Elämää aavikon laidalla

Iranilainen valmentajani Ali Ghoorchian on useita vuosia haaveillut mahdollisuudesta järjestää kansainväliset ratsujousiammuntakisat Iranissa, ja nyt valtavien ponnistelujen jälkeen suunnitelma muuttui todeksi. Olin innolla ottamassa osaa kilpailuun, minkä lisäksi Ali kutsui minut paikalle etukäteen auttamaan hevosten tuomisessa ja uusien hevosten kouluttamisessa kisaa varten. Sain järjesteltyä kouluasiani niin että lähtöni mahdollistui, joten pakkasin jälleen matkatavarani ja suuntasin Iraniin heti marraskuun alussa.

Lennot sujuivat rutiinilla ja Teheranin lentokentällä minua odotti valmentajani Ali sekä puolalainen ystävämme Anka Sokolska, joka myös oli saapunut auttamaan kisavalmisteluissa ja hevosten kanssa. Ahtauduimme matkatavaroinemme pieneen autoon ja matka 800 kilometriä Iranin keskiosiin ja kohti uutta seikkailuamme saattoi alkaa.

Varokaa kameleita!

Yazd on vanha kaupunki, joka sijaitsee suuren aavikkoalueen laitamilla. Olen vieraillut Yazdissa kerran aikaisemmin viimevuoden keväällä, kun aavikko porotti kuumuuttaan. Nyt talven tullen säätila oli vuoroin lämmin ja vuoroin taas hyytävän kylmä, mutta Yazd oli yhtäkaikki lumoavan kaunis ja kiinnostava kaikkine historiallisine kohteineen. 

Majoituimme ensimmäisiksi päiviksi ystävämme Naser Rahmatin aavikon laidalla sijaitsevalle pienelle tallille. Tallialueeseen kuului pieni huone jossa nukuimme, ulkovessa, ympyrärata ratsujousiammuntaan, ulkoaitaus Naserin oreille sekä talli. Naserilla oli neljä ratsujousiammunnassa erinomaista oria, Tufan, Kavuz, Lor ja V-J, ja lisäksi kaksi upeaa ratsujousiammuntatammaa, Khatun ja Bahar. Talliin majoittuivat myös Alin luota Kordanista matkanneet hevoset Narmashir, Sardar ja Sefid. Elämä tällä pienellä tilalla oli hyvin tiivistä, sillä vietimme kaiken aikamme yhdessä ja nukuimme yöt siskonpedissä pienen huoneen lattialla. Yöt olivat varsin kylmiä, joten kiskoimme päällemme kaikki lämpimät vaatteet ja viltit sekä hevosten loimet. Pöytiä ei perinteiseen iranilaiseen tapaan ollut, vaan aamulla siirsimme peitot syrjään ja katoimme aamiaisen persialaisille matoille keskelle huonetta. Vieraanvaraiset isäntämme tyrkyttivät meille paljon herkullista ruokaa: mintulla ja valkosipulilla maustettuja jugurtteja, yrteillä kuorrutettua kuivattua leipää, hedelmiä, taateleita, pähkinöitä ja ruusuteetä sahramisokerilla makeutettuna. Yksityisyyttä sai lähinnä menemällä vessaan tai talliin, mutta muutoin päivät kuluivat tiiviisti iranilais-puolalais-suomalaisessa yhteisössä, johon kuului Alin, Ankan, minun ja isäntämme Naserin lisäksi hänen parikymppinen poikansa Mehdi ja paikalliset ratsujousiampujat Hossein ja Fallah.

Päivät kuluivat tiiviisti joko hevosten kanssa tai kaupungilla, kun isäntämme halusivat esitellä meille Yazdia ja kävimme tekemässä erilaisia hankintoja kilpailua varten. Kulttuurikohteista vierailimme hienoissa moskeijoissa ja sokkeloisissa vanhoissa basaareissa, ja kisa-asioita hoitaen myös ihan vain hevostarvikeliikkeissä, puhelinkorjaamolla jne. Myös iranilaisen arkielämän seuraaminen ihan vain auton ikkunasta on toisinaan aika viihdyttävää. Liikenne on todella kaoottista mutta silti yllättävän sujuvaa, mutta on vaikea olla kiinnittämättä huomiota viisihenkisiin perheisiin, jotka sujuvasti istuvat sylikkäin ja päällekkäin yhden moottoripyörän kyydissä. Toisaalta koko perheen sijaan moottoripyörä on myös loistava väline esimerkiksi kotieläinten kuljettamiseen: ohitsemme huristeli kurttuinen moottoripyörämies lammas sylissään, lampaan korvat ilmavirrassa väpättäen. Kuitenkin kaikkine näine hauskuuksineenkin väsähdän aika nopeasti kaupunkielämään, joten onneksi suurin osa ajasta kului hevosten parissa ratsastaessa, ruokkiessa ja tallia siivotessa.

Viime käyntini jälkeen Naser oppilaineen oli rakentanut uuden 100 metrin suoran radan aavikon laidalle vanhojen raunioiden kupeeseen. Pääsimme liikuttamaan Alin hevosia ja tutustumaan Naserin hevosiin, jotta voisimme harkita omia kisaratsujamme ja miettiä mikä hevosista sopisi parhaiten kullekin kisaan saapuvista kansainvälisistä kisakumppaneistamme. Ratsastin Sardarilla ja kokeilin viimereissun rakkauttani Baharia sekä uutta tuttavuutta kurdiori Loria. Baharin into ratsujousiammuntaa kohtaan oli valitettavasti kovan treenin seurauksena laantunut paljon, eikä sitä ollut helppo saada radalle vaikka se sitten radalle päästyään olikin aivan täydellinen. Lor puolestaan oli hiukan laiska ja hidas, mutta ihanan turvallinen ja helppo. Ammuimme pariin kertaan hevosten selästä ja samoin pariin kertaan maasta, mutta muuten päivät olivat niin kiireisiä ettei omalle treenille jäänyt juurikaan aikaa.

Yhtenä päivänä suuntasimme lähistön laukkaratsutallille, jonka omistaja halusi antaa kisaan käyttöön joitain laukkaratsu-uran päättäneitä hevosiaan. Tallipojat varustivat hevoset ja Ankalle, Hosseinille ja minulle tyrkättiin kolme nuorta oria käsiin. Minulle valikoitui tanakka musta komistus, jolla oli jäänsiniset silmät. Hyppäsimme selkään ja ratsastimme hevosia ympäri pientä melko tasaista hiekka-aluetta. Hevonen osoittautui pikimiten melko laiskaksi ja toisaalta aika vahvatahtoiseksi, pohkeisiin se reagoi valtavan voimakkaan kaulansa kiskaisulla ja köyrypukeilla. En ollut erityisen innoissani tästä hevosesta, mutta toisaalta se vaikutti sellaiselta hevoselta josta voisi kuoritua kiva keskivauhtinen jousiammuntaratsu. Ensimmäinen laukkamme tarjosikin sitten yllätyksen, sillä vaikka hevonen lähti laukkaan ihan mukavasti, niin hidastaessaan se köyri ja pukitti kiskaisten kaulaansa alas niin, että hieman liian suuret suitset lähtivät sen päästä irti. Tästäkös hevonen innostui ja minä hämmennyin, minkä lopputuloksena muksahdin pehmeään hiekkaan tuijottamaan hölmistyneenä käsissäni olevia suitsia ja tallin ovea kohti tyytyväisenä ravaavaa oria. Otimme orin kiinni, laitoimme suitset takaisin päälle ja kiristimme ne, ja ei kun uutta yritystä. Ori edelleen hiukan köyri, mutta laukka sujui kuitenkin jo paremmin. Niinpä kaikki kolme hevosta päätettiin ottaa mukaan kisaan ja kuljettaa kisa-alueelle lisää treeniä saamaan.

Kävimme tutustumassa Saryazdin kisa-alueeseen ja tapaamassa moneen kertaan sponsoreita ja kisanjärjestäjiä. Keskustelu kulki luonnollisesti farsiksi joten emme juuri ymmärtäneet sen sisältöä Ankan kanssa, mutta käytimme hyväksemme kaikki hetket jolloin meidät päästettiin tutkiskelemaan ympäröiviä upean kauniita historiallisia rakennuksia.

Kisa-alue sijoittui ikivanhan aavikon halki kulkevan maustetien varrelle ja alueella oli paljon karavansaroja eli karavaanien pysähdyspaikkoja, joiden porttien sisäpuolella matkalaisten oli turvallista säilyttää arvotavaroitaan, sitoa kamelinsa, hevosensa ja aasinsa huoneiden edustoilta löytyviin kiinnikkeisiin ja levätä pienissä majatalohuoneissa. Tällaisiin kunnostettuihin, lähekkäin sijaitseviin eri aikakausien karavansarojen raunioihin majoittuivat sekä kisaajat että hevoset kilpailun aikana. Alueelta löytyi myös pieni linnake, jonne tärkeitä kirjeitä kantavat viestinviejät saattoivat karauttaa täyttä laukkaa, antaa väsyneen hevosensa linnakkeen sotilaille ja vaihtaa levänneeseen hevoseen jatkaen matkaa vauhdikkaasti. Sekä karavansaroja että näitä viestilinnakkeita oli maustetien varrella tietyn välimatkan välein sen ollessa tärkeä kauppareitti Intiasta ja Lähi-Idän maista Eurooppaan.

Alueen kaikkein vaikuttavin rakennus oli ehdottomasti kuitenkin Arg Saryazd, sassanidien aikakaudelle kuuluva linnake, joka on maailman vanhin pankki ja samalla linnoitus, jota ei koskaan pystytty valloittamaan. Vihollisen uhatessa pakenivat lähialueen ihmiset linnoituksen sisälle ja elivät siellä valtavien vilja- ja ruokavarastojen turvin pitkiäkin aikoja. Linnaketta ympäröivät tyhjät vallihaudat ja ensimmäiseltä sisäpihalta löytyi alueita ruuanlaittoon sekä tiloja eläinten pitämiseen. Linnan sisempään osaan pääsi kulkemaan kuitenkin vain yhden metallilla vahvistetun oven kautta, eikä oviaukkoon mahtunut kerrallaan paria sotilasta enempää. Oven sisäpuolelta kulki kapeat portaat ylös seuraavalle tasanteelle, josta aukeni aukko kattoon suoraan oven ulkopuolelle. Sisään pyrkiviä vihollisia oli siis helppo tappaa tätä kautta esimerkiksi kaatamalla kuumaa pikeä heidän päälleen. 

Vaikka vihollinen jollain ilveellä pääsisikin ovesta sisälle, koostui koko linnake pienistä kapeista käytävistä, salaovista, kammioista, jyrkistä portaista ja tunneleista, niin että niistä muodostuva pieni kylä oli samalla kuin monimutkainen, arvaamaton labyrintti. Linnakkeen laidoilla kohoavista torneista löytyi hyvin suojattuja ampuma-aukkoja, joista pääsi ampumaan linnan eri osiin. Alemmista kerroksista löytyi puolestaan valtavia ihmisen kokoisia saviruukkuja, seinään kaivettuja tallelaatikoita sekä pieniä salatunneleita, joihin mahtui vain pieni ihminen ryömimällä ja jotka mystisesti loppuivat kesken kaiken kattorakenteiden uumeniin. Linnaketta tutkiessa vierähti hetki jos toinenkin, vaikka vierailimme siellä yhteensä kolmeen kertaan. Ali teki myös merkillisen löydön: linnan seinään oli muurattu ihmisen kyynärvarsi ja reisiluu. Linnakkeen omistajatkaan eivät tienneet tästä luurangosta entuudestaan. 

Seikkailtavaa ja tutkittavaa siis riitti, kun pääsimme viiden päivän Yazdissa oleilun jälkeen muuttamaan hevosten kanssa Saryazdiin. Kokonaisuudessaan alue huokui historiaa, vanhoja ruukunpalasia löytyi hiekan seasta aavikolla kulkiessa ja onnistuin sattuman kautta löytämään ikivanhan kolikonkin. Ihmetykseksemme löysimme Ankan kanssa myös simpukankuoren, joka vaikutti täysin eksyneeltä siellä keskellä aavikkoa. Aikoinaan täällä oli kuitenkin ollut vettä, ja alueen kulttuurin kuihtumisen ja kaupungin siirtymisen n. 30 kilometrin päähän nykyisen Yazdin alueelle uskotaan johtuvan siitä, että syystä tai toisesta alue menetti luonnolliset vesivaransa. Hotellin vierestä löytyi kaivokäytävä, joka nyt oli täysin tyhjä niin että pohjalle asti pääsi laskeutumaan. Seikkailunhalumme sai Ankan ja minut ryömimään pohjalta löytyvään pikkuiseen tunneliin josta vesi oli aikanaan tullut, ja seurasimme sitä Ankan taskulampun valossa ryömien kunnes Ali komensi meitä palaamaan takaisin. Saimme tietää että kaivokäytävät saattoivat jatkua useita kymmeniä kilometrejä maan alla, mutta niissä saattaisi yllättäen loppua happi, joten tutkimusretket eivät olleet hyvä idea.

Saryazdiin muutettuamme saimme hiukan lisää omaa tilaa ja aikaa päästessämme majoittumaan kahteen eri huoneeseen ja voidessamme kulkea vapaasti alueella. Tiiviin yhteiselon jälkeen tämä oli enemmän kuin tervetullutta ja tutustuimme alueeseen innokkaasti. Hotellin katolla toimi netti, joten kykimme siellä ja tutustuimme samalla naapurikaton kyyhkyskasvattajaan ja saimme hiukan tutustua kilpakyyhkysten maailmaan. Naapurimme kyyhkysparvi olisi osallistumassa seuraavalla viikolla 500 kilometrin kilpalentoon, jossa niiden piti lentää tiettyyn paikkaan, vastaanottaa viesti ja lentää takaisin omistajansa luokse. Moni kyyhkynen kuolisi matkalla haukkojen suuhun, mutta toisaalta menestyksekkäät kilpakyyhkyset olivat helposti tuhansien eurojen arvoisia. 

Saimme pian selville myös, että lähitalon vanha kurttuinen mies omisti kaksi kamelia sekä aasin jolla oli pieni aasivarsa mukanaan. Pääsimme tutustumaan kameleihin sekä myöhemmin myös ratsastamaan niillä. Yazdissa olimme saaneet maistaa kamelinmaitoa ja seuraavaksi maistiaiseksi saimme tyhjään limupulloon lypsettyä aasinmaitoa, joka oli herkullisen makeaa. Valitettavasti kehoni ei kuitenkaan arvostanut tätä makuelämystä etenkään yhdistettynä katukaupasta ostettuihin herkullisiin mutta pesemättömiin pieniin persimoneihin. Kummasta tahansa sairastumiseni johtuikin, niin lopputuloksena päädyin oksentamaan yön yli vessassa ja hytisemään seuraavan päivän tiiviisti viiteen peittoon kääriytyneenä. Sain juotua vain hiukan teetä, mutta ruokahalusta ei ollut tietoakaan. Onneksi minulla kuitenkin on nyt ollut pari kuukautta testikäytössä FitLinen ravintolisävalmisteet, ja muiden positiivisten vaikutustensa lisäksi ne pitivät minut nyt hengissä ja toivuin vatsataudista nopeasti, niin että pääsin taas kuumetta seuraavana päivänä jatkamaan ratsastamista.

Päivä päivältä hevosia saapui lisää, ja meillä oli täysi työ liikuttaa niitä, näyttää niille kisarata ja opettaa missä kuului odottaa radan alkua ja missä taas hidastaa, sekä totuttaa uusia hevosia jouseen ja nuoliin. Opin taas paljon lisää ratsastamisesta erityisesti seuraamalla miten paikallinen Hossein ratsasti ja tunnustelemalla hevosia allani. Persialaiset hevoset ovat kiinnostava yhdistelmä äärimmäistä voimaa ja äärimmäistä herkkyyttä. Usein paikalliset ratsastavat niitä melko ronskisti ja ne odottavat ratsastajaltaan voimakasta otetta, tai ottavat muuten johtajuuden täysin itselleen. Toisaalta ne ovat äärimmäisen herkkiä reagoimaan ja nopeita oppimaan, joten ratsastajan täytyy osata myös lukea niitä tarkasti ja olla apujensa kanssa herkkä. 

Aikaisemmat hevosprojektini Iranissa ovat olleet suurimmaksi osin väärinymmärrettyjä ja siksi huonosti käyttäytyviä hevosia, joiden kanssa hidas luottamussuhteen luominen ja pehmeästi eteneminen ovat olleet paras tie edetä. Nyt jouduin etsimään itsestäni paljon lisää jämäkkyyttä ja äärimmäisen päättäväistä otetta ratsastukseen, jotta hankalimmatkaan hevoset eivät päässeet niskan päälle. Hevosten omistajat kun olivat onnellisina antaneet hevostensa levätä lähes viikon ennen kuin ne tuotiin meille, jotta ne varmasti olisivat sopivan virkeitä. Viikon tallissa seissyt laukkaratsu onkin todella "sopivan virkeä", joten melko usein ensimmäinen ratsastus kului patoutuneen energian purkamisessa ja vasta myöhemmin pääsi työskentelemään jousen ja nuolten parissa. Samalla toisaalta sain työstettyä oikein kunnolla pientä sisimmässäni kaihertavaa epävarmuutta, joka oli jäänyt tippumisestani Korean kisoissa. Yksi reissun parhaista anneista olikin ehdottomasti se, että pääsin eroon tästä epävarmuudesta ja pystyin taas riemumielin hyppäämään hankalankin hevosen selkään luottaen siihen, että pärjäisin ja ilman jatkuvaa epäluuloa siitä, että varusteet yllättäen pettäisivät.

Yhtenä päivänä päädyin ratsastamaan Naserin pientä kiukkuista tammaa, Khatunia. Tamma luimi ja potki kiivaasti lähelleen tulevia ihmisiä, mutta Naserin luona ollessamme olin hiukan ehtinyt ystävystyä siihen porkkanoiden avulla. Ratsastaessa tamma oli nopea ja herkkä ja tykästyin siihen kovasti. Se nousi pikaisesti muutaman muun suosikkivaihtoehtoni rinnalle tulevaksi kisaratsukseni.

Kisat alkoivat olla jo lähellä ja iranilaiset halusivat juhlistaa sitä hienolla illallisella. Perinteisesti hyviä asioita juhlistetaan ja onnea tavoitellaan teurastamalla lammas ja jakamalla sen liha ystävien kesken. Niinpä eräänä iltana hevosten joukkoon muutti pieni lammas. 

Olen aikaisemmin nylkenyt melko paljon eläimiä käsitöitä opiskellessani ja viime talvena pääsin mukaan ketunmetsästykseen, jolloin tein turkiksen Alin salukien metsästämästä ketusta. Nyt oli kuitenkin ensimmäinen kertani olla mukana teurastuksessa. Aamuratsastuksen jälkeen tehtäväkseni lankesi pyydystää vikkelä lammas ja taluttaa se ulos. Teurastusta koski monta sääntöä: eläintä ei ikinä saisi tappaa pimeässä vaan sen oli saatava nähdä päivänvaloa, sille tarjottiin vettä koska se ei saisi kuolla janoisena, ja se oli teurastettava pää Mekkaa kohden aseteltuna. Sidoimme Hosseinin kanssa lampaan jalat ja pitelimme sitä kiinni, kun Ali leikkasi nopeasti sen kurkun auki ja irrotti pään. Seuraavaksi ripustimme kuolleen lampaan takajaloista köyden varaan ja aloitimme nylkemisen. Sain olla mukana koska iranilaiset olivat tyytyväisiä kun osasin nylkeä, joskin käytössäni oleva suuri veitsi ei ollut lainkaan näppärä työkalu. Nylkemisen jälkeen talja annettiin minulle jatkotyöstämistä varten ja lammas puolestaan suolistettiin. Kaavin taljaa puhtaaksi ja Ali tarjosi minulle höyryävää raakaa lampaanmaksaa. No totta kai oli syötävä, vaikkei se mitään herkkua ollutkaan. Ne sisäelimet joita me emme syöneet annettiin hotellin vieressä asuville villikoirille ja lammas jätettiin odottamaan iltaa varten.

Illalla rakensimme karavansaran oviaukolle ison nuotion ja grillasimme lampaan sen liekeissä. Iranilaisissa ruokailutavoissa on tiettyä alkukantaisuutta josta tykkään. Vaikka seuraamme liittyi hienojakin naisia, söivät kaikki käsin leikkaamalla suikaleita lampaasta ja popsimalla ne suuhunsa joko pelkältään tai ohueen leipään käärittynä. Pullot jugurttijuoma dooghia kiersivät keskuudessamme ja nautimme herkullisesta ruuasta, joka kuitenkin täytti vatsan petollisen nopeasti. Ruuan jälkeen vesipiippua kierrätettiin ja ihmiset polttivat makutupakkaa puhallellen tuoksuvaa savua ilmaan. Vatsa täynnä oli hyvä kömpiä hotellin petiin nukkumaan.

Aavikkoseikkailumme alkoi kääntyä kohti seuraavaa vaihettaan, Iranin ensimmäisiä kansainvälisiä ratsujousiammuntakisoja. Jotta tämä kirjoitukseni eivät veny aivan hervottoman pitkäksi, on kisakertomus seuraavassa postauksessa!