Elämänmenoa Iranissa

Päätin kirjoittaa vielä viimeisen kirjoituksen Iranin reissuuni liittyen. Haluan kertoa hiukan päivittäisestä elämästäni Iranissa ja miten koin maan ja sen kulttuurin. Tämä kirjoitus ei siis suoraan liity ratsujousiammuntaan, mutta Iranista on vallalla niin paljon tosi kummallisiakin harhaluuloja että haluaisin korjata edes muutaman niistä. Kaikki näkemykset ovat tietenkin omiani ja perustuvat siihen mitä itse arkielämässäni näin ja koin.

Moni ystäväni on kauhistellut matkojani Lähi-Itään, Iran koetaan hyvin vaaralliseksi maaksi matkustaa. En kuitenkaan kertaakaan matkojeni aikana kokenut olevani vaarassa. Totta kai olin joissain potentiaalisesti vaarallisissa tilanteissa ratsujousiammunnan takia, mutta ratsastus on riskialtis laji harrasti sitä missä päin maailmaa tahansa. Monet ratsastamani hevoset ovat tulisia eivätkä varmasti joka iikan ratsuja, mutta oikein käsiteltyinä ne olivat kaikki upeita eläimiä ratsastaa.

Iranilaiset ihmiset olivat poikkeuksetta ystävällisiä ja avuliaita. Osa ujosteli ulkomaalaista "blondia" ja moni ei puhunut sanaakaan englantia, mutta kaikki ottivat vieraan vastaan enemmän kuin mielellään ja tekivät kaikkensa jotta viihtyisin. Joskus huomio oli ylitsevuotavaa: istuimme puolalaisten vieraidemme kanssa jäätelöllä, kun eräs nainen pyysi saada valokuvan kanssamme, ilmoitti sitten rakastavansa meitä kaikkia, toivotti meidät tervetulleeksi Iraniin ja kutsui meidät vielä illalliselle luokseen. Kutsuja eri ihmisten luo sain muutenkin enemmän kuin millään ehdin vierailla ja niitä tuli yllättäviltä tahoilta, esimerkiksi poliisiviranomaiselta joka toivotti minut tervetulleeksi perheensä luokse Pohjois-Iraniin. Kutsuihin ei yleensä liity mitään taka-ajatusta, vaan ihmiset ovat aidon kiinnostuneita vieraasta ja tahtovat oppia lisää.

Toinen hyvä esimerkki iranilaisten vieraanvaraisuudesta oli, kun ratsastimme pitkää matkaa ja pysähdyimme mulperipuille, jotka vaikuttivat minusta kuuluvan jonkun puutarhaan. Eipä aikaakaan kun ovi aukesi, puutarhan omistaja astui ulos talostaan ja huusi meille jotakin. Ehdin olla jo hyvin häpeissäni marjavarkaissa olemisesta, mutta sitten Ali kertoi hänen vain toivoneen, että varomme etteivät hevoset tuhoa puita ja kysyneen, tahtoisimmeko astioita joihin kerätä marjoja matkaevääksi!

(c) Brice Portolano

Yleistäen voi sanoa, että iranilaisten perusluonne on kiivaampi kuin suomalaisten. Kesti hetken tottua Alin voimakkaaseen ilmaisutapaan, jossa "I love you, you are the best!" ja "I hate you, I will kill you!" vaihtelivat sujuvasti keskenään. Ali on oikeasti todella leppoisa ja ihana tyyppi, mutta omaa luonteen joka tarvittaessa kiihtyy nollasta sataan alle sekunnissa. Välillä minua ja myös kanssamme aikaa viettäviä ihmisiä nauratti, kuinka isä-teinitytär-tyyppinen suhde Alin ja minun välille muodostui. Ehkä tämän seurauksena minua yleisestikin kohdeltiin nimenomaan nuorena tyttönä enemmän kuin aikuisena naisena.

Ulkonäkö vaikutti olevan etenkin iranilaisnaisille hyvin tärkeä seikka. Suuri osa naisista on käynyt kauneusleikkauksessa ja heidän kasvonsa oli aina hyvin huolellisesti laitettu. Tunsin itseni aina melko rönttäiseksi jos tapasin iranilaisnaisia, koska pari tallilla käyvääkin tyttöä olivat aina viimeisen päälle kauniita ja tyylikkäitä.

Kaikki tapaamani ihmiset olivat minulle ystävällisiä, minkä lisäksi sain muutamia iranilaisia ystäviä. Paljon kuitenkin pysyttelin vain tallilla ja toisaalta kielitaidon puute hankaloitti syvempää kommunikaatiota. Kaikkien kohdalla se ei kuitenkaan ollut este, Alin oppilas Hamed oli ehdottomasti läheisimpiä ystäviäni vaikka hän osasi vain hitusen englantia ja minä vielä vähemmän farsia! Tallin koirista sain myös hyviä ystäviä, joille muutamat farsinkieliset lauseeni riittivät. Parhaimmillaan kokonainen koira-armada seurasi perässäni kun kuljin tallialueen halki: Alin salukit Sepid ja Ghazal, mäyräkoira Pakuta, villikoira Pentu ja oma pentuni Naali. Pakuta otti erityisasiakseen minun suojeluni ja hyökkäsi jokaisen miehen kimppuun joka yritti koskea minua. Lopulta Ali menetti oikeuden tulla edes samaan huoneeseen kanssani, jolloin jouduimme keskustelemaan Pakutan työsuhteesta uudestaan ja se ei enää saanut tulla sisälle. Koirat toivat kovasti iloa elämääni ja Naali on minulle korvaamattoman arvokas ystävä, joka hiukan kasvettuaan seikkaili kanssani moniin paikkoihin. En kokenut olevani yksinäinen missään vaiheessa, mutta Naalin saatuani huomasin silti olevani vähemmän yksinäinen.

Iran on islamilainen valtio, joten periaatteessa koirat eivät ole kaikkein arvostetuimpia eläimiä, poikkeuksena salukit. Kuitenkin lammaspaimenille koirat olivat tärkeitä työtovereita ja koiria oli paljon kaikkialla. Ne muodostivat omia pieniä villikoiralaumoja ja elivät asutusten laitamilla.

Iranissa on puhdasta juomavettä ja sitä oli aina tarjolla, kaupungeissa oli vesipisteitä joista sai juoda ja maatiloille saattoi pysähtyä hevosen kanssa pyytämään vettä. Myös ruokaa tarjottiin avokätisesti ja runsaasti. Ruokailukulttuuri on ihanan yhteisöllinen. Perinteinen tapa on istua yhdessä maton päällä ja usein keskellä oleva ruoka jaetaan kaikkien kesken. Moni ruoka syötiin käsin kietoen se ohueen leipään. Veitsiä ei juuri käytetty muuhun kuin hedelmien leikkaamiseen, ravintoloissa ruokailuvälineinä oli aina haarukka ja lusikka. Tee kuului jokaiseen vuorokaudenaikaan ja sitä nautittiin paljon ja usein. En tiedä montako kymmentä tuntia yhteenlaskettuna kulutin hörppien makeaa teetä ja kuunnellen farsinkielistä keskustelua reissuni aikana.

Isojen kansainvälisten ketjujen puuttuessa ruokakaupat olivat pieniä putiikkeja ja ruoka vaikutti olevan aina tuoretta ja lähellä tuotettua. Etenkin hedelmät ihastuttivat minua makumaailmallaan ja tuoreudellaan, en ole ikinä syönyt niin hyvää melonia! Hintakaan ei ollut kallis, joten kulutin hedelmiä onnessani. Mulperipuissa oli marjoja, joita sai vapaasti käydä syömässä ja meillä olikin pari vakiopaikkaa, joihin treenien jälkeen ratsastimme herkuttelemaan. Myös tallin aprikoosipuut tuottivat hedelmiä oksat pullollaan ja tuoreita aprikooseja sai napsia ja syödä niin paljon kuin napa veti. 

Minulle mielenkiintoisia olivat lintukaupat, joista saattoi ostaa elävän kanan itselleen illalliseksi. Me emme ostaneet kanoja, mutta Booran-haukalle kävimme ostamassa viiriäisiä ruuaksi. Elävät viiriäiset pakattiin hedelmäpussiin kuin mandariinit ja silmiäni räpytellen pidin niitä sylissä kotimatkan. Arvostan tätä ruokakulttuurin peittelemättömyyttä: jos syöt lihaa, syöt eläintä. Iranissa asiaa ei ole tarvetta kaunistella pakkaamalla lihaa siistiin muoviin ja lyömällä päälle kuvaa hymyilevästä lehmästä.

Lampaanliha on arvostettua ja sitä tarjottiin usein. Lampaat elävät paimentensa kanssa vuoristossa ja yllätyin saadessani kuulla, että lammaspaimenet ovat keskimäärin rikkaita ihmisiä elämänsä karusta ulkomuodosta huolimatta. Lammaslaumaan kuuluu aina myös vuohia, sillä susien hyökätessä lampaat kerääntyvät vuohien ympärille ja niitä on silloin helpompi puolustaa. Ilman vuohia lampaat hajaantuvat sinne tänne vuoristoon ja niiden kokoon saaminen vaatii suuren työn. Tallilla oli oma pieni lammaslauma ja lisäksi tapasimme lähes päivittäin lähialueen lauman, joka vietti päivän kuumat hetket joen vieressä lepäillen.

Iran oli minun silmiini yllättävän tasa-arvoinen maa. Naiset ajoivat autoa, liikkuivat yksin, ratsastivat, tekivät töitä korkeissakin viroissa ja viettivät aikaa sekä miesten että naisten kanssa. Minua kohdeltiin hyvin tasa-arvoisesti miespuolisten oppilaiden kanssa, joskaan naisena en saanut kätellä vieraita miehiä. Sain jopa ratsastaa vuorilla yksin. Selkeä ero miesten ja naisten välillä oli pukeutumisessa, säännöt määräävät tiukemmin naisten vaatetusta. Minua hijabin noudattaminen ei mitenkään erityisemmin häirinnyt, auringon takia oli kiva suojata pää joka tapauksessa. Lähinnä käsivarsien peittäminen tuntui paahtavimpina päivinä tukahduttavalta, mutta muuten viihdyin kaftaanissani ja ratsastushameessani hyvin. Muilta osin maan tietyt ongelmat tuntuivat koskevan ihan tasapuolisesti kaikkia sukupuolesta riippumatta. Kokemukseni tietenkin sijoittuu melko avoinmieliseen talliyhteisöön, mitä uskonnollisempi ja vanhoillisempi yhteisö, sitä enemmän myös varmasti sukupuolten erot korostuvat.

Islamilaisena valtiona Iranissa uskonnollisuus on tärkeää ja kaikki kansalaiset ovat virallisesti muslimeja. Maassa vallitsee sharia-laki ja julkisilla paikoilla islamilaisia sääntöjä oli noudatettava, esimerkiksi ramadanin alkaessa edes vettä ei saanut juoda julkisilla paikoilla päivänvalon aikana. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut että julkisilla paikoilla liikkuminen olisi ollut ahdistavaa. Etenkin turistin vahingossa tekemät etikettivirheet annetaan kyllä anteeksi ja huomautus annetaan hyvin ystävällisesti. Huhutuista siveellisyyspoliiseista en nähnyt jälkeäkään ja Alin kanssa aiheesta puhuessamme totesimme, että jos joku alueellamme on sellainen niin lähinnä mäyräkoira Pakuta. Tietenkin paikallista kulttuuria kannattaa pyrkiä kunnioittamaan, mutta islamin takia Iraniin matkaamisen pelkääminen ei ole tarpeen. Ihmiset ovat ihmisiä, oli kansallisuus tai uskonto mikä tahansa.

Suosittelen ehdottomasti matkaa Iraniin kaikille joita Lähi-Itä kiehtoo. Iranista löytyy kaikkea, 40 asteen helteessäkin voi katsella vuorien lumihuippuja, joissa laskettelukausi jatkui kesäkuulle saakka. Luonto on karun kaunista mutta mistä ikinä löytyy vettä, löytyy myös vehreitä hedelmäpuutarhoja. Miljoonakaupungeista ja kauppabasaareiden ihmeistä on lyhyt matka luontoon, jossa muun maailman olemassaolon voi melkein unohtaa.

Kuvat: Ali Ghoorchian, Brice Portolano, Lena Pena

(c) Lena Pena

Kesä Iranissa: osa 5

(c) Brice Portolano

Pari viimeistä viikkoa sisälsivät todella monipuolista ja mielenkiintoista ratsujousiammuntatreeniä. Paikalle saapui suomalainen toimittaja Kimmo ja ranskalainen valokuvaaja Brice tekemään juttua ratsujousiammunnasta, Alista ja minusta. Minulle huomion keskipisteenä oleminen ei ole erityisen mieluista, mutta Bricen kanssa juttelu antoi hyviä ajatuksia siihen, miten huomion kanssa voi elää ja miten sitä voi hyödyntää jos tahtoo elääkseen toteuttaa unelmiaan. Saimme myös yleisöstä huolimatta keskittyä pääosin pelkkään treenaamiseen ja pääsimmekin esittelemään persialaisen ratsutaistelun monimuotoisuutta.

Aloitimme treenaamalla taas qabaqia, suoraan ylhäällä olevaan kohteeseen ampumista tylpällä nuolella. Aikoinaan kohteet ovat olleet päihitetyn vihollisjoukon päitä tai harjoitusta on käytetty linnunmetsästyksen harjoitteluun. Tarkkaa on ajoitus ja hyvin ammuttu qabaq-nuoli lentää ohi mennessäänkin suoraan ylöspäin ja laskeutuu lähelle kohdetta. Viime reissuuni verrattuna qabaq sujui nyt jo todella hyvin, sain osumia ja ohi menevät laukaukset olivat hyviä, moni meni vain muutamilla senteillä ohi. Voin ainakin periaatteessa myös lohduttautua sillä, että Korean MM-kilpailuissa qabaq-kohde on suurempi kuin Alin käyttämä! Olen treeniin tyytyväinen, koska nyt oli jo sellainen olo että tiedän vähän mitä olen tekemässä.

Viimereissuni harjoituksista treenasimme myös sapeli kädessä viimeisen nuolen ampumista ja siitä välittömästi munakoison silpaisemista. Minulla oli ratsuna Gustaw, jonka vauhti on vertaansa vailla, 4-5 sekuntia sadalle metrille. Gustaw oli myös melko hermostunut ja minä sain kädet täynnä aseita (nokitettu nuoli, jousi & miekka) keskittyä kovasti keholla ja hengityksellä ratsastamiseen selvitäkseni harjoituksesta. Lopputuloksena osuin joka nuolella, mutta munakoiso limbosi pois lyöntieni tieltä. Tai sitten lyöntini ajoitus oli väärä.

Täysin uusi treeni oli mogu. Mogua kisataan Koreassa MM-kisoissa ja siinä yksi vastajoukkueen ratsastaja vetää perässään palloa, jota kaksi samaan joukkueeseen kuuluvaa ratsastajaa koittaa ampua tylppäkärkisillä nuolilla. Ali on kisannut mogua monesti ja on hyvä siinä, mutta Alikaan ei ole treenannut mogua koskaan, puhumattakaan minusta tai Alin oppilaasta Hamedista. Jokainen meistä veti palloa kaksi kierrosta, joten ampumiskierroksia oli neljä. Paikaksi valitsimme laajan tasaisen alueen, joka oli hyvä paikka erityisen villeille laukoille siksi, että siellä on piikkipensaita joiden yli hevoset hyppivät.

(c) Brice Portolano

Treeni olikin varsin villi kun kolme hevosta kiisi aukean halki täyttä laukkaa. Sainkin Alilta moitetta siitä, että keskityin liikaa hevoseeni enkä ampumiseen: ”Shoot, shoot, even fall from the horseback but kill the target!” Tärkeää oli aloituksessa singota laukkaan heti etummaisen hevosen perässä ja ratsastaa kohteen oikealle puolelle hyvään asemaan. Sen jälkeen hevonen pitäisi kyetä unohtamaan kokonaan ja keskittyä vain ampumiseen. Ammuin pari kertaa todella lähelle, mutta en ottanut huomioon pallon liikkeen ennakointia, joten en osunut. Taas voin lohduttautua sillä, että Koreassa pallo on isompi! Koreassa ei myöskään ole niitä piikkipuskia, jotka saivat hevosen välillä pysähtymään kesken laukan ja sitten ponkaisemaan valtavalla loikalla niiden yli! Harjoitus oli kaikkiaan todella hauska ja opettava. Todella arvokas kokemus siitä, miten lähteä yrittämään mogua Koreassa.

(c) Brice Portolano

Toinen villimpi harjoitus oli Alin ja minun vapaa taistelu hevosen selästä. Harjoittelimme ensin maasta miekalla ja kilvellä. Sain treenata leikkaamista ja persialaisia lyöntitekniikoita puuta vastaan, kunnes Ali uskaltautui vastustajakseni. Olen Harmaasusien terästaistelutreeneissä tottunut taistelemaan vauhdikkaasti mutta pysäyttämään lyönnit juuri ennen osumaa ja lopettamaan taistelun ensimmäiseen perille menevään lyöntiin. Alin säännöt erosivat ehkä joiltain osin minun säännöistäni. Taistelumme kiivaana lopputuloksena minä viilsin Alin poskeen haavan ja Ali pisti minua vatsaan. Nauraen siirryimme jokeen, jossa valitettavasti Alin lastenkin tuella hävisin vesisodan Alia vastaan.

Siirryimme harjoittelemaan hevosen selkään. Ensimmäiset kaksi kierrosta minulla oli kaksi blunttinuolta ja niiden ampumisen jälkeen vedin miekan vyöltä. Alilla oli kilpi ja ruoska. Erämaassa sai laukata minne tahtoi ja tehdä mitä tahtoi, ainoa sääntö oli pitää huolta hevosten turvallisuudesta ja koittaa olla ampumatta toisiamme kasvoihin tai silmiin.  Ali torjui hienosti nuoleni kilvellä, tosin toisella kierroksella ammuin molemmat nuolet niukin naukin ohi, sillä en ottanut taaskaan huomioon Alin liikettä täyttä laukkaa kiitävän tamman selässä. Pääsin hyökkäämään myös miekalla, joskin olin vähän epävarma hyökkäämään kaikkiin avoimiin paikkoihin turvallisuuden takia. Viimeisellä kierroksella vaihdoimme aseet toisin päin ja voin sanoa, että olin edellisessä elämässäni todellakin jousitaistelija enkä kilpineito, en todellakaan osannut torjua ja sain niin kipeät blunttinuolen osumat selkääni ja käteeni että päälläni ollut rengaspanssarikin hajosi nuolten osumakohdista.

(c) Brice Portolano

Illalla harjoittelimme uuteen otteeseen, tällä kertaa samassa paikassa kuin treenasimme mogua eli piikkipuskat toivat jälleen lisähaastetta. Aloitimme taas kaksi kierrosta niin että minulla oli kaksi nuolta ja miekka. Tällä kertaa singahdin laukkaan ensin ja Ali koitti saada minut elävänä kiinni, hän varoitti että saattaisi hypätä hevoseni selkään tai tiputtaa minut satulasta jos pääsisi tarpeeksi lähelle. Kiisin pikku orillani halki maiseman, hypimme puskien yli ja ammuin nuolia taakse päin kohti Alia. Ali torjui molemmat nuolet ja pääsi niin lähelle että löi minua kilvellä. Sain sapelini ulos tupesta ja hyökkäsin Alia vastaan, mutta hän sai torjuttua iskuni. Hidastimme laukan ja nauroimme hengästyneinä kuin pikkulapset.

Teimme saman uudestaan, tosin nyt minulle kävi virhearviointi ja Ali epäonnistui torjumisessa, joten ammuin Alia suoraan päähän. Tilanne oli toki potentiaalisesti vaarallinen, mutta sillä hetkellä se oli lähinnä hulvaton, sillä nuoli jäi kiinni Alin turbaanin laskoksiin ja Ali näytti sarjakuvamaisen koomiselta tuijottaessaan minua äimistyneenä nuoli päästä törröttäen. Ilmavirta tempaisi nuolen kuitenkin sivuun ja kun Ali oli selvästi hengissä ammuin toisenkin nuolen ja taistelimme taas miekoin ja kilvin. Täydessä laukassa sopivan etäisyyden hakeminen miekalla taistelua varten on melko hankalaa. Jousella taakse päin ampuminen tuntui todella luontevalta, mutta miekalla se on aika vaikeaa ja minun selkäni on hyvä kohde ennen kuin saan hidastettua sellaiselle etäisyydelle, josta pääsen hyvin taistelemaan itse.

Viimeisen kierroksen Ali sai taas ampua minua ja jotenkin vaistomaisesti lähdin laukkaamaan karkuun. Se oli varsin tyhmä virhe ja sain kaksi uutta mustelmaa vanhojeni rinnalle.

(c) Brice Portolano

Tämä vapaan taistelun harjoittelu on ehdottomasti parhaimpia juttuja joita olen ratsujousiammunnassa kokeillut. Toki se on todella hauskaa ja hevoset olivat innoissaan, mutta se myös antoi ensimmäistä kertaa aidon kokemuksen tilanteesta jossa ratsujousiammuntaa on käytetty ja sikäli syvensi paljon käsitystäni koko lajista. Nyt Alia vastaan oltuani voin todeta, että kyllä ratsujousiampuja on ollut varsin kauhistuttava vihollinen ollessaan niin nopea ja niin tappavan tarkka, suojautuminen ja hyökkääminen oli todella haastavaa ilman omaa jousta.

Runneltu kehoni sai armoa tämän treenin jälkeen, mutta mieleni ei senkään vertaa. Otimme treeneissä käyttöön 50x50cm kokoiset pienet taustat. Ensimmäinen treenini niiden kanssa oli aivan kauhea, jostain syystä en vain osunut, turhauduin ja en sitten osunut senkään vertaa. Mieleni osoitti taas erityislaatuista hölmöyttä, ammuin itsepäisesti hiukan taulujen yli siihen kohtaan, jossa olin tottunut näkemään tiikerin pään isommissa tauluissa. Mitäs ratsujousiammuntaa se on, että ammun sinne missä vihollinen oli viime viikolla? Seurasi tosi tiukka treeni, joka oli todella raskas mutta hyvin tehokas, sillä seuraavana päivänä osuin jo hyvin. Myös siitä oli yllättävän iso apu, että kiinnitimme tiikerinpäätaulut taustoihin, on jostain syystä paljon helpompi osua jos on jotain mitä katsoa, eikä vain tyhjä valkoinen kohde.

Reissuni loppupuolella meillä oli pieni kisa, johon sain osallistua Alin iranilaisten oppilaiden mukana. Ammuimme 5 kierrosta triple shottia pieniin tauluihin ja kolme kierrosta qabaqia. Ammuin melko hyvin, taas jopa monta täysosumaa! Myös qabaqiin osuin kerran joten olin ylpeä. Voitin kisan täpärästi kahdella pisteellä. Nyt Ramadanin aikaan ravintolat ja etenkin jäätelökioskit olivat päivisin kiinni, joten piti odottaa auringonlaskuun ennen kuin sain palkintojäätelöni!

Viimeisenä päivänä treenasimme vielä tiiviisti, taas pieniin tauluihin joilla Ali teki pari erilaista haastavaa triple shot -rataa. Ilokseni suoriuduin tosi hyvin, Alikin oli ylpeä. Löysimme hämmentävän kaavan ampumisestani: jos ammuin, nappasin lähes aina tiikerinpään eli täysosuman tai vähintäänkin pääsin hyvin lähelle. Toinen vaihtoehto oli, että sähläsin aivan kokonaan ja ammuin ohi. Vikana päivänä kuitenkin aivan selkeä enemmistö oli hyvällä tekniikalla ammuttuja tosi hyviä osumia, joihin sain olla tyytyväinen. Tekniikassa on vielä tiettyjä ongelmia, mutta nyt tiedän mitä treenata.

 

Viimeisenä ratsujousiammuntasuorituksenani otin Gustawin single shot -treeniä varten. Pieni kohde laitettiin 10 metrin etäisyydelle niin kuin se Koreassakin tulee olemaan. Olin harjoitellut tätä jo aikaisemminkin, mutta osuminen Gustawin vauhdista on todella haastavaa. Vauhti vaikuttaa nuolen lentoon niin että liian aikaisin ammuttu nuoli ei voi millään osua. Ero liian aikaisen ja liian myöhän välillä on kuitenkin vain sekunnin kymmenesosia ja laskelmoinnin pitää tapahtua päässä alitajuisesti, en tosiaankaan osaa tietoisesti päätellä milloin on oikea hetki. Niinpä voi sitä riemua, kun napsautin täydestä kiidosta erinomaisen osuman maalitauluun niin että koko taulu kaatui! Tein saman vielä kahdesti ja tanssahtelin ylpeänä ja iloisena hevoseni kanssa tallille.

Loppujen lopuksi olin Iranissa kuusi viikkoa mokailtuani lentojen kanssa. Tämä aika opetti minulle todella paljon, kehityin valtavasti ampujana, ratsujousiampujana, ratsastajana ja myös ihmisenä. En todellakaan olisi arvannut, että Lähi-Itä voisi kaapata näin suuren palan sydämestäni, mutta niin vain kävi. Viimeiset viikot hoivasin pientä koiranpentua, jonka Ali pelasti ja antoi minulle. Naali on sisukas tyttö ja arvioni mukaan siitä tulee isona jääkarhu. Se ja Gustaw viimeistään varmistivat, että seuraava matka Iraniin on jo suunnitteilla!

Sitä ennen Ali kuitenkin saapuu vuorostaan Suomeen pitämään kurssia 9.-10.7. Kurssille on vielä muutamia paikkoja vapaana, joten jos tahdot osallistua tai muuten päästä tapamaan Alia niin älä epäröi ottaa yhteyttä anna@hirs.fi!



Kuvat: Brice Portolano & Ali Ghoorcian

(c) Brice Portolano

Kesä Iranissa: osa 4

Paluu aavikolta vuorille oli ihana, palasimme tiiviisti töiden ja ratsujousiammunnan pariin.  Yazdissa vetoni oli taas lyhentynyt, joten treenasimme ampumista paljon myös maasta. Ratsujousiammuntatreenit jatkuivat tavalliseen tapaan. Opin taas lisää itsestäni: ammun kaikkein parhaiten, jos olen vähän pakon alla ja vähän jännittynyt. Nyt treenaamiseen on jo tullut niin paljon rutiinia, että keskittymiseni herpaantui helpommin. Välillä ammuin todella hyvin, välillä ohi. Nautin treenaamisesta, mutta en aivan niin intensiivisesti.

Puhuimme Alin kanssa aiheesta kun kävimme kaupungissa Alin soitinrakentajaystävien luona tekemässä villilampaan sarvesta peukalosormukset minulle ja poikaystävälleni. Ali tunnisti saman ongelman välillä itsessään. Ratkaisu adrenaliinin lisäämiseksi oli selvä, kävimme matkalla Alin kotona ja haimme haulikon! Olen ampunut haulikolla vain pari kertaa aikaisemmin, joten sain pikaperehdytyksen maasta. Ammuin kolme kertaa, joista kaksi osuin hyvin kohteena olevaan valkoiseen kiveen.  Rekyyli oli kuitenkin minulle aika voimakas, enkä ihan osannut tukea haulikkoa oikein olkapäähän joten arkailin hevosen selästä ampumista. Ali vakuutteli että minun tarvitsee vain harjoitella aseen kantamista ja hevoseni Sardor on hyvin koulutettu haulikkoon, joten lähdimme maastoon.

Radalle päästyämme päädyin kuitenkin ampumaan, ensin ammuin yhden laukauksen ilmaan reiteni päältä. Tuin aseen näppärästi niin että rekyyli paukautti suoraan hermoihini ja koko jalka puutui. Seuraava haaste oli ampua laukasta, oli jo niin pimeää ettei varsinaista kohdetta ollut, piti vain ampua. Se sujui hyvin! Etenkin kun kotimatkalla Ali myönsi, ettei Sardorin selästä ikinä ole ammuttu haulikolla!

Jatkoimme haulikkotreenejä muutamaa päivää myöhemmin, nyt päivänvalossa. Minulla oli kohteena vesimeloni, joka oli valtavan taitava väistelemään tappavan tarkkoja osumiani. Ensimmäisellä kerralla tuin haulikon kainaloon samalla tavalla kuin peitsen, tein oikeaoppisen levéen, suljin silmät ja ammuin jonnekin. Seuraavat kerrat menivät jo paremmin, osuin kuitenkin melko lähelle kohdetta ja ase alkoi tuntua pikkuhiljaa luontevalta, joten voitto sekin. Ammuimme myös yhdessä Alin kanssa niin että Alilla oli haulikko, minulla jousi. Alin suoritus oli kieltämättä todella vaikuttava, täydestä laukasta hän ampui ensimmäisellä yrittämällä kepin nokassa olevan kananmunan pirstaleiksi!

Haulikolla hassuttelun jälkeen paluu tuttuun jouseen tuntui hyvältä. Toisena erikoisempana juttuna harjoittelimme vähäsen hevosenselkäpainin perusteita, joka oli minulle aika toivotonta sillä olen paitsi paljon huonompi, myös paljon kevyempi kuin Ali. Onnistuin kuitenkin kerran varastamaan Alin jousen ja laukkaamaan pakoon! Harjoittelimme painia myös maassa ja kerran joessa, mutta nyt se saa hautua otollisempaa harjoitteluhetkeä varten.

Ratsastuksen suhteen sain upeita kokemuksia ja haasteita. Eräänä päivänä lähdimme aikaisin aamulla maastoon ja ratsastimme yhteensä 70km korkeammalle vuorille ihanaan villiruusuntuoksuiseen laaksoon ja takaisin. Reittimme kulki pienen kylän poikki, oli hauskaa ratsastaa markkinakojujen keskellä. Minua ihastuttaa se, miten maaseudulla Iranissa hevonen on vielä arkinen osa elämää, eikä kaduilla ratsastaminen kummastuta ketään. Kylän jälkeen pääsimme ikivanhojen vehreiden puutarhojen keskelle ja nousimme laaksoon, jossa kapea polku mutkitteli rinteillä ja paikoin talutimme hevosia vaarallisten polunpätkien yli. Pikku orini Sardor oli välillä turhan keskittynyt Alin tamman keikkuvaan takapuoleen omien jalkojensa sijaan, mutta selvisimme kuitenkin hyvin. Iran näytti hyviä puoliaan: meillä ei ollut edes vesipulloa mukana, sillä pysähdyimme aina mulperipuille syömään makeita mulperinmarjoja, joimme vuoristopuroista ja Ali opetti mitä kaikkia villiyrttejä voi syödä janon karkoittamiseksi.

Yksi minulle reissuni hienoimpia asioita oli, että pääsin aloittamaan työskentelyn kahden hyvin mielenkiintoisen orin kanssa. Gustaw on upea harmaa arabiori, joka on voittanut sekä laukkaratsastuskisoja että näyttelyitä. Viisi vuotta sitten Gustawin omistaja kuoli auto-onnettomuudessa, minkä jälkeen kolme ammattiratsastajaa totesi Gustawin hulluksi hevoseksi joka on liian vaarallinen ratsastaa. Iranissa tämä tarkoittaa sitä, että hevonen jää karsinansa vangiksi, pääsee ehkä joskus hiukan juoksemaan kentällä mutta muuten viettää kaiken aikansa neljän seinän sisällä.

Gustaw ihastutti minua ensihetkestä alkaen, toki jumalaisella kauneudellaan mutta ennen kaikkea käytöksellään. Vietin paljon aikaa tutustuen hevoseen ja kerran Ali päätti, että saan yrittää ratsastaa sillä. Gustawilla oli selässä pieni harjoitussatula ja ratsastin ensin vatsallani Alin juoksuttaessa. Gustawin rauhoituttua tarpeeksi nousin vielä istumaan, Gustaw hyväksyi sen hyvin. Seuraavalla kerralla aloitimme samalla tavalla, mutta lopuksi Ali päästi meidät irti. Menetin sydämeni välittömästi – selässä tarvitsi vain toivoa, ja Gustaw teki työtä käskettyä! Aivan täydellinen hevonen!

(c) Brice Portolano

Rakkauteni Gustawiin syveni päivä päivältä, vietin paljon aikaa harjaillen sitä ja se alkoi hirnua tai höristä aina minun saapuessani talliin. Gustaw on alun perin kotoisin Puolasta eikä ole koskaan ollut Iranissa maastossa, mutta lähdimme kokeilemaan. Joen kohtaaminen sai koko hevosen tärisemään kauhusta, mutta hetken jälkeen se rohkaistui hyppäämään veteen. Muuten maastossa se oli upean rohkea ja muille hevosille lempeä. Lisäksi nopein hevonen, jota olen ikinä ratsastanut! Sanomattakin selvää, että tämän hevosen selästä piti päästä ampumaan. Nopeus teki osumisen todella vaikeaksi, mutta nautin treenaamisesta yhtä kaikki. Myös Gustaw oli todella innoissaan päästessään kiitämään täyttä laukkaa vuorien lomassa. Emme voineet treenata enempää kuin 3 kierrosta kerrallaan säästääksemme hevosen jalkoja, mutta ne kolme kierrosta saivat minut aina lentämään. Hevostarinoissa aina puhutaan upeasta yhteydestä ratsastajan ja hevosen välillä ja olen kuvitellut tietäväni mitä sillä tarkoitetaan, mutta Gustaw on jotain aivan toista. En ole koskaan saanut näin vahvaa yhteyttä hevoseen, Gustaw on kuin minun neljä jalkaani.

Toinen kiinnostava ori oli Marvelous, taas kerran hullu ori jota oli mahdoton käsitellä, mutta tästä hevosesta melkein uskoin sen. Marvelous hyökkäili karsinansa seiniä vasten, huusi ja potki aina muiden hevosten kulkiessa ohi. Ensimmäisen kerran kun annoin Marvelouksen haistaa käsiäni, se kavahteli kauemmas, huusi ja tuli taas takaisin, kavahti taas. Vatsaa ja selkää ei saanut koskettaa. Alikin oli melkein epätoivoinen, sillä Marvelous oli ensimmäinen hevonen Alin elämässä jolle oli yksinkertaisesti mahdotonta laittaa satulaa. Kolme huopaa Marvelous kyllä tuhosi tallomalla, puremalla ja potkimalla. Marvelous on äärimmäisen herkkä ja älykäs hevonen, jolla on hohtavat silmät ja leikkisä luonne, mutta joka vietti kaiken aikansa yksin karsinassa autonrengas ainoana leikkikaverinaan, koska työntekijätkin pelkäsivät käsitellä sitä.

Onneksi Marvelous oli perso herkuille ja porkkanan avulla ystävystyminen saattoi alkaa. Kun syötin porkkanaa ja peitin Marvelouksen silmät, Ali sai laitettua satulan selkään. Aluksi Marvelous kuitenkin hikosi läpimäräksi pelkästä satulan pitämisestä, joten totutimme sitä siihen ennen kuin otimme sen juoksutettavaksi satula selässä. Marvelous on erikoistunut pystyyn hyppimiseen ja takajaloillaan tanssimiseen. Pääsimme kuitenkin aloittamaan ratsastuksen treenaamisen samoin kuin Gustawin kanssa, olin ensin vatsallani selässä ja lopulta nousin istumaan.

Kolmen ratsastuskerran jälkeen Ali päästi meidät irti ja Marvelous oppi hämmästyttävän nopeasti tottelemaan apuja. Myös varusteiden laittaminen sujui jo hyvin, pystyin lähteä ratsastamaan ilman apua. Marvelous tykkäsi ratsastamisesta, vihdoin sillä oli leikkikaveri! Välillä leikit olivat vähän hurjia, pukkihyppyjä ja takajaloilla tanssimista, mutta joka kerta oli edellistä parempi. Viimeisenä päivänä kävimme maastossa, sujui hyvin ja Marvelous oli onnellinen!

Inhottava puoli Iranissa hevosten kanssa työskentelyssä on se, että hämmästyttävän moni hevosenomistaja on täysin tietämätön hevosten käyttäytymisestä ja tarpeista, hevonen on vain rikkauden symboli. Tärkeää on hevosen kauneus ja näyttelymenestys, ei hyvinvointi. Osaa hevosista kävi treenaamassa eräs valmentaja, joka opetti raipalla ja ketjulla hevosia seisomaan oikein näyttelytilanteessa. Hevonenhan on kaunis vain silmät kauhusta laajentuneina, joten näiden koulutussessioiden jälkeen hevosten käsittely oli todella vaikeaa. Marvelous oli yksi tätä koulutusta saaneista, joten sen kanssa piti aloittaa kaikki aivan alusta, sitä ei saanut edes koskettaa sen jälkeen kun valmentaja piiskasi sen. Todella väärin ja todella turhauttavaa. Onneksi Marvelouksen kanssa koulutus lopetettiin, mutta yksi tammoistani joutui jatkamaan eikä omistaja halunnut lopettaa vaikka kerroimme kuinka pelokkaaksi ja vaarallisesti käyttäytyväksi koko hevonen muuttui.

Myös muut Iranin huonot puolet alkoivat näyttäytyä, lyhyesti sanottuna nuorena ulkomaalaistyttönä työskentely vaati melko rautaista pinnaa. Mitä paremmin tein työni, sitä hankalammaksi asiat minulle kävivät. Yleisesti vuorilla pukeutumissääntöjä ei noudateta ihan niin tarkasti, mutta työntekijänä asemani oli erilainen kuin tavallisella turistilla ja opin pukeutumaan täysin hijabiin aina, jottei kukaan pääsisi kommentoimaan hiuksiani tai käsivarsiani. Iran on mielenkiintoinen maa, vuorilla laukatessani olin vapaampi kuin koskaan elämässäni, mutta talli tuntui välillä vankilalta, kun työntekijöihin ei oikein voinut luottaa ja piti sopeutua kaikkiin ihmisten oletuksiin minusta. Hyvin opettava kokemus kyllä, paljon mietittävää.

Viimeiset kaksi ja puoli viikkoa Yazdista paluun jälkeen olivat hyvin intensiiviset ja sisälsivät paljon. Saimme vieraita Slovakiasta ja lisäksi ranskalaisen valokuvaajan ja suomalaisen toimittajan tekemään tarinaa Alista ja minusta. Netti ei välillä toiminut joten kirjoittaminen jäi väliin. Meillä oli kuitenkin todella mielenkiintoisia ja erikoisia treenejä, seuraava kirjoitus koskee niitä!

Kuvat: Ali Ghoorchian & Brice Portolano

Aavikkoseikkailu Yazdissa

Ratsujousiammunta vei minut elamani ensimmaista kertaa aavikolle kauniiseen Yazdiin. Tuhat kilometria Iranin halki hurahti junassa melko mukavasti ja paasimme perille puolen paivan aikaan perjantaina. Lounaan ja hetken levon jalkeen Alilla oli perinnejousiammunnan klinikka jolle sain osallistua. Ensimmainen paiva oli teoriapainotteinen ja tietenkin farsiksi, joten en ymmartanyt juuri mitaan mutta sain olla osa opetusta ampumalla samalla kun Ali puhui tekniikasta. Lopuksi ammuttiin kaikki ulkona, oli ihan valtavan kuuma mutta onnistuin ampumaan melko hyvin – otettiin pieni kolmen nuolen kisa pitkalla etaisyydella ja voitin! Eli jaateloa taas..!

 

Illalla menimme isantamme ihanalle aavikon laidalla sijaitsevalle pikkutallille. Tallilla oli pieni ympyrarata jousiammuntaa varten. Minut laitettiin testiin ja ratsastamaan kenkkuilevaa tammaa, joka pysahtyi aina kesken laukan portin kohdalle ja pohkeita antaessa pukitti ja hyppi pystyyn. Onnistuimme loytamaan yhteisymmarryksen kun portti peitettiin yhdella maalitauluista. Palkinnoksi sain lypsaa tammalta tilkan maitoa, oli hyvaa ja yllattavan makeaa!

Lauantaina aamulla ratsastimme pari tuntia aavikon laitamilla. Sain ratsukseni ihanan turkmeenitamma Baharin, joka oli pieni, varmajalkainen ja urhea. Ja mika nopeus! Syvassa hiekassa porottavan auringon alla tamma kiisi sata metria noin viidessa sekunnissa. Olin aivan huumaantunut vauhdista ja seuraavaksi paasin ampumaan laukasta. Kohde oli pieni turkkilainen maalitaulu, noin 30x50cm. Vauhti teki hyvaa, ammuin tosi hyvan osuman ylempaan kohteeseen. Ei ammuttu enempaa koska paiva alkoi kayda tosi kuumaksi myos hevosille. Iltapaivalla oli taas Alin klinikka, talla kertaa ampumiselle jai enemman aikaa ja ammuin kunnes kuumuus sai minut nuupahtamaan.

Aavikon kuumuus pakotti optimoimaan pukeutumisen ja koska ratsastimme julkisilla paikoilla oli pukeutumissaantoja noudatettava. Valkoinen huivi paassa oli ihan ehdoton ja hijab-kelpoisista vaatteista tekemani pellavakaftaani oli viilein vaihtoehto, joten kaytin sita joka paiva ja pesin aina iltaisin. Inhoan kayttaa tiukkoja ratsastushousuja, mutta yleensa viileat pussihousunikin olivat aivan liian kuuma vaihtoehto. Loysin basaarista viilean valkoisen kankaan, josta kyhasin nopeasti ratsastushameen. Ero oli yllattavan suuri,, valkoinen heijasti tehokkaasti auringonvalon pois! Olen maailman laiskin laittautumaan, mutta ensimmainen aavikkoratsastus osoitti etten pystynyt pitamaan silmiani auki ensimmaisen tunnin jalkeen auringon ja hiekan haikaistessa niin kovasti. Sain lahjaksi perinteisen kasintehdyn kajaalin, joka valmistetaan polttamalla tiettya mantelia ja sekoittamalla se oljyyn. Luomien sisalle ja alapuolelle laitettu kajaali esti aivan yllattavan tehokkaasti haikaisya ja parjasin tosi paljon paremmin. Tallilla tunsin itseni idiootin tyttomaiseksi ja julkisilla paikalla hapesin sotkumeikkejani upeasti laitettujen iranilaistyttojen keskella, mutta ainakin oli miellyttavaa liikkua ja ratsastaa! 

Sunnuntaina saapuivat puolalaiset vieraamme ja paiva kului heidan kanssaan, treenasimme hiukan maasta mutta muuten paiva oli lahinna lepopaiva. Ihan hyva niin, silla maanantaina herasimme aamuyolla ja viidelta aamulla ratsastimme jo aavikolle paikallisen laukkaratsastajan kanssa. Sain aivan ihanan turkmeenitamma Zigarin, josta omistaja ei ilmeisesti kauheasti valittanyt pienen koon ja pukittelun takia, mutta mina rakastuin! Zigar oli sisukas ja uskomattoman nopea kiitamaan aavikon halki. Ratsastimme aavikolta yllattaen loytyvalle jarvelle, pidimme pienen tauon ja tulimme takaisin. Paastelimme monta kiitolaukkapatkaa joista nautin aivan valtavasti. Kisailimme laukkaratsastajan kanssa ja loppumatkasta Zigarin alkaessa vasya treenasimme niin, etta minun piti saada ratsastaja kiinni ja tarttua kadesta. Tosi hauskaa! Kommunikaatiomme oli melko vajavaista, mutta Alin tulkkauksella varmistui etta han halusi antaa Zigarin minulle lahjaksi! Pohdin kylla lapi vaihtoehdot kuljettaa tai ratsastaa Zigar Suomeen, mutta taitaa riittaa etta voin hykerrella ajatuksesta omasta kultaisesta tammasta kaukana Persian aavikolla.

Illalla treenasimme viela ratsujousiammuntaa ympyraradalla, ammuin ensin Baharin kanssa ja meni oikein hyvin! Vaihdettiin taulut backshoteiksi ja vaihdoin hevosta rautiaaseen tammaan, josta loytyi vauhtia niin etta koko tallialue hukkui kavioista pollyavaan hiekkaan. Ammuin tosi paljon huonommin, koska kurvit oli niin tiukat tassa vauhdissa etta kaatuminen hirvitti. Niin sitten kavikin, hevonen kompastui pehmeaan hiekkaan ja muksahdimme vierekkain maahan. Pohja oli onneksi pehmea, kummallekaan ei kaynyt mitaan eika edes nuolikaan katkennut! Jatettiin kuitenkin ampuminen siihen, jatkoin ratsastusta muuten viela hetken aikaa. Paiva tuntui muutenkin kulkevan teemalla vauhtia ja vaarallisia tilanteita, silla aamu alkoi kun loysimme ja tapoimme skorpionin jonka pisto tappaa aikuisen tunnissa. Zigarin kanssa ratsastaessa ongelma oli liian pitka satulavyo jota ei saanut tarpeeksi tiukalle. Yhden laukan paatteeksi teimme sivuloikan, jolloin pysyin satulassa mutta satula ei hevosessa! Ehdin tajuta tilanteen ja hypahtaa alas, tauolla sain lyhyemman vyon. Eli loppu hyvin kaikki hyvin ja persialaisessa kulttuurissa jos tulee kolme vaaranpaikkaa joista selviaa, niin neljatta ei enaa tule!

Tiistaiaamuna lahdimme taas aikasin liikkeelle, talla kertaa eri tallille. Muuten kaytossamme olevat hevoset olivat letkeita, mutta yksi oli 3-vuotias tanssiva arabiori Nakhoda, jolle tarvittiin kevyt ratsastaja. Talta orilta loytyi kaikki liikkeet: pystyyn hyppy, pukkihyppy, potkut, hyokkaykset ja tanssi. Yhdistelimme naita kaikkia luovasti jos kukaan tammoista tuli lahimaillekaan ja jouduin etenkin ensimmaisen tunnin ajan kayttamaan kaiken mahdollisen ratsastustaitoni parjatakseni selassa. Matka oli kuitenkin onneksi pitka ja aloimme loytaa yhteisen savelen. Hyokkaily muiden hevosten kimppuun oli inhottavaa, mutta muuten aloin nauttia tanssipartneristani. Oli mahtava istuntaharjoitus juomatauolla laukata paikallaan laikyttamatta tilkkaakaan kullanarvoisesta makeutetusta vedesta! Teimme myos mielenkiintoisen havainnon: toinen orin silmista oli herasilma, ruskealla silmalla nahdessaan han poyhkeili tammoille, sinisella taas koitti potkia.

Kolmen ja puolen tunnin ratsastuksen paatteeksi saavuimme maatilalle, jossa vietimme paivan. Olin aivan poikki, silla ratsastaminen vaati valtavasti keskittymista ja voimia. Lepailimme ja paasimme katsomaan 1200 vuotta vanhaa aikansa suurinta palatsia, joka on ollut hautautuneena hiekkaan vuosikymmenia ja jota nyt kaivetaan esiin ja kunnostetaan. Paivan parhaimpia juttuja oli kuitenkin viikon ikaiset vauvavuohet, joita paasimme tapaamaan ja paijaamaan. Sain ottaa niista kaikkein pienimman sisalle taloon ja nukuin paivaunet pieni vuohenpallero vatsani paalla. Nimesin vuohen Lumeksi ja mietin mahdollisuuksia piilottaa se hijabin sisaan ja kuljettaa kotiin...

Illalla ratsastimme takaisin tallille, orini oli jo rauhallisempi ja matka oli paljon rentouttavampi. Opin aivan valtavasti talta hevoselta, olen tosi onnellinen etta paasin ratsastamaan silla!

Keskiviikon pyhitimme ratsujousiammunnalle. Aamulla treenasin Baharilla ympyraradalla, meni taas hyvin koska kohteet ovat lahella. Tosin tekniikkani kylla karsi, kuvista nain etta vetoni paasivat taas lyhenemaan ja arsyttavasti silti sain tosi hyvia osumia, niin en tajunnut korjata. Kuvat on tosi hyva osa ratsujousiammuntatreenia, kun omat virheet paasee nakemaan.

Iltapaivalla lahdimme treenaamaan ulos kauniille kallioiden muodostamalle ratsastuskentalle. Rata oli isompi kuin tallin ympyrarata, mutta vauhtiakin oli vahintaan tuplasti enemman joten kurvit olivat taas mielenkiintosia. Ratsastin upeaa arabitamma Khashalia, mutta ammuin tosi huonosti. Kaatuminen edellisena paivana teki minusta vahan varovaisemman kurvien suhteen, etenkin kun myos Bahar kaatui aikaisemmin paivalla toisen ratsastajan kanssa. Kovassa vauhdissa mutkassa hevonen kallistuu sisalle ja ratsastaja voi helposti omalla painollaan kaataa hevosen. Pari kertaa hevoseni kompuroi, joten keskityin ratsastamaan kaannokset hyvin ja ampumaan sitten kohteita. Harjoitus oli kuitenkin tosi haastava, paiva porotti kuumana ja tekniikkani oli aivan surkea, jotenkin taas alitajuisesti ajattelin etta on nopeampaa ampua lyhyella vedolla. Kunnon veto on ehka sekunnin murto-osan hitaampi, mutta vielakaan en ole saanut hyvaa tekniikkaa niin selkarankaan etta voisin toteuttaa sen stressitilanteessa. No, opin taas lisaa itsestani ja sain kuitenkin yhden taysosuman.

Melkein suoraan tallilta lahdimme juna-asemalle ja yojunalla takaisin kohta Teherania ja vuoria. Ikavoin jo kovasti hevosiani ja viileampaa saata, joten paluu tallille oli onnellinen. Aavikko opetti paljon ratsastuksesta ja myos sen, etta mun taytyy jatkaa enemman maasta ampumista, jotta hyva tekniikka ei katoa. Reissu oli joiltain osin hyvin raskas ja haastava, mutta todella antoisa. Toivon paasevani takaisin, aavikkohevoset ovat jotain aivan mahtavaa!