keskiviikko 27. heinäkuuta 2016

Ali Suomessa



(c) Tero Ulvinen

Tällä kertaa pääsin vuorostani toimimaan Alin emäntänä, kun hän tuli kahdeksi viikoksi vierailulle Suomeen. Viikot sujuivat hyvin ratsujousiammuntapainotteisesti, Alilla oli vierailun aikana kolme kurssia ja yksi luento. Olin Alin mukana oppaana / järjestäjänä / tulkkina / yleisapukätenä, mutta myös oppimassa opettamista, sillä Ali on päättänyt koulia minusta myös ratsujousiammuntaopettajan. Minulle kaikki kurssit olivat tältä osin todella antoisia ja oli mahtavaa tavata paljon suomalaisia ratsujousiampujia! Välissä ehdittiin myös hassutella ja esitellä Suomen ihmeitä...
(c) Ali Ghoorchian




















Ensimmäinen kurssi järjestettiin vakiotreenipaikassamme Jatilan tallilla Mäntsälässä, jossa on erinomaiset puitteet ratsujousiammunnalle: hiekkapohjainen ratsujousiammuntarata, tuplapitkä maneesi ja jousiammuntaan koulutettuja ratsastuskouluhevosia. Viikonloppukurssi oli ensimmäinen tapahtuma jota olen koskaan järjestänyt, joten etukäteen jännitti aika paljon, mutta kaikki sujui tosi hyvin ja oli todella hauskaa!



(c) Anna Minkkinen
Lauantaina keskityttiin paljon maasta ampumiseen ja hyvään tekniikkaan. Vaikka mielestäni ratsujousiammunnassa aivan ehdottomasti tärkeämpi taito on ratsastus, ei hyvää ampumistekniikkaa vaan voi opetella liian perusteellisesti maasta. Etenkin harrastuksen alkuvaiheessa hyvä tekniikkaopetus on aivan kullanarvoisen tärkeää. Moni kurssilainen oli ennen viikonloppua hiukan huolissaan, meneekö aloittelijalla maailmanmestarin opit hukkaan, mutta päin vastoin! Olen itse päätynyt oikeastaan kadehtimaan hiukan niitä, jotka heti harrastuksen alkuvaiheessa pääsevät hyvän opettajan silmän alle, sillä vaikka alussa kaikki on uutta ja sikäli melko vaikeaa, myös tulosta tulee nopeasti. Uuden oppiminen on helpompaa "tyhjän päälle", vanhoista virheistä pois oppiminen vie aikaa ja ainakin minun tapauksessani tarkoittaa hyvin vaihtelevia tuloksia: jos teen kuten Ali sanoo, olen tarkka, mutta jos hiukankin keskittyminen on vajaata niin heti paikalla palaan vanhoihin virheisiini.


(c) Marjut Siro
Molempina päivinä treenasimme myös selästä käsin, sekä ulkona radalla että maneesissa. Helposti oma tekniikka muuttuu reilusti kun siirtyy maasta hevosen selkään, koska asento muuttuu erilaiseksi ja täytyy huomioida paljon muitakin asioita ampumisen lisäksi. Itse kärsin tästä ilmiöstä usein, sillä vaikka uusi opittu asia tulisi jo automaattisesti selkärangasta maasta, selästä sählään liian usein vielä vanhoilla tavoilla. Tässä käynnissä treenaaminen on hyvä apu, koska silloin ehtii helpommin keskittyä ampumistekniikan yksityiskohtiin ja yhden suoran aikana voi ampua enemmän nuolia, jolloin toistoja hyvästä tekniikasta saa enemmän.
(c) Anna Minkkinen



Kurssilla keskityimmekin treenaamaan selästä ampumista lähinnä käynnistä, sillä kun ampuminen sujuu hyvin on vauhdin lisääminen melko helppoa. Laukassa ja ravissa harjoiteltiin hyvää tasapainoista asentoa Alin juoksuttaessa. Ratsujousiammunta helpottuu aivan valtavasti, kun oivaltaa miten ratsastaa paino pääosin jalustimilla niin, että omien jalkojen joustolla saa yläkehon pysymään vakaana ilman laukan tuomaa ylös-alas-liikettä. Harjoitus juoksutusympyrällä kevyessä istunnassa ilman käsiä on melko haastava mutta sai myös paljon kiittelyä.


(c) Marjut Siro
Kävimme kurssilla läpi myös hevosen totuttamista jouseen. Kurssille osallistui hieno nuori Kekki-ruuna, joka oli jousiammunnan suhteen aivan noviisi ja pääsimme hänen kanssaan käymään läpi jouseen totuttamista alusta saakka. Tähän ei kovin kauaa aikaa mennyt, haisteltuaan jousen ja hätkähdettyään paria ekaa laukausta Kekki oli aivan kuin vanha tekijä eikä haitannut mitään, vaikka laukassa nappasin nuolen maassa seisovan Alin kädestä ja ammuin kohteeseen. Teimme saman treenin myös Jatilan Barbelinda-tammalla samoin tuloksin. Yleisesti siis hevosen opettaminen jouseen ei ole mitään rakettitiedettä, tietenkin riippuen siitä millaisista lähtökohdista aloitetaan. Kaikki tapaamani hevoset ovat myös jutun jujun tajuttuaan alkaneet nauttia ratsujousiammunnasta paljon! Tärkeää on oma rauhallisuus ja johdonmukaisuus niin kuin muutenkin hevosten kanssa. Monelle hevoselle itse ampumista jännittävämpää on nuolien kolina ja kahina sekä ilman ohjia laukkaaminen. Etenkin jos luonnostaan nopean hevosen haluaa opettaa laukkaamaan hidasta tahtia radalla kuluu opettamiseenkin enemmän aikaa, jotta hevonen oppii mitä siltä halutaan.

Lauantai-iltana hassuteltiin mönkkäriammunnan merkeissä, takaperin ammuttavat backshotit saivat aivoni niin solmuun että en meinannut edes pysyä pystyssä mönkkärin takalavalla! Pääsimme myös nauttimaan savusaunasta ja lammesta, aito suomalainen kokemus Alille.


(c) Rohan Tallit
Heti seuraavana päivänä Jatilan kurssin jälkeen siirryimme Rohan Talleille Kemiönsaarelle, jossa Alilla oli yhden illan minikurssi maasta käsin. Sää ei enää suosinut meitä lainkaan, vaan heti saavuttuamme alkoi kaatosade joka jatkui koko illan. Pihattoon saimme kuitenkin hyvän pienen jousiammuntahallin, jossa ihmisoppilaiden lisäksi shetlanninponit osallistuivat aktiivisesti opetukseen. Ilta oli tiivis ja mukava, tehtiin erilaisia hauskoja harjoituksia perustreenin lisäksi. Kaikille kurssilaisille peukalo-ote oli vieras, mutta kaikki ampuivat sillä jo tosi hyvin vain muutaman tunnin treenin jälkeen!

Jäimme vielä Rohaniin seuraavaksikin päiväksi lomailemaan ja pitämään hauskaa. Ali pääsi ampumaan suomenhevosen kyydistä ja me kaikki olimme tikahtua nauruun kun purkitimme Alin täyslevyhaarniskaan. Harjoittelimme myös Skill At Arms-metsästysrataa seuraavan viikonlopun kisoja varten, Ali pärjäsi erinomaisesti. Jutustelu vei mennessään yömyöhään, sillä keskustelut historiaan, ratsastukseen ja aseellisiin ratsastuslajeihin hurahtaneiden kesken olivat todella mielenkiintoisia.
(c) Jaakko Nuotio
(c) Jaakko Nuotio
Seuraavaksi matkasimme länsirannikkoa pitkin Seinäjoelle. Pohjanmaalla on aktiivinen ratsujousiampujien keskittymä ja myös tämän vuoden SM-kilpailut järjestetään Seinäjoen raviradalla. Alin toive oli nähdä Suomea ja tavata paljon suomalaisia ratsujousiampujia ja minäkin olen pitkään halunnut lähteä tapaamaan pohjanmaalaisia, joten iltakurssi oli ehdottomasti pitkän matkan arvoinen.


(c) Marjo Ulvinen
(c) Marjo Ulvinen
Kurssi järjestettiin Equestrian Martial Arts Clubin puheenjohtajan Teron luona Isokyrössä. Paikka oli upea ja alkuun sääkin oli kauniin aurinkoinen. Aloitimme taas maasta ampuen ja sitten siirryimme hevosten pariin. Tässä vaiheessa taivas repesi täysin ja kaatosade pyyhkäisi päällemme. Odottelimme jonkin aikaa toiveikkaina rankkasateen loppumista, mutta urheat litimärät ratsastajat päättivät treenata sateesta huolimatta. Rata alkoi muistuttaa jokea, rapa roiskui ja Ali ihaili suomalaisten hulluutta.

Sairastuin kovaan flunssaan heti Jatilan jälkeen ja minun osaltani tämä kurssi ja myös iltajutustelut hurahtivat hiukan ohi, olin aika uupunut sairastamisesta ja pitkästä ajomatkasta. Mahtavia hevosia, taitavia ratsastajia ja kovatasoisia ampujia kuitenkin, upeaa päästä tapaamaan uudestaan elokuun lopussa SM-kisoissa!


Jäimme yöksi Terolle ja seuraavana aamuna pääsimme ampumaan ja ratsastamaan. Aloitimme suoralla radalla ja sain ratsastaa hienoa Sakke-ruunaa. Ammuimme triple shottia ja säädin kauheasti. Kokeilin ensimmäistä kertaa selästä ampuessa nahkaista peukalosormusta joka hidasti hiukan nokittamista ja lisäksi ammuskelin onnellisesti minne sattuu. Kuvia katsoessa voin todeta että eipä ihme, opitusta tekniikasta ei ollut tietoakaan vaan otin taas puoli vuotta takapakkia. Että osaa olla vaikeaa! Alin kanssa naurettiin että olen kyllä niin turhauttava oppilas, tiedän mitä pitäisi tehdä ja silti en vain onnistu tekemään sitä! Toisaalta, kun tiedän virheeni niin pystyn varmasti myös korjaamaan ne. Treeniä, treeniä!
(c) Tero Ulvinen
(c) Ali Ghoorchian
Lopuksi kokeilimme vielä ihanaa järvirataa jonka Tero on rakentanut pienen lammen ympärille. Todella kiva rata, valtavan piristävää vaihtelua suoralla treenaamiseen! Nyt osuinkin jo paremmin kun keskityin paremmin ja vauhti oli hitaampi.

Rohanissa tosin huomasin, että hidas vauhti voi myös olla kompastuskivi kun on tottunut nopeaan kiitoon. Nopea laukka on yleensä tasaisempaa ja kun aivot ovat tottuneet laskelmoimaan parhaan ampumiskohdan tiettyyn vauhtiin, myös hitaampi vauhti vaatii uudelleenlaskelmointia. Mielenkiintoista huomata, ettei siis hitaampi ole aina todellakaan sama kuin helpompi. Tässä on myös asia jota haluan treenata, sillä vaikka nautin eniten nopeista hevosista ja vauhdin huumasta, mielestäni on tärkeää kyetä ampumaan hyvin erilaisilla hevosilla, erilaisilla nopeuksilla ja erilaisilla radoilla ollakseen oikeasti taitava ratsujousiampuja.

Seinäjoelta suuntasimme hyvin syöneinä takaisin kohti Turkua. Matkalla poikkesimme Alin ystävän luokse kylään, lisää hyvää ruokaa ja ihania ratsujousiampujia! Illalla saavuimme perille Turun linnalle, jossa järjestettiin Euroopankin mittakaavassa suuret turnajaiset, joissa kilpailtiin historiallisessa pitkämiekkailussa, buhurtissa ja historiallisen ratsastuksen lajeissa. Perjantaina ohjelmassa oli luentoja eri alojen ammattilaisilta ja yksi näistä oli Alin luento persialaisesta sodankäynnistä ja ratsujousiammunnasta. Yleisöä oli hyvin paikalla ja Ali kiitteli osallistujien mielenkiintoa ja hyviä kysymyksiä.


(c) Anu Ahola
Viikonloppu sujui turnajaisten merkeissä, osallistuin itse lauantai-illan Skill At Arms -metsästysradan noviisiluokkaan ihanalla Alecto-friisiläisellä. Rata sujui hyvin etenkin harjoittelun vähyyden huomioon ottaen, Alecto oli tosi hyvä ja oli hyvä mieli ratsastaa. Päädyimme sijalle neljä. Muutoin olin tuomaroimassa hevosluokkia ja antamassa peitsiä ritareille. Viikonloppuna sää suosi, yleisöä oli hurjasti ja tapahtuma oli kaikin puolin tosi onnistunut. Ensi vuonna toivon mukaan saamme järjestettyä myös ratsujousiammuntakisan osaksi turnajaisia!

Turusta kotiin suunnattuamme flunssani kellisti minut lopulta sänkyyn, joten päivät sujuivat rauhallisesti. Kävimme kuitenkin katsomassa hevosia, retkeilemässä ja pehmomiekkailemassa. Ali pääsi myös kiertämään Kansallismuseota ja Helsingin keskustaa poikaystäväni oppaanaan.


(c) Marjo Ulvinen
Oli suuri ilo saada Ali vieraaksi Suomeen ja hänkin tuntui nauttivan. Kiitos valtavasti kaikille kurssien toteutumisessa avustaneille ja tietenkin kaikille kurssilaisille! Seuraava reissu on jo suunnitteilla...
Alin omat terveiset kotiin päästyään:

"I have two different feelings about Finland, so far and also close. Far because of many differences between two cultures, close because of something common in our blood: we are warriors! I like your country and would be great if we can continue our clinics in future. I am sure horseback archery will grow up so fast in Finland especially with your brave riders (95% Finn girls).

The most memorable moment during my trip... Kind people, beautiful nature, shiny eyes and smiley faces... and wonderful hospitality.

I can't wait to see you all and train together. I hope to see Finland flag on the top... Soon!"



tiistai 5. heinäkuuta 2016

Interview with Ali Ghoorchian

(c) Brice Portolano

Ali Ghoorchian is coming to visit Finland for the following two weeks and many finnish horseback archers will meet him and attend his clinics and lectures. I thought you might want to know more about him, so I made an interview during my stay in Iran! All the answers are written with Ali's own words. I warmly welcome Ali to Finland and hope that he enjoys he's stay!

Who are you?
- I'm trying to be pure Persian. I'm a musician, sculpturer, horse rider, horse trainer, archer, falconer, horseback archer and teacher.

When and how did you start horseback archery?
- I have been rider more than 30 years and I was also a compound archer. Then I started horseback archery as fun about 16 years ago, just a short experience. When I found out that we have a world federation I started to learn more about it and also really practicing to become a horseback archer.

What is so fascinating in horseback archery that you decided to focus your whole life on doing it?
- Really I can't say. There is no secret, for me it's about living my dreams.

(c) Lena Pena
You have many other interesting hobbies too. Can you tell a little about those?
- All equestrian sports, especially equestrian martial arts and endurance riding. Also hunting, falconry, traditional music, sculpture, Persian swordmanship etc…

You are the head of the organizing committee of World Horseback Archery Federation. Can you tell something about WHAF?
- I found them 2009 and then I met them 2010. I think for all of us as horseback archers, especially all who want to become professionals, WHAF is the only way because all the rules are based on history. For me they are a strong light on my way, because they are focused on all cultures of horseback archery. For me as a Persian it's a great honor that they accepted that we have the oldest history of horseback archery between 10 000-12 000 years.

What are your best results in competitions?
(c) Persian Horseback Archery Association
- I won the world championships in 2011 and 2012. Poland in 2013 I had gold in Korean track and also same 2014 in Poland Orsa competition. I had third place but good results in 2015 in Turkey, Biga and the latest 2016 in Germany I had gold.

Which do you think is the most important, being a good rider or a good archer?
- First good rider then good archer. It's old Persian rule: sit straight, shoot straight and be honest.

Why do you think speed is important in horseback archery?
- Speed is based on war and hunting. On a slow horse you will die, because of no food or fast enemies.

You were a three finger archer before, but you decided 2 years ago to start using thumb. Why do you prefer thumb archery?
- I was training just by myself, I didn't have a good teacher. I got good results with three fingers, but I was not sure about it, I was searching every where. When WHAF decided to fix the rules about quiver then I saw that oops, something is not good for three finger archers, right or left side quiver... You can't be enough fast if you try to put your arrow on the left side of bow. Then I met Master Lukas Novotny, he doesnt like to push others to his style but I was interested in his way, 100% traditional and thumb archer. Then I asked him and he opened a big window to a beautiful garden for me... Now still I am walking, searching and smelling in this magical garden.

What kind of horse is best for horseback archery in your opinion?
- First it's about size, medium size ( Arabian horse size) is the best. All hot blood horses for example Arabian, Persian, Turkmen, Kurdish, Korean and Mongolian etc.

Many people in Finland are now starting horseback archery. What is your best advice for them?
- I think it's important to follow Finnish archery culture if it has something about horseback archery. If you have not, the best way is to focus on the best horseback archers in history: Who? Where? When? In my opinion Ottoman period in Turkey and Safavied period in Iran. We have also Japan, Korea, Mongolia etc, but some cultures were effective and surely Persia is one of them. Look at the results in competitions all over the world, then you can find easily who is following the culture. For example, Lukas Novotny is my idol because he is following just traditional techniques 100 %.
(c) Amir Ala

When you decide to be a good horseback archer you have to know who can help you, because you can't find the best way just by history and books. Good teacher can make nice future for you. All details are important, teacher has to be honest and to know old and new ways . He / she has to know anatomy, we have different styles because we have different bodies! He has to help you to find your best way, how to compete with yourself and how to become real horseback archer.

What do you hope for the Finnish horseback archers for the coming years?
- First I'm happy that I will see Finnish team in Korea 2016. Then I hope you start following WHAF rules, because in my opinion it's the way that you can become professional horseback archers.

What do you look forward to in your trip to Finland?
- First, surviving! Then I hope to be useful for Finnish horseback archers and be alive and see results in future. ّ

What is the key to become a successful horseback archer?
- Really hard question. The main key... Close your eyes and open your heart, just listen the sound of the arrows: zzzzzzzzzzz top, zzzzzzzz top, zzzzzzzzz top. Find the rhythm, find art of archery. You have to play this instrument, you dont need to look, just listen and listen. Listen to the best players and then play your melody, not fast, just rhythmic and listen... I hope to hear your melody 🙂 Soon!

keskiviikko 29. kesäkuuta 2016

Elämänmenoa Iranissa



Päätin kirjoittaa vielä viimeisen kirjoituksen Iranin reissuuni liittyen. Haluan kertoa hiukan päivittäisestä elämästäni Iranissa ja miten koin maan ja sen kulttuurin. Tämä kirjoitus ei siis suoraan liity ratsujousiammuntaan, mutta Iranista on vallalla niin paljon tosi kummallisiakin harhaluuloja että haluaisin korjata edes muutaman niistä. Kaikki näkemykset ovat tietenkin omiani ja perustuvat siihen mitä itse arkielämässäni näin ja koin.

Moni ystäväni on kauhistellut matkojani Lähi-Itään, Iran koetaan hyvin vaaralliseksi maaksi matkustaa. En kuitenkaan kertaakaan matkojeni aikana kokenut olevani vaarassa. Totta kai olin joissain potentiaalisesti vaarallisissa tilanteissa ratsujousiammunnan takia, mutta ratsastus on riskialtis laji harrasti sitä missä päin maailmaa tahansa. Monet ratsastamani hevoset ovat tulisia eivätkä varmasti joka iikan ratsuja, mutta oikein käsiteltyinä ne olivat kaikki upeita eläimiä ratsastaa.

Iranilaiset ihmiset olivat poikkeuksetta ystävällisiä ja avuliaita. Osa ujosteli ulkomaalaista "blondia" ja moni ei puhunut sanaakaan englantia, mutta kaikki ottivat vieraan vastaan enemmän kuin mielellään ja tekivät kaikkensa jotta viihtyisin. Joskus huomio oli ylitsevuotavaa: istuimme puolalaisten vieraidemme kanssa jäätelöllä, kun eräs nainen pyysi saada valokuvan kanssamme, ilmoitti sitten rakastavansa meitä kaikkia, toivotti meidät tervetulleeksi Iraniin ja kutsui meidät vielä illalliselle luokseen. Kutsuja eri ihmisten luo sain muutenkin enemmän kuin millään ehdin vierailla ja niitä tuli yllättäviltä tahoilta, esimerkiksi poliisiviranomaiselta joka toivotti minut tervetulleeksi perheensä luokse Pohjois-Iraniin. Kutsuihin ei yleensä liity mitään taka-ajatusta, vaan ihmiset ovat aidon kiinnostuneita vieraasta ja tahtovat oppia lisää.

Toinen hyvä esimerkki iranilaisten vieraanvaraisuudesta oli, kun ratsastimme pitkää matkaa ja pysähdyimme mulperipuille, jotka vaikuttivat minusta kuuluvan jonkun puutarhaan. Eipä aikaakaan kun ovi aukesi, puutarhan omistaja astui ulos talostaan ja huusi meille jotakin. Ehdin olla jo hyvin häpeissäni marjavarkaissa olemisesta, mutta sitten Ali kertoi hänen vain toivoneen, että varomme etteivät hevoset tuhoa puita ja kysyneen, tahtoisimmeko astioita joihin kerätä marjoja matkaevääksi!

(c) Brice Portolano
Yleistäen voi sanoa, että iranilaisten perusluonne on kiivaampi kuin suomalaisten. Kesti hetken tottua Alin voimakkaaseen ilmaisutapaan, jossa "I love you, you are the best!" ja "I hate you, I will kill you!" vaihtelivat sujuvasti keskenään. Ali on oikeasti todella leppoisa ja ihana tyyppi, mutta omaa luonteen joka tarvittaessa kiihtyy nollasta sataan alle sekunnissa. Välillä minua ja myös kanssamme aikaa viettäviä ihmisiä nauratti, kuinka isä-teinitytär-tyyppinen suhde Alin ja minun välille muodostui. Ehkä tämän seurauksena minua yleisestikin kohdeltiin nimenomaan nuorena tyttönä enemmän kuin aikuisena naisena.

Ulkonäkö vaikutti olevan etenkin iranilaisnaisille hyvin tärkeä seikka. Suuri osa naisista on käynyt kauneusleikkauksessa ja heidän kasvonsa oli aina hyvin huolellisesti laitettu. Tunsin itseni aina melko rönttäiseksi jos tapasin iranilaisnaisia, koska pari tallilla käyvääkin tyttöä olivat aina viimeisen päälle kauniita ja tyylikkäitä.

Kaikki tapaamani ihmiset olivat minulle ystävällisiä, minkä lisäksi sain muutamia iranilaisia ystäviä. Paljon kuitenkin pysyttelin vain tallilla ja toisaalta kielitaidon puute hankaloitti syvempää kommunikaatiota. Kaikkien kohdalla se ei kuitenkaan ollut este, Alin oppilas Hamed oli ehdottomasti läheisimpiä ystäviäni vaikka hän osasi vain hitusen englantia ja minä vielä vähemmän farsia! Tallin koirista sain myös hyviä ystäviä, joille muutamat farsinkieliset lauseeni riittivät. Parhaimmillaan kokonainen koira-armada seurasi perässäni kun kuljin tallialueen halki: Alin salukit Sepid ja Ghazal, mäyräkoira Pakuta, villikoira Pentu ja oma pentuni Naali. Pakuta otti erityisasiakseen minun suojeluni ja hyökkäsi jokaisen miehen kimppuun joka yritti koskea minua. Lopulta Ali menetti oikeuden tulla edes samaan huoneeseen kanssani, jolloin jouduimme keskustelemaan Pakutan työsuhteesta uudestaan ja se ei enää saanut tulla sisälle. Koirat toivat kovasti iloa elämääni ja Naali on minulle korvaamattoman arvokas ystävä, joka hiukan kasvettuaan seikkaili kanssani moniin paikkoihin. En kokenut olevani yksinäinen missään vaiheessa, mutta Naalin saatuani huomasin silti olevani vähemmän yksinäinen.

Iran on islamilainen valtio, joten periaatteessa koirat eivät ole kaikkein arvostetuimpia eläimiä, poikkeuksena salukit. Kuitenkin lammaspaimenille koirat olivat tärkeitä työtovereita ja koiria oli paljon kaikkialla. Ne muodostivat omia pieniä villikoiralaumoja ja elivät asutusten laitamilla.


Iranissa on puhdasta juomavettä ja sitä oli aina tarjolla, kaupungeissa oli vesipisteitä joista sai juoda ja maatiloille saattoi pysähtyä hevosen kanssa pyytämään vettä. Myös ruokaa tarjottiin avokätisesti ja runsaasti. Ruokailukulttuuri on ihanan yhteisöllinen. Perinteinen tapa on istua yhdessä maton päällä ja usein keskellä oleva ruoka jaetaan kaikkien kesken. Moni ruoka syötiin käsin kietoen se ohueen leipään. Veitsiä ei juuri käytetty muuhun kuin hedelmien leikkaamiseen, ravintoloissa ruokailuvälineinä oli aina haarukka ja lusikka. Tee kuului jokaiseen vuorokaudenaikaan ja sitä nautittiin paljon ja usein. En tiedä montako kymmentä tuntia yhteenlaskettuna kulutin hörppien makeaa teetä ja kuunnellen farsinkielistä keskustelua reissuni aikana.

Isojen kansainvälisten ketjujen puuttuessa ruokakaupat olivat pieniä putiikkeja ja ruoka vaikutti olevan aina tuoretta ja lähellä tuotettua. Etenkin hedelmät ihastuttivat minua makumaailmallaan ja tuoreudellaan, en ole ikinä syönyt niin hyvää melonia! Hintakaan ei ollut kallis, joten kulutin hedelmiä onnessani. Mulperipuissa oli marjoja, joita sai vapaasti käydä syömässä ja meillä olikin pari vakiopaikkaa, joihin treenien jälkeen ratsastimme herkuttelemaan. Myös tallin aprikoosipuut tuottivat hedelmiä oksat pullollaan ja tuoreita aprikooseja sai napsia ja syödä niin paljon kuin napa veti. 

Minulle mielenkiintoisia olivat lintukaupat, joista saattoi ostaa elävän kanan itselleen illalliseksi. Me emme ostaneet kanoja, mutta Booran-haukalle kävimme ostamassa viiriäisiä ruuaksi. Elävät viiriäiset pakattiin hedelmäpussiin kuin mandariinit ja silmiäni räpytellen pidin niitä sylissä kotimatkan. Arvostan tätä ruokakulttuurin peittelemättömyyttä: jos syöt lihaa, syöt eläintä. Iranissa asiaa ei ole tarvetta kaunistella pakkaamalla lihaa siistiin muoviin ja lyömällä päälle kuvaa hymyilevästä lehmästä.

Lampaanliha on arvostettua ja sitä tarjottiin usein. Lampaat elävät paimentensa kanssa vuoristossa ja yllätyin saadessani kuulla, että lammaspaimenet ovat keskimäärin rikkaita ihmisiä elämänsä karusta ulkomuodosta huolimatta. Lammaslaumaan kuuluu aina myös vuohia, sillä susien hyökätessä lampaat kerääntyvät vuohien ympärille ja niitä on silloin helpompi puolustaa. Ilman vuohia lampaat hajaantuvat sinne tänne vuoristoon ja niiden kokoon saaminen vaatii suuren työn. Tallilla oli oma pieni lammaslauma ja lisäksi tapasimme lähes päivittäin lähialueen lauman, joka vietti päivän kuumat hetket joen vieressä lepäillen.

Iran oli minun silmiini yllättävän tasa-arvoinen maa. Naiset ajoivat autoa, liikkuivat yksin, ratsastivat, tekivät töitä korkeissakin viroissa ja viettivät aikaa sekä miesten että naisten kanssa. Minua kohdeltiin hyvin tasa-arvoisesti miespuolisten oppilaiden kanssa, joskaan naisena en saanut kätellä vieraita miehiä. Sain jopa ratsastaa vuorilla yksin. Selkeä ero miesten ja naisten välillä oli pukeutumisessa, säännöt määräävät tiukemmin naisten vaatetusta. Minua hijabin noudattaminen ei mitenkään erityisemmin häirinnyt, auringon takia oli kiva suojata pää joka tapauksessa. Lähinnä käsivarsien peittäminen tuntui paahtavimpina päivinä tukahduttavalta, mutta muuten viihdyin kaftaanissani ja ratsastushameessani hyvin. Muilta osin maan tietyt ongelmat tuntuivat koskevan ihan tasapuolisesti kaikkia sukupuolesta riippumatta. Kokemukseni tietenkin sijoittuu melko avoinmieliseen talliyhteisöön, mitä uskonnollisempi ja vanhoillisempi yhteisö, sitä enemmän myös varmasti sukupuolten erot korostuvat.

Islamilaisena valtiona Iranissa uskonnollisuus on tärkeää ja kaikki kansalaiset ovat virallisesti muslimeja. Maassa vallitsee sharia-laki ja julkisilla paikoilla islamilaisia sääntöjä oli noudatettava, esimerkiksi ramadanin alkaessa edes vettä ei saanut juoda julkisilla paikoilla päivänvalon aikana. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut että julkisilla paikoilla liikkuminen olisi ollut ahdistavaa. Etenkin turistin vahingossa tekemät etikettivirheet annetaan kyllä anteeksi ja huomautus annetaan hyvin ystävällisesti. Huhutuista siveellisyyspoliiseista en nähnyt jälkeäkään ja Alin kanssa aiheesta puhuessamme totesimme, että jos joku alueellamme on sellainen niin lähinnä mäyräkoira Pakuta. Tietenkin paikallista kulttuuria kannattaa pyrkiä kunnioittamaan, mutta islamin takia Iraniin matkaamisen pelkääminen ei ole tarpeen. Ihmiset ovat ihmisiä, oli kansallisuus tai uskonto mikä tahansa.

Suosittelen ehdottomasti matkaa Iraniin kaikille joita Lähi-Itä kiehtoo. Iranista löytyy kaikkea, 40 asteen helteessäkin voi katsella vuorien lumihuippuja, joissa laskettelukausi jatkui kesäkuulle saakka. Luonto on karun kaunista mutta mistä ikinä löytyy vettä, löytyy myös vehreitä hedelmäpuutarhoja. Miljoonakaupungeista ja kauppabasaareiden ihmeistä on lyhyt matka luontoon, jossa muun maailman olemassaolon voi melkein unohtaa.

Kuvat: Ali Ghoorchian, Brice Portolano, Lena Pena

(c) Lena Pena







tiistai 28. kesäkuuta 2016

Kesä Iranissa: osa 5



(c) Brice Portolano




























Pari viimeistä viikkoa sisälsivät todella monipuolista ja mielenkiintoista ratsujousiammuntatreeniä. Paikalle saapui suomalainen toimittaja Kimmo ja ranskalainen valokuvaaja Brice tekemään juttua ratsujousiammunnasta, Alista ja minusta. Minulle huomion keskipisteenä oleminen ei ole erityisen mieluista, mutta Bricen kanssa juttelu antoi hyviä ajatuksia siihen, miten huomion kanssa voi elää ja miten sitä voi hyödyntää jos tahtoo elääkseen toteuttaa unelmiaan. Saimme myös yleisöstä huolimatta keskittyä pääosin pelkkään treenaamiseen ja pääsimmekin esittelemään persialaisen ratsutaistelun monimuotoisuutta.


Aloitimme treenaamalla taas qabaqia, suoraan ylhäällä olevaan kohteeseen ampumista tylpällä nuolella. Aikoinaan kohteet ovat olleet päihitetyn vihollisjoukon päitä tai harjoitusta on käytetty linnunmetsästyksen harjoitteluun. Tarkkaa on ajoitus ja hyvin ammuttu qabaq-nuoli lentää ohi mennessäänkin suoraan ylöspäin ja laskeutuu lähelle kohdetta. Viime reissuuni verrattuna qabaq sujui nyt jo todella hyvin, sain osumia ja ohi menevät laukaukset olivat hyviä, moni meni vain muutamilla senteillä ohi. Voin ainakin periaatteessa myös lohduttautua sillä, että Korean MM-kilpailuissa qabaq-kohde on suurempi kuin Alin käyttämä! Olen treeniin tyytyväinen, koska nyt oli jo sellainen olo että tiedän vähän mitä olen tekemässä.

Viimereissuni harjoituksista treenasimme myös sapeli kädessä viimeisen nuolen ampumista ja siitä välittömästi munakoison silpaisemista. Minulla oli ratsuna Gustaw, jonka vauhti on vertaansa vailla, 4-5 sekuntia sadalle metrille. Gustaw oli myös melko hermostunut ja minä sain kädet täynnä aseita (nokitettu nuoli, jousi & miekka) keskittyä kovasti keholla ja hengityksellä ratsastamiseen selvitäkseni harjoituksesta. Lopputuloksena osuin joka nuolella, mutta munakoiso limbosi pois lyöntieni tieltä. Tai sitten lyöntini ajoitus oli väärä.

Täysin uusi treeni oli mogu. Mogua kisataan Koreassa MM-kisoissa ja siinä yksi vastajoukkueen ratsastaja vetää perässään palloa, jota kaksi samaan joukkueeseen kuuluvaa ratsastajaa koittaa ampua tylppäkärkisillä nuolilla. Ali on kisannut mogua monesti ja on hyvä siinä, mutta Alikaan ei ole treenannut mogua koskaan, puhumattakaan minusta tai Alin oppilaasta Hamedista. Jokainen meistä veti palloa kaksi kierrosta, joten ampumiskierroksia oli neljä. Paikaksi valitsimme laajan tasaisen alueen, joka oli hyvä paikka erityisen villeille laukoille siksi, että siellä on piikkipensaita joiden yli hevoset hyppivät.

(c) Brice Portolano
Treeni olikin varsin villi kun kolme hevosta kiisi aukean halki täyttä laukkaa. Sainkin Alilta moitetta siitä, että keskityin liikaa hevoseeni enkä ampumiseen: ”Shoot, shoot, even fall from the horseback but kill the target!” Tärkeää oli aloituksessa singota laukkaan heti etummaisen hevosen perässä ja ratsastaa kohteen oikealle puolelle hyvään asemaan. Sen jälkeen hevonen pitäisi kyetä unohtamaan kokonaan ja keskittyä vain ampumiseen. Ammuin pari kertaa todella lähelle, mutta en ottanut huomioon pallon liikkeen ennakointia, joten en osunut. Taas voin lohduttautua sillä, että Koreassa pallo on isompi! Koreassa ei myöskään ole niitä piikkipuskia, jotka saivat hevosen välillä pysähtymään kesken laukan ja sitten ponkaisemaan valtavalla loikalla niiden yli! Harjoitus oli kaikkiaan todella hauska ja opettava. Todella arvokas kokemus siitä, miten lähteä yrittämään mogua Koreassa.

(c) Brice Portolano
Toinen villimpi harjoitus oli Alin ja minun vapaa taistelu hevosen selästä. Harjoittelimme ensin maasta miekalla ja kilvellä. Sain treenata leikkaamista ja persialaisia lyöntitekniikoita puuta vastaan, kunnes Ali uskaltautui vastustajakseni. Olen Harmaasusien terästaistelutreeneissä tottunut taistelemaan vauhdikkaasti mutta pysäyttämään lyönnit juuri ennen osumaa ja lopettamaan taistelun ensimmäiseen perille menevään lyöntiin. Alin säännöt erosivat ehkä joiltain osin minun säännöistäni. Taistelumme kiivaana lopputuloksena minä viilsin Alin poskeen haavan ja Ali pisti minua vatsaan. Nauraen siirryimme jokeen, jossa valitettavasti Alin lastenkin tuella hävisin vesisodan Alia vastaan.

Siirryimme harjoittelemaan hevosen selkään. Ensimmäiset kaksi kierrosta minulla oli kaksi blunttinuolta ja niiden ampumisen jälkeen vedin miekan vyöltä. Alilla oli kilpi ja ruoska. Erämaassa sai laukata minne tahtoi ja tehdä mitä tahtoi, ainoa sääntö oli pitää huolta hevosten turvallisuudesta ja koittaa olla ampumatta toisiamme kasvoihin tai silmiin.  Ali torjui hienosti nuoleni kilvellä, tosin toisella kierroksella ammuin molemmat nuolet niukin naukin ohi, sillä en ottanut taaskaan huomioon Alin liikettä täyttä laukkaa kiitävän tamman selässä. Pääsin hyökkäämään myös miekalla, joskin olin vähän epävarma hyökkäämään kaikkiin avoimiin paikkoihin turvallisuuden takia. Viimeisellä kierroksella vaihdoimme aseet toisin päin ja voin sanoa, että olin edellisessä elämässäni todellakin jousitaistelija enkä kilpineito, en todellakaan osannut torjua ja sain niin kipeät blunttinuolen osumat selkääni ja käteeni että päälläni ollut rengaspanssarikin hajosi nuolten osumakohdista.

(c) Brice Portolano
Illalla harjoittelimme uuteen otteeseen, tällä kertaa samassa paikassa kuin treenasimme mogua eli piikkipuskat toivat jälleen lisähaastetta. Aloitimme taas kaksi kierrosta niin että minulla oli kaksi nuolta ja miekka. Tällä kertaa singahdin laukkaan ensin ja Ali koitti saada minut elävänä kiinni, hän varoitti että saattaisi hypätä hevoseni selkään tai tiputtaa minut satulasta jos pääsisi tarpeeksi lähelle. Kiisin pikku orillani halki maiseman, hypimme puskien yli ja ammuin nuolia taakse päin kohti Alia. Ali torjui molemmat nuolet ja pääsi niin lähelle että löi minua kilvellä. Sain sapelini ulos tupesta ja hyökkäsin Alia vastaan, mutta hän sai torjuttua iskuni. Hidastimme laukan ja nauroimme hengästyneinä kuin pikkulapset.

Teimme saman uudestaan, tosin nyt minulle kävi virhearviointi ja Ali epäonnistui torjumisessa, joten ammuin Alia suoraan päähän. Tilanne oli toki potentiaalisesti vaarallinen, mutta sillä hetkellä se oli lähinnä hulvaton, sillä nuoli jäi kiinni Alin turbaanin laskoksiin ja Ali näytti sarjakuvamaisen koomiselta tuijottaessaan minua äimistyneenä nuoli päästä törröttäen. Ilmavirta tempaisi nuolen kuitenkin sivuun ja kun Ali oli selvästi hengissä ammuin toisenkin nuolen ja taistelimme taas miekoin ja kilvin. Täydessä laukassa sopivan etäisyyden hakeminen miekalla taistelua varten on melko hankalaa. Jousella taakse päin ampuminen tuntui todella luontevalta, mutta miekalla se on aika vaikeaa ja minun selkäni on hyvä kohde ennen kuin saan hidastettua sellaiselle etäisyydelle, josta pääsen hyvin taistelemaan itse.

Viimeisen kierroksen Ali sai taas ampua minua ja jotenkin vaistomaisesti lähdin laukkaamaan karkuun. Se oli varsin tyhmä virhe ja sain kaksi uutta mustelmaa vanhojeni rinnalle.

(c) Brice Portolano
Tämä vapaan taistelun harjoittelu on ehdottomasti parhaimpia juttuja joita olen ratsujousiammunnassa kokeillut. Toki se on todella hauskaa ja hevoset olivat innoissaan, mutta se myös antoi ensimmäistä kertaa aidon kokemuksen tilanteesta jossa ratsujousiammuntaa on käytetty ja sikäli syvensi paljon käsitystäni koko lajista. Nyt Alia vastaan oltuani voin todeta, että kyllä ratsujousiampuja on ollut varsin kauhistuttava vihollinen ollessaan niin nopea ja niin tappavan tarkka, suojautuminen ja hyökkääminen oli todella haastavaa ilman omaa jousta.

Runneltu kehoni sai armoa tämän treenin jälkeen, mutta mieleni ei senkään vertaa. Otimme treeneissä käyttöön 50x50cm kokoiset pienet taustat. Ensimmäinen treenini niiden kanssa oli aivan kauhea, jostain syystä en vain osunut, turhauduin ja en sitten osunut senkään vertaa. Mieleni osoitti taas erityislaatuista hölmöyttä, ammuin itsepäisesti hiukan taulujen yli siihen kohtaan, jossa olin tottunut näkemään tiikerin pään isommissa tauluissa. Mitäs ratsujousiammuntaa se on, että ammun sinne missä vihollinen oli viime viikolla? Seurasi tosi tiukka treeni, joka oli todella raskas mutta hyvin tehokas, sillä seuraavana päivänä osuin jo hyvin. Myös siitä oli yllättävän iso apu, että kiinnitimme tiikerinpäätaulut taustoihin, on jostain syystä paljon helpompi osua jos on jotain mitä katsoa, eikä vain tyhjä valkoinen kohde.

Reissuni loppupuolella meillä oli pieni kisa, johon sain osallistua Alin iranilaisten oppilaiden mukana. Ammuimme 5 kierrosta triple shottia pieniin tauluihin ja kolme kierrosta qabaqia. Ammuin melko hyvin, taas jopa monta täysosumaa! Myös qabaqiin osuin kerran joten olin ylpeä. Voitin kisan täpärästi kahdella pisteellä. Nyt Ramadanin aikaan ravintolat ja etenkin jäätelökioskit olivat päivisin kiinni, joten piti odottaa auringonlaskuun ennen kuin sain palkintojäätelöni!


Viimeisenä päivänä treenasimme vielä tiiviisti, taas pieniin tauluihin joilla Ali teki pari erilaista haastavaa triple shot -rataa. Ilokseni suoriuduin tosi hyvin, Alikin oli ylpeä. Löysimme hämmentävän kaavan ampumisestani: jos ammuin, nappasin lähes aina tiikerinpään eli täysosuman tai vähintäänkin pääsin hyvin lähelle. Toinen vaihtoehto oli, että sähläsin aivan kokonaan ja ammuin ohi. Vikana päivänä kuitenkin aivan selkeä enemmistö oli hyvällä tekniikalla ammuttuja tosi hyviä osumia, joihin sain olla tyytyväinen. Tekniikassa on vielä tiettyjä ongelmia, mutta nyt tiedän mitä treenata.

 

Viimeisenä ratsujousiammuntasuorituksenani otin Gustawin single shot -treeniä varten. Pieni kohde laitettiin 10 metrin etäisyydelle niin kuin se Koreassakin tulee olemaan. Olin harjoitellut tätä jo aikaisemminkin, mutta osuminen Gustawin vauhdista on todella haastavaa. Vauhti vaikuttaa nuolen lentoon niin että liian aikaisin ammuttu nuoli ei voi millään osua. Ero liian aikaisen ja liian myöhän välillä on kuitenkin vain sekunnin kymmenesosia ja laskelmoinnin pitää tapahtua päässä alitajuisesti, en tosiaankaan osaa tietoisesti päätellä milloin on oikea hetki. Niinpä voi sitä riemua, kun napsautin täydestä kiidosta erinomaisen osuman maalitauluun niin että koko taulu kaatui! Tein saman vielä kahdesti ja tanssahtelin ylpeänä ja iloisena hevoseni kanssa tallille.

Loppujen lopuksi olin Iranissa kuusi viikkoa mokailtuani lentojen kanssa. Tämä aika opetti minulle todella paljon, kehityin valtavasti ampujana, ratsujousiampujana, ratsastajana ja myös ihmisenä. En todellakaan olisi arvannut, että Lähi-Itä voisi kaapata näin suuren palan sydämestäni, mutta niin vain kävi. Viimeiset viikot hoivasin pientä koiranpentua, jonka Ali pelasti ja antoi minulle. Naali on sisukas tyttö ja arvioni mukaan siitä tulee isona jääkarhu. Se ja Gustaw viimeistään varmistivat, että seuraava matka Iraniin on jo suunnitteilla!

Sitä ennen Ali kuitenkin saapuu vuorostaan Suomeen pitämään kurssia 9.-10.7. Kurssille on vielä muutamia paikkoja vapaana, joten jos tahdot osallistua tai muuten päästä tapamaan Alia niin älä epäröi ottaa yhteyttä anna@hirs.fi!



Kuvat: Brice Portolano & Ali Ghoorcian

(c) Brice Portolano

Gauchoux Open, Ranska

(c) Jouke Boerma Korona-aika iski, vieden mukanaan valtaosan kansainvälisistä kisoista - ja niinpä blogin kirjoittaminen on myös ollut tauol...