Helmikuinen Iran

Iran in February

After one month in Finland it was again time for me to fly back to Iran for more horseback archery training! In the beginning of the trip we had a special guest: my father. He had been planning a trip to Iran for a long time and now it was possible to make it happen. He has been riding only a couple of times before but he was doing great with the kind stallion Giv. We were riding around the snowy white mountains and on the last day he tried also the traditional armor. After my father left we had almost one week to

train together with my teacher Ali. I had developed many mistakes on my archery and I was working on them a lot by shooting on foot. Farmers are now using the surroundings of our old track as a field so we found a new track and trained all the horses there to be ready for the next visitors, three lovely ladies from Finland. Elina, Tanja and Mallu are all my friends and for the last week we had an intensive 6 days training camp. It was wonderful to train together with them and having their good energy and support during the whole week made me really to enjoy every moment. We trained hard every day, because during their trip we had an equestrian martial arts competition. Competition had 16 participants from all over the Iran and the four of us from Finland. I was competing with local stallion Shahbaz, who is both lovely and quite hard to ride. The adrenaline he gave me seemed to be good for me and I had good results in the competition of 4 rounds Korean Serial Shot and 2 rounds tent pegging. I ended up to have the 2nd place with just 2 points difference to the winner Ali! I was so happy and after my feelings of insecurity I'm starting to trust myself again. I really enjoyed this trip and again I feel I developed a lot. I'm now full of energy to train for the competitions in spring!

*

Joko taas? Totta kai, jo taas kuukauden Suomessa oltuani lennähdin jälleen Iraniin. Alun perin tarkoitus oli heti saavuttuani osallistua matkaratsastuskilpailuihin, mutta sääolojen takia kisat peruttiin. Tekemisestä ei kuitenkaan ikinä ole Iranissa pulaa, joten siirryimme treenaamaan ja nauttimaan kauniin lumiseksi kääntyneestä luonnosta. Matkani alussa luonamme oli erityisvieras, nimittäin isäni. Opettajani Alin tavattuaan hän on ollut kiinnostunut jo pitemmän aikaa Iraniin matkaamisesta ja nyt suunnitelma oli mahdollista toteuttaa. Ennen minun saapumistani isäni ja Ali olivat tutustuneet kaupunkielämään ja nähtävyyksiin Tehranissa ja paikalle tultuani vuorossa oli hevosiin ja tallielämään tutustuminen. Tietenkin isäni päätyi myös ratsastamaan ja pärjäsi kiltin Giv-orin kanssa erinomaisen hyvin. Innostuimme ratsastamaan pitkin vuoria ja viimeisenä päivänä myös pukemaan isälleni perinteiset panssarit, mikä johti upeisiin kuviin. Ali on uskomattoman taitava valokuvaaja!

Isäni lähdettyä keskityimme taas täysin treenaamiseen. Olin ehtinyt yksin Suomessa ollessani kehitellä hassuja virheitä ammuntatekniikkaani, joten työskentelimme niiden korjaamiseksi. Tärkeää oli korjata jousikäden otetta, main guardiani eli ennen ampumista ottamaani perusasentoa sekä taas vedon linjaa. Huimasti jo yhdessäkin päivässä osumatarkkuus lähti parantumaan, mutta jouduin keskittymään valtavasti pitääkseni koko yksityiskohtien paketin kasassa. Jotta asiat eivät olisi liian helppoja, oli seuraava ongelma se, että toteutin ampumisen niin keskittyneen hitaasti ja pala kerrallaan, etten millään ehtinyt osua hevosen selästä enää tauluihin. Ainoastaan tosi nopeiden hevosten selästä osuin, koska olin niin kiireessä että ammuin napakasti ja hyvin. Kuulemma ratkaisuksi ei kelvannut pelkästään lemppariltani huippunopealta Gustaw-orilta ampuminen vaan minun piti treenata lisää maasta ja osua tauluihin myös muilla hevosilla. Yritin siispä treenata maasta niin, että toteuttaisin yksityiskohdat mahdollisimman hyvin mutta että ampuminen olisi sujuva ja nopea suoritus. 
 
Paikalliset maanviljelijät olivat raivanneet vanhaa ratsujousiammuntarataamme ympäröivät maat pelloksi, joten nyt päätimme siirtyä uudelle radalle. Uusi rata on osa samaa kuivunutta joenuomaa kuin vanhakin rata, mutta hiukan yläjuoksuun päin. Tämä rata on leveämpi ja pitempi, ja loppuu sopivaan ylämäkeen johon menevimmätkin hevoset oli helppo pysäyttää. Tämä rata sijaitsee kuitenkin tasaisemmassa maastossa jossa radalta ulos juokseminen on helpompaa, joten käytimme aikaa siihen että opetimme kaikille hevosille missä rata alkaa, kuinka siinä kuuluu mennä ja missä pysähdytään. Fiksuilta hevosilta ei kestänyt kauaa oppia tätä ja nautimme uusissa maisemissa treenaamisesta. Tällä pitemmällä radalla emme tyytyneet pelkän single shotin treenaamiseen, vaan meillä oli radalla 2-4 pientä kohdetta joita ammuimme. Pääsin myös huomaamaan että talven aikana nokitukseni on päässyt hidastumaan ja lisäksi en oikeastaan tykkää uusien nuolteni nokeista, jotka eivät ole ihan tarpeeksi syvät ja joissa muovi on kovempaa ja käyttäytyy eri tavalla. Kylläpä pienilläkin yksityiskohdilla voi olla iso merkitys! Hyvä huomata näitä asioita nyt, niin voin muuttaa niitä jatkoa varten.

Treenattuamme hiukan alle viikon kaksin Alin kanssa saapuivat seuraavat odotetut vieraamme, suomalaiset ystäväni Elina, Tanja ja Mallu! Heidänkin Iranin matkaansa on suunniteltu pitkään ja hartaasti ja nyt se toteutui tiiviinä 6-päiväisenä treenileirinä. Toimin leirin ajan tavallaan kaksoisroolissa yhtenä oppilaista ja Alin avustajana. Systeemi toimi erinomaisesti, Ali sai keskittyä opettamiseen ja minä sain irti paljon sekä omasta ammunnastani, opettamisen oppimisesta että tietenkin riemukkaasta yhdessä tekemisestä. Kertausta ei tule koskaan liikaa ja oli kivaa päästä esittelemään kaikki rakkaat eläinystäväni sekä paikat. Iranin hevoset ovat loistavia ratsastuksenopettajia ja ne kertovat kaikki virheet ratsastajalleen hyvin selkeästi: käden on oltava pehmeä, istunnan suora ja ratsastuksen otteen samaan aikaan rauhallisen rento mutta hyvin päättäväinen. Aloitimmekin viikon tutustumalla hevosiin kentällä ratsastaen ja ilman käsiä laukaten. Lumien sulamisen jäljiltä kentällä oli myös ihana kuralammikko, jossa vesipetomme pääsivät roiskimaan ja ilakoimaan! Iltapäivällä jatkui maasta-ammunta sekä hevosiin tutustuminen huikasevan kauniissa vuorisomaisemissa. Tähän luontoon ei ikinä kyllästy ja kuvat salpaavat hengen toinen toisensa jälkeen!

Treenasimme hyvin tiiviisti, sillä jo neljäntenä päivänä tyttöjen saapumisen jälkeen oli luvassa persialaisten perinteisten ratsutaistelulajien kilpailu, johon osallistui meidän neljän suomalaistytön lisäksi 12 iranilaista eri kaupungeista: Yazdista, Shirazista, Isfahanista, Kordanista, Karajista ja Tehranista. Kisa koostui neljästä kierroksesta Korean Serial Shottia ja kahdesta kierroksesta neza-bazia eli tent peggingiä, jossa keihäällä maasta napataan pieni kohde. Keskityimme treeneissämme ratsujousiammuntaan, mutta kokeilimme tent peggingiäkin pari kertaa. Tärkein juju tuntui olevan tarpeeksi alas kumartuminen, jolloin kohteen sai melkein automaattisesti napattua mukaansa. 

Kovin varmaa oloa minulle ei kumminkaan jäänyt kummastakaan osalajista treenimme perusteella. Tent-peggingiä olen tehnyt vuosi sitten ensimmäisellä reissullani, mutta sen jälkeen en lainkaan. Ratsujousiammunta puolestaan tuntui taas tuskastuttavan vieraalta ja vaikka usein tiesin mitä virheitä tein, tuntui etten millään saanut kaikkea teoriassa oikeaksi tietämääni pysymään käytännön tasolla kasassa. Ali intti kovasti, että minulla menee ihan hyvin ja että löydän kyllä itseni, mutta ehdin jo epäillä häntäkin. Toisaalta nyt epätietoisuus ja ohi pienten kohteiden kiitelevät nuolet eivät tuntuneet yhtään niin kurjalta, sillä treeniporukkamme oli niin riemukas ja meillä oli aina treenatessa tosi hauskaa. 

Kisat kuitenkin jännittivät aika paljon, etenkin kun tiesin että Ali toivoi minulta hyviä tuloksia ja oli kovin varma että pystyn tekemään hänet hyvin ylpeäksi. Myös hevosten valinta tuotti päänvaivaa, nyt kun kerrankin oli mahdollisuus valita ihan itse ihanien hevosten katraasta suosikkikisaratsu. Haaveilin tietenkin aluksi että kisaisin Gustawilla, mutta oriressu stressaa muista hevosista niin paljon, että totesin ettei se oikein pystyisi nauttimaan pitkästä kisapäivästä vaan pahimmillaan munuaisongelmat jälleen provosoituisivat. Mahtavan kiltit Gisoom- ja Bojhan-tammat taas eivät saaneet minussa aikaan lainkaan kiireen tai jännityksen tuntua, joten ammuin niiltä jopa huonommin kuin Gustawilta. Lopulta Ali totesi minulle, että kokeile ottaa Shahbaz, jouluna tallillemme muuttanut paikallinen oripoika. Shahbaz on mahtavan vahva alkuperäishevonen jolla on voimakas oma tahto ja jota on erityisen haastavaa pysäyttää. En todellakaan odottanut että päätyisin kaikista hevosista valitsemaan juuri sen, mutta treenasin sillä kisoja edeltävänä iltana ja päätin lähteä kokeilemaan onneani sen kanssa myös seuraavana päivänä.

Kisa-aamu koitti hyvin aurinkoisena ja jännittyneiden suomalaiskavereideni kanssa olimme hyvissä ajoin hevostemme selässä ja valmiina. Ratsastimme isossa porukassa radalle ja kannoimme mukanamme pikkuruista Suomen lippua! Olimme kaikki ensimmäisessä ryhmässä, joten parin harjoituslaukan jälkeen pääsimme heti tositoimiin. Kisat alkoivat ratsujousiammunnalla ja Serial Shotilla, jossa oli viisi ammuttavaa kohdetta. Jännitän usein ennen radalle menoa jonkun verran ja nyt pääsinkin jännäämään vähän ylimääräistä, sillä Shahbaz oli taitava erinäisissä ilmaliikkeissä joita se esitteli mielellään juuri ennen radalle menoa. Erityisesti Shahbazin taito heittää pää pystyyn ja ponkaista takajaloilla ilmaan toi sellaisen tunteen, että saattaisimme ehkä päätyä radan sijaan myös lähiplaneetoille jos en olisi tarkkana. Adrenaliini teki kuitenkin minulle hyvää ja radalla Shahbaz toimi tasaisesti ja moitteettomasti kuin juna, joten ammuin oikein hyvin. 

 





Kisassa oli käytössä neljä tavallisen korealaisen taulun kokoista kohdetta ja keskimmäisenä yksi pieni treenikohde. Pienillä kohteilla treenaamisen jälkeen isot taulut tuntuivat valtavilta ja napsin ensimmäisellä kierroksellani jokaiseen osuman. Toisella kierroksellani hämmennyin muistaakseni nokituksesta ja ammuin vain kolmeen, kolmannella kierroksella neljään ja neljännellä kierroksella taas kaikkiin viiteen. Kyllä hymyilytti! Useamman kohteen radat ovat ehdottomasti suosikkejani ja on ihanaa löytää hyvä rytmi, jolla osuu jokaiseen tauluun. Aaltoileva epävarmuuteni pääsi vihdoin korvaantumaan riemulla: kyllä minä tiedän mitä olen tekemässä ja nautin siitä!

Iloisella tunnelmalla oli hyvä jatkaa tent-peggingiin. Keihäällä kohteeseen osumisesta sai 3 pistettä ja kohteen lävistämisestä ja kantamisesta maaliin sai 6 pistettä. Lisäksi hevosen vauhdin mukaan sain joko aikabonusta tai -miinusta. Pidin tiukasti mielessäni Alin ohjeet hyvästä suorituksesta, keskityin kohteeseen ja hops! Yleisö hurrasi ja kun katsoin keihääni kärkeä, huomasin kohteen killuvan mukanani maalilinjan yli! Iloisena ja samalla tavalla jatkoin seuraavalle kierrokselle, nyt jo itsevarmempana. Keskittyminen, tähtäys ja vau, taas kohde oli keihääni kärjessä! Hymyssä suin oli hyvä lopettaa kisasuoritus siihen, hypätä alas selästä ja siirtyä seuraamaan muiden kisaajien suorituksia. 

Päivä oli todella lämmin ja keväinen, Shahbaz mutusteli kuivaa heinää lounaaksi ja bongailimme Elinan kanssa kevään ensimmäisiä pieniä vihreitä kasveja kisojen ihailemisen ohella. Myös Ali oli päättänyt kisata Shahbazilla, joten huolehdin orista kun Ali puuhaili kisojen järjestelyiden parissa. Alin kisasuoritusten seuraaminen on aina innostavaa ja seurasimme niitä sekä jännityksellä että kannustaen. Ja olihan se toisaalta riemastuttavaa huomata, että nokitusongelma tuli Alillekin - samojen ongelmien kanssa painimme me kaikki! Ali ei myöskään ole vielä aivan sinut uuden jousensa kanssa ja kun tent-peggingissä Alin keihäs katkesi kesken suorituksen, rupesimme pidättelemään hengitystämme Elinan kanssa - olisinkohan minä mennyt pisteissä Alia edelle? Ali kyllä ratsasti reippaampaa tahtia kuin minä, joten hän sai aikapisteitä paremmin. Spekuloimme jännityksen vallassa aihetta, kunnes koitti palkintojen jako. 

Farsinkielistä palkintojenjakoa oli hiukan haastavaa seurata, mutta lopputulos kävi selväksi: minä tulin toiseksi 70,5 pisteellä ja Ali ensimmäiseksi 72,5 pisteellä! Tanja tuli upeasti kuudennelle sijalle ja Elina ja Mallu jaetulle 13. sijalle. Olen heistä kaikista valtavan ylpeä, sillä kyseessä oli heidän kaikkien ensimmäinen kansainvälinen kisakokemus. Elina-raukka oli vieläpä edellisenä päivänä onnettoman vahingon seurauksena saanut potkun polveensa ja ontui niin dramaattisesti, että iranilaiset katsoivat suu kauhusta ammollaan kun Elina laskeutui hevosen selästä. Reippaita tyttöjä olimme kaikki ja ansaitsimme herkullisen lounaan yhdessä muun kisaporukan kanssa.

 

Riemukkaat voitonjuhlat jäivät kuitenkin väliin, sillä Ali lähti Tehraniin ja hänen isänsä kuoli samana iltana. Poismeno oli ollut odotettavissa, mutta kosketti kuitenkin syvältä. Alin isä oli ihana herrasmies, johon minullakin oli hyvin lämmin suhde, vaikka keskinäinen kommunikointimme olikin kielitaitoni puutteen takia hyvin vähäistä.

Seuraavana päivänä Ali oli hautajaisissa ja olimme tallilla tyttöporukalla. Treenit kuitenkin jatkuivat Alin ohjeistuksen mukaisesti ja meillä oli hyvin tehokas päivä. Ammuimme paljon maasta rauhassa ja keskittyen, auttaen toinen toisiamme ja hioen tekniikkaa paremmaksi. Jatkoimme samaa teemaa hevosten kanssa treenaamalla Single Shottia kentällä. Nuoli sai olla valmiiksi nokitettu ja tärkeää oli keskittyä vain ja ainoastaan hyvin ammuttuun ja hyvin ajoitettuun laukaukseen. Muiden antama palaute ja kuvat joista sai tarkastaa miltä oma ampuminen näytti auttoivat hyvin oppimisessa.

Illalla Alin palattua lähdimme vielä ulos treenaamaan ylös päin ammuttavaa qabaqia. Ilta alkoi hämärtyä ja ehdimme treenata vain muutamia kierroksia, mutta oli jälleen hauskaa. Qabaqia pääsee treenaamaan sen verran harvoin, että siihen on vaikea saada varmaa tuntumaa. Tällä treenikerralla sain yhden osuman, mutta ampuma-asentoni ei ollut nyt niin hyvä kuin Koreassa - pitää keskittyä siihen vielä enemmän, pelkkää asentoa kun on helppo harjoitella vaikkei qabaq-kohdetta olisikaan. Qabaqissa pisteitä saa osuman ja hevosen vauhdin lisäksi myös oikeasta perinteisestä tyylistä.

Pikkuhiljaa reissumme alkoi lähestyä loppuaan. Perjantaina kävimme perjantaibasaarissa ja minäkin innostuin ostamaan joitain pitemmän aikaa himoitsemiani asioita. Kävimme myös museossa ennen paluuta tallille ja viimeiselle yhteiselle ratsastukselle. Nautimme ihanasta ilta-auringosta ratsastamalla vuorilla ja kiertelimme hiukan haastavampia reittejä pitkin radalle, jossa oli vuorossa viimeinen treeni. Halusimme päästä treenaamaan unkarilaista rataa, jossa radan keskellä olevaa kohdetta saa ampua koko radan matkalta edestä, sivusta ja takaa niin monta kertaa kuin ehtii. Treenasimme nyt erityisesti eteenpäin ja taaksepäin ampumista, sillä suoraan sivulle ampumista olimme jo harjoitelleet. Pieneen kohteeseen osuminen oli haastavaa, mutta toisaalta se ei ollutkaan harjoituksen tärkein idea, vaan tottua ampumaan pitkän matkan päähän eri asentoihin taipuneena.

Iltamyöhään Elina, Tanja ja Mallu lähtivät kohti lentokenttää ja koti-Suomea kun taas minä jäin vielä yhdeksi päiväksi. Viikko oli ollut sen verran tiivis ja vähäuninen, että päädyimme nukkumaan viimeisenä aamuna melko pitkään ja aloittamaan treenin vasta iltapäivällä. Se olikin hyvä muistutus minulle, että aina enemmän ei ole parempi, vaan nyt kun maltoin kunnolla levätä ja laiskotella, oli iltapäivän treeni puolestaan tosi tehokas ja huomasin oppivani tosi paljon.

Aloitimme maasta-ammunnalla ja määrittelimme "kotiläksyt" minulle Suomeen harjoiteltaviksi: oikea-aikaisempi khatra eli jousikäden liike heti nuolen lähdettyä lentoon, hyvään linjaan keskittyminen ja nuolen vapautus ilman sormien heilautusta. 

Seuraavaksi lähdimme radalle jatkamaan unkarilaisen radan harjoituksia ja keskityimme etenkin taakse päin ampumiseen ja oikean ratsastusasennon löytymiseen, jotta taakse päin ampuminen ylipäätään onnistuu hyvin. En osunut itse kohteeseen oikeastaan kertaakaan, mutta nautin treenistä ja sain siitä irti paljon. Ja syytä olisikin, sillä keväällä olen lähdössä Unkariin Euroopan GP-kisoihin Suomen joukkueessa! Kotiläksyinä tuli siis maasta-ammunnan lisäksi myös unkarilaisen radan harjoitteita.

Tämä matka oli kaikkiaan todella innostava ja voimaannuttava kokemus. Ainahan Iran upean luontonsa ja eläintensä kanssa antaa mielettömän innostuksen sysäyksen tämän lajin harrastamiseen, mutta nyt sysäys oli erityisen kova ihanien seuralaisteni ansiosta. Kiitos siis mahtavalle reissuporukalle, teidän kanssanne oli tosi hauskaa ja innostavaa treenata!

Innostusta pääsee onneksi purkamaan nyt kevään aikana paljon, sillä oman treenini lisäksi Etelä-Suomen Ratsujousiampujat Ry järjestää paljon kursseja joiden kysyntä on ollut valtavan suurta, Ali saapuu Suomeen kurssittamaan ja loppukeväästä on luvassa kisoja!

Kuvat: Ali Ghoorchian, Marjut Siro, Elina Puhjo, Damun Purnemati

 

 

Talvista treeniä ja malttamattomuutta

Palattuani Iranista Suomeen hiukan ennen tammikuun puoliväliä olen taas keskittynyt arkiseen treenaamiseen ja siihen kuuluisaan tavalliseen elämään, eli lähinnä opiskeluihin. Hetken aikaa pidin ihan tarkoituksella täyttä taukoakin kaikesta jousiammunnasta ja olen koittanut olla ottamatta turhia paineita hommasta nyt kun taas olen palannut treenaamaan. Maasta käsin olen treenannut vanhempieni varaston pienessä "jousiammuntasalissa" muutaman kerran viikossa ja keskittynyt pariin muutokseen, joita treenireissuni lopuksi totesimme tarvitsevani. Muutoksia alkaa pikkuhiljaa tullakin, vaikka vieläkin jousikäden kanssa on hakemista. Mutta pienin askelin eteenpäin.

Lisäksi päätin ampumisen tueksi vahvistaa ylipäätään yläkroppani lihaskuntoa ja -voimaa. Jousiammunta on kuitenkin melko yksipuolista liikuntaa, joten olen huomannut kaipaavani jotain avaavaa ja koko yläkehon lihaksistoa haastavaa liikuntaa sen tueksi. Lisäksi tekniikan yksityiskohtien hiominen on paljon helpompaa, kun ei joudu toimimaan voimiensa rajoilla vaan voi rauhassa etsiä uutta tapaa toimia ja tehdä. Niinpä olen taas tehnyt hiukan tuttavuutta koulun kuntosaliin ja kodin vapaisiin painoihin, kuminauhaan ja PowerBalliin.

Jatilan sunnuntaitreeneissä olen ehtinyt käymään kerran ja niissä oli paljon väkeä ja ihana ilmapiiri! Suloinen arabitamma Sera on joulun aikana palannut sairaslomalta ja pääsin ampumaan sen kanssa pitkästä aikaa. Ammuimme sekä käynnistä, ravista että laukasta, mikä teki hyvää keskittymiselle.

Jaffan kanssa olemme myös harjoitelleet hitaampaa menoa ja keskittymistä. Haluaisin opettaa Jaffan suhtautumaan rennommin jousiammuntaan, niin ettei se aina tarkoita hirmuista menoa ja vauhtia. Nyt kentän ollessa luminen ja välillä liukaskin on ollut oikein hyvää aikaa tähän. Olemme ampuneet paljon käynnistä ja ravista sekä ihan muutamia nuolia laukasta.

Kiirehdin turhaan Jaffaa alun perin jouseen opettaessani, tai lähinnä tulin opettaneeksi sille sen että kun ohjat on vapaat niin vauhtikin on vapaa ja kova. Toiveenani ja suunnitelmanani on sen suhteen rauhoittaa menoa ja opettaa Jaffaa niin, että ampumista voi tapahtua rennosta käynnistä, ravista ja laukasta ja sitten luvan kanssa sopivalla radalla kunnon kiidosta, mutta että silloinkaan Jaffa ei ole yksin vaan kiidämme yhdessä. Jaffa nauttii askeleen pidentämisestä maastossa tai raviradalla, mutta yleensä myös kiihtyy sen verran että pysäyttäminen ei sujukaan niin helposti. Minä itsekin helposti innostun laukkaamisesta valtavasti, mikä sitten vaikuttaa hevoseenkin. Eli tässä on kehittymisen paikka.Ravista ja käynnistä ampuminen alkaa kuitenkin sujua jo aika mallikkaasti. Olen myös opettanut Jaffaa pysähtymään "Seis"-komennosta ilman ohjia ja se toimii jo tosi hyvin käynnistä, ravistakin suuren osan ajasta. Onneksi Jaffa on herkkusuu ja helposti lahjottavissa!

Huomaan itsessäni tällä hetkellä paljon malttamattomuutta, jonka johdosta turhaudun helposti. Miksi vieläkin minulla on tuo virhe? Miten voi olla niin vaikeaa muuttaa niiden sormien asentoa? Miksi ihmeessä nuoli pomppasi tuolla tavalla? Miten tämä harjoitus voi olla vaikea nyt, kun olen siitä aikaisemminkin selvinnyt? Olen niin lyhyessä ajassa kokenut ja oppinut niin paljon, että välillä hukkaan todellisuudentajuni ja alan vaatia itseltäni ihan liikoja sekä syyttää itseäni armottomasti kaikista virheistä. Näitä ajatuksia olen pyöritellyt joulusta asti nyt paljon ja sain kirjoitettua niistä erillisenkin postauksen, koska asioiden jäsentely auttaa minua ja toivottavasti teksti voisi olla hyödyllinen jollekulle muullekin. Nyt koitan kuitenkin keskittyä vähän hölläämään otetta ja sallimaan itselleni virheitä, epäonnistumisia ja laiskoja päiviä. Miten näin hauskasta harrastuksesta voikin hetkittäin saada itselleen niin vakavan!











Oman treenini lisäksi on koko Etelä-Suomen Ratsujousiampujat Ry:n kevätkauden suunnittelu ollut vireillä ja tiedossa on kaikkea kivaa ratsujousiammuntatoimintaa. Viime lauantaina vedin toisen oman kurssini ja oli jälleen todella kiva ja inspiroiva päivä! Oli tosi kiva kurssiporukka jota oli mielenkiintoista ja mukavaa opettaa. Asioiden selittäminen on joskus haastavaa, mutta on niin palkitsevaa nähdä että oppilaat kehittyvät ja muutoksia tapahtuu. Samalla omassakin päässä palaset loksahtelee paikoilleen vieläkin tiukemmin, kun pääsee sanallisesti kuvailemaan tekniikkaa ja näkemään miten se vaikuttaa muiden ihmisten suorituksiin. Odotan innoissani muita kevään kurssejani! Niitä onkin tiedossa ja monen kurssin ilmoittautuminen on nyt auki. Luvassa on mm. päiväkursseja, ratsujousiammunnan peruskurssi täysin ennen ratsastamattomille, Alin klinikoita, kisat... Lisäksi sunnuntaisin pyörivät vakkaritreenit! Kalenteri löytyy ESRAJA:n sivuilta ja tapahtumien tarkemmat tiedot löytyvät ESRAJA:n FB-sivulta. Tervetuloa mukaan menoon!

Alin paras oppilas?

The best student of Ali Ghoorchian?

My teacher Ali Ghoorchian has called me his best student many times. This makes me feel very proud but also very shy. I feel that his compliments will rise me to a pedestal from where I can easily fall down even for my smallest mistakes. On the other hand I'm ready to train hard to prove to be worth of these compliments and to make Ali proud. Traveling to a strange culture far away from home, family and friends is not always easy, but I feel really lucky to have Ali's full attention on my teaching so often. I have experienced great things and achieved good results in short time. Still despite all the good things, I lost my motivation to do horseback archery during my last trip. There was many reasons behind this: we changed my technique again a little bit, we had really hard trainings that caused me many disappointments and also we both had some personal problems. It's easy to make stupid mistakes when you're training on a bad mood and finally I started to feel that I can't do anything right anymore. I've also felt really sad about bad talks behind my back and the idea that a girl can never be just a student for a male teacher.

Luckily I had really good friends traveling with me and it was good to think and talk about my motivation and goals in horseback archery. Ali has a strong way to express his feelings and sometimes it confuses me and makes me feel that I'm worth to be his good student only if I manage to be perfect. Now when we were talking he told me that he thinks I'm doing well, that it's totally okay to make mistakes and that a good horseback archer is much more than just somebody with good results. After all the results are not so important for me anyway - I want to be better than I was before, but I don't have to win others. I don't have to be the best of all and I have time to be a student all my life. I'm a bad student only if I decide that I'm ready and I already know everything!

*

"I am proud of you, you are my best student!" Ali huudahtaa minulle aika ajoin, kun suoritukseni menee juuri nappiin ja saan kauniin osuman hyvällä, viimeistellyllä tekniikalla. Silloin on helppo hymyillä leveästi ja säihkyen, rinta ylpeydestä paisuen. 

Ali on useammassa tilanteessa tituleerannut minut parhaimmaksi oppilaakseen, joka imartelee minua valtavasti mutta saa minut myös ujostumaan - enhän minä nyt niin kovin hyvä ole, vielä etenkään. Tai jos nyt olenkin aloittelijaksi hyvä, niin eiköhän se kohta tasoitu. Perisuomalainen epäily ja vähättely valtaavat heti mieleni ja tahtoisin usein pyytää, että Ali kehuu minua vain kahden kesken, ei kaikkien muiden kuullen. Pelkään, että Alin kehut ja usko minuun kohottavat minut jalustalle, josta mikä tahansa tekemäni virhe voi tipauttaa minut pois. Vieläpä kaikkien nähden.

Toisaalta Alin usko potentiaaliini saa minut ponnistelemaan, harjoittelemaan ja ylittämään itseäni, jotta voisin itsekin kokea olevani hyvä ja taitava. Haluan todistaa itselleni, Alille ja maailmalle, että olen taidokas, vahva, rohkea ja kaikin puolin hyvä ratsujousiampuja. Olen tarttunut Alin tarjoamiin haasteisiin, lähtenyt kansainvälisiin kisoihin ja ampunut sormeni verille. Ennen ratsujousiampujaksi ryhtymistä en juurikaan uskaltanut matkustaa ja vieläkin uudet matkasuunnitelmat saavat sekä kauhun että innostuksen nostamaan päätään, mutta olen kerta toisensa jälkeen voittanut tämän pelon ja lähtenyt maailmalle. Pitkät ajat erossa poikaystävästä, ystävistä ja perheestä tekevät kipeää, kouluasioita pitää aina järjestellä ja rahaa ei ole liikaa. "Helppohan se on sinun siellä Iranissa..." on kommentti, joka saa mieleni kiehahtamaan. Tuskin kenellekään pitkät ajat vieraassa maassa, erilaisessa kulttuurissa ja uusien ihmisten keskellä ovat täysin mutkattomia.

Tiedän, että olen äärimmäisen onnekas tässä tilanteessani. Ali, yksi kiistatta maailman parhaista ratsujousiampujista, on vahvasti sitoutunut minun opettamiseeni ja "oppi-isänäni" toimimiseen. Alin ansiosta olen kokenut monia huimia seikkailuja ja hänen opetuksensa johdosta sijoituin alle vuoden harjoittelulla MM-kisoissa top 15 joukkoon kahdella radalla. Ratsujousiammunta lajina tarjoaa minulle tavoitteita, innostusta, uusia ystäviä sekä mahdollisuuden jahdata unelmiani.

Kaikesta hyvästä huolimatta viime Iranin matkani aikana motivaationi romahti täysin kasaan. 

Paikka Alin priimaoppilaana tarkoittaa sitä, että minusta myös tiukasti muovataan kaiken aikaa parempaa ja parempaa. Onnistumisista saa riemuita, mutta seuraava haaste on jo kirkkaana tähtäimessä. Alin tapa opettaa on paikoitellen hyvin kova ja myös perustuu paljon paineen alla itsensä haastamiseen ja voittamiseen. Lyhyen aikaa tämä on hyvin tehokasta ja nautinnollista, mutta pitemmän päälle se verottaa voimiani raskaasti, etenkin yhdistettynä omaan haluuni olla vielä Alin odotuksiakin parempi.

Treenasimme viime reissullani paljon radalla, jolla oli yksi tai kaksi pientä kohdetta kaukana radasta. Tämä harjoitusmuoto on hyvin tehokas, koska hyvän osuman saaminen tarkoittaa sitä että kaiken pitää mennä aikalailla nappiin. Helppoihin, lähellä oleviin kohteisiin voi osua myös huonolla vedolla ja luoda illuusion taitavuudesta - näin minulle kävi kun treenailin ratsujousiammuntaa itsekseni ennen Alin oppilaaksi päätymistä. Pitkän matkan treeni oli varmasti suuri syy siihen että pärjäsin Koreassa hyvin, mutta nyt kun muutimme taas asioita tekniikassani menin jo ihan sekaisin siitä, miten tauluun päinkään voisi osua. Uusien asioiden opettelussa on aina se ikävä puoli, että vaikka lopputulos olisi ajan kanssa hyvä, ottaa osumatarkkuus kuitenkin takapakkia harjoittelun alussa. Niinpä huono osumatarkkuus oli ihan odotettavissa, mutta pettymisen nieleskely alkoi käydä raskaaksi nuolten kalahdellessa kerta toisensa perään hiekkaan taulun vierelle. Lisäksi rankan treenin keskelle sattui sekä Alin isän että rakkaan Gustaw-orini sairastuminen, joten meillä molemmilla oli ajatukset vähän muualla kuin treenaamisessa ja huoli kiristi mieliä niin, että turhastakin syntyi välillä tyhmiä sananvääntöjä. Huonolla fiiliksellä treenatessa keskittyminen ei onnistu ja sortuminen tyhmiin virheisiin on helppoa, jolloin herkästi kierre jatkaa vain syvenemistään.

Yritin sinnitellä tunteitani näyttämättä niin pitkään, että lopulta ne purkautuivat täytenä haluttomuutena edes koskea jouseeni. Treenaaminen ilman osumisen tuomaa riemua tuntui järjettömältä, uudet osat tekniikassa aivan hallitsemattoman vierailta ja vanha tekniikka kuitenkin virheelliseltä. Minusta tuntui, että näin vain valtavan vuoren huipun jolle minun pitäisi kiivetä olemaan hurjan hieno nuori ratsuampujalupaus joka pärjää ja tuo ylpeyttä, mutta ettei näköpiirissäni ollut minkäänlaista tietä jota pitkin lähteä kipuamaan tätä pistettä kohti.

Samalla ratsujousiammunnan elämääni tuomat sosiaaliset kiemurat kaihersivat mieltäni. Huomion keskipisteenä oleminen ei ole minulle mieluista eikä tuttua, mutta ratsujousiammunnan, siinä pärjäämisen sekä Alin ottamien ja julkistamien kuvien myötä olen saanut paljon huomiota. Suurin osa huomiosta on mieltä lämmittäviä kehuja ja rohkaisuja, mutta mukaan mahtuu tietenkin myös negatiivinen huomio. Selän takana pahan puhuminen ja mustamaalaaminen ovat asioita joihin en ole elämässäni enää pitkään aikaan törmännyt, mutta ratsujousiammunnan myötä tätä on tapahtunut ja se painaa mieltäni. Erityisen pahalta ovat tuntuneet suorat toimet treeni- ja kisamahdollisuuksieni huonontamiseksi, onneksi toistaiseksi kuitenkin tuloksetta. Menestys myös kirvoittaa kateutta ja aina ei auta vaikka selittää, ettei Alilla ole minun treenaamiseeni mitään erityistä salaisuutta: treenaamme vain enemmän ja kovempaa kuin muiden oppilaiden kanssa. Asetelmana tyttöoppilas ja miesopettaja herättää ilmeisesti väistämättä kiusoittelua ja puheita siitä, että minkäs takia Ali minusta niin tykkää ja millainen suhde meillä onkaan, kun hän jaksaa niin minuun keskittyä.

Onneksi matkaseurani viime reissulla oli kullan arvoista ja sain juteltua paljon motivaatiosta, tavoitteiden asettamisesta ja muusta tärkeästä ja niin itsestäänselvästä, että olen kokonaan sivuuttanut ne asiat. Oli todella hyvä miettiä asioita itse, puhua ääneen ja keskustella Alin kanssa. Siksi päätin myös kirjoittaa tästä aiheesta, vaikka tuntuukin vähän hurjalta kirjoittaa epäonnistumisen tunteistani julkisesti. Helposti kaikesta treeneistä tulee kerrottua parhaimmat kokemukset, kuvista napattua käyttöön ne onnistuneimmat ja sillä tavalla luotua sekä itselleen että muille hiukan kultareunainen mielikuva siitä, mitä treenaaminen on tai on ollut. 

Olen valtavan nopealla tahdilla ahnehtinut paljon kokemuksia, oppia ja haasteita. On kuitenkin asioita, jotka selkiytyvät vasta ajan ja kokemuksen kanssa, eikä niitä voi kiirehtiä. Eräs ystäväni kertoi joogaopettajastaan, joka kerran sanoi ryhmälleen kun he opettelivat vaikeaa uutta liikettä: "Nauttikaa epävarmuudesta ja siitä että te ette vielä osaa. Se päivä tulee vielä, kun kaikki on aivan itsestäänselvää." Haaste ei tässäkään lajissa varmasti koskaan lopu kesken, mutta mihin minulla on kiire? Vertaan helposti suorituksiani Alin suorituksiin ja yritän yltää samalle tasolle, mutta voisin kuitenkin useammin hyväksyä sen, että hei, tänään meni paljon paremmin se juttu joka oli tosi vaikea vielä kuukausi sitten. Treeni pysyy motivoivampana, jos huomaa pienetkin muutokset kohti parempaa.

Samalla voisin rauhassa hyväksyä sen, ettei minun aina tarvitse enkä varmasti voikaan saada odottamattoman erinomaisia tuloksia tai päästä huippusijoille. Alin hyvää tarkoittavat kehut ja uhoamiset "Annasta tulee Suomen paras ratsujousiampuja!" saavat mieleni herkästi paineeseen siitä, että mitäs jos en treenaamisestani huolimatta olekaan paras vielä ensi vuonna tai mitä jos joku muu on vielä lahjakkaampi kuin minä ja kipuaa noin vain ohitseni. Mutta onko se oikeasti minulle tärkeää? Haluan harrastaa, nauttia ja kisata itseäni vastaan, olla parempi kuin itse olin edellisellä kerralla. Muiden tuloksille en voi mitään, ja sitä paitsi on vain hienoa että laji kasvaa Suomessa ja uusia ihmisiä ja taidokkaita harrastajia tulee lisää! 

Iranilainen ilmaisutapa on niin voimaks, että oikeastaan yllätyin kun Ali sanoi olevansa aivan samoilla linjoilla kanssani suurista puheistaan huolimatta. Ali saattaa herkästi todeta, että: "Varmasti olet pian huipulla kun teet näin ja näin!" tai "Kun vaan nautit ja laukkaat niin pilaat kaiken!", mutta kun iranilaisen puhetavan tuoman lisän suodattaa pois, on Ali tosissaan sitä mieltä että teen hyvin, ei haittaa vaikka epäonnistuisin välillä (niin käy väkisinkin ja tulen varmasti mokailemaan vielä oikein kunnolla joskus!) ja hyvä ratsujousiampuja on muutakin kuin vain hyvät tulokset. Eikä huipulle voi päästä hetkessä. Oppilaana Ali sanoo pitävänsä minusta siksi, että minulla on hyvä asenne, olen rohkea, lähden mukaan kaikkiin ideoihin ja minusta näkyy janoni oppia lisää. Ei suinkaan siksi, että ampumiseni olisi ollut niin hehkeää katsottavaa treenini alussa ja tulokset erinomaiset! 

Niinpä olin paras tai en, voin muistaa olevani hyvä ja arvostettu, eikä minun tarvitse kiirehtiä. Vaikka Suomessa toimin opettajanakin runsaasti hankkimani kokemuksen avulla, olen silti oppilas ja saan kaikessa rauhassa ollakin. Oppiminen ei lopu koskaan, ja huono oppilas voisin olla vain, jos toteaisin että nyt tiedän jo kaiken ja olen valmis! 

 

Joitain hyviä & motivoivia tapoja, joita olen käyttänyt treenaamiseen ja sen seuraamiseen: 

Punaisella viivalla merkitty tavoiteltava suora linja.

 
- Treenipäiväkirja, johon merkitsen ammuttujen nuolten määrän ja osumat. Usein maltan keskittyä ampumiseen paljon paremmin, kun lupaan itselleni vaikka 20 kierrosta, joissa lasken montako nuolta sain taulun keskelle, montako reunoille ja montako ohi. Näin voin laskea prosenttiluvun sille, kuinka suuri osa ampumistani nuolista menee hyville pisteille ja seurata prosenttiluvun kehittymistä viikkojen mittaan. Nyt olen muokannut käytäntöä niin, että kirjaan ylös myös treenifiiliksen ja huomioita tekniikasta. Esim. omat tyypillisimmät virheensä voi kirjoittaa mahdollisimman yksityiskohtaisesti ylös (esim. jousikäden ranne pääsee kääntymään väärin radiaalideviaatioon), treenata vaikka kuukauden ja tarkistaa, onko osa listan virheistä poistunut. Tähän myös tavoitelista on hyvä: Tammi-helmikuun tavoitteenani on keskittyminen jousikäteni ranteen asentoon.

- Treenin ajoittaminen. Ihmismieli ei jaksa keskittyä täysillä kovin pitkään. Kaikkein parhaimpia treenejäni Alin luona on ollut, kun olemme treenanneet maasta 5-10 kierrosta kerrallaan kolmesti päivässä. Silloin jokaiseen laukaukseen keskittyy täysin, muutoksia tapahtuu ja opittu painuu hyvin muistiin. Etenkin juuri ennen nukkumaanmenoa lyhyt treenaaminen tuntuu tehokkaalta.

- Asentotreenit peilin tai kameran edessä. Nuolta ei tarvitse ampua eikä jousta edes jännittää, vaan ideana on nimenomaan hakea mahdollisimman täydellisesti haluttua asentoa ja painaa sitä lihasmuistiin. Tämä onnistuu hyvin myös kotona, monta kertaa päivässä ja helpolla panostuksella. Kun mielessä on selkeä muistijälki siitä, millaiselta hyvän asennon pitäisi tuntua, on sama helpompi löytää myös jousta jännittäessä tai reippaassa vauhdissa. Tämän voi yhdistää myös osaksi ampumistreeniä: ensin hakee hyvän asennon muutaman kerran nuolen kanssa, sitten nokittaa nuolen ja ampuu. Tällä tavalla olen saanut tehokaasti muutoksia aikaiseksi.

Kesäkuu 2016

Joulukuu 2016

- Kuvat ja videot on mieletön apuväline! Oppimisen kannalta voi olla todella hyvä nähdä, miltä oma ampuminen näyttää. Kun johonkin asentoon tottuu, sitä voi olla vaikeaa hahmottaa tai muokata. Kun Ali pyytää minua tuomaan asentoani alas, turhaudun joskus kun mielestäni tottelen tosi hyvin ja matkin parhaani mukaan Alin näyttämää asentoa. Kun Ali näyttää minulle kuvan ampumisestani, tajuan että se mikä minusta tuntuu suurelta muutokselta ei juuri päälle päin näy eikä muistuta lähellekään sitä mitä Ali tekee! Kuvien avulla saan muokattua asennon oikeaksi jolloin se myös näyttää anatomisesti järkevältä, vaikka tuntuukin vielä vieraalta ja oudolta. Kuvat ja videot näyttävät myös täysin kaunistelematta sen, miltä oma ampuminen näyttää nyt tai vaikka puoli vuotta sitten. Vanhojen videoiden ja kuvien katselu voi herättää huomaamaan, miten on edistynyt ajan mittaan ja mitä muutoksia on tullut.

- Selkeät tavoitteet. Kisamerkintä kalenterissa tai vaikka seuraava tiedossa oleva yhteistreenikerta tai treenireissu tuo motivaatiota harjoitella, sillä on joku tilanne jossa yrittää tehdä paremmin kuin edellisellä kerralla. 

Iloisia, motivoivia, sopivan tavoitteellisia ja nautinnollisia treenejä kaikille!

 

Kuvia Iranista

Pictures from my trip to Iran this winter!

*

Tällä kertaa kuvapitoinen päivitys, sillä talven reissulta kertyi tosi hienoa kuva-aineistoa johon pääsin vasta nyt käsiksi. Kuvia myös matkaltamme Alamutin linnalle! Kaikista kuvista kiitos Miro & Martin Lahtela. 

 
Yhdessä ampuminen on hauskaa vaihtelua yksin suorittamiselle. Lähdössä otamme pienen kisan ja järjestäydymme peräkkäin, jolloin takana ratsastava saa aikamoisen määrän hiekkaa ja mutaa kasvoilleen. Näin opin nopeasti rakastamaan nopeita hevosia ja olemaan vikkelä lähdössä! Hevoset laukkaavat yleensä yhdessä hiukan kovempaa ja adrenaliini on korkeammalla, joten tuttuun harjoitteeseen saa lisähaastetta. Alin tazi-koira Kajhal seuraa harjoittelua ylempää rinteeltä.

Alin Gisoom-tamma on saanut paljon lihasta ja voimaa Akwan-varsan vieroituttua ja nyt se on jo yksi Alin nopeimmista ja tulisimmista ratsujousiammuntahevosista. Nytkin se on kantavana, joten treenasimme sillä vain muutaman kierroksen kerrallaan, mutta neiti itse puhkui energiaa ja jaksoi tanssahdella koko matkan kotiin ilmavin askelin.
Tässä kuvassa vetoni alkaa olla jo tosi hyvä lukuunottamatta virheasentoa jousikäden ranteessa. Nykyään pitkä veto tulee jo ihan luonnostaan ja seuraavana haasteena on jousikäden yksityiskohdat!

Toiminnallisemmissa ratsujousiammuntatreeneissä harjoittelemme esimerkiksi tätä, kaverin ampumista blunttinuolella. Tykkään tosi paljon näistä harjoitteista, jotka tuovat ratsujousiammunnan eloon! Luonnollisesti näissä harjoituksissa haasteet ja mahdollisuudet eroavat paljon suoralla radalla liikkumattomaan kohteeseen ampumisesta. Rajatun radan sijaan saan vapaasti ohjata hevoseni sille etäisyydelle ja siihen kulmaan josta haluan ampua, kunhan pysyn niin kaukana ettei Ali ylety osumaan minuun miekallaan. 

Olen havainnut itselleni luonnollisimmaksi tavaksi laukata edellä karkuun ja ampua taakse päin, mikä onkin tyypillinen taktiikka ratsujousiammunnassa. Osumatarkkuus on näin aika hyvä ja etäisyys on helppo hallita. Toisaalta haasteena on malttaa tähdätä rauhassa kun on kääntyneenä satulassa taakse päin hevosen porhaltaessa täyttä vauhtia eteenpäin, koska sillä hetkellä hevosta ei voi juurikaan hallita. 

Näissä harjoitteissa tähtään Alia rintakehään enkä aivan täydellä vedolla. Minun on luotettava siihen, että Ali torjuu nuolet kilvellään, mutta virheen sattuessa kumikärkinen nuoli ei aiheuta mitään mustelmaa kummempaa. Hevosen turvallisuus on ykkösasia ja harjoitusta voi tehdä vain silloin, kun ampuminen on niin hyvin hallinnassa että riski virhelaukauksesta hevoseen jää hyvin minimaaliseksi. Kuvassa näkyy, kuinka Ali torjuu nuoleni ja se kimpoaa kilvestä sivuun.

Sardar on yksi lempihevosistani Iranissa. Tämä pieni risteytysori on tuulennopea ja omaa lennokkaat liikkeet. Aina kärsivällinen paikallaan seisominen ei kuulu tämän nuoren pojan vahvuuksiin, mutta vuoristossa se on äärimmäisen varmajalkainen ja luotettava! 

Lisää lennokkuutta, kauhean tylsää odottaa lupaa lähteä täyttä laukkaa arojen halki! Varusteina minulla on tässä kuvassa 40-paunainen Kaya-jouseni, kaksi blunttinuolta, Alin persialainen sapeli eli shamshir sekä suojana kevyt rengaspaita ja hattukypäräni.

Matkaan!

 

Tulikaviomme Bojhan ja Sardar!

 

 

Jotain aivan muuta! Pääsin kokeilemaan reissullani myös tomaatin ampumista tarkkuuskiväärillä. Iranissa aseen omistaminen on hyvin tarkkaan säädeltyä kuten Suomessakin, joten matkaseuralaiseni Miro ja Martin olivat innoissaan mahdollisuudesta päästä kokeilemaan tätä Mauseria. Ali on ollut metsästäjä ja luonnonpuiston vartija ennen siirtymistään täysipäiväiseksi ratsujousiampujaksi. Hänen jäljiltään tomaateista ja kananmunista tulikin nopeasti pelkkää munakokkelia.

 

 

Alamutin linna lähes niin kuin valloittamaan tullut mongoliarmeija sen näki. Käsittämätön kallionharjanteen päälle rakennettu linnake pysyi valloittamattomana 17 vuoden piirityksen ajan. Sisällä linnassa on myös tallit hevosille, mutta on täysi mysteeri, miten hevoset saatiin linnaan sisälle - todennäköisesti jonkinlaisella hissillä.

Tänäpäivänä linnaa huolletaan ja uudelleenrakennetaan jossain määrin. Linnalle kiipeämisen helpottamiseksi on rakennettu polku ja rappuset, jollaisia aikanaan ei kuitenkaan ollut.

Onkalot jyrkänteen seinämässä ovat sotilaiden petipaikkoja. Myös alkuperäiset rappuset näyttävät jokseenkin samalta, mutta pienemmässä koossa.

Huimat pudotukset ympäröivät Alamutin linnaa joka puolelta.

Alamut tarkoittaa paikkaa, jossa maakotkat opettavat poikasiaan lentämään. Persialaisessa kulttuurissa maakotka on arvostettu eläin ja näemme niitä usein ratsastusretkillämme. Välillä myös Alin kouluttama ja vapaaksi luontoon päästämä maakotka Hoomay kaartelee lähellemme katsomaan mitä entiselle isännälle kuuluu.

 

Tämä oli ensimmäinen matkani Iraniin jolla myös poikaystäväni oli mukana! Oli mahtavaa esitellä hänelle kaikki rakkaat eläinystäväni, paikat ja ihmiset.