Autumn in Iran
I decided to start my school a bit later this autumn so I ended up leaving to Iran for a month of training and working. Now we had a lot of time until the next competition so we focused hardly just on getting my technique better. One month of training on foot and on horse mostly just single shot paid off good results: my draw is now much better! I was also working a bit less. Still I was riding 2-7 horses per day but with less pressure, so I was more relaxed. I also had some time for traveling to Tehran and Caspian Sea! As a reward for good results with learning we went for 100 km endurance riding trip to the mountains. What a wonderful experience! In the end of my stay group of 4 other Finnish girls arrived. With them the training was a bit different and I was riding mostly the not so experienced and a bit difficult horses. Training with them was excellent practice and I was learning and enjoying a lot!
*
Korean kisojen jälkeen palasin kouluun, mutta olin jo jäänyt kaikilla kursseilla jälkeen sen verran paljon että sovimme opettajien kanssa että aloittaisinkin kouluni seuraavassa periodissa lokakuun lopulla. Päätös oli helpotus ja kun minulle jäi kuukausi aikaa ja Iranissa oli tarjolla töitä, lähdin jälleen kerran innoissani Alin oppiin.
Tämä matka oli sikäli erilainen, että seuraaviin kisoihin on vielä reilusti aikaa ja päätimme palata takaisin ihan perusteisiin. Myös töitä hyväksyin nyt hiukan vähemmän, joten ehdin pikkuriikkisen matkailla ja nauttia kiireettömyydestä ja hevosista. Tämäkin toki tarkoitti että ratsastin 2-7 hevosta päivässä, mutta rennommalla asenteella. Ehdin pitkästä aikaa käydä Teheranissa, ihailla perjantaibasaarin antimia, tutustua hiukan hevospoolon maailmaan ja matkustaa Alborz-vuorten toiselle puolelle Kaspianmerelle. Iran on upea maa jossa riittäisi nähtävää ja koettavaa matkaillenkin koko kuukaudeksi, mutta edelleenkään en malta juuri tämän enempää poistua hevosten ja treenin parista.
Nyt viimeistään oli aikani muuttaa tekniikkani paremmaksi ja teimme todella töitä sen eteen. Koko kuukauden ajan ammuin selästä lähes joka ikinen päivä, mutta vain kahtena päivänä muuta kuin single shottia. Treenasin maasta paljon ja alkureissusta Ali totesi, että seuraavana keskiviikkona minulla olisi koe ja jos silloin vielä ammun lyhyellä vedolla, hän ei enää opeta minua. Niinpä jätin pois kaikki ajatukset nopeudesta, hevosesta tai edes osumisesta ja vietin aikaa vain etsien oikeata tekniikkaa ja pitkää vetoa. Ammun usein kädet liian ylhäällä, joten hyvin tärkeää oli myös siirtää käsien asentoa alas. Ensimmäinen hyödyllinen oivallus oli vaihtaa nuolet pitempiin. Ali demonstroi minulle erittäin hyvin, miten virheellinen ajatus maksimivetopituudestani minulla oli. Mittasimme aukilevitettyjen käsiemme pituuden sormenpäistä sormenpäihin ja eroa minulla ja Alilla oli vain viitisen senttiä! Sekin ero tulee Alin hartioiden leveydestä, käsivartemme ovat yhtä pitkät. Viisi senttiä Alin vetoa lyhyempi veto minulla saa siis olla, mutta ei enempää. Pitkien nuolten kanssa minun ei tarvinnut jännittää vedon loppumista kesken ja ne suhahtivat matkaan aivan eri nopeudella ja voimalla kuin vanhaan vetopituuteeni katkaistut nuolet.
Harjoittelua helpotti myös se, että siirryimme erämaan halki kulkevalle laukkaradalle treenaamaan. Laukkaradalla hevoset innostuvat tavallistakin reippaampaan vauhtiin, mutta kohde on maassa matalammalla kuin ratsastaja eikä houkuttele nostamaan käsiä korkealle, toisin kuin kukkuloiden välisessä laaksossa oleva ratamme jossa kohde on ratsastajan korkeudella tai ylempänä. Harjoittelin usein kahdella laukkaratsu-uransa päättäneellä kisavoittajalla, Givellä ja Gustawilla. Give on hyvin rauhallinen tummanruunikko oripoika joka oppi ratsujousiammunnan idean nopeasti ja jonka vauhdista on helppo keskittyä ampumiseen. Rakkauteni Gustaw toi vauhdillaan haastetta osumiseen sillä myös ajoituksen täytyi olla täydellinen, mutta osumat maistuivatkin sitten aina todella makeilta kun niitä tuli!
Koska sain hyviä tuloksia aikaiseksi tekniikkani kanssa, lähdimme palkinnoksi pitkälle ratsastukselle. Alkuperäinen suunnitelma oli ratsastaa vuorten halki Alin kotikylään Taleghaniin, mutta epäonnekseni unohdin mainita Alille unikäyttäytymisestäni. Niinpä kun hän kolmelta yöllä yritti herättää minua lähtöön, olin kuulemma avannut silmät, kieltäytynyt nousemasta, ollut hyvin kiukkuinen ja nukahtanut uudestaan. Oikeasti heräsin vasta kuudelta aamulla hämmentyneenä siitä, miksei Ali ollut herättänyt minua yöllä kuten lupasi. Noh, asian selvittyä päätimme lähteä seikkailulle joka tapauksessa, mutta muutimme suunnitelmaa. Rakastan erityisesti yhtä isoa vuorta joka kohoaa horisontissa ja halusin päästä valloittamaan sen. Ali ei ikinä aiemmin ollut ratsastanut sille suunnalle, mutta päätimme ottaa haasteen vastaan ja lähteä "Toblerone-vuoren" valloitukseen. Ratsuina meillä olivat turkmeenitamma Bojhan ja kurdiristeytysori Sardar, uskomattomat väsymättömät pikku hevoset.
Rakensimme tulen, keitimme teetä johon lisäsimme villiyrttejä, söimme juustoa, leipää ja halvaa. Hevoset rouskuttivat tuoretta ruohoa ja illan hämärtyessä villisiat kuopivat ja liikuskelivat lähistöllä. Meillä oli yöpymistarvikkeet mukana ja mietimme yöksi jäämistä, mutta lopulta kuitenkin päätimme vielä ratsastaa myöhään illalla takaisin kotiin. Sardarille tämä oli ensimmäinen kokemus leirielämästä, joten oli hienoa että se sai hyvän ja tarpeeksi lyhyen kokemuksen. Pimeässä ratsastaminen oli myös hauska kokemus, sillä meillä ei ollut edes kuutamoa ja vanhoissa puutarhoissa lehdet peittivät vähänkin taivaalta tulevan valon. Luotettavien, varmajalkaisten hevosten kanssa matka kotiin taittui kuitenkin turvallisesti ja reippaasti. Kilometrejä matkallamme kului hiukan yli sata ja nukuimme kaikki, niin hevoset kuin ratsastajatkin, hyvin sikeästi kun aamuyöllä kellahdimme omiin sänkyihimme.
Reissuni loppupuolella seuraamme liittyi viikoksi neljän suomalaisen seurue: Anni, Nina, Bea ja Katariina. Viikon ohjelma poikkesi tavallisesta kun treenasimme porukalla ja se oli hyvin antoisaa. Vaihtelua toi myös se, kun hevosia liikuttamassa olikin nyt kahden sijaan kuusi ihmistä. Töitä tarvitsi tehdä siis hiukan vähemmän, mutta toisaalta pääsin treenaaman lähinnä vain kokemattomampien ratsujousiammuntahevosten kanssa. Alikin harvoin treenaa näillä hevosilla, sillä ne vaativat paljon keskittymistä eikä omalle ampumiselle ole ihan niin paljon aikaa. Niiden kanssa ampuminen on kuitenkin todella arvokasta harjoitusta esimerkiksi kisoja ajatellen. Haaste on myös aina nautinto, opin taas todella paljon sekä ratsastuksesta että ratsujousiammunnasta näiden hevosten ansiosta!
Gustaw on tästä hevosporukasta kokenein ja jokapäiväisessä liikutuksessa sen vauhtikin hidastui aika paljon. Kuitenkin muille hevosille se oli hyvin herkkä ja paljon tanssivaisempi kuin vain kaksin Alin kanssa ratsastaessa, joten keskittyä täytyi joka hetki. Se oli jokapäiväinen vakioratsuni ja on ilo huomata miten olemme kehittyneet. Edelleen osuminen on aika haastavaa, mutta ei enää samanlainen uskomaton suoritus kuin ensimmäisillä kerroilla sen kanssa. Ihana Gustaw on todella nopea oppimaan ja hidastaa helposti pyytämättäkin radan lopuksi, joten haastavaa sen kanssa oli radan alun loikat ja tanssi, muuten sen kanssa sai rentoutua ja keskittyä ampumiseen. 
Työkseni ratsastin ja kerran myös ammuin San Miegolla, joka on upea rautias ori ja Alin varsan Akwanin isä. Sen askeleet eivät ole erityisen tasaiset, eikä se kiihdytä täyteen vauhtiin radan alussa kuten muut, vaan koko radan ajan vauhti kiihtyy tasaisesti mikä haastaa ampumisen ajoittamista. Sillä ei ole oikeastaan aikaisemmin ammuttu, mutta se käyttäytyi todella hyvin ja myös rentoutui nopeasti odottamaan omaa vuoroaan. Rakastan näiden hevosten älykkyyttä ja nopeaa oppimista, sillä vielä maaston alussa San Miego oli hyvin kiihdyksissään mukana olevista tammoista.
Haastavin hevosprojektini tällä matkalla oli harmaa pieni kurdiori Khalife. Hevonen on todella herkkä ja kiltti, mutta omistaja ei ole kummoisempi ratsastaja ja ongelmaratkaisuna käytti valitettavasti aina vain kovempia varusteita, kunnes nyt sitten luovutti ja antoi hevosensa meille treenattavaksi. Pikkuori painoi alkuun surkeana päänsä ihmisiä nähdessään ja heti selkään noustessa yritti rynnätä laukkaan. Maastossa sillä oli ikävä tapa stopata tai peruuttaa hurjaa vauhtia, etenkin purojen ylittäminen oli hankalaa. Myös kotiin ryöstäminen oli temppu jonka se oli oppinut. Ratsastelin sillä kentällä paljon ja harjoittelimme vain rentoutumista, sitä että ratsastaessa voi ihan vaan kävellä ja ihan vaan olla kivaa. Khalife alkoikin pehmentyä ja olla todella miellyttävä, mutta etenkin laukassa se välillä "lukkiutui" ja kontakti katosi niin että pysäyttäminen oli vaikeaa.
Yhtenä päivänä Ali päätti laittaa minut testiin ja ampumaan Khalifelta. Se on radalla todella nopea ja tasainen, mutta radan päätteeksi hyvin vaikea pysäyttää. Onneksi kukkuloita saattoi käyttää hidasteena! Alkuun kaikki meni ihan hyvin, mutta kun Ali antoi minulle lisää nuolia käsiin, säpsähti Khalife sulkien kahinaa ja huomasi oitis etten ollut ihan keskittynyt, joten sinkosi täyttä vauhtia tallille päin. Viskasin äkkiä kaiken ylimääräisen käsistäni ja kiisimme jonkin matkaa ennen kuin löysin sopivan turvallisen paikan pysäytykselle, sillä hepparessu ei laukkapaniikkiin kunnolla jouduttuaan pysähtynyt millään muulla kuin nopealla käännöksellä oikealle. Palasimme hiukan nöyrinä takaisin radalle, missä muut jatkoivat treenejään. Lähdimme uudelle yritykselle ja adrenaliini auttoi, ammuin kovasta vauhdista taulun keskelle! Riemastuneena tuuletin ja hapuilin ohjia käsiini mutta ääks, ne olivatkin hevosen hiestä liukkaat kuin saippua ja liusuivat hyödyttöminä käsissäni. Teimme taas pikku kierroksen kukkuloiden ympäri ennen sopivan stoppipaikan löytymistä, onneksi tunnen maastot jo hyvin. Palasimme taas radalle hiestä märkinä ja molemmat hengästyneinä, joten kävelimme loppuajan jotta Khalife palautuisi. Tämä on toistaiseksi vaikein kokemus mitä minulla on Iranissa tai ratsujousiammunnassa ylipäätään ollut, mutta se oli hyvä oppitunti.
Ratsujousiammuntatreenin lisäksi ratsastimme vuorilla, sillä se on erinomaista harjoitusta niin oman kehon kuin hevostenkin hallintaan. Kuumaveriset arabit ovat erilaisia ratsastaa kuin mitkään Suomessa ratsastamani hevoset, eivät parempia eivätkä huonompia, mutta erilaisia. Myös maastot ovat hyvin erilaisia kuin Suomessa ja minäkin muistin taas ihailla vielä erityisen paljon Iranin luontoa, johon nyt on tullut tietty tottuminen ja jopa turtuminen. Ratsujousiammunnassa hevoseen ja itseensä luottaminen on ensiarvoisen tärkeää ja sama luottamus kehittyy haastavilla vuorenrinteillä kiipeillessä. Hevoselle täytyy antaa vapaus valita askeleensa ja käyttää kehoaan, mutta samalla pitää huoli että se pitää kiinni ratsastajan valitsemasta reitistä.
Teimme myös erilaisia maasta ampumisen harjoituksia, joista tykkäsin kovasti. Erityisesti pitkältä matkalta ampuminen on niin hirmuisen hyödyllistä, että on pakko etsiä sopiva paikka myös täältä Suomesta talvikaudelle. Välillä hyvä tekniikka löytyi, välillä hukkui, mutta selvemmin ja selvemmin tiedän virheeni ja ne mielikuvat, joilla voin palauttaa ampumisen oikeanlaiseksi. Myös sihti alkoi löytymään uudenkin tekniikan kanssa!Oli myös antoisaa seurata muiden kehittymistä ja arvostukseni Alia kohtaan opettajana kasvoi vielä entisestään. Arvostan Alin kykyä löytää oppilaidensa vahvuudet ja kannustaa (...ja uhkailla...) hyvät puolet pintaan ja kukoistukseen. Muut suomalaiset olivat myös todella kivoja ja lahjakkaita, oli kivaa tutustua ja varmasti näemme vielä jatkossakin kaikkien kanssa!
Tämän reissun treeni ei ollut niin vaihtelevaa ja monipuolista kuin aikaisemmilla matkoilla, mutta tulokset puhuvat puolestaan. Kun suomalaisporukan lähdettyä kiipesin taas Sardarin selkään, tuntui kotoisalta ja väsyneenäkin ammuin hyvät tulokset: suoritin International Horseback Archery Alliance:n postal match-kilpailun unkarilaisen radan pisteillä 71,71! Iso parannus aikaisempiin unkarilaisen radan suorituksiini.
Tämä on minulle erittäin hyvä uutinen etenkin siksi, että olen nyt vain pieneen sääntötenttiin vastaamisen ja yhden opetuskerran päässä virallisesta Suomen Ratsastusjousiampujain Liiton hyväksymästä opettajan tittelistä! Ali on opettanut minua myös opettajan tehtävään ja minulle opettaminen on todella mielenkiintoista, sillä asiat selkiytyvät omassa päässäni kun puen ne sanoiksi tai näytän yksityiskohtaisesti. Onneni on myös se, että jos en tiedä jotain, voin aina kääntyä Alin puoleen ja saada selityksen, sillä vielä en ole kohdannut ongelmaa johon hän ei osaisi auttaa.
Seuraavana ohjelmassani onkin pieni ratsujousiammunnan lauantaikurssi Mäntsälässä 29.10. ja sitten Alin saapuminen Suomeen ja kurssit Seinäjoella 12.-13.11. ja Mäntsälässä 19.-20.11. Joitain paikkoja on vielä vapaana, joten jos ratsujousiammunnan kokeileminen kiinnostaa, voi minuun ottaa yhteyttä anna@hirs.fi !
Kohti seuraavia haasteita!
Kuvat: Ali Ghoorchian
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti