MM-kisat Etelä-Koreassa

(c) Elina Puhjo

Ratsujousiammunnan MM-kilpailut järjestettiin lokakuussa World Horseback Archery Federationin toimesta jo 13. kerran. Suomen edustajia osallistui kilpailuun yksilökisaajina ensimmäistä kertaa viime vuonna, jolloin minäkin pääsin mittelemään tässä erityisessä kisassa. Kuitenkin maiden väliseen joukkuekisaan osallistuminen vaatii 3 hengen joukkueen ja nyt hienosti Suomi 100 -juhlavuonna saimme kasaan Suomen joukkueen: Elina Puhjo, Anni Jauhiainen ja minä, eli "Sisuttaret". Päivitimme kisojen kuluessa FB-sivuamme, joka löytyy täältä.

Joukkueemme matkaa tukivat ihanat sponsorit, valtava kiitos heille: pääsponsori Oy Sisu Auto Ab, ratasponsorit Etelä-Suomen Ratsujousiampujat Ry, Suomen Ratsastusjousiampujain Liitto ja Vipen Talli! Lisäksi kiitos yksittäisille tukijoille ja kaikille meitä auttaneille!

Tiivis treenileiri Iranissa ennen kisaa valmentajani Ali Ghoorchianin luona tuli päätökseensä ja matkustimme pitkän matkan usean välilaskun kera Seouliin. Matkan aikana olimme suunnitelleet lepäävämme oikein kunnolla koska aikaa matkasta toipumiseen ei Koreassa juurikaan jäisi myöhäisestä saapumisestamme johtuen. Kuitenkin heti ensimmäisellä lennollamme Istanbuliin meidän molempien matkatavarat katosivat ja lepoon tarkoitettu aika menikin pitkälti eri toimistoissa jonottamiseen, eri palvelunumeroihin soittamiseen ja matkalaukkujen olinpaikan ja niiden Koreaan saapumisen epätoivoiseen selvittelyyn. Seoulin lentokentältä matkustimme vielä nelisen tuntia bussilla kisa-alueelle Sokchoon ja olo oli saapuessa kaikkea muuta kuin levännyt.

MaHa (c) Matasan Bohan

Emme päässeet osallistumaan hevosten kokeilemiseen, mutta Ali luotti hevosenvalinnan kokonaan järjestäjille ja minä puolestaan sain apua Annilta ja Elinalta, jotka olivat jo kisapaikalla ja pystyivät täyttämään hevostoivelapun puolestani. Edellisvuoden perusteella olin todennut että kaikki kauneimmat ja näyttävimmät hevoset olivat luonnollisesti hyvin haluttuja, joten varmimmin toiveensa sai toteen jos toivoi sellaista hevosta, joka ei ehkä olisi niin monen kisaajan mieleen. Niinpä valitsin ykköstoiveekseni pikkuisen, tuulennopean tummanruskean tamman nimeltä Maha. Olin nähnyt Mahan viimevuonna ja radalla se käyttäytyi todella hyvin, mutta ennen aloitusta saattoi olla hyvin hermostunut ja poukkoileva. Treenipäivinä Elina ja Anni täyttivät pyyntöni ja tarkkailivat sen käytöstä ja se ei vaikuttanut liian vaikealta, joten uskalsin ottaa sen ykkösvalinnakseni. Toisena ja kolmantena valintana minulla olivat Alin ehdottama Star sekä viimevuotinen kisaratsuni TaePung. Onnetar suosi minua ja hevosarvonnassa sain Mahan, eli paikalle tullessani tiesin jo kisakumppanini!

Kuulumisia vaihdettuamme pääsimme lopulta nukkumaan, mutta oletusten vastaisesti en meinannutkaan millään saada unta vaan pyörin sängyssä levottomasti ja matkalaukkuja murehtien. 

Seuraava päivä valkeni ja suuntasimme kisa-alueelle katsomaan juoniorikisaa. Kävin tervehtimässä Mahaa ja seurasimme toinen toistaan pienempien ja taitavampien juniorien suorituksia. Etsimme myös Alin kanssa lainavarusteita joita käyttää kisassa, sillä edelleenkin omien matkatavaroidemme tilanne oli epäselvä. Joukkuetoverini Anni lupautui kultaisesti lainaamaan joustaan, nuoliaan ja viintään, joten treenasin niillä jonkin verran. Hämmästyin kuinka suuri ero joustemme välillä oli, sillä vaikka molemmat ovat 40-paunaisia Kaya-jousia, teki jousien 4 tuuman pituusero silti suuren eron osumatarkkuuteen ennen kuin opin miten tämä jousi käyttäytyi. 

(c) Elina Puhjo

Iltapäivällä vuorossa oli WHAF:in vuosikokous, jossa käsiteltiin mielenkiintoisia aiheita ja puhe oli tuttuun tapaan vuoroin koreaksi, vuoroin englanniksi. Kokouksen jälkeen meidät vietiin vielä kerran kisa-alueelle, jotta niillä jotka eivät vielä olleet ratsastaneet kisaratsuaan olisi mahdollisuus päästä tutustumaan hevoseensa. Otin tilaisuuden innokkaana vastaan ja Maha vaikutti todella kivalta, reippaalta ja näppärältä, eikä lainkaan liian vaikealta aloituksessa. Huokaisin helpotuksesta, vaikka jouduimmekin lopettamaan ratsastuksen ennen kuin saimme kokeilla askeltakaan laukkaa. Siirryimme hotellille ja nautimme grilliherkuista hotellin pihalla, mutta siirryimme kuitenkin pian huoneeseemme nukkumaan ja lepäämään.

Ensimmäinen kisapäivä valkeni onnellisissa merkeissä, kun matkalaukkumme olivat saapuneet yön aikana hotellille. Söin pikkuisen aamiaisen ja jännitin kovasti kun siirryimme kisa-alueelle. Ensimmäisenä vuorossa oli Single Shot, eli rata jossa oli vain yksi maalitaulu 10 metrin etäisyydellä radasta. Rata on henkisesti haastava ja yllättävän moni ei malta odottaa oikeaa ampumishetkeä tai muuten ampuu vahingossa ohi. Viime vuonna sain parhaat tulokseni juuri Single Shotissa ja pääsin sijalle 11, joten nyt halusin tietenkin laittaa paremmaksi! Tai vähintäänkin olla epäonnistumatta.

(c) Elina Puhjo

Kisasin heti ensimmäisessä ryhmässä, joten minulla oli aika kova kiire aamulla. Ehdin hetken lämmitellä ja totutella taas omaan jouseen ja nuoliini, ja sitten olikin hoppu varustaa Maha ja hypätä ratsaille. Lämmittelimme hevosia vähäsen ja pääsimme nyt myös kokeilemaan radan laukassa. Ero Mahassa kävi nopeasti selväksi: tamma todellakin tiesi että nyt ei ollutkaan mikään tavallinen päivä vaan kisat, ja se oli aivan eri tavalla energinen ja hermostunut, eikä enää lainkaan niin helppo radan alussa. Peruuttelimme rata-aitoja kumoon ja kaikki keskittymiseni oli pienessä hevosessa, joka käännähteli ketterän nopeasti ja steppaili ympäriinsä. Hankalinta tilanteessa oli vieläpä se, että paikalliset kovasti halusivat olla avukseni huomatessaan "neidon pulassa" ja olisivat kovasti halunneet taluttaa Mahaa, mikä vain hankaloitti tilannetta ennestään. Niinpä lähdin ensimmäiseen kisasuoritukseeni kaikkea muuta kuin hyvässä mielentilassa ja kova epäonnistumisen pelko mielessäni. Ammuin nuolen kuitenkin hyvällä ajoituksella ja se napsahti lupaavasti, mutta äh, läpi taulun reunasta pistealueen ulkopuolelta. Epäuskoisena ratsastin radan loppuun ja pettymys epäonnistumisesta jyskytti päässäni, kunnes kohtasin puolalaisen ystäväni Anka Sokolskan joka nauraa räkättäen totesi että taas Annat tekivät saman suorituksen, molemmat ampuivat ohi! Ankan reaktio oli niin hauska että minuakin alkoi naurattaa ja en jäänyt kieriskelemään harmistukseeni.

Palasimme lähtöalueelle ja siellä vastassa oli amerikkailainen ystäväni Glenn, joka tuli luokseni juttelemaan hetkeksi ja vaistosi epävarmuuteni pitäen ihanan tsemppipuheen siitä, että olen hyvä ratsujousiampuja olivat tulokset mitkä tahansa, minun ei tarvitse hermoilla vaan voin vaan mennä ja nauttia radasta. Glenn vielä auttoi minua Mahan kanssa radan alussa ja niin pääsin lähtemään toiselle kierrokselleni paljon paremmassa mielentilassa. Vieläkin pieni epävarmuus kalvoi, mutta naps, nyt nuoli napsahti tauluun hyvällä 3 pisteen osumalla. Mahan vauhti toi meille nopeusbonuksia, joten kokonaisuudessaan pisteemme olivat 6,76 ja saavutimme sillä sijan 27 / 77.

Hoidin Mahan pikaisesti talliin ja siirryin auttamaan kolmannessa ryhmässä ratsastavaa Annia. Annin kilpailtua jäin vielä tallialueelle auttamaan Alia ja vasta hänen suorituksensa jälkeen siirryin katsomoalueelle ja ehdin hiukan harjoitella samana päivänä kisattavaa Double Shottia varten. Elina kilpaili toiseksi viimeisessä ryhmässä, joten siirryin taas tallialueelle auttamaan häntä, ja heti Elinan suorituksen jälkeen laitoin kiireen vilkkaa Mahan kuntoon saman tien alkavaa Double Shot -rataa varten.

(c) Elina Puhjo

Double Shotissa radalla on kaksi maalitaulua, ensimmäinen etuviistoon ja toinen takaviistoon. Ensimmäisellä kierroksella on saatava vähintään yksi osuma, muuten ei saa jatkaa toiselle kierrokselle. Tällä kertaa sovin valmentajani Alin kanssa että hän olisi auttamassa minua radan alussa ja se rauhoittikin omaa mieltäni huomattavasti, kun tiesin että lähellä on tuttu ihminen johon voin luottaa. Lähdin radalle keskittyneesti ja sain napakan 3 pisteen osuman ensimmäiseen tauluun. Toista taulua ampuessa kuitenkin nuoleni ei ollut ihan nokituspisteessä ja lensi siksi huonommin taulun alle. Pääsin kuitenkin toiselle kierrokselle ja päätin keskittyä molempien taulujen ampumiseen. Niin sitten teinkin, mutta keskittymisen hajaantuessa kahteen tauluun olivat osumat hiukan huonompia, 2 ja 1 pistettä. Aikabonusten kanssa yhteispisteitä kertyi 14,4 ja sillä pääsin sijalle 24 / 77.

Oman suoritukseni jälkeen autoin jälleen Annia, sen jälkeen Alia ja lopuksi vielä Elinaa. Päivän päätteeksi akkuni olikin aika finaalissa ja olin iloinen päästessäni nukkumaan.

Seuraavana päivänä vuorossa oli Serial Shot, jossa radan varrella on 5 kohdetta 30 metrin välein 7-8 metrin päässä radasta. Vähintään kolmeen tauluun on osuttava, tai muuten koko suoritus hylätään eikä saa jatkaa seuraavalle kierrokselle. Koko aamun fiilikseni oli melko väsynyt eikä kovin keskittynyt, enkä saanut oikein ollenkaan kiinni ampumisen ilosta, vaan halusin vain päästä suorittamaan Serial Shotin pois alta, jotta pääsisin eroon jännityksestä ja kasaamistani paineista. Viime hetken tsemppipuheemme Alinkin kanssa jäi väliin kun hänen täytyikin yllättäen rientää hoitamaan muita asioita, joten jäin hiukan yksin pyörittelemään asioita päässäni.

Iranissa treenileirillä hirmu vaikeaa rataa treenattuamme odotin että nyt Serial Shotin pitäisi tuntua aika helpolta maalien ollessa paljon isompia ja lähempänä, joten koitin lähteä matkaan rennolla ja rauhallisella asenteella. Suoritus alkoi hyvin ammuttuani ensimmäisestä taulusta 5 pistettä. Taistelutahtoni oli kuitenkin jotenkin hukassa, joten en ampunut toista maalia oltuani hiukan hidas nokittamisessa, mutta napautin kuitenkin hyvän 3 pisteen osuman kolmanteen maaliin. Neljänteen maaliin ammuin keskittymättä, kalauttaen nuoleni taulun kehikkoon ilman pisteitä. Hiukan hätääntyen tajusin että jos en saisi osumaa viimeiseen tauluun niin jäisin kokonaan ilman pisteitä, joten päätin keskittyä täysin - mutta jostain syystä Maha teki yllättävän liikkeen oikealle, keskittymiseni katosi kun päätinkin ohjata Mahaa, ja lopputuloksena viimeinen maalitaulu ja mahdollisuuteni jatkoon sujahti ohitseni. Mikä pettymys! 

Talutin Mahan takaisin tallille, nieleskelin pettymystäni ja kasasin omaa fiilistäni jonkin aikaa ennen kuin riensin jälleen Annin avuksi ja sen jälkeen taas Alin avuksi. Välissä vaihdoin nuolenkärkeni tylppiin blunttikärkiin iltapäivän Masahee-tiimipeliä varten ja ammuin muutaman kierroksen kokeillakseni nuolten lentorataa näillä kärjillä. Saavuin hiukan myöhästyen Elinan avuksi ja Elinan suoritusten jälkeen valmistauduimme avajaisseremoniaan.

(c) Rezduan Zaini

Järjestäjät pyysivät minua lausumaan seremoniaan kuuluvan kilpailijoiden valan englanniksi, ja otin kunnian ilomielin vastaan. Tärkeät kutsuvieraat asettuivat katsomoon kilpailijoiden rinnalle ja seremonia alkoi upealla lippukulkueella, jossa jokaisesta maasta yksi ratsastaja kantoi maansa lippua hevosen selässä. Suomen lippua kantoi komeasti Anni. Seurasi erilaisia korealaisten kamppailulajien näytöksiä ja virallisia puheita. Lopulta minut ja nuori korealainen mies vinkattiin yleisön eteen ja ensin hän luki valan koreaksi, sitten minä englanniksi. Seremonian päätyttyä rupesimme nopeasti valmistautumaan päivän viimeiseen kisalajiin, Masaheen.

Masahee on todella hauska tiimipeli, jossa radalla on 30 metrin välein viisi vanerikohdetta, jotka kisaajien on tiputettava alas tylpillä nuolilla. Jos joukkuen ensimmäinen kisaaja ei saa tiputettua kaikkia kohteita alas, lähtee joukken seuraava kisaaja matkaan, ja jos häneltäkin jää kohteita, siivoaa kolmas kisaaja jäljelle jääneet taulut. Kaksi joukkuetta kisaavat toisiaan vastaan siitä, kumpi saa enemmän tauluja alas. Voittajajoukkueet kisaavat toisiaan vastaan ja finaalia kohti edetessä maalitaulujen koko pienenee.

Taktiikkamme oli, että minä lähtisin ensimmäisenä kisaajana ja ampuisin ensimmäisen, kolmannen ja viimeisen kohteen. Anni olisi toinen kisaaja ampuisi toisen ja neljännen kohteen ja lopuksi Elina tarvittaessa napauttaisi alas ne taulut joita meiltä jäisi. Päivän aikana olin saanut kasvatettua ampumisen riemuni taas eloon ja lähdin radalle hyvillä mielin. Ensimmäinen kisasuoritus alkoi hyvin kun napautin suunnitelman mukaisesti ensimmäisen ja kolmannen maalitaulun alas ja valmistauduin viimeiseen, mutta TAAS Maha teki sivuliikkeen, ja vaikka nyt osasin hiukan ennakoida ja ammuin viimeistä kohdetta, meni se kuitenkin ohi. Silti fiilis oli todella hyvä, tämä rata oli todella hauska kisata! Valitettavasti emme kuitenkaan päässeet jatkoon kisatessamme kovaa mongolijoukkuetta vastaan, mutta kokemus oli silti mahtava.

(c) Ali Ghoorchian

Pääsimme kuitenkin yrittämään kisaan pääsyä vielä toisen kerran kisaamalla toista hävinnyttä joukkuetta, Ranskaa, vastaan. Jatkoimme samalla taktiikalla ja tiputin ensimmäisen maalitaulun, kolmannen ammuin tällä kertaa ohi mutta nyt pääsin kunnolla ennakoimaan Mahan liikettä ennen viimeistä maalia ja JES, sain sen alas! Tähän oli hyvä päättää päivän kisa, vaikka emme päässeetkään jatkoon Ranskaa vastaan. 

Viimeinen kisapäivä alkoi Masaheen finaalilla, jota seurasimme jännittyineinä katsomosta käsin. Seuraavana kisaratana oli qabaq, jossa ylöspäin ammuttavaa kohdetta pääsi metsästämään vain yhden kierroksen verran. Erityisesti Turkin tiimi haasteli minua kovasti siitä ammunko perinteisellä 5 pisteen tyylillä alas hevosen kaulalle kumartuen vaiko pystymmästä asennosta, josta saa vain 3 pistettä. No tietenkin sillä vaikeammalla, pelaten upporikasta tai rutiköyhää! Hyväntuulisena lähdin radalle ja päätin pistää kaiken keskittymiseni likoon. 

Kumarruin alas radalla kiitävän Mahan kaulalle, odotin oikeaa hetkeä ja jännitin jouseni. Kuitenkin jo ampumishetkellä tajusin, että nuoli olisi menossa hiukan ohi, minun pitäisi korjata lentorataa pystympään. En tiedä katkesiko vasen jalustinhihnani jo silloin vaiko vasta yrittäessäni nousta takaisin pystyyn, mutta joka tapauksessa ehdin tajuta sen verran että nyt en pääsisi enää takaisin selkään vaan tippuisin ja aika pahasti. Ehdin hetken katsella radan hiekkaa kiitäessäni Mahan kyljellä rataa pitkin, ennen kuin rysähdin kyynärpää ja naama edellä hiekkaan, vauhti heitti minut ympäri, iskin pääni vielä uudestaan ja pyllähdin lopulta istumaan. Räpyttelin silmiäni muutaman kerran ja näin Mahan kirmaavan radan loppuun vasen jalustinhihna lähes maata raahaten. Hetkessä lauma huolestuneita kasvoja olikin jo ympäröinyt minut ja kyseli kovasti olenko kunnossa ja ravisteli hiekkaa päältäni. Maahan iskeytynyt oikea kyynärpääni särki hiukan ja oikea peukalo, etu- ja keskisormi olivat tunnottomia, mutta muuten olo oli aika hyvä. Järjestäjät kuitenkin poimivat minut rivakasti mukaansa ja taluttivat ambulanssiin, jolla hurautimme 15 minuutin matkan paikalliseen sairaalaan.

(c) Elina Puhjo

Sairaalassa pääsin hetkessä lääkärin tutkittavaksi. Tässä vaiheessa käteni tunto oli jo ennallaan ja vakuuttelin ettei minulla ollut kummempia kipuja. Sain kuitenkin nopean lähetteen röntgeniin ja käteni kuvattiin. Kun murtumia ei löytynyt, tutkittiin minut vielä uudelleen ja huolestunut, langanlaiha korealaistohtori totesi olevansa huolissaan kasvoistani. Yritin pidätellä naurua kun lääkäri levitti työkalusetin pöydälle, pyysi puku päällä pönöttävää kisajärjestäjää pitelemään hiuksiani ja alkoi kirurgisen tarkasti puhdistaa poskeni naarmuja pinsetillä ja pumpulilla. Kisoja järjestävä mukaamme tullut nuori nainen poimi vaivihkaa päähäni tarttuneen oksan ja lopulta lääkärikin oli sitä mieltä että saisin lähteä takaisin kisoihin. Olisin omasta mielestäni ehkä pärjännyt ihan sillä että olisin vain pessyt kasvoni lavuaarissa, mutta toisaalta hienoa nähdä miten viimeisen päälle turvallisuus on huomioitu näissä kisoissa.

Saimme ambulanssikyydin takaisin kisa-alueelle ja ehdin juuri näkemään Elinan suorituksen. Kisajärjestäjät putsasivat poskeni vielä uudestaan desinfiointiaineella ja sen jälkeen minut vapautettiin takaisin kisaajien joukkoon vakuuttelemaan että ei sattunut pahasti. Pian rupesimmekin Turkin tiimin kanssa pohtimaan, josko jalat suoraan taivasta kohti ammutusta qabaqista saisikin ekstrapisteitä, mielestäni se olisi täysin sen arvoista. 

Koko kisan viimeisenä lajina kisattiin tiimipeli Mogu, johon aloimmekin pian valmistautua. Mogussa kaksi tiimin pelaajaa jahtaavat kolmannen ratsastajan vetämää palloa ja ampuvat sitä maaliin kastetuilla blunttinuolilla. Kisaajiksi tähän peliin valittiin minut ja Anni, ja pallon vetäjäksi meille osui Ali. Olen treenannut Mogua vain muutamia kertoja enkä koskaan tällaisellä suljetulla alueella, joten arvelin että pallon metsästykseen on lähdettävä heti kovalla kiireellä. Niinpä aloin heti matkaan singottuamme nokittaa nuolta, ja seuraavaksi tajusin mogupallon teilaavan minua ja Mahaa ulos radalta, Maha loikkasi oikealle, tasapainoni petti, minua kiukutti ja hävetti ja yritin roikkua epätoivoisesti kiinni hevosessani, mutta mätkähdin kuitenkin maahan. Nousin rivakasti pystyyn ja totesin vaatteideni repeytyneen tipahtamisen yhteydessä. Elina riensi luokseni varmistamaan että olin kunnossa, ja näytti minulle videon suorituksestamme. Alin hevonen pyrki niin kovasti kisaradalle, että koko mogupallo lensi käytännössä yleisöön ja poukkoili rata-aitaa kumoten, jolloin meidän ei olisikaan ollut mahdollista ampua siihen vaikka tyhmää onnettomuuttani ei olisi sattunut. 

(c) Elina Puhjo

Niinpä hipsimme kysymään tuomarilta olisiko uusintakierros mahdollinen ja näytettyämme videon kisa-alueelta poistuvasta pallosta hyväksyivät he pyyntömme ja saimme lähteä jälleen kisaan, tällä kertaa eri pallonvetäjällä. Otin opikseni ensimmäisestä kierroksesta ja keskityin ensin ratsastukseen, ja kun Maha kulki vakaasti kisarataa pitkin rupesin ampumaan nuolia. Molemmat nuoleni menivät täpärästi oikealta ohi, mutta nyt oli jälleen hauskaa ja suorituksesta jäi hyvä mieli.

(c) Rezduan Zaini

Kisan loputtua palasimme hotellille siistiytymään gaalaillallista ja palkintojenjakoseremoniaa varten. Siirryimme bussilla hienoon juhlasaliin, jossa herkuttelimme valtavan pitkällä upeita ruokalajeja notkuvalla pöydällä sekä saimme katsella perinteistä korealaista tanssia ja vesirummutusta. Lopulta alkoi palkintojenjako, jossa jokaisen lajin sekä kokonaiskilpailun parhaat palkittiin. Yllätyksekseni palkintojenjaon loppupuolella kuulutettiinkin: "Anna from Finland!". Hämmentyneenä kipusin lavalle muutaman muun ratsujousiampujan rinnalle ja itse Suurmestari Kim luovutti meille keltapunaiset olkanauhat, kunniamerkit ja hienot sertifikaatit. Palattuani paikalleni hiukan hämilläni Ali selitti minulle, että kyse on tekniikkapalkinnosta, joka on suuri kunnianosoitus kisassa hyvin ampuneille ja ratsastaneille ratsujousiampujille. Ali itse oli hyvin ylpeä tästä erityismaininnastani. Myös Elina sai Warrior-kunniamaininnan hienosta periksiantamattomasta asenteestaan ja myötätunnostaan kisajärjestäjien valtavaa vaivannäköä kohtaan.

(c) Walid HK

Seuraavana päivänä meille oli järjestetty matka upeaan luonnonpuistoon läheisille vuorille. Temppelit, pienet polut ja ruskan värjäämät vuoristomaisemat olivat henkeäsalpaavan kauniita ja nautimme rauhallisesta puiston tutkailusta täysin rinnoin. Päivän, illan ja seuraavan päivän aikana kisaajat lähtivät pikkuhiljaa kotimatkoilleen.

Alin kanssa lentomatkojemme kanssa kömmähdeltyämme jäimme Koreaan vielä pariksi päiväksi. Vaikka alueella olisi ollut vaikka kuinka paljon upeaa nähtävää, olimme niin kuolemanväsyneitä ettemme kumpikaan jaksaneet nousta sängyistämme juuri ruokailua enempää seuraavana päivänä. Lepo oli tervetullutta ja kokemukset alkoivat pikkuhiljaa jäsentyä mielessä.

(c) Rezduan Zaini

Ennen lähtöämme menimme vielä kisa-alueelle moikkaamaan hevosia ja ihmisiä. Päädyimme grillaamaan korealaisen mestarin ja hänen malesialaisten oppilaidensa kanssa ja keskustelemaan Google Translatorin välityksellä. Saimme kutsun tulla vielä seuraavana aamuna paikalle ennen lähtöämme ja otimme sen ilomielin vastaan. Oli hauskaa nähdä arkista tallielämää ilman kisojen tuomaa häslinkiä. Hevoset olivat kaikki muutamaa oria lukuunottamatta yhdessä aitauksessa nauttimassa auringonpaisteesta, varsat kirmailivat vapaana pitkin tallialuetta ja menin mukaan auttamaan kun siivosimme tarhasta kaiken lannan äärimmäisellä tarkkuudella. Sain kutsun auttaa liikuttamaan hevosia ja ratsukseni valikoitui upea SipJaSung, jota oli suuri ilo ratsastaa. Korealainen mestari katseli ylhäältä tallialueelta tiukan vaitonaisesti ja kommentoi vain hiljaisella äänellä vieressään seisovalle Alille, kun malesialaisten miesten kanssa ratsastimme hevosia kurinalaisessa jonomuodostelmassa ohjeiden mukaisesti. Upeita hevosia ja hauska kokemus.

Korealainen mestari suunnitteli että ratsastaisin seuraavaksi DanBeeta, jonka kanssa heillä oli ollut ongelmia sen muututtua varsin tottelemattomaksi varsan saatuaan. Kuitenkin heti lounaan jälkeen meidän olikin lähdettävä hopulla, jotta ehdimme bussiin takaisin kohti Seoulia ja pitkää kotimatkaa Dohan ja Istanbulin kautta. Voipunut ja väsynyt kotimatka tarjosi lisää aikaa miettiä ja jäsennellä kokemusta.

Tämä kisa oli henkisesti rankin tähänastisista kisakokemuksistani. Viime vuoden hyvät tulokset loivat painetta, samoin kuin se että kaikki treenini on keskittynyt juuri tähän kisaan. Ilokseni tekniikka piti hyvin, joten varsinaisesti ongelma ei ollut ampumisessa tai ratsastamisessa, vaan ongelmat kulminoituivat lähinnä siihen, että pääni ei tällä kertaa kestänyt kisaa. Syitä oli monia, kuten jännitys, epäonnistumisen pelko ja lisäksi laukkujen myöhästymisestä jne. johtuva stressi. 

Tällä kertaa kisasimme myös vahvasti tiiminä, jossa oli aivan ihania puolia mutta myös haasteita, joita emme kokemattomuuttamme osanneet ennakoida etukäteen. Olemme tottuneet valmentajani Alin kanssa toimimaan hyvänä kisaparina, mutta nyt lisäksi Annin ja Elinan auttaminen johti siihen etten ehtinyt levätä kisapäivien aikana tarpeeksi. Tämä ei missään nimessä ollut tarkoitus etenkään Annin ja Elinan osalta, ja näin ei olisi tapahtunut jos olisin tajunnut ajatella asiaa ja puhua siitä, mutta omasta puolestani nautin tosi kovasti kisatukena toimimisesta, lähtöalueella tsemppaamisesta ja nuolten antamisesta, joten en vain yksinkertaisesti ajatellut että minun olisi säästeltävä voimiani enemmän omiin suorituksiini keskittymiseen. Tiimimme kanssa oli kuitenkin hyvä miettiä jälkikäteen miten jatkossa tiimipelaaminen sujuisi paremmin ja kokemus oli jälleen todella arvokas, sillä opin paljon itsestäni kisaajana. 

Kisa oli kaikkiaan hyvin erilainen kokemus kuin oletin, mutta mitä enemmän olen ehtinyt sulatella kokemuksiani, sitä arvokkaampana näen tämän kokemuksen jossa yhdistyi paljon ennalta-arvaamattomia stressitekijöitä ja pettymyksiä, mutta myös valtavasti naurua, hauskoja hetkiä ja ihanien ihmisten kanssa ajan viettämistä. Tästä on hyvä jatkaa!

Koostevideo kisan suorituksista löytyy täältä!

 

Kisavalmennus Iranissa

 

Vuoden tärkein kilpailu, ratsujousiammunnan MM-kisat Koreassa, lähestyy kovaa vauhtia, ja mikä olisikaan parempi tapa valmistautua siihen kuin tiivis treeniputki Iranissa valmentajani Ali Ghoorchianin johdolla. Niinpä pakkasin tuttuun tapaan tavarani ja matkasin kahdeksannelle matkalleni Iraniin. Matka eteni jo tutulla kaavalla sujuvasti ja tallille palatessa oli kotiinpaluun tuntua.

Aloitimme 10-päiväisen treenileirimme ampumalla pitkää matkaa maasta ja kunnostamalla ratsujousiammuntaradan haastavaksi mutta tehokkaaksi treeniradaksi. Pystytimme ylös päin ammuttavan qabaq-kohteen radan alkuun niin että sitä saattoi treenata helposti muun ampumisen ohessa. Haasteen lisäämiseksi kohde oli halkaisijaltaan 10 cm tavallista pienempi. Haasteellisuus oli muutenkin radan teema. Maalitaulut olivat puolet tavallista kohdetta pienempiä ja vähintään 12 metrin etäisyydellä radasta (tavallinen etäisyys on single shotissa 10 m ja muilla radoilla 7-8 m). Maalitaulujen välinen etäisyys toisistaan oli 20 m kisoissa tavallisen 30 metrin sijaan. Radan ensimmäinen kohde oli frontshot ja toinen jyrkkä backshot, joiden välissä oli vielä qabaq. Kolmas ja neljäs kohde olivat sideshotteja. Niinpä samalla radalla pystyi treenaamaan kaikkia korealaisen yksilökilpailun ratoja: single shot, double shot, serial shot ja qabaq.


Ensimmäiset kaksi päivää ammuimme vain maasta ja ratsastimme hevosia. Alilla oli jonkin verran asioita hoidettavanaan Tehranissa joten nautiskelin itsekseni maastoretkistä Sardarin, Bojhanin ja Gisoomin kanssa. Tallilla ollessaan Ali esitteli ylpeänä uutta oriaan, joka oli paras hänen tapaamansa hevonen. Nar Ma Shir on kyllä kieltämättä vaikuttava ilmestys, vaikka salaa edelleen tykkään Gustawista ja Bambista enemmän. Ali kuitenkin nautti hevosensa puunaamisesta ylenmäärin ja oli vaikea olla virnistelemättä kun Ali kampasi Nar Ma Shirin hoitavilla hiusöljyillä kyllästettyä harjaa varoen tarkasti katkaisemasta jouhikarvaakaan ja vietti aikaa orin karsinassa poltellen sille eteeriseltä tuoksuvia hyvän onnen yrttejä.

Maasta ammunnassa Ali pyysi minua nyt panostamaan siihen, että työnnän jousikädellä kunnolla kohdetta vasten enkä anna lihasten yhtään pettää. Siinä olikin vähän hommaa opeteltavaksi, sillä olin epähuomiossa oppinut jossain määrin lukitsemaan vasemman olkapääni sen sijaan että työntäisin käsivarrella kokonaisuudessaan jousta vastaan. Tällä reissulla olin jonkin verran sairaana ja suuren osan ajasta aivan loputtoman väsynyt. Lopputuloksena opin vähän parantamaan vasemman käden työskentelyäni, mutta vetopituuteni lyheni selkeästi ja sekös vasta harmitti, kun olin juuri koko kesän keskittynyt lähinnä vetopituuden säilymiseen hienon pitkänä vaikka sitten muiden asioiden kustannuksella. Välillä mietin kovasti että kuljenko nyt takaperin kun omissa silmissäni ampumiseni ei näyttänyt yhtään kivalta, mutta toisaalta se kyllä tuntui hyvältä ja osumat puhuivat puolestaan aina silloin kuin maltoin kunnolla keskittyä. Jatkokehiteltäväksi jää tämän uuden oppimani ja kesällä opitun vetopituuden yhdistäminen, mutta tähän hetkeen kaikkea ei ollut mahdollista opetella. Täytyy vain luottaa opettajaan ja siihen, että suunta on oikea vaikka välillä en ihan kaikkea ymmärräkään.

Ratsujousiammuntaa treenasimme nyt paljon, usein parikin kertaa päivässä, tosin harvoin yli 6 kierrosta kerrallaan. Vakioratsunani toimi rakas kurdiori Sardar. Rataa rakentaessamme olin jo henkisesti valmistautunut siihen, etteivät osumat varmaankaan tulisi hivelemään itsetuntoa. Tämä oli totta ja useita kertoja kaikki kierroksella ampumani nuolet viuhuivat kohteiden ohi läheltä, mutta kuitenkin vain kalahtaen hiekkaan. Rata kuitenkin teki tähtävänsä, opin nokittamaan ja ampumaan nopeasti. Osumiakin alkoi tulla, vaikka loppuun asti ammuin vähintään puolet nuolistani ohi.

Kuitenkin joitain hienoja onnistumisiakin tuli. Nyt kun pääsin treenaamaan qabaqia joka päivä aina muutaman kierroksen, aloin vihdoin ja viimein saada käryä siitä kuinka siihen osutaan. Qabaqin kalaus on ihanan palkitseva ääni, joka nostattaa aina hymyn huulille. Lisäksi pienissä kohteissa napakat osumat tuntuivat hyviltä, nappasin monta kertaa tiikerinkin. Yhtenä iltana katselin ihaillen kun Ali rysäytti radan läpi ampuen frontshotin, qabaqin, backshotin ja kaksi sideshottia osuen kaikilla muille paitsi backshot-nuolella. Ehdin juuri pohdiskella että menee kyllä kauan ennen kuin minä pystyisin samaan, kun Ali sitten totesi että kuule teeppäs sama perässä. Pakko oli yrittää: single shot täpärästi ohi, qabaqiin hieno kalaus, backshotilla osuma ja toisella sideshotilla osuma! Vau, täysi odotusten ylittäminen!

Ylipäätään reissun loppua kohden teemaksi alkoi muodostua, että jos todella keskityin ja yritin, pystyin ylittämään omat odotukseni ja osumaan tosi hyvin. Ongelma olikin, että keskittyminen ja mielen hallinta oli hankalaa, väsähdin helposti, hätäilin tai olin pahalla tuulella. Moni asia Iranissa ja etenkin Shabdiz-tallilla entisen työnantajani ja hänen show-arabihevosbisneksensä ympärillä kiukuttaa minua suunnattomasti. Helposti keskittyminen meni jousiammunasta siihen, että mietin miten voisin muuttaa asioita tai ainakin parantaa muutaman minulle tärkeimmän eläimen asemaa pelkästä Arabian Horse Show -leikkikalusta arvostettavaksi olennoksi, jolla on itseisarvoa muutenkin kuin tuottamansa rahan verran. Muiden bisnesmiesten neuvot painavat hevosten hyvinvointiin liittyvissä asioissa aina enemmäin kuin Alin saatika sitten minun, mikä on usein todella turhauttavaa. Eihän sellaista ihmisten asenteissa ja tietämättömyydessä piilevää ongelmaa tietenkään voi ratkaista hetkessä enkä omasta asemastani käsin pääse juurikaan vaikuttamaan edes yksittäisten eläinten tilanteeseen, joten järkevimmäksi joskin oikeudentajuani riipiväksi vaihtoehdoksi jää yrittää jättää asia pois mielestä ja keskittyä vain treeniin, ainakin toistaiseksi.

Kymmenen päivää Iranissa hujahti kaikkiaan ohi hetkessä ja nyt olemme matkalla kohti Koreaa. Olo ei ole mitenkään täysin ihanteellisesti valmistautunut, mutta toisaalta helpottaa ajatella että nyt treenit on treenattu ja voi vain yrittää antaa parhaansa. Jos kaikki osuu kohdalleen, voivat tulokset olla tosi hyviä, mutta voi myös käydä toisinkin. Pitäisi vain muistaa nollata omat paineet ja säilyttää hyvä mielentila. 
 
Toistaiseksi hyvän mielentilan säilyttäminen on osoittautunut erityisen hankalaksi, sillä ensinnäkin lentoja varatessani katsoin päivämäärät väärin, ja saavumme perille ehtimättä tutustua ollenkaan hevosiin. Tämä oli kuitenkin tiedossa jo hyvissä ajoin, joten siihen olen osannut asennoitua. Nyt kuitenkin sekä minun että opettajani Alin kaikki matkatavarat katosivat ensimmäisellä lennollamme Tehranista Istanbuliin, emmekä vieläkään ole saaneet tietoa siitä, ehtivätkö ne meille ennen kisan alkua vai onko turvauduttava lainavarusteisiin.

Hiukan kaoottisissa tunnelmissa mennään siis, mutta onneksi paikalla odottaa ihanien ystävien joukko sekä loput Suomi-tiimistä, Elina ja Anni! Kisojen etenemistä pääsee seuraamaan Sisuttaret -FB-sivumme kautta, pysykää kuulolla!

Syyskisat Mäntsälässä

Lokakuun ensimmäisenä päivänä oli taas aika suunnata aikaisin aamusta tallille hakemaan Bambia ja lähteä kohti kisoja, tällä kertaa Mäntsälään Jatilan Tallille. Kisaratana oli kuuden laukan unkarilainen rata, joka on myös tällä hetkellä IHAA:n Postal Match-haasteena, eli tulokset lähetetään myös kansainväliseen vertailuun. 

Edeltävällä viikolla ammuin jonkin verran pitkää matkaa, 30-45 metriä. Osumiseen alkoi tulla orastavaa varmuutta, joten otin yhdeksi tavoitteeksi saada edes yhden pitkän matkan osuman. Sen lisäksi päätin lähinnä tavoitella sitä, ettei kisassa tulisi nollakierroksia ja että ampumatekniikka säilyisi hyvänä. Perjantai-iltana ystäväni Anni saapui meille yöksi ja treenien ja nuolten rakentelun parissa vierähtikin aikaa aamuyölle saakka. Aikaisin seuraavana aamuna lähdimme vetämään ratsujousiammuntakurssia Sipooseen, jonka jälkeen kävimme Bambilla, treenasimme itse ampumista, käytimme frettini Drasekin kävelyllä, menimme saunaan ja jäimme juttelemaan... Hupsis, kello oli taas kolme aamuyöllä kun vihdoin pääsimme nukkumaan. Saimme kyllä pohdittua tosi hyvin asioita ratsujousiammuntaan ja kilpailupaineisiin liittyen, mutta hyvien yöunien ja riittävän levon kannalta ei ehkä ollut juhlimista kun heräsimme sunnuntaiaamuna klo 6:30 jotta ehdimme vielä lämmittelyksi ampua muutaman kierroksen ennen lähtöä tallille. 

Lähdimme tallilta ystäväni Satun kyydillä Mäntsälään ja matka sujui hyvin. Perillä Bambi pääsi karsinaan ja me suuntasimme radalle pystyttämään unkarilaista telinettä. Pystyttelyssä vierähtikin hetki ja jäin sitten kuitenkin auttelemaan, vaikka olin päättänyt olla tiukkana etten tällä kertaa käyttäisi ihan hirveästi energiaa kisavalmisteluihin. Lopputuloksena tuli aika kiire laittaa Bambi valmiiksi ja lämmitellä kun aikataulu oli jo muutenkin hiukan myöhässä, joten omalle rauhoittumiselle ei jäänyt oikeastaan aikaa. Oma mieli ja keho olivatkin sitten ihan pöhkössä tilassa kisoihin lähtöä varten, sydän pamppaili ja kädetkin melkein tärisivät yleisesti stressaantumisesta. Bambi tietenkin reagoi mielialaani kuin peili ja harjoituslaukalla ampaisi odottamani 8-9 sekunnin vauhdin sijaan 90 metriä hiukan päälle 6 sekunnissa. Vaihdoin äkkiä kaikki tekemäni suunnitelmat ja päätin käyttää kaiken keskittymisen keskimmäiseen maalitauluun osumiseen. Harjoituslaukka ampuen sujuikin hyvin, sain napakan osuman keskimmäiseen tauluun ja päätin että nyt vain jatkan samaa rataa ja katson mihin se riittää.

Ensimmäinen kisakierros alkoi ja kisasin ensimmäisen ryhmän ensimmäisenä ratsastajana. Ampaisimme Bambin kanssa vauhtiin ja ammuin heti lähtöporteilta ekan laukauksen, sitten nokitin ja keskityin toiseen laukaukseen, odotin mielestäni hyvää hetkeä - ja ammuin telineeseen, mutta tiukasti vähän pistealueen ulkopuolelle. Mieleen tulvahti harmitus ja ajatus "Äh ei, nollakierros!". Ammuin viimeisenkin nuolen mutta vailla varsinaista yritystä osua. Pöh, tavoitteeni siitä ettei tulisi nollakierroksia oli nyt mennyt. Päätin kuitenkin etten jää märehtimään asiaa vaan otan kisan treenin kannalta ja seuraavat kierrokset voivat pelastaa vielä paljon. Niinpä lähdin toiselle kierrokselle, ammuin taas ensimmäisen nuolen hyvissä ajoin ja keskityin toiseen - ja ammuin aivan sentillä pistealueen ulkopuolelle. Nokitin jo automaattisesti viimeisen nuolen, mutta harmistuin sitten niin että otinkin sen pois jänteeltä ja laitoin takaisin nuoliviineen kiukusta puhisten. Harmitus kyllä lähti saman tien kun hidastin laukan käyntiin ja totesin että olenhan minäkin nyt varsinainen hölmö, ja lupasin itselleni suhtautua kisaan nyt järkevämmin ja ihan oikeasti vaan treenin kannalta.

Päätinkin sitten hiukan pohtia aikaisempia kierroksia, ja totesin että ensimmäinen laukaukseni eteenpäin meni aina vasemmalta ohi. Niinpä kolmannella kierroksella tähtäsin reilusti oikealle ja jes, nuoli napsahti hienosti maalitauluun pistealueelle 45 metrin päästä! Riemastui valtavasti ja ammuin taas keskimmäisen taulun niukin naukin ohi pisteiltä, mutta nyt koko homma melkein vain nauratti. Neljännellä ja viidennellä kierroksella en enää saanut ensimmäistä laukausta osumaan, mutta sen sijaan osuin molemmat toisella nuolellani. Alkoi jälleen tulla se olo, että kyllähän minä tiedän miten tämä homma sujuu. Keskittyminen kuitenkin helpotuksen myötä herpaantui ja viimeisellä kierroksella nuoli meni turhauttavasti jälleen tauluun, mutta osuma-alueen ulkopuolelle. 

Loppujen lopuksi sain kolmesta nollakierroksesta huolimatta haalittua kasaan 40,08 pistettä ja se riitti Syyskisan osallistujien kesken neljännelle sijalle pääsemiseen. Oikeastaan kukaan 17 kisaajistamme ei nyt tainnut suoriutua täysin ilman nollakierroksia, mutta silti meillä oli mukava päivä ja saimme kaikki arvokasta kisakokemusta. Minäkin sain taas tuntuvan muistutuksen kisaamisen kannalta tärkeistä asioista: nuku kunnolla, syö kunnolla, ota hetki aikaa itsellesi, keskity kisan aikana vain omaan suoritukseen. Nämä ovat hyviä eväitä Korean matkalle!

Kilpailun jälkeen pidettiin myös SRJL:n vuosikokous ja pääsin osaksi hallitusta. Katsotaan mitä kaikkea sen parissa pääsee sitten tekemään!

Nyt kuitenkin nokka on jo tiiviisti suunnattuna kohti ehkä tämän vuoden jännittävintä seikkailua, sillä torstaina lähden vielä viimeiselle 10 päivän treenileirille Iraniin ja sieltä matkustamme suoraan Etelä-Koreaan ratsujousiammunnan MM-kisoihin!

Jos haluat olla perillä kisakuulumisista, kannattaa seurata MM-joukkueemme Sisuttarien FB-sivua!


Kuvista kiitos Fanni Snellman.

 

3D Bowhunting Suomenmestaruudet

Keväällä liityin jäseneksi jousiammuntaseura Artemikseen ja olen ollut tekemisissä muiden artemislaisten kanssa jonkin verran ratsujousiammuntaan liittyen. Nyt sitten ystäväni Suski alkoi houkutella minua osallistumaan 3D Bowhuntingin SM-kisoihin ja lupasin, että voisin tullakin jos ehdin treenaamaan ainakin kerran 3D-eläimillä.

Aloin aika pian epäilemään tätä päätöstä kun aikaa treeneille maastoradalla ei meinannut löytyä, mutta luvattu mikä luvattu ja viime viikon perjantaina illalla pääsin treenaamaan Artemiksen maastoradalle Petikkoon. Aloitimme lämmittelemällä hiukan tavalliseen pakkaan ampuen ja lähdimme sitten etenemään maastorataa pitkin. Rata kiemurtelee metsässä ja ylös alas kallionrinteitä sisältäen 28 eri rastia. Eri näköiset ja kokoiset 3D-eläimet ovat 5-55 metrin etäisyyksillä ampujasta. Pisteitä sai sydänosumasta 20, vitaaliosumasta 16 ja lihasosumasta 10. Itse SM-kisa oli yhden nuolen kisa, eli jokaisella rastilla sai ampua vain kerran eikä korjaamismahdollisuutta ollut, mutta nyt kuitenkin harjoituksen vuoksi ammuimme useamman nuolen.

Pari tuntia hujahtikin hetkessä rataa kiertäessä ja viimeisiä kohteita ampuessa oli jo niin hämärää, ettemme nähneet kuin kohteiden ääriviivat. Silti osumia tuli, huippua! Kuitenkin yleisesti ottaen rata oli tosi haastava eri ampumakulmineen ja kaiken aikaa muuttuvine etäisyyksineen. Kisan kannalta kokemus hiukan lannisti, mutta muuten oli tosi hauskaa treenata. Sitä paitsi syksyisessä metsässä on kiva olla ja kiertää!

Sunnuntaiaamu koittikin pian ja suuntasimme Artemis-naisten kimppakyydillä Porvooseen jousiammuntaseura Ramseksen maastoradalle. Aamu alkoi lämmittelyammunnoilla ja pääsin ihmettelemään mitä moninaisempia jousia, joissa etäisyyttä kohteeseen arvioitiin eri menetelmillä ja kohdettakin saatettiin kiikaroida etukäteen pitkät pätkät parhaiden osumien varmistamiseksi. Hauskaa miten jousiammunnan sisälläkin aukeaa niin monta ihan erilaista maailmaa. Kisaan osallistuivat rinnakkain kaikki taljajousista vaistojousiin, kuitenkin eri luokissa kilpaillen. Sivusta kuulin useamman kerran hyväksyvää muminaa siitä, että hauskaa kun ratsujousiampujia oli lähtenyt mukaan rikastuttamaan näiden kisojen lajikirjoa. Artemis tekikin ennätyksen edustamalla kisoissa yhteensä 10 hengellä, joista 5 ampui ratsujousilla!

Kisoissa meidät jaettiin 4 hengen ryhmiin ja lähdimme ryhmiemme mukana kiertämään rataa. Sää oli upean aurinkoinen ja lämmin, joten metsässä kelpasi hyvin viettää se lähes neljä tuntia joka koko kisaan vierähti. Jokaisella rastilla ammuttiin pareittain ja oli kyllä tosi mahtavaa kisatreeniä! Nyt tähtäämiseen ja ampumiseen oli käytettävissä niin paljon aikaa kuin halusi, joten oli aikaa myös oikeasti keskittyä tekniikkaan ja kaikkiin yksityiskohtiin. Silti välillä jo nuolta päästäessä tiesin että nyt muuten on vajaa tekniikka, ei tule osumaan, mutta ammuin kuitenkin. Miksi?? Onneksi oli monta rastia aikaa miettiä, korjata ja alkaa löytää hyvä tapa tehdä. Yhden nuolen kisa on melko armoton kilpailumuoto, usein kun ensimmäinen nuoli menee vähän hakemiseen ja toisella tai kolmannella tulisi ehkä se hyvä osuma. Toisaalta sama on ratsujousiammunnassakin, täytyisi osua jo sillä ensimmäisellä nuolella kun kohde on yleensä jo ohitettu kun seuraava nuoli on valmiina.

Kisa oli myös mielenhallinnan kannalta hyvää treeniä, sillä välillä täytyi malttaa rentoutua ja ajatella ihan muuta, ja sitten taas täysin keskittyä oman laukauksen ajaksi. Paljon nuolia meni ohi, joten myös pettymykset piti ehtiä nollata ja taas keskittyä seuraavaan kohteeseen. Myös ihan vierekkäin toisen kisaajan kanssa ampuminen oli aika erilaista kuin hevosen selässä, jossa pääsee helpommin omaan kuplaansa.

Tosi makealta kuitenkin maistuivat sitten ne hyvät osumat ja ryhmämme oli niin hauska, että oli tosi kivaa silloinkin kun ei osunut. Kun saimme kaikki nuolet ammuttua, siirryimme takaisin leirille odottamaan palkintojenjakoa.  

Eri jousityypeille oli omat kategoriat ja naisille ja miehille vielä luokat erikseen. Ammuin radalta yhteensä 116 pistettä ja sillä voitin tiukasti yhdellä sydänosumalla kilpakumppanini, niin että voitin 3D Bowhuntingin suomenmestaruuden 2017 naisten vaistojousiluokassa! Jee! Tästä on loistavaa jatkaa kisavalmistautumista kohti ensi viikonlopun unkarilaisen radan postal matchia ja tulevaa Iranin sekä Korean matkaa!



Kuvista kiitos Susanna Laamanen.

Kisatreeniä eri näkökulmista

 

MM-maajoukkueemme Sisuttaret

Nyt syyskuun aikana kisarumba on hetkeksi tauolla, mutta treenaamisen kannalta on tosi olennainen aika, sillä lokakuiset MM-kisat Etelä-Koreassa lähestyvät! Treeniä, treeniä, paljon treeniä. Olen viime aikoina ajatellut ratsujousiammuntatreeniä paljolti myös opiskelualani fysioterapian näkökulmasta ja lähestynyt sitä vähän eri näkövinkkeleistä. Tänään etsiskelin koulujuttujani varten tutkimuksia ja artikkeleita jousiammunnasta, löysin mielenkiintoisia juttuja ja jäin pohtimaan. Päätin sitten kirjoittaa ajatuksiani auki myös muiden nähtäväksi.

Hertsbyn tallin hevosia treenaamassa Annin ja Elinan kanssa.

MM-maajoukkueemme Sisuttarien eli Elinan ja Annin kanssa pidämme pientä treenirinkiä, joka on tuonut paljon lisäintoa treenaamiseen! Yksi treenirinkimme kulmakivistä on "supertreeniohjelmamme", joka käytännössä tarkoittaa leikkimielistä liikuntapeliä, jossa saamme 15 minuutin liikuntasuorituksista pisteitä eri kategorioihin ja kartuttamamme yhteispisteet vaikuttavat mm. siihen, montako suklaalevyä saamme ottaa mukaan Koreaan. Mikäs sen paremmin motivoisi kuin kisasuklaa! 

Yksi kategorioistamme on järki, jota voi kartuttaa esimerkiksi hyvällä lämmittelyllä ennen ampumista, peilin edessä tehtävillä harjoitteilla, nokitustreenillä tai venyttelyllä. Hyvän lämmittelyn merkitys unohtuu lajissamme usein, vaikka sen rooli on aivan uskomattoman tärkeä etenkin kelien viilentyessä! Hyvin lämmitelty keho pystyy paljon parempiin teknisiin suorituksiin, samalla mieli siirtyy mukaan harjoitteluun ja erilaisten kipujen, virheasentojen ja vammojen todennäköisyys pienenee. Tärkeitä juttuja, mutta silti niin helposti lämmittely jää tai se toteutetaan "lämmittelyammuntana", joka järjellä ajatellen on kuitenkin vähän hassu konteksti, kun se usein tarkoittaa sitä että kylmillä lihaksilla treenataan vajaalla tekniikalla. Tämä jättää motoriseen oppimiseen muistijäljet siinä missä lämmittelyammunnan jälkeinen "oikea treenikin", eli helposti tulee treenattua omia virheitään. Usein lämmittelemättä ainakin oma ammuntani on hiukan suppeaa ja hätäistä, kun kylmät lihakset eivät jaksa vetää täyteen vetopituuteen ja lämmittelemättömään peukkuunkin vähän särkee ja on helpompi antaa jänteen vain lipsahtaa pois ennen aikojaan.

Loppukeväästä kävin vasemman olkapääkipuni takia koulussa toisella fysioterapeuttiopiskelijalla ja ohjaavalla fysioterapeutilla. Minulta kysyttiin treenimääräni ja selvitettiin paljonko lämmittelen ennen ampumista. Hiukan maan alle häpeästä vajoten myönsin että enpä kyllä lämmittele paria hartianpyöräytystä enempää. Puhuimme sitten lämmittelyn merkityksestä lihaskireyksien ja -kipujen ehkäisijänä, kävimme läpi hyviä lämmittelyliikkeitä sekä ylipäätään puhuimme siitä, millainen hyvä lämmittely on. Minullekin aika yllättävä tieto oli, että hyvä lämmittely kestäisi vähintään 40 minuuttia. Opiskelijakollegani totesi vielä tiukasti: "Mielummin hyvä lämmittely ilman treeniä kuin treeni ilman hyvää lämmittelyä!" No, ihan 40 minuutin lämmittelyihin en ole saanut itseäni vieläkään patistettua, mutta nyt olen saanut vakiinnutettua tavaksi lämmitellä vähintään 15 minuuttia ennen ampumistreenin aloittamista. Edistystä sekin ja suosittelen kaikille ehdottoman lämpimästi! 

Omia lämmittelyliikkeitä voi soveltaa mielikuvituksen mukaan sekä jousen kanssa että ilman. Tärkeää olisi käydä etenkin kaikki yläkehon nivelet läpi, saada veri virtaamaan ja hiukan lämpöä päälle. Esimerkiksi Itä-Suomen Jousiampujien sivuilta löytyy hyvä ja selkeä lämmittelyohje!

Itä-Suomen Jousiampujien sivuilta löytyi muutenkin mielenkiintoista aineistoa, esimerkiksi tietoa harjoittelun suunnittelusta. Samoja asioita olen pyöritellyt omassa mielessänikin, mutta tässä kirjoituksessa asiat todettiin ja konkretisoitiin hyvin. Nostan esiin vielä muutamia asioita, jotka itse olen kokenut todella tärkeiksi sitten kun olen niitä tajunnut ajatella, ja jotka toisaalta helposti unohtuvat.

Elinan ja Annin kanssa treeniohjelmaamme kuuluu isona osana lajiin liittyvien harjoitusten lisäksi kaikenlaisen oheisliikunnan suorittaminen. Jousiammunta itsessään on toispuoleinen laji ja ratsujousiammuntakin kuluttaa kehoa melko yksipuolisesti. Hyvä peruskunto kuitenkin luo hyvät edellytykset hyvälle ratsujousiammunnallekin, joten saamme erilaisista liikunnan muodoista pisteitä kategoriaan "raakaa voimaa". Omalla kohdallani tämä on innoittanut lisäämään lenkkeilyn, pyöräilyn ja jumppaamisen määrää. Etenkin oman mielen pirteyteen lisätty liikunta tuntuu vaikuttavan hyvinkin nopeasti!

Sitten se itse harjoittelun suunnittelu. Ylipäätään treenien suunnittelu on asia, jota ei välttämättä tule luonnostaan ratsujousiammunnan parissa harrastettua. Harrastelijalla ei tietenkään tarvitsekaan olla kattavaa vuosisuunnitelmaa, viikkosuunnitelmaa jne., mutta mitä enemmän katse on kilpakentillä, sitä enemmän laajojen suunnitelmien tekemisestäkin hyötyy. Etenkin tärkeää olisi mielestäni muistaa se, että valtaosa Suomen ratsujousiampujista on vielä hyvin alkumetreillä lajin parissa ja sikäli verrattuna nuorten jousiampujavalmennettavien tilanteeseen: lähitulevaisuuden kisoissa saa totta kai olla jo joitain tavoitteita, mutta tekniikan ja perusampumisen oppimisen pitäisi mielestäni olla tärkein tavoite, jonka jälkeen kehiin voivat astua muut kunnianhimoisemmat tavoitteet. Esimerkiksi oman valmentajani Alin kanssa olemme sopineet, että harkintamme mukaan joko syksyllä 2018 tai 2019 olisi ensimmäinen tavoitteellinen kisa-aikani, kun taas ennen sitä kisat ovat oppia ja kokemuksen kerryttämistä varten. 

On myös pientä suunnittelua ja tavoitteiden asettamista, josta ihan kaikki harrastajat hyötyisivät. Jos menee vähän ammuskelemaan, niin helposti tuleekin vain vähän ammuskeltua, ilman suurta tavoitetta ja melko hitaasti kehittyen. Jos kuitenkin käyttää ennen jokaista ampumiskertaa hetken (vaikka sen alkulämmittelyn aikana) siihen, että miettii, mihin erityisesti haluaisi juuri sillä kertaa keskittyä ja mitä osa-aluetta parantaa, niin harjoittelu saa ihan uutta potkua ja kehittyminenkin tapahtuu tehokkaammin.

Miten sitten kehittyä? Ratsujousiammunnan huippuopettajat asuvat usein ulkomailla ja suomalaisiakaan opettajia ei ole vielä kovin paljoa, ja heistäkin lähes kaikki ovat kiireisiä. Sivusta katsova kaveri tai joku joka voi ottaa kuvia tai videoita suorituksesta ovat hyödyllisiä apulaisia, mutta entä sitten kun suurin osa treenistä tapahtuu yksikseen kuraisella takapihalla? Tämän pulman edessä varmasti suuri osa ratsujousiampujista joutuu painiskelemaan ja olen omalla kohdallani yrittänyt keksiä kaikenlaisia vastauksia.

Lihastyön tutkimista Annin kanssa, kyynärpääni painuu vähän alas.

Jos tekniikassa on ongelma, lähtee kaikki liikkeelle siitä, että tunnistaisi mahdollisimman tarkasti sen, mistä ongelmassa on kyse. Tähän usein tarvitsee jonkin verran ulkopuolista apua, koska usein ongelma ilmenee osumatarkkuuden huonoutena tai vaikkapa kipuna jossain päin kehoa, mutta omaa tekniikkaa ei pääse näkemään ulkopuolisen silmin. Helpoimmassa tapauksessa kurssilla opettaja huomaa ongelmakohdan ja osaa selittää, miten tekniikan virhe vaikuttaa itse ongelmaan ja miten asiaa voisi lähteä korjaamaan. Tällöinkin lihasmuistiin opitun liikkeen muuttaminen vie aikaa, mutta on kuitenkin jonkinlainen käsitys siitä, mihin suuntaan lähteä korjaamaan. Jos opettajan silmän alle pääseminen ei onnistu, voi nykyteknologia onneksi toimia pelastuksena. Omasta suorituksesta otettu video näyttää sen, mitä ampumisen aikana tapahtuu, erityisen hyvin jos videota pystyy kunnolla hidastamaan. Esimerkiksi Alin kanssa lähettelemme jonkin verran videoita edestakaisin aina jos on kysyttävää, jotta etänäkin opettajan apu olisi saatavissa. Myös oma havainnointi tai vaikka kaverin kanssa videon katsominen hidastettuna tuottaa usein oivalluksia.

Tietenkin jotta omaa tai kaverin suoritusta pystyisi analysoimaan, olisi myös oltava käsitys siitä, millainen on se oikea ja tavoiteltu tekniikka. Tässä haasteeksi nousee vähän erilaiset tyylit ja koulukunnat ja se, että täysin oikeaksi todistettua tietoa juuri ratsujousiammunnasta on hyvin vähän saatavilla. Hyvää tekniikkaa voi seurata oman opettajansa oppien pohjalta ja lisätä omaa tietoa etsimällä lisää vaikka taulujousiammunnan tekniikasta. Kaikki periaatteet eivät tietenkään päde samanlaisina ratsujousiammunnassa ja tauluammunnassa, mutta moni asia on kuitenkin yhteinen esimerkiksi lihasten käytön kannalta. Suomeksi hyvä tiivis esittely jousiammunnassa tärkeimmistä lihaksista löytyy esimerkiksi Ensinuolet-sarjan kurssikirjeistä. Erittäin hyvä teos on myös Brittish Horseback Archery Associationin tuottama nimenomaan ratsujousiammuntaa käsittelevä kirja Horseback Archery: ancient art to modern sport. Kirjassa ratsujousiammuntaa käydään läpi monesta eri näkökulmasta alan tämän hetken huippujen opastuksella. Kirjan saa hankittua näppärästi myös pdf-versiona eikä hintakaan huimaa päätä - suosittelen ehdottomasti kaikille harrastajille ymmärrystä syventämään!

Kun korjattava asia on selvillä, alkaakin haastava vaihe eli huonosta tavasta poisoppiminen ja liikkeen korjaaminen oikeaksi. Haastetta ei lainkaan helpota se, että ampuessa keskittyminen kiinnittyy yleensä aina jossain määrin haluun osua taulun keskelle, ja usein alkuun tekniikan korjaus huonontaa osumatarkkuutta hetkeksi. Olen itse huomannut, että parhaat tulokset saa lopulta, kun pystyy pilkkomaan uuden opittavan asian tarpeeksi pieniksi paloiksi. 

Tämän hetkinen virheeni Alin selittämänä, kuva keväältä.

Esimerkiksi nyt ongelmanani on ollut vetokäsi, jonka kyynärpää pääsee painumaan suoran linjan alle kun jousi on täydessä vedossa. Ampumahetkellä korjaaminen ei oikein ole onnistunut, joten olen ensin opetellut oikeaa vetoa ilman ampumista. Olen aloittanut harjoittelemalla peilin edessä jousi ja nuoli kädessä, ja nuolta nokittamatta vetänyt sen ikäänkuin täyteen vetoon ja sitten tarkastellut, miltä käsivarsien linja näyttää. Alkuun pääni väitti kivenkovaan että linja on ihan suora, vaikka peili paljasti että kyynärpää saattoi painua kymmenkin senttiä hartialinjan alapuolelle. Vetoliikettä toistamalla ja hakemalla olen kuitenkin sitten etsinyt oikean tuntemuksen siitä, kun kaikki on niin kuin pitää. Tässä vaiheessa kyse on siitä, että lihasten hermotukset täytyy saada toimimaan uudella tavalla, eikä uusien hermotusten rakentaminen onnistu kovassa lihastyössä, joten on perusteltua harjoitella ensin uutta liikettä kokonaan ilman vastusta tai hyvin kevyellä vastuksella.

Seuraavana vaiheena onkin ollut uusi suosikkitreenimuotoni, kuminauhatreeni peilin edessä! Olen kiinnittänyt jumppakuminauhan jousen kahvaan ja jännittänyt kuminauhaa ikäänkuin vetäisin joustani. Näin oikeaa liikerataa pääsee treenaamaan kevyellä vastuksella ja sitä mukaa kun sujuu hyvin, voi vastuksen voimaa lisätä. Peilin tarkkailu auttaa pitämään huolta siitä ettei tekniikka lähde pettämään. Kuminauhan voi myös päästää vedosta ja keskittyä "laukaisunkin" läpi tekniikkaan, kun maalitaulua tai sinne lentävää nuolta ei ole viemässä huomiota. Tällä tavalla olen työskennellyt esimerkiksi khatrani kanssa. 

Tekniikkani tällä hetkellä kun keskityn.

Löysin myös mielenkiintoisen kirjoituksen tunteen merkityksestä jousiammunnassa. Aivojen kun on mahdotonta keskittyä ajattelemaan kahta asiaa samaan aikaan, nousee esiin tunteen merkitys. Tavallaan kuminauhaharjoitteissa hyödynnetään samaa ideaa. Kun lähden siirtämään kuminauhaharjoitteilla oppimaani itse ampumiseen, siirtyy ajatukseni luonnollisesti katseeni mukana maalitauluun. Samalla kuitenkin haen sitä tuttua tunnetta siitä, kun kaikki on juuri oikein ja kohdallaan. Ja ai että miten makea se fiilis on, kun laukaus tuntuu juuri oikealta, osuu juuri sinne minne halusin, ja pikkuhiljaa luottamus oman tunteen oikeellisuuteen vahvistuu! Käytännössä se tietenkin vaatii paljon treeniä, paljon epäonnistumisia, ihmettelyä, videointia, kavereiden apua ja turhautumistakin. Mutta nyt pikkuhiljaa minusta tuntuu, että tiedän millainen on juuri se oikea tuntemus joka johtaa täysosumiin, ja että osaan kyllä jo löytääkin sen, kunhan vain keskittyisin aivan täysin. Tunne lipsahtelee vielä käsistä kuin liukas saippuapala, mutta on kuitenkin olemassa! Tosin vasta maasta käsin, saman siirtäminen hevosen selkään on vielä oma tarinansa.

Sehän se tässä urheilulajissa onkin hienoa, nimittäin vaikka ylempänä kirjoittamani koskee lähinnä yhtä hyvin oleellista osaa ratsujousiammunnassa, jousiampumista, on se vain yksi osa ratsujousiammuntaa. Tavallaan omassa mielessäni jaan ratsujousiammunnan neljään osaan: jousiammuntataito, ratsastustaito, selästä ampuminen ja henkinen puoli. Kaikki nämä palikat pitäisi olla hyvin hallussa hyvien suoritusten mahdollistamiseksi, etenkin jos haluaa kisamenestystä.

Ratsastustaitoa on hyvin tärkeä ylläpitää ja kehittää, vaikka huippuunsa hiottuja kouluratsastusliikkeitä ei tässä lajissa tarvitakaan. Mitä enemmän saa kokemusta erilaisista hevosista, sitä helpompi on kisata erilaisten nelijalkaisten kisakumppanien kanssa. Myös hevosen oman hyvinvoinnin kannalta ratsujousiammunta on aika yksipuolista liikuntaa, joka kaipaa vaihtelua. Bambin kanssa olemmekin nyt SM-kisojen jälkeen keskittyneet siihen, että puuhastelisimme erityisen paljon kaikkea muutakin kivaa mieltemme piristykseksi ja kehojemme haasteeksi. Maastossa olemme käyneet paljon koko kesänkin ajan, mutta olemme tehneet nyt erilaisia sieniretkiä ja pitempia ilman satulaa ratsastelun reissuja metsäpolkuja koluten ja syksyn tuoksuja tulvivasta metsästä nauttien. Kokeilin yhtenä päivänä ratsastaa Bambilla naruriimulla ja kun se toimi niin hyvin, olenkin jatkanut lähes kaikki ratsastukset naruriimun kanssa. 

Jotenkin olen ehtinyt muovata päähäni ajatuksen, että en oikein ole kummoinen kouluratsastaja ja että ei se kai ikinä ollut kauhean kivaakaan. No höpsis! Bambin kanssa kouluratsastusharjoitteet tuovat mielettömän euforisen tunteen, kun välisemme herkkyys pääsee huippuunsa ja pienen pienillä avuilla Bambi tekee tottuneen varmasti avot, sulut, pohkeenväistöt ja siirtymiset. Bambi itse tuntuu nauttivan jumppailusta ja toimii herkkyydellään ja osaavuudellaan aivan loistavana opettajana. Vau mikä hevonen!

Intouduimme myös Annin opastuksella harjoittelemaan kaulanarulla ratsastamista. Bambi oppi jujun nopeasti ja meillä on ollut hauskaa harjoitella tätä uutta juttua. Ratsujousiammuntaakin olemme tehneet viikottain, mutta ihanteellisen treenipaikan puuttuessa kuitenkin vain melko vähän kerrallaan. Omana haasteenani on tällä hetkellä kuitenkin eniten jousiammunta maasta, joten olen yrittänyt panostaa siihen erityisen paljon.

Sitten on vielä se ratsujousiammunnan henkinen puoli. Usein minusta tuntuu, että tässä lajissa fyysisellä tekemisellä on lopulta väliä ehkä vain 30 % ja loput 70 % ovat puhtaasti kiinni mielentilasta, keskittymisestä ja tunteista. Kisatilanteessa etenkin tämä korostuu: jos hätäilee, menee jo nokitus pieleen, tekniikka kärsii, ei malta tähdätä ja nuoli tulee räiskäistyä. Henkistä puolta ja kisahermoja on myös melko haastava treenata muuten kuin kisaamalla ja kokemusta kartuttamalla. 

Hermojen hallintaa, kun pään päältä lyödään peruna kirveellä.
Rohan Tallien esitys 2015, (c) Juha Kujala

Omat hermoni pysyvät nykyisin kisatilanteessakin melko hyvin kasassa, ja uskoisin että sillä on paljon tekemistä sen kanssa että minulla on melko paljon esiintymiskokemusta, sekä sen että kamppailulajien kautta kokemusta paineen ja epämieluisankin tunteen alla toimimisesta. Poikaystäväni Miro kisaa historiallisessa miekkailussa ja omaa muutenkin hyvin vahvan kamppailulajitaustan, minkä lisäksi kaveripiirissäni harrastetaan paljon erilaisia kamppailulajeja ja juttelemme aika paljon asioita niihin liittyen. Pääsin ensimmäistä kertaa kamppailulajien maailmaan 15-vuotiaana aloittaessani viikinkiaikaisen terästaistelun, joka sai pian rinnalleen boffauksen eli pehmustetuilla aseilla tapahtuvan taistelun. Siinä missä terästaistelu opetti miekan, kirveen, keihään ja kilven teknistä käyttöä ja toisinaan myös panssaroituna reilumman mäiskeen aikana toimimista, tuo boffaus vielä enemmän kokemuksia kilpailullisesta tilanteesta ja kirpakoista osumista. Pehmustetun aseen idea kuitenkin kun pohjimmiltaan on se, että sillä voi lyödä kovaakin vammaa tuottamatta, mutta hyvin osuneet lyönnit usein kuitenkin tekevät kipeää. Näiden lajien lisäksi olen harrastanut jonkin verran capoeiraa, aikidoa ja systemaa. Ratsastaen puolestaan mukaan tulivat Skill At Arms ja hyvin alkeistasolla myös Jousting.

Osittain tämän taustani takia miellän ratsujousiammunnankin jossain määrin kamppailulajin kautta, ainakin siltä osin että sen pohja on taistelussa tai metsästyksessä. Sikäli ratsujousiammunnan treenaamisessa voisi olla hyötyä erilaisista kamppailulajeissakin käytettävistä harjoitteista. Esimerkiksi huomaan että nyt kun oma miekkailuni on jäänyt vähemmälle, reagoinkin paljon vahvemmalla tunteella häviämiseen kuin aktiivisesti harrastaessani. Häviämisestä ärsyyntyminen lähinnä häiritsee keskittymiskykyä, huonontaa suoritusfiilistä ja näin ollen taso laskee. Sama käy helposti kisoissa: jos rata alkaa huonosti niin mieli lannistuu ja itseään on vaikea kerätä uudestaan. Matsaamista, häviämistä, turpiin ottamista, kirpaisujen sietämistä ja toisaalta voittamisen riemua pääsee kokemaan esim. miekkailua treenatessa niin paljon ja yksittäistenkin treenien aikana niin moneen kertaan, että tunne-elämä tietyllä tavalla tasoittuu ja keskittyminen suorittamiseen pysyy vahvempana.

Viikinkiaikainen terästaistelu on ensimmäinen harrastamani kamppailulaji.

Se laji joka nyt toden teolla houkutti minut takaisin luokseen on venäläinen taistelulaji Systema, jota edelleenkin käyttävät mm. Venäjän armeijan Spetsnaz-erikoisjoukot. Systema on mielenkiintoinen yhdistelmä äärimmäistä brutaaliutta ja herkkyyttä. Systemassa ei käytetä ulkoa opittavia pitkiä tekniikoita, vaan yleisten periaatteiden hallitsemista: hengitys, rentous, jatkuva liike ja vastustajan kontrollointi minimaalisella fyysisellä voimalla. Vaikka Systema itsessään on taistelulaji, pätevät sen periaatteet elämässä lähes kaikkeen tekemiseen ja ovat antaneet minulle paljon uutta ajateltavaa esimerkiksi ratsastamiseen, rentoutumiseen ja mielenhallintaan. Kävin Systeman peruskurssin pari vuotta sitten ja se tarjosi minulle valtavan tärkeitä oivalluksia, jotka ovat pysyneet hyvin mielessä. On mahtavaa huomata, kuinka vahva ihminen lopulta on ja kuinka kipu on tuntemus, jolle ei aina ole pakko antaa valtaa. Tuntuu tietenkin ikävältä tulla kunnolla lyödyksi, potkituksi tai puukolla tökityksi, mutta rennoilla lihaksilla vastaan otetun iskun saa kuitenkin hengiteltyä pois niin ettei sitä puolen tunnin päästä enää muistakaan. 

Systeman harrastaminen jäi minulla lopulta vähän ratsujousiammunnan jalkoihin, mutta nyt Annin kanssa mielenhallinnasta puhuessani laji nousi uudestaan ja uudestaan esiin, ja lopulta pyysimme että Miro vetäisi meille joitain Systema-harjoituksia. Tuumasta toimeen ja Miro veti meille tiiviin setin hengitysharjoituksia, rentoutusharjoituksia, lyömisen ja lyönnin vastaanottamisen perusteita ja kivun sietämistä. Tästä kokemuksesta rohkaistuneena suuntasin viime viikolla sitten myös pitkästä aikaa Systema-treeneihin. Isojen korstojen keskellä tuli ensialkuun vähän orpo olo, mutta minut otettiin hyvin vastaan ja kaksi tuntia hujahtikin aivan hetkessä harjoitusten parissa. Kymmenen kerran kortti tätä, kiitos, onneksi on vielä aikaa MM-kisoihin!

Miron johdolla kokeilimme Annin kanssa myös toista kamppailulajien parissa tuttua harjoitetta, combat stress exercisea eli stressinalaisen suorittamisen harjoitetta. Idea on saattaa keho liikunnan ja paineen avulla samaan tilaan kuin kisatilanteenkin aikana ja tuottaa kokemus, jossa kurjalla fiiliksellä, hyvin stressaantuneena ja paineen alla pystyy suorittamaan vaikeankin lajiin liittyvän suoritteen. Niinpä myöhään sunnuntai-illan hämärässä teimme 40 minuutin harjoitteen, johon kuului paljon juoksemista, punnertamista, vatsalihasliikkeitä, kyykkyjä, ryömimistä, jousten virittämistä jänteelle ja pois jänteeltä, mahdottomia aikarajoja ja vaikeita jousiammuntasuoritteita kylmällä kritiikillä höystettynä. Harjoitus toteutti tehtävänsä: kädet täristen ja rasituksesta huohottaen ammuimme lopulta molemmat punaiselle pistealueelle kymmenestä metristä hämärässä, jossa juuri ja juuri näimme maalitauluille. Jee! Tärkeimpänä kaikesta oli suorituksen jälkeinen fiilis onnistumisesta: me tehtiin se, kyllä me varmasti onnistutaan kisoissakin!

Kaiken tämän siis summaten: kiivas valmistautuminen MM-kisoihin on käynnissä hyvin monipuolisilla harjoitteilla höystettynä. Matka Etelä-Koreaan jännittää, mutta samalla odotan sitä innolla. Tulee varmasti tosi hauska matka kaiken kaikkiaan!

Hauskuus onkin viimeinen pointti, jonka haluaisin tässä kirjoituksessa käydä läpi. Tässä lajissa ei liiku huikeita rahasummia eikä mieletöntä mainetta, vaan tätä lajia harrastetaan ja kisataan rakkaudesta ratsujousiammuntaan. Paineita alkaa helposti kasata itselleen, mutta ne kannattaa tunnistaa ja mahdollisuuksien mukaan purkaa realistisiksi. Itä-Suomen Jousiampujien harjoittelun suunnittelun ohjeissa muistutettiin siitä, kuinka tärkeää olisi se, että kisakaudella palaute olisi lähinnä positiivista. Helposti kuitenkin käy niin, että mitä lähempänä kisat ovat, sitä armottomammin itseensä suhtautuu ajatuksella "Enkö nyt vieläkään osaa tätäkään!", ja paineet, epätoivo, huono fiilis ja huonon suorituksen todennäköisyys kasvavat. Muistakaa kehua, olla ilosia ja ylpeitä hyvistä suorituksista ja nauttia!

Syksyinen Postal Match

Ei aikaakaan kun SM-kisapöhinä sai hyvää jatkoa, sillä Tuusulassa järjestettiin avoimet Postal Match -ratsujousiammuntakilpailut. Postal Match -etäkilpailut ovat International Horseback Archery Alliancen ylläpitämä tapa kisata kansainvälisesti näppärästi omilta kotinurkiltaan: eri puolilla maailmaa kisataan samat kisaradat tismalleen samoilla säännöillä tietyllä aikavälillä ja tulokset kasataan yhteen. Tällä kertaa kisaratoina olivat Korean Double Shot, Korean Triple Shot sekä Aussie Triple Shot. Kisatilaisuus järjestettiin lauantai-iltana Tuusulassa Siippoon raviradalla. 

Olin innoissani kisasta, sillä ajattelin että nyt saisin vihdoin keskittyä täysin kisaamiseen kaikkien kisajärjestelyiden sijaan. Kuitenkin kisoja edeltävällä viikolla sain kimppuuni valtavan ärhäkän flunssan, joka ei tietenkään juuri hellittänyt kun yritin kuitenkin käydä liikuttamassa Bambia, ettei se olisi ihan räjähtävän energinen kisoissa. Tukkoisessa päässä ei kyllä siis todellakaan toiminut keskittyminen eikä suunnittelu, mutta toisaalta jännittämiseenkään ei juuri jäänyt voimia.

Illalla pidettävät kisat olivat siitä tosi mukava systeemi, että aamulla ehti nukkua melko pitkään ja aamupäivällä tallille lähdettyäni pääsin myös ampumaan lämmittelyksi kaikessa rauhassa. Harjasin Bambinkin valmiiksi ja letitin sen harjan, jotta jouhet eivät jäisi kiinni nuoliin nokittaessani. Isäni pääsi kuskiksemme ja huristelimme puolen tunnin matkan Tuusulaan jo hyvissä ajoin, jotta saimme vanhemmillani säilössä olleet taustapakat ja aitatolpat paikalle radan rakentamista varten. Bambi tepasteli harjausalueella pöyhkeänä, mutta malttoi kuitenkin välillä rauhoittua syömään heinääkin.

Pikkuhiljaa muut hevoset ja ihmiset alkoivat saapua paikalle ja sekös hermostutti Bambia, joten totesin että olisi helpompaa satuloida se ja aloittaa lämmittely. Itse ravirata oli aivan upean kaunis, sillä se sijaitsi keskellä kaunista hiekkaista mäntymetsäaluetta ja myös raviradan sisäosissa oli pientä mäntymetsää ja jäkälää sekä mutkittelevia hiekkareittejä - haaveet metsästysradasta piirtyivät mieleen saman tien! Jollain tavalla tunnelma oli vähän kuin olisi ollut tunturissa. Radan kasaamisessa kesti hiukan oletettua pitempään, mutta ratsastimme yhdessä ystäväni Annin ja Netta-ponin kanssa raviradan alueella.

Lopulta kisaa ruvettiin aloittamaan. Paikalle oli kerääntynyt kiitettävä määrä avustajia sekä myöskin jonkin verran yleisöä. Kuljimme radan ensin muutaman kerran käynnissä ja ravissa, sekä kerran laukassa. Sääntöihin kuului myös yksi harjoituslaukka ampuen, joten teimme myös sen. Paikalla oli kuusi ratsukkoa ja kokeilimme niiden kesken hiukan eri järjestyksiä, jotta jokainen hevonen saisi kulkea itselleen sopivalla paikalla eikä esimerkiksi kovasti muista riippuvaisen hevosen tarvitsisi jäädä viimeiseksi. Bambi on hienosti soveltunut moneen paikkaan ja nyt se päätyi ensimmäiseksi kisahevoseksi. Kuitenkin kun laukkasimme harjoituslaukkamme ampuen, radan loppusuoralla se mulkaisi jotakin yleisön puolella, seuraavaksi radalla ja sitten pukitti kiukustuneena. Käytös hämmästytti minua kun viimeksi kisoissa Bambi eteni radan aina niin tyytyväisen tasaisesti, mutta saimme onneksi kulkea radan ampumatta vielä kerran, niin että Bambi tällä kertaa eteni nätisti loppuun saakka. Ystäväni Satu oli aarteen arvoinen lähdettyään mukaani hevosenhoitajaksi ja päädyimme siihen, että hän odotti meitä radan lopussa näkkileipäpaketin kanssa.

Kisa pyörähti käyntiin kolmella kierroksella double shottia. Tämä rata on jostain syystä ehkä vähiten pitämäni korealaisista radoista, mutta nyt se sujui aika hyvin! En todellakaan saanut vetoani tarpeeksi pitkäksi flunssan nuuduttamilla käsivarsillani ja nuolissa ei ollut ihan tarpeeksi voimaa, mutta silti ne löysivät tiensä tauluihin toinen toisensa perään. Alkuun keskittymiseni oli jonkin verran Bambissa ja keskityin pyytämään sitä laukkaamaan radan loppuun, mutta pikkuhiljaa pystyin viemään huomiota enemmän taas takaisin ampumiseen. Double shotien viimeisellä suorituksella toisen kohteen nuoleni lähti sen verran huonosti että lensi kohteen alle, mutta muuten osumat kerryttivät pistesaalistani ja aikakin oli tiiviisti ihanneajan 9 sekunnin alla tai vain hiukan yli.

Seuraavaksi rata vaihtui kolmen taulun Korean Serial Shotiin. Jälleen vetoni oli vähän turhan lyhyt, mutta ei kuitenkaan mitenkään täysin surkea, joten osumia kertyi kivasti - en ampunut yhtäkään nuolta ohi! Niinpä aikabonusten ja osumapisteiden lisäksi sain napattua myös bonukset jokaiseen tauluun osumisesta. Jee! Samalla rutiinilla jatkoin Aussie Triple Shottiin, jossa ensimmäinen maali ammutaan etuviistoon, keksimmäinen sivulle ja kolmas takaviistoon. Toisella kierroksella ammuin ensimmäisen nuoleni juuri ärsyttävästi pari senttiä osuma-alueen ulkopuolelle, mutta muuten nuolet olivat taas tiiviisti pisteillä, osa jopa täysosumia! Bambi ei ollut tämän kisan aikana ihan parhaimmillaan, vaan se oli vähän kireänä ja jännittynyt. Odottelua se ei myöskään suvainnut ollenkaan, vaan keuli radan alussa jos ohjasin sen jo kohti lähtöä, mutta jouduin sitten pidättelemään siellä. Onneksi Bambia on melko helppo ennakoida ja kun vain saimme olosuhteet sille mahdollisimman kuninkaallisiksi ja miellyttäviksi, näkkileipää suuhun ja kaulaa rapsuteltua, niin se muuttui pikkuhiljaa hyväntuulisemmaksi. Satu oli tässä mahtava apu, voi kun kaikissa kisoissa voisi olla mukana tällainen upea hevosenhoitaja ja mielentilavalmentaja!

Kun viimeinenkin rata oli kunnialla suoritettu, oli hyvä mieli taputtaa Bambia ja antaa sille loppukäynnit. Otimme samalla joitain yhteiskuvia sekä koko kisaporukasta että Sisuttaret-tiimistämme eli Suomen MM-kisojen maajoukkueesta: Annista, Elinasta ja minusta. Bambille tosin Annin ja Elinan ratsut, kaksi kaunista tammaa, olivat melkoista pöhinää aiheuttava näky ja kovin hienosti emme päässeet poseeraamaan yhdessä, mutta saimme kuitenkin joitain kauniita kuvia.

(c) Santtu Hämäläinen

Sitten olikin jo aika pakata Bambi takaisin koppiin, hurauttaa kotiin ja mennä itse lepäilemään flunssaa pois. Kisasta jäi kaikin puolin oikein hyvä mieli. Oma varmuus kisatilanteessa suorittamisesta alkaa pikkuhiljaa kasvaa, tulokset olivat nyt erinomaiset (Suomen ensimmäinen HA5-tason grading-suoritus korealaiselta radalta!) ja kaikki sujui enemmän tai vähemmän hyvin. Korjattavaa on, mutta alkaa pikkuhiljaa olla sellainen olo että hei, minähän osaan tämän ja minähän pystyn tähän!
 
Minulle ja Bambille pisteitä kertyi korealaiselta radalta 78,4 pistettä ja kisasta kokonaisuutena 126,25 pistettä. Näillä pisteillä pääsimme 127 kansainvälisen osallistujan ja 11 eri maan joukosta 5. sijalle! Jee! Tämä on tähän asti korkein kansainvälinen sijoitukseni, joten nyt saa olla tyytyväinen. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin treenaten kohti vuoden kohokohtaa: lokakuussa MM-kisat Etelä-Koreassa!

Kiva videokooste kisoista löytyy TÄÄLTÄ!

Kuvat: Fanni Snellman (paitsi kisaajien yhteiskuva Santtu Hämäläinen)