The First Horseback Archery Open World Championships, Unkari

(c) Katariina Cozmei

Tiiviin Iranin reissun jälkeen matkani jatkui opettajani Ali Ghoorchianin kanssa Unkariin Pomaziin, Némethy Academyn hevostilalle. Saavuimme paikalle reilu viikko ennen IHAA:n The First Horseback Archery Open World Championships -kilpailua kilpailujärjestäjä Christoph Némethyn kutsusta auttamaan hevosten totuttamisessa ratoihin. Tärkein tehtävämme tosin olisi ollut opettaa hevosille puolalaisella metsästysradalla kulkeva reitti, mutta rata valmistuikin vasta muutamaa päivää ennen kisoja ja sikäli pystyimme auttamaan paljon vähemmän kuin oli ollut tarkoitus. Pääsimme auttamaan telttojen ja jurttien pystyttämisessä sekä muissa pienissä hommissa, mutta pääosin paikalliset halusivat itse hoitaa tehtävänsä eikä auttamaan ollut helppo päästä. Niinpä hyväksyimme tilanteen ja otimme vastaan meille tarjotun tehtävän, ”white speed horses” eli paikalle saapuneiden nopeiden hevosten treenaamisen.

Yksi hevosista oli viime vuoden UnkarinGP-kisojen kisaratsuni Chilli, joka oli tarjolla ratsukseni myös tänä vuonna. Chilli on aivan valloittavan ihana, voimakasluonteinen tamma, joka rakastaa vauhtia ja kiitää radan läpi tasaista kiitoa. Chillin kanssa kisaaminen houkutti paljon. Chilli on korealaisella ja unkarilaisella radalla nopeudellaan riskialtis, sillä yksi virhe maksaa helposti koko kierroksen pisteet, mutta toisaalta tuo onnistuneilta kierroksilta hyvät aikabonukset. Näissä kisoissa kuitenkin ratoihin sisältyi myös puolalainen rata, johon kuului tiukkoja kurveja sekä alamäkiä, joten se muodostui melko ehdottomaksi esteeksi Chillin kanssa kisaamiselle. Olen kilpaillut puolalaisella radalla vain kerran aikaisemmin ja halusin päästä nauttimaan siitä nyt kunnolla, joten yritin etsiä hevosta joka olisi suorilla radoilla tarpeeksi nopea mutta puolalaisella turvallinen ja helppo ohjata painoavuilla.

Chillin kanssa samaan laumaan kuului kuusi muuta hevosta, joista ennen kisaa paikalla olivat Alin mielenkiinnon heti kiinnittänyt Harcos sekä pieni laiha tamma Virág. Lisäksi treeniratsuihimme kuului Zengö-ruuna, jonka hauskaan omistajaan Valentineen tutustuimme reissun aikana ja vietimme paljon aikaa yhdessä. 

Virág kiinnitti puolestaan saman tien minun huomioni, koska sillä oli hyvin samanlainen olemus kuin Iranin kisaratsullani Khatunilla. Tammaan olikin helppo rakastua, sillä se oli luonteeltaan kultainen höppänä, joka oli äärimmäisen kevyt ratsastaa ja suorilla radoilla nopea. Sitä ei oltu aikaisemmin käytetty ratsujousiammuntaan kuin kokeilun verran, mutta se suhtautui jouseen ja nuoliin hyvin rauhallisesti ja oli nopea totuttaa tehtäviinsä. Tasapainoilin kuitenkin pitkään Virágin ja Harcoksen välillä, sillä suorilla radoilla Harcos oli asteen verran Virágia nopeampi ja lisäksi askeliltaan miellyttävämpi. Lopulta kuitenkin Virág osoittautui puolalaisella niin upeaksi, että jaoin tamman ilomielin ystäväni Annin kanssa. 

Aika ennen kisojen varsinaisen ohjelman alkamista rullasi omalla painollaan. Teimme mitä meiltä pyydettiin, ja vapaa-ajallamme treenasimme maasta käsin ampuen. Ennen kilpailua pidettävä treenileiri jaksotti meidänkin päivärytmimme, koska meidän oli ajoitettava omat ratsastuksemme aamu kuuden aikoihin voidaksemme olla radalla ennen treenileiriläisten vuoroa. Hevoset olivat energisiä, joten kävimme myös tutkimassa lähialueen vuoristoreittejä niiden kanssa. Valentin ja Ali yllyttivät meidät myös sovellettuun buzshkasi-otteluun, jossa lampaanruhon sijaan meidän piti yrittää poimia hevostemme kanssa kuralätäköstä muovipullo ja tuoda se Alille. 

Sää tuotti jonkin verran päänvaivaa. Etenkin Iranin lämmön jälkeen kylmyys, tuuli ja rankkasateet tuntuivat hyytäviltä. Asuimme ensin teltoissa lammaslaitumella, mutta yön litimärässä teltassa paleltuamme päätimme Annin kanssa siirtää telttamme pihattotallin ylisille, jossa oli sekä sateensuojaa että hevosista kohoavaa lämpöä. Sateiden suurempi ongelma oli kuitenkin vetisten ratojen liukkaus. Etenkin radan pääty oli sateiden jälkeen sen verran liukas, että jouduimme suosiolla perumaan treenejämme.

Yhtenä erittäin sateisena aamuna koko treenileirin harjoitukset päätettiin peruuttaa ja sen sijaan lähdimmekin kaikki Aqua Worldiin! Kolmen tunnin lipulla pääsi vesipuistoon, jossa oli toinen toistaan hurjempia vesiliukumäkiä, uima-altaita, lämpöaltaita ja saunaosasto. Ei hullumpi tapa rentoutua ennen kisoja! Joskin yksi vesiliukumäkikilpailu päättyi siihen että törmäsimme Annin kanssa toisiimme, löimme päämme kipeästi yhteen ja vietimme loppuajan kovassa päänsäryssä. Riskinsä kaikessa näköjään.

Oikeasti tylsempi homma oli se, että sain muutamaa päivää ennen kisoja pahan flunssan, kurkkukivun ja kuumeen. Yritin levätä niin paljon kuin mahdollista, mutta eihän sitä millään malttanut olla täysin treenaamatta ja täysin liikkumatta. Yhtenä iltana päätin väkisin levätä teltassa, mutta viisi tuntia tympääntyneenä teltan kattoa tuijotettuani en ollut tullut sen terveemmäksi, vaan vain levottomaksi ja kärttyisäksi. Niinpä ennen kisaa tasapainoilin puuhailemalla aina hetken aikaa, sen jälkeen lepäämällä huonoa oloa pois ja jälleen puuhailemalla.

Päivien kuluessa paikalle alkoi saapua lisää ja lisää ratsujousiampujia ympäri maailmaa. Teltta-alueelle muodostui eri maiden leirejä, hevosia saapui lisää ja moni Euroopan maista tuleva toi omat hevosensa mukanaan. Kansainvälinen tunnelma oli riemukas ja jännittynyt, kisat olivat alkamassa!

Keskiviikkona kaikki kilpailijat olivat saapuneet paikalle ja viimeisetkin hevosjaot suoritettiin. Suomen maajoukkueessa edustajina olivat Anni Jauhiainen, Nuppu Siro, Marjut Siro, Katariina Cozmei sekä minä. Juniorivalmennettavani Nuppu päätyi liittymään nopeiden harmaiden hevostemme seuraan jakamalla Zengön Valentinen kanssa ja Kata ja Mallu löysivät jaettavakseen ihanan harmaan Rege-ponin. 

Kisoissa oli yhteensä 102 osallistujaa, 84 senioria ja 17 junioria. Suuri kilpailijamäärä jaettiin 3 eri ryhmään, jotka kisasivat eri ratatyypit eri päivinä. Odotimme jännityksellä ryhmäjakoja, jotka julkaistiin myöhään keskiviikkoiltana. Minun ryhmäkseni osui C5, eli kisasin ensimmäisenä päivänä puolalaisen radan. Onnekkaasti opettajani Ali oli ryhmässä C4 ja Anni sekä Nuppu ryhmässä C7, joten pääsimme näkemään toistemme suorituksia ja auttamaan toisiamme. Salaa olin toki toivonut ettei ehkä tarvitsisi aloittaa juuri puolalaisesta radasta mutkineen ja alamäkineen, mutta toisaalta ensimmäisenä kisapäivänä jännitys on suurin ja puolalaiselta radalta minulla ei juurikaan ollut etukäteisodotuksia, joten se valmisteli sopivasti mielentilaa seuraaville suorituksille.

(c) Marjut Siro

Torstaiaamu valkeni lämpimänä ja aurinkoisena. Olin edelleen aika flunssainen, mutta kuume oli jo laskenut joten lähdin vielä aamulla kulkemaan jalkaisin radan läpi ja miettimään mihin maalitauluihin ampuisin. Rata oli yhteensä reilun kilometrin mittainen ja sillä oli 21 kohdetta, joita sai ampua niin monta kertaa kuin ehti. Aamupäivällä kisasivat kolme ensimmäistä ryhmää, jonka jälkeen pidettiin neljän tunnin tauko ja kisa jatkui iltapäivällä. Tämä järjestely oli minulle mahtava, koska aamun ryhmät katsottuani pääsin hyville päiväunille keräilemään voimia omaa suoritustani varten.

Ennen omaa vuoroa rata ravattiin vielä ryhmän kesken läpi, ja sen jälkeen alkoivat kisasuoritukset. Niitä oli jokaisella vain yksi kappale, joten yritin kerätä kaiken keskittymiseni. Radalle sai lähteä yksi nuoli valmiiksi nokitettuna ja loput nuoliviinessä. Sain mahdutettua mukaani 18 nuolta ja päättelin että se riittäisi varmasti hyvin, mitenpä muka ehtisin ampua kaikkea kuitenkaan. Tällä radalla aikapisteitä saa kuitenkin vain puolikkaan per sekunti, joten hillitympi vauhti ja osumat mahdollisimman monessa kohteessa olivat parempi taktiikka.

Lähtömerkin saatuani lähdin radalle rauhallisessa laukassa. Kaksi ensimmäistä kohdetta olivat melko lähellä rataa olevat eläinhahmot, joista molempiin sain hyvän osuman. Rata kaartui risteykseen, jossa ohjasin Virágin oikealle reitille ja ammuin radan vieressä puskassa piilossa olevaa ankkaa. Seuraavaksi oli suora pätkä, jolla oli kaksi eläinhahmoa toinen eteenpäin ammuttavana ja toinen taaksepäin ammuttavana. Ensimmäiseen osuin, toisen ammuin ohi. Rata jatkui alamäkeen ja aloitin ensimmäisen sähellysosioni, jossa ammuin ohi puskassa piileksivää sotilasta, ratsastin tiukan kurvin vasemmalle ja kauhukseni ammuin ohi myös todella lähellä olevaa kolmiokohdetta. 

Näistä hutilaukauksista harmistuneena terästäydyin ja sain onneksi seuraavaan 9 metrin päässä radasta olevaan fita-kohteeseen 5 pisteen osuman. Matka jatkui ylämäkeen takaisin kohti maalialuetta. Keskellä reittiä maassa oli kala, joka piti kiertää oikealta puolelta ja ampua samalla. Virág oli helppo ohjata, mutta en keskittynyt ja ammuin ohi. Terästäydyin jälleen ja sain hyvän 5 pisteen osuman seuraavaan korealaiseen maalitauluun ja kurvasin seuraavan käännöksen vasemmalle. Seuraava kohde oli hevosen kaulan oikealle puolelle ammuttava lohikäärme. Olin päättänyt jättää tämän kohteen ampumatta ja laukata suoran reippaasti, mutta Virág oli hiukan odottamaani hitaampi joten päädyin kuitenkin ampumaan lohikäärmeeseen 3 pisteen osuman. Matka jatkui alamäkeen tiukalle silmukalle, jolta sai ampua 30 metrin päässä olevaa pitkän matkan kohdetta. Ensimmäisellä nuolellani osuin, jes, 10 pistettä! Yritin ampua kohteeseen vielä toisenkin nuolen, mutta tein sen liian hätäisesti ja en saanut osumaa. Nappasin kuitenkin osuman silmukan lopussa odottavaan kalaan sekä seuraavaan eläinhahmoon.

(c) Genie Images

Tässä vaiheessa ehdin vilkaista nuoliviintäni sen verran, että tajusin ettei minulla ollut enää kuin 3 nuolta jäljellä, kun taas radalla kohteita oli vielä 6 odottamassa. Kirosin mielessäni omaa tyhmyyttäni ja jätin riskialttiin alamäessä olevan backshotin ampumatta, keskittyen ratsastamaan Virágin reippaasti alamäen lopussa olevaan kurviin. Kurvi meni kuitenkin hiukan tiukaksi ja Virág pudotti raville, ja koska ravissa ammutuista nuolista ei saa pisteitä, jätin varmuuden vuoksi ampumatta sinäänsä helpon maassa olevan fita-kohteen. Nokitin kuitenkin valmiiksi ja ammuin seuraavaan karhukohteeseen hyvän 5 pisteen osuman ja lähdin sitten radan loppusuoralle ylämäkeen, jossa kannustin Virágin hyvään vauhtiin. Ajattelin mielessäni että säästän nuolet kahteen viimeiseen kohteeseen jotka olivat lähempänä rataa, mutta sitten kuitenkin olin ahne ja yritin kauempana olevaa kohdetta, ampuen raivostuttavasti vähän liian aikaisin ja juuri osuma-alueen ulkopuolelle. Viimeisellä nuolellani sain kuitenkin napakan osuman lintukohteeseen ja sen jälkeen kannustin Virágin reipasta laukkaa maaliviivan toiselle puolelle.

Radan lopuksi en osannut kuin nauraa omalle tyhmyydelleni ja antaa isot taputukset Virágille. Tämä oli ensimmäinen kerta ikinä kun sillä mentiin puolalaista rataa ja se suoriutui aivan erinomaisesti. Minä tein ampuessa useita tyhmiä virheitä, mutta kaikkiaan radan hauskuus ja radan jälkeen pursuava adrenaliini peittivät alleen kaiken harmistuksen. Puolalainen rata jäikin tämän kisan osalta parhaaksi suorituksekseni ja ylsin 78,930 pisteelläni sijalle 17.

Oman suoritukseni jälkeen jäin katsomaan Annin ja Nupun suoritukset ja sitten suunnistimme hoitamaan hevoset takaisin laitumelle ja syömään illallista. Jaksoin istua hetken aikaa iltanuotiolla ennen kuin tuuperruin telttaan nukkumaan.

Perjantaina kisavuorossa oli unkarilainen rata, jonka treenaamiseen en aikaisemmin ole juurikaan keskittynyt, mutta nyt kevään ja kesän aikana olen paneutunut erityisesti siihen. Unkarilaisella 99 metrin radalla maalitauluja saa ampua eteen, sivulle ja taakse päin niin monta kertaa kuin haluaa ja ehtii. Vähintään kolme nuolta on ammuttava ja yhden niistä on osuttava, jotta saisi aikapisteet. Aikaraja radalle on 20 sekuntia. 

(c) Katariina Cozmei

Kaiken harjoittelun jälkeen minulla oli tälle radalle kovat odotukset ja toivoin kovasti että pystyisin antaa parastani, tehden toivottavasti oman ennätykseni. Flunssa, koko päivän jalkeilla hääriminen ja keskittymiskyvyttömyys imivät kuitenkin tämän toiveen tyhjiin.  Juuri ennen omaa vuoroani myös opettajalleni Alille tapahtui ikävä onnettomuus: radan lopussa hänen hevosensa kaatui pahasti ja Ali iski kätensä ja päänsä viettäen hetken aikaa tajuttomana. Ilman ratsastajaa tallille palaava hevonen ja pää veressä ambulanssia kohti hoiperteleva valmentaja eivät varsinaisesti kohottaneet kisafiilistä, vaikka pian kävikin ilmi että Ali selvisi lähinnä säikähdyksellä ja tuli sitten seuraamaan minun kisavuoroani.

Unkarilaisen radan kisaaminen on kaikista radoista rankinta, sillä kisasuoritukseen kuuluu 3 harjoituskierrosta ja 9 kisakierrosta, jolloin yhden ryhmän suorituksiin menee aikaa lähes 1,5 tuntia. Oman keskittymiseni pystyin pitämään kasassa juuri ja juuri ne 3 harjoituskierrosta jolloin sain melko helposti kaksi osumaa perille, mutta kisakierrosten alkaessa homma lävähti täysin käsiin. Virág oli treeneissä laukannut radan noin 9 sekuntiin, mutta nyt väsyneempänä sen vauhti oli 10-12 sekuntia muuttaen reilusti radan rytmitystä. Sopeutumiskykyni sanoi itsensä täysin irti ja ammuin heti ensimmäisellä kierroksella kaikki nuoleni ohi. 

Seuraavat kierrokset ovat päässäni melko lailla sumun peitossa. Kokeilin erilaisia taktiikoita ja erilaisia rytmityksiä: välillä ammuin 6 nuolta, välillä 3. Välillä sain yksittäisiä osumia pisteille ja välillä ammuin vain epätoivoisesti ohi tai pistealueen ulkopuolelle, myös ne helpot sideshotit joiden kanssa minun ei enää pitäisi mokailla. Opettajani Ali jaksoi ihanasti tsempata ja kannustaa joka kierroksen jälkeen ja houkutteli minua ajattelemaan koko homman vain treenin kannalta, kun ensimmäinen nollakierrokseni tiputti minut tehokkaasti korkeiden sijoitusten tavoittelun ulkopuolelle. Olin kuitenkin aivan pihalla edes treenatakseni. Kerran jopa unohduin haaveilemaan radan alkupäässä ratsastellessani ja havahduin vasta kun minua kovasti kuulutettiin radalle, lähtien sitten kiireellä suoritukseeni ja ampuen kaikki nuolet ohi. Hävetti niin että nauratti, eikä tilannetta helpottanut se että olin samassa ryhmässä äärimmäisen taitavien unkarilaisten kanssa, joiden upeat suoritukset saivat yleisön hullaantumaan ja korostivat entisestään surkeuttani.

(c) Bori Hunyadi

Lopulta kisa oli ohi, lopputuloksena neljä nollarataa ja pisteet 60,440, joilla sijoitukseni oli 72. Kisan aikana minua tsempannut Christoph Némethy tuli halaamaan minua ja totesi että joskus käy näin, älä välitä. Menin masentuneena kykkimään puun varjoon Virágin kanssa ja herkkä tamma puhalteli hellästi kasvoilleni, niin että hevoseltakin saamani myötätunto alkoi melkein itkettää. Keräsin kuitenkin itseni, kävimme Alin kanssa syömässä nopeasti ruokaa (hyvä ruoka, parempi mieli?) ja palasimme sitten seuraamaan Annin ja Nupun kisasuorituksia. Päätin kääntää harmituksestani katseen seuraavaan kisapäivään ja korealaiseen rataan, yrittäen parhaani siellä. Muut jäivät tanssimaan unkarilaisia kansantansseja ja viettämään riemukasta iltaa, mutta minä puolestani laahustin teltalle levätäkseni illan hyvin.

Lauantaiaamu sarasti, mutta lepäilystä huolimatta oloni oli vain huonontunut ja aamupäivän aikana kuume lähti jälleen nousemaan. Söin kaksin käsin buranaa, sinkkiä ja Fitline-vitamiineja, jotka pitivät minut pystyssä ja tsemppaamassa Alia hänen kisavuoronsa aikana. Alin käsi oli turvonnut edellispäivän onnettomuudesta eikä hän ollut mitenkään päin täydessä terässään, mutta oli mahtavaa nähdä miten hän keräsi itsensä ja ampui mahtavasti, napaten itselleen korealaisen radan pronssimitalin!

Alin ryhmän jälkeen oli tunnin tauko, jonka aikana ehdin syödä pikaisesti, ampua pari lämmittelykierrosta maasta ja valmistella hevoseni. Alin suorituksesta inspiroituneena päätin antaa parhaani ja tikistää kaikki voimani kuuteen kisasuoritukseen. Olimme keskittyneet nyt kaikissa treenissämme niin tiiviisti unkarilaisen radan treenaamiseen, ettei korealainen enää tuntunutkaan yhtään tutulta, vaikka se onkin oma suosikkiratani. Kahdella harjoituskierroksella sain kuitenkin tuntumaa takaisin ja löysin ne asiat mihin keskittyä: se että käyttäisin kunnolla voimaa jousen jännittämiseen, sillä muuten spagettikäteni ampuivat vaan löysiä laukauksia, ja että pyytäisin hevosta radan alussa tarpeeksi reippaaseen laukkaan.

(c) Katariina Cozmei

Tuloslomakkeeni perusteella onnistuinkin näissä tavoitteissani aina joka toisella kierroksella, ja joka toisella kierroksella keskittymiseni lopahti. Ensimmäisenä kilpailtiin kaksi kierrosta double shottia. Ensimmäiseen laukaukseen minulla oli liikaa aikaa ajatella ja ammuin sen ärsyttävästi maalitaulun kulmaan, pistealueen ulkopuolelle. Meinasin hätääntyä, mutta sain onneksi pääni sen verran kasaan että ammuin toisella nuolella taakse päin 2 pisteen osuman ja sain aikapisteet. Seuraavalla kierroksella meni huomattavasti paremmin: laukkasin vähän reippaampaa vauhtia ja sain molemmista maalitauluista 4 pisteen osuman. Siirryimme angled triple shottiin, ja jälleen ensimmäisen kierroksen ammuin huonommin: ensimmäinen nuoli taulun reunaan pisteiden ulkopuolelle, sen jälkeen 2 pistettä ja 2 pistettä. Seuraavalle kierrokselle päätin terästäytyä ensimmäisen laukauksen suhteen ja se onnistuikin hyvin, täysosuma 5 pistettä! Siitä innostuneena ammuin keskimmäisen osuman jälleen osuma-alueen ulkopuolelle, mutta sitten tsemppasin ja ammuin viimeisestä taulusta 4 pisteen osuman.

(c) Katariina Cozmei

Jäljellä olivat enää kaksi kierrosta ehdotonta lemppariani, 5 taulun serial shottia. Ennen rataa toitotin itselleni että bonusten takia täytyy saada edes joku osuma jokaiseen tauluun, joten luonnollisesti ammuin melko surkeasti: 2-0-1-1-0. Että ärsytti! Seuraavalla kierroksella muistinkin sitten taas keskittyä ajattelemaan sitä että tekniikka pysyisi kasassa, ja se tuotti jo vähän paremman tuloksen: 1-2-4-3-1, johon lisättiin aikabonukset ja 5 pisteen bonus kaikkiin tauluihin osumisesta. Huh. 

Uusi pettymys kirvelsi, sillä tunsin etten edelleenkään päässyt ollenkaan omalle tasolleni vaan hävisin itseäni vastaan. Toisaalta nyt olin jo ehtinyt varautua siihen etteivät nämä kisat olleet mitenkään päin minun huippukisani ja suoritus ei ollut kuitenkaan yhtä kaoottinen kuin unkarilaisella radalla. Pisteeni korealaiselta radalta olivat yhteensä 86,046, eli vain vajaa kaksi pistettä alle IHAA:n gradingien HA4-tason, joka ei ole loppujen lopuksi kauhean huono suoritus. Sijoitukseni korealaiselta radalta oli 27. 

Makoilin Virágin vieressä penkillä kunnes pääsin antamaan ratsun Annille ja seuraamaan vielä Annin ja Nupun kisasuorituksia. Tykkään tosi kovasti katsoa ja tsempata muiden kisaamista oman suoritukseni jälkeen, mutta nyt olin niin huonovointinen että tsemppaaminenkin jäi vähän vaisuksi. Illalla olisi ollut vielä uusi mahdollisuus unkarilaisiin tansseihin ja hauskanpitoon, mutta päänsärky ja huono olo ajoivat minut jälleen teltalle. Harmitti, sillä itse kisaamisen lisäksi ihanien ratsujousiampujien kanssa ajan viettäminen on yksi kisojen parhaista anneista, mutta nyt voimani eivät riittäneet siihenkään.

Sunnuntaina kisattiin finaalit, eli 10 parasta senioria ja 10 parasta junioria kisasivat vielä uudestaan 3 kierrosta unkarilaista, 3 kierrosta korealaista ja yhden kierroksen puolalaista rataa. Oli mahtavaa seurailla kisan kulkua ja rauhassa lekotella nurmikolla hienoja suorituksia ihaillen. Päädyin myös Erdene-mongolin hevosenhoitajaksi, sillä hän joutui alkuperäisen kisahevosensa loukkaannuttua vaihtamaan Alin kisaratsuun Harcosiin. Ali ei kipeän kätensä kanssa pystynyt varustamaan hevosta, mutta minä auttelin mielelläni. 

Kilpailujen loputtua keräännyimme päätösseremoniaan ja palkintojen jakoon. Ali vastaanotti pronssimitalin korealaiselta radalta ja riemuitsimme siitä: Alin mahdollisuudet kokonaiskilpailussa tyssäsivät kolmen kierroksen jälkeen kaatumiseen päättyneeseen unkarilaiseen rataan ja nopealla hevosella vain 5 tauluun ammuttuun puolalaiseen rataan. 

Juniorisarjassa kokonaiskilpailun pronssia voitti ranskalainen Martin Imbert, hopeaa ruotsalainen Markus Hjortsberg ja kultaa aivan upea unkarilainen Agnes Maucha! Seniorisarjassa puolestaan pronssin nappasi ranskalainen Maxime Coca, hopean uskomattoman työn kisajärjestämisen eteen tehnyt Christoph Némethy ja kullan Agnesin veli, aivan yhtä upea Levente Maucha! Maiden kesken pronssia voitti Puola, hopeaa Ranska ja kultaa Unkari. Suomi ylsi kokonaiskisassa sijalle 12 / 16 ja minun oma sijoitukseni oli 30 / 84.

Suomi ei kuitenkaan jäänyt aivan palkitsematta, sillä kisassa palkittiin myös kaunein perinteinen asu ja siinä kultaa voitimme yhdessä Nuppu, Anni ja minä! Suunnittelemani siniset kaftaanit, valkoiset hameet ja hymyilevät kasvomme olivat kuulemma kiinnittäneet tuomariston huomion, joten saimme pullon paikallista palinka-juomaa sekä suihkusaippuaa ja aurinkorasvaa. 

Päätösseremonian jälkeen Virágin omistaja Dáni pyysi minut ja Alin, irlantilaisen Andrewn ja muutaman unkarilaisen mukaansa viemään hänen hevoslaumansa takaisin kotiin laakson toiselle puolelle. Auringon laskiessa hyppäsin Virágin satulattomaan selkään ja ratsastimme uskomattoman kauniin reitin alas vuorenrinnettä, Pomazin kylän läpi ja metsien siimekseen Dánin jurtalle. Vietimme jonkin aikaa jurtassa juoden viiniä kynttilöiden valossa ja saimme sitten kyydin Dánin isältä takaisin kisa-alueelle. Iltaratsastus oli päivän ehdoton kohokohta ja sen jälkeen oli ihana valua teltalle nukkumaan.

Nyt minulla on ollut muutama päivä aikaa mietiskellä kisoja ja niiden herättämiä ajatuksia. Päällimmäisin pettymys oli kirvelevä mutta onneksi melko nopea käsitellä. Viimeisimmän kuukauden olin poissa kotoa vain näihin kisoihin valmistautuen, joten totta kai tilanne harmittaa, mutta toisaalta treenit ja reissu itsessään olivat jälleen hieno seikkailu. Toistaiseksi kisaurani on sujunut niin nousujohteisesti, että välillä unohdan ajatella realiteetteja: epäonnistumiset kuuluvat asiaan, etenkin kun olen treenannut lajia vasta 2,5 vuotta. Jotta voi oppia voittamaan, täytyy myös osata hävitä. Olen muutenkin taipuvainen pelkäämään epäonnistumista, sitä että tuotan pettymyksen minua tukeneille ja että tulen hylätyksi jos en pystykään parhaimpaani. Mitään dramaattista ei kuitenkaan käynyt, vaikka suoriuduin huonosti, päin vastoin, sain lohdutusta ja tsemppiä. Harmi että näin kävi juuri tällaisissa isoissa kisoissa, mutta toisaalta kokemus oli oppituntina kaiken harmituksen arvoinen.

Suurkiitos tuesta, avusta ja hauskoista hetkistä opettajani Ali Ghoorchian, kisatiimini sekä kaikki ihanat ratsujousiampujat ympäri maailmaa! Valtava kiitos myös Suomen joukkueen sponsoreille: Helsinki Horse Fair, Suomen Ratsastusjousiampujain Liitto, Hertsby Stallgård, Criollo-hevosrehut, Turun Jousitarvike Oy sekä Tampereen Hevossairaala Oy!

Kisat itsessään herättivät paljon ajatuksia ratsujousiammuntaan ja eri kulttuureihin liittyen. Usein puhutaan Aasian kisojen vaarallisuudesta, siitä miten hevoset ovat hulluja ja nopeita ja aina tapahtuu onnettomuuksia. Kuitenkaan missään Aasian kisoissa ei ole tapahtunut niin paljoa onnettomuuksia kuin näissä kisoissa, ja valitettavasti näissä kisoissa tapahtui myös toistaiseksi ratsujousiammunnan pahin onnettomuus turkkilaisen ystäväni Yasinin tiputtua puolalaisella radalla. Yasin parantuu kyllä, mutta hänet täytyi kuljettaa sairaslentokoneeella takaisin Turkkiin murtuneiden leuka- ja poskiluiden leikkausta varten. Kyllä, Yasin ratsasti ilman kypärää, mutta tässä tapauksessa kypäräkään ei olisi auttanut tilannetta. 

Sodassa ja metsästyksessä ratsujousiammuntahevosen oli oltava nopea, muuten tuli tapetuksi itse tai jäi ilman saalista. Nopeus on elementti, jota ei voi poistaa ratsujousiammunnasta rikkomatta sen yhtä tärkeistä peruselementeistä, ainakaan jos halutaan puhua perinteisestä ratsujousiammunnasta. Kisoissa ihmiset haluavat esitellä omia taitojaan ja edustaa omaa kulttuuriaan, joten eri vauhtisia hevosia tarvitaan. Kuitenkin IHAA:n sääntöjärjestelmässä vauhdikasta ratsastusta ei juurikaan kannusteta, vaan korealaisenkin radan säännöt on muokattu niin, että nopea ratsukko joutuu huonompaan asemaan. Isompi ongelma on kuitenkin turvallisuus: ratoja ei usein rakenneta nopeita hevosia huomioiden, vaan käännökset ovat liian tiukkoja, jarrutusalueet liian lyhyitä tai pohjat vaarallisia. Aasiassa tätä ongelmaa ei yleensä ole, sillä kun radat on rakennettu kaikkein nopeimpiakin hevosia ajatellen, ovat ne yleisesti turvallisia kaikille ratsukoille. Hitaalla hevosella on vaikea päästä koville pistetuloksille, mutta kuitenkaan ei joudu valitsemaan oman terveytensä riskeeraamista voidakseen ratsastaa haluamallaan hevosella.

Asia on toki hyvin monisyinen, mutta toivon todella kovasti että kansainväliset yhteisöt pystyvät näkemään toistensa kannat ja löytämään tavat kompromisseihin ja yhteistyöhön. Ratsujousiampujia on maailmassa niin vähän, että tarvitsemme toisiamme. Kunnioitan valtavasti konekiväärin lailla unkarilaista maalitaulua tykittäviä unkarilaisia ratsastajia, jotka laukkaavat radan 19 sekunnissa. Kuten Christophkin sanoo, se vaatii mieletöntä harjoittelua ja taitoa, mutta jolla ei kuitenkaan enää ole paljon tekemistä perinteiden tai historian kanssa. Oma rakkauteni lajiin lähtee historian elävöittämisestä, perinteiden tutkimisesta ja vauhdin hurmasta, ja toivon että saan jatkossakin kilpailla niin Aasiassa kuin Euroopassakin persialaista tyylisuuntaa noudattaen.

(c) Katariina Cozmei

Näytöksiä ja kisatreeniä Iranissa

Kesäinen Iranin reissu opettajani Ali Ghoorchianin luokse on jo muodostunut varmaksi osaksi kesälomani viettoa. Alkuperäinen suunnitelma oli keskittyä vain treenaamaan heinäkuun alussa pidettäviä IHAA:n First Open Horseback Archery World Championships -kilpailuja varten, mutta lopulta kisapaikalle Unkariin lähtömme aikaistui ja lisäksi kesäkuulle osui yhdet Iranin suurimmista hevosmessuista, Tehran Horse & Pet Show, joille haluttiin ratsutaistelunäytös. Niinpä lähdin myös Iraniin suunniteltua aikaisemmin ja reissun sisältö oli hyvin tiiviisti täynnä ohjelmaa.

Yritin Suomessa saada kaikki asiat siihen pisteeseen että voisin reissussa olla huoletta, minkä lisäksi ajalle juuri ennen reissua osui paljon sekä suunniteltuja että suunnittelemattomia menoja, joten en ehtinyt juurikaan nukkumaan. Iran on minulle huonoine internetyhteyksineen ja eläinten ympäröimänä asumisineen tietynlainen pakopaikka arjen käydessä stressaavaksi, joten oli ihanaa päästä perille. Kävin kuitenkin alkuun niin ylikierroksilla etten saanut öisin nukuttua ja päivisinkin hermostutti, mutta onneksi treenit, hevoset, luonto ja ihana ruoka saivat muutamassa päivässä kehon ja mielen rentoutumaan niin että uni alkoi jälleen maistua ja koin tuttua kotiin palaamisen tunnetta.

Reissun alkuosan luonamme oli suomalainen ystäväni Anni, joka oli saapunut Iraniin muutamaa päivää aiemmin. Aloitimme treenaamalla maasta käsin sekä pitkää että lyhyttä matkaa sekä ampumalla hevosen selästä yksittäistä maalitaulua sekä unkarilaista rataa, tosin tuttuun tapaan pienillä 40cm kokoisilla kohteilla. Tuttujen hevosystävien lisäksi ihastuin Alin orin Narmashirin setään, tummanruunikkoon asil-ori Mazdaan.

Treenien ohessa viilentelimme Annin ja hevosten kanssa joessa, ratsastimme vuorilla ja mietimme tulevan shown ohjelmaa. Kävimme myös Tehranissa hoitamassa tärkeitä asioita, eli vierailemassa Suomen suurlähetystössä kutsumassa heidän edustajansa hevosmessujen avajaisiin sekä syömässä missäpä muualla kuin Hesburgerissa, joka oli avannut ravintolan lähestulkoon Alin naapuriin.

Messujen alun lähestyessä aloimme harjoitella enemmän näytökseemme liittyviä asioita. Muistuttelin mieleen tent peggingin eli keihäällä maassa olevien kohteiden poimimisen, mitä kokeilin nyt myös ensimmäistä kertaa sapelilla. Vanhoista harjoituksista tein myös sapelilla renkaan poimimista avustajan kädestä sekä sapeli valmiiksi kädessä ampumista. Uudet harjoiteltavat asiat olivatkin yllättäen ratsujousiammuntatemput: avustajan pitämään kilpeen ampuminen blunttinuolella sekä hevosen viereen maahan jarmakin ampuminen. Kilpeen ampumisessa ei sinäänsä teknisesti ole mitään uutta, mutta henkisesti se olikin minulle yllättävän vaikeaa. Lähellä kilven kanssa seisova Ali oli sinäänsä helppo maalitaulu, mutta karmiva ajatus täydellä vedolla vahingossa Aliin osumisesta sai minut lyhentämään vetoa ja ampumaan hutaisten tyhmän näpylaukauksen, joka sitten tietenkin meni ohi ja lopputuloksena Alin rintakehässä oli verta vuotava mustelma blunttikärjestä huolimatta. Kauhukuvan toteutuminen ei ollut omiaan lisäämään itseluottamustani tähän temppuun liittyen, mutta toisaalta kannusti keskittymään niin että ampuminen alkoi sujumaan.

Jarmakia eli niskan takaa ampumista tajusin parin kierroksen jälkeen harjoitelleeni hevosen selästä vain backshottina kuten se persialaisessa perinteessä ammutaan, mutta lopulta sekin alkoi luonnistua myös maahan ammuttaessa.

Näytökseen ratsuiksemme lähtivät Alin ori Narmashir sekä pieni sympaattinen ruuna Muumi. Viime hetkellä saimme esitykseen mukaan myös Alin oppilaan, viime reissulla meitä Etelä-Iranissa isännöineen Sinan sekä arabiori Givin. Show lähestyi ja me puunasimme ja letitimme hevoset niin kauniiksi kuin mahdollista. Ne lähtivät hevosrekalla messualueelle jo edeltävänä iltana ja me puolestaan siirryimme Alin Tehranin asunnolle, joka oli tukikohtamme esitysten aikana.

Tehran Horse & Pet Show järjestettiin Etelä-Tehranissa lentokentän lähellä suuressa messuhallissa. Shown avajaispäivänä heräsimme aamuvarhaisella ja suunnistimme paikalle Alin aseita, satuloita ja esitysvarusteita pursuilevalla autolla. Saimme purettua kuorman ja löydettyä hevosemme sekä oman varustenurkkauksemme tallialueelta. Kulissien takana tallialue oli täynnä hiukan tee-se-itse-menetelmällä kasattuja messukarsinoita, joissa erilaiset hevoset odottelivat kummastuneina. Sisällä oli läkähdyttävän kuuma ulkolämpötilan kohotessa 40 asteeseen ja katon kerätessä kuumuutta ja hikoilevien hevosten kosteutta entisestään. Meillä oli tiukasti hijab-sääntöjen mukaiset vaatteet sekä huivit päässä, eikä iho päässyt hengittämään mistään muaalta kuin kasvoista, jotka sitten arvatenkin punoittivat ja valuivat hikeä. Niinpä nökötimme Annin kanssa tuulettimen edessä aina kun mahdollista.

Kiireisen aamun jälkeen pääsimme Iran Horse Promotionin toimistoon, josta ilmastointeineen tuli toinen lempipaikoistamme. Aamun hektisyys muuttui luppoisaksi teen juonniksi ja odottamiseksi. Pukumiehet ramppasivat ovesta sisään ja jälleen ulos selvittämään milloin mitäkin eteen tulevia kriisejä ja meidän rooliksemme jäi hymyillä ystävällisesti kiireisille ja stressaantuneille järjestäjähenkilöille, jotka tarjosivat meille lisää ja lisää teetä ja keksejä.

Lopulta meidän oli aika lähteä valmistautumaan esitykseen ja satuloimaan hevosia. Jaoimme Annin kanssa Muumin, Ali meni Narmashirilla ja Sina Givillä. Jokainen teki hiukan erilaisia temppuja ja järjestys oli hiukan kaoottinen, mikä alkuun hirvitti totuttuani Rohan Tallien kanssa esiintyessäni hyvin harjoiteltuun ja tarkkaan esityksen kulkuun. Toisaalta vastaava tuskin olisi ollut mahdollista näillä messuilla, sillä juuri ennen esityksen alkamista meille ilmoitettiinkin että esityksen haluttiin kestävän vain 5-10 minuuttia aikasemmin pyydetyn 10-20 minuutin sijaan. Niinpä päätimme pikapikaa jättää toteuttamatta puolet suunnitelluista asioista ja mennä sen mukaan mitä nyt kukakin ehtisi.

Aloitimme shown sillä että Anni ratsasti ja ampui minua kilpeen, jonka jälkeen ehdin pidellä muutamaa rengasta Alille ja Sinalle ennen kuin hyppäsin itse Muumin selkään. Annin ammuttua jousella ja Alin ja Sinan esiteltyä keihään käyttöä, päätin napata omaksi aseekseni sapelin ja poimia sillä maassa odottavia kohteita. Paitsi että, nyt Muumi laukkasikin paljon hitaammin ja lisäksi pohjamateriaali oli erilainen, joten pistäessäni sapelin pieneen kiekkoon en saanutkaan poimittuani sitä mukaani, vaan se vain tylsästi painui syvemmälle hiekkaan. Höh. Sain kuitenkin leikattua porkkanan jota Anni piteli keihään kärjessä, ja sitten esitys olikin jo ohi.

Hikisinä veimme hevoset takaisin tallille, pesimme ja hoidimme ne ja jäimme valmistautumaan päivän toiseen esitykseen. Vaihdoimme hiukan järjestystä ja temppuja, niin että tällä kertaa olin ensimmäinen ratsastaja ja ammuin maassa odottavaa kilpeä sapeli valmiiksi kädessä, jonka jälkeen leikkasin porkkanan. Parin kierroksen jälkeen annoin Muumin Annille, pitelin renkaita Alin ja Sinan poimittaviksi sekä kilpeä niin että Anni pystyi ampumaan siihen.

Ensimmäisen päivät showt olivat tärkeät, sillä vaikka paikalla oli vain vähän yleisöä, olivat yleisön jäsenet kuitenkin tärkeitä kutsuvieraita. Esitysten jälkeen tervehdimme ihmisiä joista moni tunsi Alin hyvin entuudestaan, sekä päädyimme pariin haastatteluun. Kaikkinensa ensimmäinen päivä oli jännittävä ja hauska, mutta myös hyvin pitkä ja uuvuttava. Ruoka, suihku ja sänky (tai no, sohva) olivat kuin taivaan lahjat päivän päätteeksi.

Hevosmessut kestivät yhteensä 5 päivää, joista Anni oli kanssamme ensimmäiset kolme päivää. Kahtena seuraavana päivänä meillä oli vain yhdet esitykset, jotka sujuivat jo paremmin jonkinlaisen rutiinin löydyttyä. Toki jokaisen esityksen kesto ja sisältö vaihtuivat lennossa järjestäjän toiveiden mukaisesti, joten improvisoimme aina tarpeen tullen. Pääsin ampumaan lisää sapeli kädessä, leikkaamaan kurkkuja ja porkkanoita sekä poimimaan renkaita sapelilla ja keihäällä. Esitysten väleissä ehdimme tutustumaan myös messujen muuhun ohjelmaan. Paikalla oli paljon eri koirarotuja, kanarialintualue, kaksi haita, upea hevosaiheinen taidenäyttely sekä eri yritysten ja yhdistysten myynti- ja esittelypisteitä. Esitysalueella oli lähes tauotta ohjelmaa: poliisikoiranäytös, Tehranin ratsupoliisien katrilliesitys, friisiläisshow, Pony Clubin prinsessamekkoihin ja hattuihin puetut falabellat sekä lapsiratsastajat kaspianponeineen, kouluratsastusnäytös, esteratsastusnäytös, kurdiorien esittely... Katsomista ja ihmeteltävää riitti.

Seuraavina päivinä palasimme kuitenkin oman esityksemme jälkeen vuoristoon tallille, jotta pääsisimme treenaamaan. Muutama päivä vähemmällä maasta ammunnalla ja esityksissä lyhyemmällä vedolla ampuminen paljastivat kuitenkin karmean puolensa, kun tavalliseen ampumiseen palaaminen ei luonnistunutkaan noin vain. Tekniikka ei palautunut, veto jäi liian lyhyeksi, ajoitus oli väärä, vauhti kovempi. Ensimmäisenä iltana ammuimme 10 kierrosta Single Shottia pieneen 40cm tauluun 9 metrin etäisyydellä, enkä osunut kertaakaan. En kertaakaan. Pari kertaa nuoli hipaisi taulun reunaa, mutta ei tarpeeksi napatakseen oikeasti kiinni. Tunne oli aivan musertava ja pelottava muistutus siitä, kuinka nopeasti huonot tavat oppii ja kuinka niistä eroon pääseminen ei olekaan yhtään niin helppoa.

Seuraavana päivänä osasin valmistautua hiukan paremmin ja kävin ampumassa maasta ennen kuin lähdimme radalle harjoittelemaan. Nyt osumia onneksi jo tuli, mutta ei silti ihan niin paljoa kuin olisi voinut toivoa. Itseluottamukselle nämä harjoitukset olivat kova paikka, mutta toisaalta opin tunnistamaan paremmin ne virheet jotka ovat minulla pyrkimässä pintaan.

Annin lento lähti aamuyöllä, joten treenien jälkeen ajoimme lentokentälle, hyvästelimme Annin, ja ajoimme sitten kisa-alueen parkkipaikalle nukkumaan loppuyön autossa. Olin niin väsynyt että nukuin istuimelleni käpertyneenäkin sikeästi kuin tukki, kunnes aurinko rupesi lämmittämään autoa tukalan kuumaksi.

Messujen kaksi viimeistä päivää olivat yleisömääriltään vilkkaimmat, sillä silloin järjestettiin myös arabinäyttelyt. Aikaisempi työni Iranissa oli treenata Iran Horse Promotionin arabeja näyttelyitä varten, mutta nyt oli ensimmäinen kerta kun pääsin itse katsomaan arabinäyttelyä. Oli mielenkiintoista nähdä miten näyttelyt toimivat, mutta edelleen arvostan huomattavasti enemmän luonnollisia iranilaisia ”maatiashevosia” kuin puunattuja, öljyttyjä ja äärimmilleen kauneusihanteiden mukaisesti jalostettuja lajikumppaneitaan.

Ratsutaistelunäytöksiä pidimme vielä neljä ja vaihdoimme niin, että jaoimme Sinan kanssa Muumin ja jätimme Givin pois, sillä tarvitsimme aina yhden ihmisen maahan pitelemään kohteita tai laittamaan niitä paikoilleen. Aloitimme sillä että ammuin Sinan pitelemää kilpeä sekä maassa olevaa jarmaki-kohdetta ja sen jälkeen leikkasin keihään päässä olevia kurkkuja. Sitten vaihdoimme ratsastajaa ja Sina esitteli Muumilla keihään käyttöä napaten tentpegging-kohteita ja sekä hän että Ali poimivat keihäällä ja sapelilla kädestäni renkaita. Lopuksi vaihdoimme ratsastajia vielä kertaalleen niin että laukkasimme Alin kanssa rinnakkain kantaen Iranin lippua välissämme.

Päädyimme myös pitämään yhden extempore-shown, sillä paikalla oli 250 000 euron arvoinen kurdiori Sardar Babaie, jolle oli opetettu terre a terre -tyyppistä liikkettä ja joka esiintyi näyttävästi ihailevan yleisön edessä. Kurdiorin omistajat haastoivat Alin asil-ori Narmashirin esiintymään kanssaan ikään kuin Dance Battle -tyylisesti. Niinpä arabinäyttelyn luokkien välissä nämä kaksi oria laukkasivat areenalle esittelemään liikkeitään. Alin ratsastettua hetken aikaa antoi hän Narmashirin minulle ja pääsi itse Babain selkään. Ratsastimme rinnakkain musiikin pauhatessa ja esittelimme upeita hevosiamme. Esitys oli hauska ja se toivottavasti nosti Narmashirin arvoa siitosorina, sillä se sai paljon huomiota arabikasvattajilta.

Lopulta viiden tiiviin messupäivän jälkeen esitykset olivat ohi, pääsimme lastaamaan hevoset takaisin kotimatkalle ja suunnistimme myös itse takaisin tallille. Lepäsimme seuraavan aamupäivän, mutta sen jälkeen vietimme seuraavat neljä päivää ahkeroiden ratsujousiammuntatreenaamisen parissa.

Oma tilanteeni ampumisvarmuuden suhteen ei ollut erityisen kehuttava ja tunsin ampuvani huonommin kuin viimeiseen vuoteen, minkä Alikin mieltä alentavasti totesi. Ei auttanut muu kuin yrittää parhaansa ja ammuinkin joka päivä 200-300 nuolta. Treeni tuotti tulosta ja varmuus alkoi jälleen löytyä, mutta sillä hinnalla että etusormen iho kuoriutui pois. Hunajahaude ja suojaava teippi avuksi, ja lisää treeniä! Hevosen selästäkin alkoi pikkuhiljaa löytyä jonkinlainen varmuus, vaikka edelleen hiukan horjuva sellainen.

Kaksi viikkoa Iranissa tuntui sekä todella pitkältä että todella lyhyeltä ajalta. Seuraava etappimme oli jatkaa yhdessä Alin kanssa Unkariin, jonne kilpailujen järjestäjä Christoph Némethy oli kutsunut meidät auttamaan hevosten totuttamisessa ratoihin. Niinpä pakkasimme varusteemme ja suuntasimme lentokentälle, kohti seuraavaa seikkailua!