja Maha vaikutti todella kivalta, reippaalta ja näppärältä, eikä lainkaan liian vaikealta aloituksessa. Huokaisin helpotuksesta, vaikka jouduimmekin lopettamaan ratsastuksen ennen kuin saimme kokeilla askeltakaan laukkaa. Siirryimme hotellille ja nautimme grilliherkuista hotellin pihalla, mutta siirryimme kuitenkin pian huoneeseemme nukkumaan ja lepäämään.

Ensimmäinen kisapäivä valkeni onnellisissa merkeissä, kun matkalaukkumme olivat saapuneet yön aikana hotellille. Söin pikkuisen aamiaisen ja jännitin kovasti kun siirryimme kisa-alueelle. Ensimmäisenä vuorossa oli Single Shot, eli rata jossa oli vain yksi maalitaulu 10 metrin etäisyydellä radasta. Rata on henkisesti haastava ja yllättävän moni ei malta odottaa oikeaa ampumishetkeä tai muuten ampuu vahingossa ohi. Viime vuonna sain parhaat tulokseni juuri Single Shotissa ja pääsin sijalle 11, joten nyt halusin tietenkin laittaa paremmaksi! Tai vähintäänkin olla epäonnistumatta.

Kisasin heti ensimmäisessä ryhmässä, joten minulla oli aika kova kiire aamulla. Ehdin hetken lämmitellä ja totutella taas omaan jouseen ja nuoliini, ja sitten olikin hoppu varustaa Maha ja hypätä ratsaille. Lämmittelimme hevosia vähäsen ja pääsimme nyt myös kokeilemaan radan laukassa. Ero Mahassa kävi nopeasti selväksi: tamma todellakin tiesi että nyt ei ollutkaan mikään tavallinen päivä vaan kisat, ja se oli aivan eri tavalla energinen ja hermostunut, eikä enää lainkaan niin helppo radan alussa. Peruuttelimme rata-aitoja kumoon ja kaikki keskittymiseni oli pienessä hevosessa, joka käännähteli ketterän nopeasti ja steppaili ympäriinsä. Hankalinta tilanteessa oli vieläpä se, että paikalliset kovasti halusivat olla avukseni huomatessaan "neidon pulassa" ja olisivat kovasti halunneet taluttaa Mahaa, mikä vain hankaloitti tilannetta ennestään. Niinpä lähdin ensimmäiseen kisasuoritukseeni kaikkea muuta kuin hyvässä mielentilassa ja kova epäonnistumisen pelko mielessäni. Ammuin nuolen kuitenkin hyvällä ajoituksella ja se napsahti lupaavasti, mutta äh, läpi taulun reunasta pistealueen ulkopuolelta. Epäuskoisena ratsastin radan loppuun ja pettymys epäonnistumisesta jyskytti päässäni, kunnes kohtasin puolalaisen ystäväni Anka Sokolskan joka nauraa räkättäen totesi että taas Annat tekivät saman suorituksen, molemmat ampuivat ohi! Ankan reaktio oli niin hauska että minuakin alkoi naurattaa ja en jäänyt kieriskelemään harmistukseeni.

Palasimme lähtöalueelle ja siellä vastassa oli amerikkailainen ystäväni Glenn, joka tuli luokseni juttelemaan hetkeksi ja vaistosi epävarmuuteni pitäen ihanan tsemppipuheen siitä, että olen hyvä ratsujousiampuja olivat tulokset mitkä tahansa, minun ei tarvitse hermoilla vaan voin vaan mennä ja nauttia radasta. Glenn vielä auttoi minua Mahan kanssa radan alussa ja niin pääsin lähtemään toiselle kierrokselleni paljon paremmassa mielentilassa. Vieläkin pieni epävarmuus kalvoi, mutta naps, nyt nuoli napsahti tauluun hyvällä 3 pisteen osumalla. Mahan vauhti toi meille nopeusbonuksia, joten kokonaisuudessaan pisteemme olivat 6,76 ja saavutimme sillä sijan 27 / 77.

Hoidin Mahan pikaisesti talliin ja siirryin auttamaan kolmannessa ryhmässä ratsastavaa Annia. Annin kilpailtua jäin vielä tallialueelle auttamaan Alia ja vasta hänen suorituksensa jälkeen siirryin katsomoalueelle ja ehdin hiukan harjoitella samana päivänä kisattavaa Double Shottia varten. Elina kilpaili toiseksi viimeisessä ryhmässä, joten siirryin taas tallialueelle auttamaan häntä, ja heti Elinan suorituksen jälkeen laitoin kiireen vilkkaa Mahan kuntoon saman tien alkavaa Double Shot -rataa varten.

Double Shotissa radalla on kaksi maalitaulua, ensimmäinen etuviistoon ja toinen takaviistoon. Ensimmäisellä kierroksella on saatava vähintään yksi osuma, muuten ei saa jatkaa toiselle kierrokselle. Tällä kertaa sovin valmentajani Alin kanssa että hän olisi auttamassa minua radan alussa ja se rauhoittikin omaa mieltäni huomattavasti, kun tiesin että lähellä on tuttu ihminen johon voin luottaa. Lähdin radalle keskittyneesti ja sain napakan 3 pisteen osuman ensimmäiseen tauluun. Toista taulua ampuessa kuitenkin nuoleni ei ollut ihan nokituspisteessä ja lensi siksi huonommin taulun alle. Pääsin kuitenkin toiselle kierrokselle ja päätin keskittyä molempien taulujen ampumiseen. Niin sitten teinkin, mutta keskittymisen hajaantuessa kahteen tauluun olivat osumat hiukan huonompia, 2 ja 1 pistettä. Aikabonusten kanssa yhteispisteitä kertyi 14,4 ja sillä pääsin sijalle 24 / 77.

Oman suoritukseni jälkeen autoin jälleen Annia, sen jälkeen Alia ja lopuksi vielä Elinaa. Päivän päätteeksi akkuni olikin aika finaalissa ja olin iloinen päästessäni nukkumaan.

Seuraavana päivänä vuorossa oli Serial Shot, jossa radan varrella on 5 kohdetta 30 metrin välein 7-8 metrin päässä radasta. Vähintään kolmeen tauluun on osuttava, tai muuten koko suoritus hylätään eikä saa jatkaa seuraavalle kierrokselle. Koko aamun fiilikseni oli melko väsynyt eikä kovin keskittynyt, enkä saanut oikein ollenkaan kiinni ampumisen ilosta, vaan halusin vain päästä suorittamaan Serial Shotin pois alta, jotta pääsisin eroon jännityksestä ja kasaamistani paineista. Viime hetken tsemppipuheemme Alinkin kanssa jäi väliin kun hänen täytyikin yllättäen rientää hoitamaan muita asioita, joten jäin hiukan yksin pyörittelemään asioita päässäni.

Iranissa treenileirillä hirmu vaikeaa rataa treenattuamme odotin että nyt Serial Shotin pitäisi tuntua aika helpolta maalien ollessa paljon isompia ja lähempänä, joten koitin lähteä matkaan rennolla ja rauhallisella asenteella. Suoritus alkoi hyvin ammuttuani ensimmäisestä taulusta 5 pistettä. Taistelutahtoni oli kuitenkin jotenkin hukassa, joten en ampunut toista maalia oltuani hiukan hidas nokittamisessa, mutta napautin kuitenkin hyvän 3 pisteen osuman kolmanteen maaliin. Neljänteen maaliin ammuin keskittymättä, kalauttaen nuoleni taulun kehikkoon ilman pisteitä. Hiukan hätääntyen tajusin että jos en saisi osumaa viimeiseen tauluun niin jäisin kokonaan ilman pisteitä, joten päätin keskittyä täysin - mutta jostain syystä Maha teki yllättävän liikkeen oikealle, keskittymiseni katosi kun päätinkin ohjata Mahaa, ja lopputuloksena viimeinen maalitaulu ja mahdollisuuteni jatkoon sujahti ohitseni. Mikä pettymys!

Talutin Mahan takaisin tallille, nieleskelin pettymystäni ja kasasin omaa fiilistäni jonkin aikaa ennen kuin riensin jälleen Annin avuksi ja sen jälkeen taas Alin avuksi. Välissä vaihdoin nuolenkärkeni tylppiin blunttikärkiin iltapäivän Masahee-tiimipeliä varten ja ammuin muutaman kierroksen kokeillakseni nuolten lentorataa näillä kärjillä. Saavuin hiukan myöhästyen Elinan avuksi ja Elinan suoritusten jälkeen valmistauduimme avajaisseremoniaan.

Järjestäjät pyysivät minua lausumaan seremoniaan kuuluvan kilpailijoiden valan englanniksi, ja otin kunnian ilomielin vastaan. Tärkeät kutsuvieraat asettuivat katsomoon kilpailijoiden rinnalle ja seremonia alkoi upealla lippukulkueella, jossa jokaisesta maasta yksi ratsastaja kantoi maansa lippua hevosen selässä. Suomen lippua kantoi komeasti Anni. Seurasi erilaisia korealaisten kamppailulajien näytöksiä ja virallisia puheita. Lopulta minut ja nuori korealainen mies vinkattiin yleisön eteen ja ensin hän luki valan koreaksi, sitten minä englanniksi. Seremonian päätyttyä rupesimme nopeasti valmistautumaan päivän viimeiseen kisalajiin, Masaheen.

Masahee on todella hauska tiimipeli, jossa radalla on 30 metrin välein viisi vanerikohdetta, jotka kisaajien on tiputettava alas tylpillä nuolilla. Jos joukkuen ensimmäinen kisaaja ei saa tiputettua kaikkia kohteita alas, lähtee joukken seuraava kisaaja matkaan, ja jos häneltäkin jää kohteita, siivoaa kolmas kisaaja jäljelle jääneet taulut. Kaksi joukkuetta kisaavat toisiaan vastaan siitä, kumpi saa enemmän tauluja alas. Voittajajoukkueet kisaavat toisiaan vastaan ja finaalia kohti edetessä maalitaulujen koko pienenee.

Taktiikkamme oli, että minä lähtisin ensimmäisenä kisaajana ja ampuisin ensimmäisen, kolmannen ja viimeisen kohteen. Anni olisi toinen kisaaja ampuisi toisen ja neljännen kohteen ja lopuksi Elina tarvittaessa napauttaisi alas ne taulut joita meiltä jäisi. Päivän aikana olin saanut kasvatettua ampumisen riemuni taas eloon ja lähdin radalle hyvillä mielin. Ensimmäinen kisasuoritus alkoi hyvin kun napautin suunnitelman mukaisesti ensimmäisen ja kolmannen maalitaulun alas ja valmistauduin viimeiseen, mutta TAAS Maha teki sivuliikkeen, ja vaikka nyt osasin hiukan ennakoida ja ammuin viimeistä kohdetta, meni se kuitenkin ohi. Silti fiilis oli todella hyvä, tämä rata oli todella hauska kisata! Valitettavasti emme kuitenkaan päässeet jatkoon kisatessamme kovaa mongolijoukkuetta vastaan, mutta kokemus oli silti mahtava.

Pääsimme kuitenkin yrittämään kisaan pääsyä vielä toisen kerran kisaamalla toista hävinnyttä joukkuetta, Ranskaa, vastaan. Jatkoimme samalla taktiikalla ja tiputin ensimmäisen maalitaulun, kolmannen ammuin tällä kertaa ohi mutta nyt pääsin kunnolla ennakoimaan Mahan liikettä ennen viimeistä maalia ja JES, sain sen alas! Tähän oli hyvä päättää päivän kisa, vaikka emme päässeetkään jatkoon Ranskaa vastaan.

Viimeinen kisapäivä alkoi Masaheen finaalilla, jota seurasimme jännittyineinä katsomosta käsin. Seuraavana kisaratana oli qabaq, jossa ylöspäin ammuttavaa kohdetta pääsi metsästämään vain yhden kierroksen verran. Erityisesti Turkin tiimi haasteli minua kovasti siitä ammunko perinteisellä 5 pisteen tyylillä alas hevosen kaulalle kumartuen vaiko pystymmästä asennosta, josta saa vain 3 pistettä. No tietenkin sillä vaikeammalla, pelaten upporikasta tai rutiköyhää! Hyväntuulisena lähdin radalle ja päätin pistää kaiken keskittymiseni likoon.

Kumarruin alas radalla kiitävän Mahan kaulalle, odotin oikeaa hetkeä ja jännitin jouseni. Kuitenkin jo ampumishetkellä tajusin, että nuoli olisi menossa hiukan ohi, minun pitäisi korjata lentorataa pystympään. En tiedä katkesiko vasen jalustinhihnani jo silloin vaiko vasta yrittäessäni nousta takaisin pystyyn, mutta joka tapauksessa ehdin tajuta sen verran että nyt en pääsisi enää takaisin selkään vaan tippuisin ja aika pahasti. Ehdin hetken katsella radan hiekkaa kiitäessäni Mahan kyljellä rataa pitkin, ennen kuin rysähdin kyynärpää ja naama edellä hiekkaan, vauhti heitti minut ympäri, iskin pääni vielä uudestaan ja pyllähdin lopulta istumaan. Räpyttelin silmiäni muutaman kerran ja näin Mahan kirmaavan radan loppuun vasen jalustinhihna lähes maata raahaten. Hetkessä lauma huolestuneita kasvoja olikin jo ympäröinyt minut ja kyseli kovasti olenko kunnossa ja ravisteli hiekkaa päältäni. Maahan iskeytynyt oikea kyynärpääni särki hiukan ja oikea peukalo, etu- ja keskisormi olivat tunnottomia, mutta muuten olo oli aika hyvä. Järjestäjät kuitenkin poimivat minut rivakasti mukaansa ja taluttivat ambulanssiin, jolla hurautimme 15 minuutin matkan paikalliseen sairaalaan.

Sairaalassa pääsin hetkessä lääkärin tutkittavaksi. Tässä vaiheessa käteni tunto oli jo ennallaan ja vakuuttelin ettei minulla ollut kummempia kipuja. Sain kuitenkin nopean lähetteen röntgeniin ja käteni kuvattiin. Kun murtumia ei löytynyt, tutkittiin minut vielä uudelleen ja huolestunut, langanlaiha korealaistohtori totesi olevansa huolissaan kasvoistani. Yritin pidätellä naurua kun lääkäri levitti työkalusetin pöydälle, pyysi puku päällä pönöttävää kisajärjestäjää pitelemään hiuksiani ja alkoi kirurgisen tarkasti puhdistaa poskeni naarmuja pinsetillä ja pumpulilla. Kisoja järjestävä mukaamme tullut nuori nainen poimi vaivihkaa päähäni tarttuneen oksan ja lopulta lääkärikin oli sitä mieltä että saisin lähteä takaisin kisoihin. Olisin omasta mielestäni ehkä pärjännyt ihan sillä että olisin vain pessyt kasvoni lavuaarissa, mutta toisaalta hienoa nähdä miten viimeisen päälle turvallisuus on huomioitu näissä kisoissa.

Saimme ambulanssikyydin takaisin kisa-alueelle ja ehdin juuri näkemään Elinan suorituksen. Kisajärjestäjät putsasivat poskeni vielä uudestaan desinfiointiaineella ja sen jälkeen minut vapautettiin takaisin kisaajien joukkoon vakuuttelemaan että ei sattunut pahasti. Pian rupesimmekin Turkin tiimin kanssa pohtimaan, josko jalat suoraan taivasta kohti ammutusta qabaqista saisikin ekstrapisteitä, mielestäni se olisi täysin sen arvoista.

Koko kisan viimeisenä lajina kisattiin tiimipeli Mogu, johon aloimmekin pian valmistautua. Mogussa kaksi tiimin pelaajaa jahtaavat kolmannen ratsastajan vetämää palloa ja ampuvat sitä maaliin kastetuilla blunttinuolilla. Kisaajiksi tähän peliin valittiin minut ja Anni, ja pallon vetäjäksi meille osui Ali. Olen treenannut Mogua vain muutamia kertoja enkä koskaan tällaisellä suljetulla alueella, joten arvelin että pallon metsästykseen on lähdettävä heti kovalla kiireellä. Niinpä aloin heti matkaan singottuamme nokittaa nuolta, ja seuraavaksi tajusin mogupallon teilaavan minua ja Mahaa ulos radalta, Maha loikkasi oikealle, tasapainoni petti, minua kiukutti ja hävetti ja yritin roikkua epätoivoisesti kiinni hevosessani, mutta mätkähdin kuitenkin maahan. Nousin rivakasti pystyyn ja totesin vaatteideni repeytyneen tipahtamisen yhteydessä. Elina riensi luokseni varmistamaan että olin kunnossa, ja näytti minulle videon suorituksestamme. Alin hevonen pyrki niin kovasti kisaradalle, että koko mogupallo lensi käytännössä yleisöön ja poukkoili rata-aitaa kumoten, jolloin meidän ei olisikaan ollut mahdollista ampua siihen vaikka tyhmää onnettomuuttani ei olisi sattunut.

Niinpä hipsimme kysymään tuomarilta olisiko uusintakierros mahdollinen ja näytettyämme videon kisa-alueelta poistuvasta pallosta hyväksyivät he pyyntömme ja saimme lähteä jälleen kisaan, tällä kertaa eri pallonvetäjällä. Otin opikseni ensimmäisestä kierroksesta ja keskityin ensin ratsastukseen, ja kun Maha kulki vakaasti kisarataa pitkin rupesin ampumaan nuolia. Molemmat nuoleni menivät täpärästi oikealta ohi, mutta nyt oli jälleen hauskaa ja suorituksesta jäi hyvä mieli.

Kisan loputtua palasimme hotellille siistiytymään gaalaillallista ja palkintojenjakoseremoniaa varten. Siirryimme bussilla hienoon juhlasaliin, jossa herkuttelimme valtavan pitkällä upeita ruokalajeja notkuvalla pöydällä sekä saimme katsella perinteistä korealaista tanssia ja vesirummutusta. Lopulta alkoi palkintojenjako, jossa jokaisen lajin sekä kokonaiskilpailun parhaat palkittiin. Yllätyksekseni palkintojenjaon loppupuolella kuulutettiinkin: "Anna from Finland!". Hämmentyneenä kipusin lavalle muutaman muun ratsujousiampujan rinnalle ja itse Suurmestari Kim luovutti meille keltapunaiset olkanauhat, kunniamerkit ja hienot sertifikaatit. Palattuani paikalleni hiukan hämilläni Ali selitti minulle, että kyse on tekniikkapalkinnosta, joka on suuri kunnianosoitus kisassa hyvin ampuneille ja ratsastaneille ratsujousiampujille. Ali itse oli hyvin ylpeä tästä erityismaininnastani. Myös Elina sai Warrior-kunniamaininnan hienosta periksiantamattomasta asenteestaan ja myötätunnostaan kisajärjestäjien valtavaa vaivannäköä kohtaan.

Seuraavana päivänä meille oli järjestetty matka upeaan luonnonpuistoon läheisille vuorille. Temppelit, pienet polut ja ruskan värjäämät vuoristomaisemat olivat henkeäsalpaavan kauniita ja nautimme rauhallisesta puiston tutkailusta täysin rinnoin. Päivän, illan ja seuraavan päivän aikana kisaajat lähtivät pikkuhiljaa kotimatkoilleen.

Alin kanssa lentomatkojemme kanssa kömmähdeltyämme jäimme Koreaan vielä pariksi päiväksi. Vaikka alueella olisi ollut vaikka kuinka paljon upeaa nähtävää, olimme niin kuolemanväsyneitä ettemme kumpikaan jaksaneet nousta sängyistämme juuri ruokailua enempää seuraavana päivänä. Lepo oli tervetullutta ja kokemukset alkoivat pikkuhiljaa jäsentyä mielessä.

Ennen lähtöämme menimme vielä kisa-alueelle moikkaamaan hevosia ja ihmisiä. Päädyimme grillaamaan korealaisen mestarin ja hänen malesialaisten oppilaidensa kanssa ja keskustelemaan Google Translatorin välityksellä. Saimme kutsun tulla vielä seuraavana aamuna paikalle ennen lähtöämme ja otimme sen ilomielin vastaan. Oli hauskaa nähdä arkista tallielämää ilman kisojen tuomaa häslinkiä. Hevoset olivat kaikki muutamaa oria lukuunottamatta yhdessä aitauksessa nauttimassa auringonpaisteesta, varsat kirmailivat vapaana pitkin tallialuetta ja menin mukaan auttamaan kun siivosimme tarhasta kaiken lannan äärimmäisellä tarkkuudella. Sain kutsun auttaa liikuttamaan hevosia ja ratsukseni valikoitui upea SipJaSung, jota oli suuri ilo ratsastaa. Korealainen mestari katseli ylhäältä tallialueelta tiukan vaitonaisesti ja kommentoi vain hiljaisella äänellä vieressään seisovalle Alille, kun malesialaisten miesten kanssa ratsastimme hevosia kurinalaisessa jonomuodostelmassa ohjeiden mukaisesti. Upeita hevosia ja hauska kokemus.

Korealainen mestari suunnitteli että ratsastaisin seuraavaksi DanBeeta, jonka kanssa heillä oli ollut ongelmia sen muututtua varsin tottelemattomaksi varsan saatuaan. Kuitenkin heti lounaan jälkeen meidän olikin lähdettävä hopulla, jotta ehdimme bussiin takaisin kohti Seoulia ja pitkää kotimatkaa Dohan ja Istanbulin kautta. Voipunut ja väsynyt kotimatka tarjosi lisää aikaa miettiä ja jäsennellä kokemusta.

Tämä kisa oli henkisesti rankin tähänastisista kisakokemuksistani. Viime vuoden hyvät tulokset loivat painetta, samoin kuin se että kaikki treenini on keskittynyt juuri tähän kisaan. Ilokseni tekniikka piti hyvin, joten varsinaisesti ongelma ei ollut ampumisessa tai ratsastamisessa, vaan ongelmat kulminoituivat lähinnä siihen, että pääni ei tällä kertaa kestänyt kisaa. Syitä oli monia, kuten jännitys, epäonnistumisen pelko ja lisäksi laukkujen myöhästymisestä jne. johtuva stressi.

Tällä kertaa kisasimme myös vahvasti tiiminä, jossa oli aivan ihania puolia mutta myös haasteita, joita emme kokemattomuuttamme osanneet ennakoida etukäteen. Olemme tottuneet valmentajani Alin kanssa toimimaan hyvänä kisaparina, mutta nyt lisäksi Annin ja Elinan auttaminen johti siihen etten ehtinyt levätä kisapäivien aikana tarpeeksi. Tämä ei missään nimessä ollut tarkoitus etenkään Annin ja Elinan osalta, ja näin ei olisi tapahtunut jos olisin tajunnut ajatella asiaa ja puhua siitä, mutta omasta puolestani nautin tosi kovasti kisatukena toimimisesta, lähtöalueella tsemppaamisesta ja nuolten antamisesta, joten en vain yksinkertaisesti ajatellut että minun olisi säästeltävä voimiani enemmän omiin suorituksiini keskittymiseen. Tiimimme kanssa oli kuitenkin hyvä miettiä jälkikäteen miten jatkossa tiimipelaaminen sujuisi paremmin ja kokemus oli jälleen todella arvokas, sillä opin paljon itsestäni kisaajana.

Kisa oli kaikkiaan hyvin erilainen kokemus kuin oletin, mutta mitä enemmän olen ehtinyt sulatella kokemuksiani, sitä arvokkaampana näen tämän kokemuksen jossa yhdistyi paljon ennalta-arvaamattomia stressitekijöitä ja pettymyksiä, mutta myös valtavasti naurua, hauskoja hetkiä ja ihanien ihmisten kanssa ajan viettämistä. Tästä on hyvä jatkaa!

Koostevideo kisan suorituksista löytyy täältä!

Anna Minkkinen

Sivut

maanantai 4. joulukuuta 2017

MM-kisat Etelä-Koreassa

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Gauchoux Open, Ranska