Anna Minkkinen: heinäkuuta 2017

Magic of Lapland
Siperia Lapponica is a farm 300 km North from the Arctic Circle, close to Inari and the wilderness area of Muotkatunturi. This magical place is a wonderful home for almost 90 sled dogs and 6 horses. Owners of the place, Tinja and Alex, have saved many of the animals from places where they were too aggressive, fearful or otherwise difficult to handle. I found this place a couple of years ago and I fell in love immediately. Later I came to work with the horses and I enjoyed the life with no electricity or running water, even though in the winter the temperature was sometimes even below -40 celcius. Siperia was also one of the first places where I tried horseback archery even before I knew that the whole sport exists! Naturally I was really excited when I had a chance to come back and teach in horseback archery camps. During my trip I had the pleasure to work again with French photographer Brice Portolano. Since there is so many wonderful pictures from the trip, I will share my stroy rather through them than by writing it with words!

Watch also our video of horseback archery on the Arctic forest track!

*

Muotkatunturin erämaan kupeessa Inarissa sijaitsee taianomainen rekikoiratila, Siperia Lapponica. Tilalla asustavat Tinja ja Alex sekä kokonainen eläinlauma: lähes 90 huskya ja puolisutta, 3 vuonohevosta, 2 islanninhevosta ja yksi jakutianhevonen. Metsän keskellä oleva tarha on rakennettu kauniisti paikalliseen luontoon sulautuvaksi kokonaisuudeksi ja se on täysin eläinten koti ja valtakunta. Moni eläimistä on pelastettu paikoista joissa ne käyttäytyivät aggressiivisesti, pelokkaasti tai muuten olivat liian hankalia käsitellä. Siperiassa ne ovat saaneet uuden käänteen elämälleen, päässeet elämään luonnollisempaa elämää ja saaneet pikkuhiljaa oppia jälleen luottamaan ihmiseen.

Talvipäivän lounastauko. (c) Brice Portolano

Päädyin vierailemaan Siperiassa ensimmäistä kertaa pari talvea sitten, kun Lapin reissullani toivoin kovasti pääseväni tapaamaan huskyja, ja kun ystäväni olivat Tinjan tuttuja, pääsin mukaan ajamaan treenilenkin nuoremmilla koirilla. Ihastus paikkaa kohtaan syttyi heti ja seuraavana kesänä palasin takaisin auttamaan tilan töissä, sillä ranteeni oli keväällä leikattu ja en voinut hakea varsinaisia kesätöitä, mutta olin kuitenkin innokas tekemään jotakin. Päädyimme silloin myös kokeilemaan ratsujousiammuntaa vailla mitään ihmeempää tekniikkaa tai suunnittelua, pelkästä tekemisen riemusta!

Seuraavana talvena palasin jälleen kuukaudeksi vetämään maastoratsastuksia hevosilla, sillä talvella Tinjan aika kuluu tiiviisti rekikoirien parissa. Elämä ilman sähköä ja juoksevaa vettä pakkasen laskiessa parhaimmillaan -40 asteen alapuolelle tarjosi toki haastetta, mutta myös äärimmäistä onnellisuuden tunnetta. Mieleeni ovat ikuisuuksiin asti piirtyneet luminietoksiin peittyneet metsämaisemat, islanninhevosen lämmin selkä maastolenkeillä, huikeat tunturimaisemat koiravaljakon kyydissä ja lämpimään mökkiin kantautuva koirien yhteisulvonta. Tämä reissu oli myös käännekohta elämässäni siltä osin, että seikkailunjanoni yltyi niin että pian Lapista palattuani lähdin ensimmäistä kertaa Iraniin. Kun elämäni ratsujousiampujana sai osan alkukipinöistään Inarissa, oli tietenkin upeaa kun tarjoutui mahdollisuus sulkea ympyrä ja palata Siperiaan pitämään kesäisiä ratsujousiammuntaleirejä sekä nauttimaan villistä metsäradasta!

Kaamosajan ratsastusretkiä vetämässä. (c) Brice Portolano

Tältä reissulta tallentui aivan huikea kuvasaalis, sillä seurassani oli alkumatkan ajan ranskalainen valokuvaaja Brice Portolano. Tapasimme alun perin Lapissa kun hän oli kuvaamassa Tinjaa ja sitä kautta hän innostui matkustamaan Iraniin kuvaamaan ratsujousiammunnan opintojani Alin luona. Nyt hänellä oli mahdollisuus saada täydennettyä kuvakertomuksiaan sekä minusta että Tinjasta kesäisessä Suomessa. Tällä kertaa annan siis kuvien kertoa valtaosan tarinasta!

Matka alkoi tavalliseen tapaan suuntaamalla yöjunalla Rovaniemelle. Siellä tapasin Bricen ja jatkoimme bussilla matkaa vielä Inariin saakka. Saapuessamme oli keli onneksi hyvin viileä ja sateinen, joten pääsimme treenaamaan rekikoirilla! Koirat rakastavat vetää ja kesäaikainen treeni on niille tärkeää, vaikka luonnollisesti varsinaiset valjakkoretket tapahtuvat talvisin. Hellepäivinä vetotreenit eivät kuitenkaan onnistu ja nyt viileänäkin päivänä kävimme joessa polskimassa ja viilentymässä koirien kanssa. Oli ihanaa päästä taas pitkästä aikaa viilettämään koirien kyydissä ja tuntea niiden vetämisen riemu!

Ratsastaminen oli tietenkin toinen juttu, johon ryhdyimme heti sadesäästä huolimatta. Kiertelimme metsissä ja kerroin omista kokemuksistani ratsujousiammunnassa, kun puolestaan Tinja ja Alex veivät minut hyppäämään puunrunkoja ja ampumaan samaan aikaan!

Ratsulleni Flodelle hiilikuitunuolten napakampi ääni oli hiukan pelottava, mutta harjoittelimme sitä että sain jännittää jousta, kahisutella nuolia ja kääntyillä satulassa ihan miten päin tahansa ilman että Floden tarvitsi välittää tekemisistäni.

Harjoittelimme tietysti myös maasta, hevoset letkeinä kuunteluoppilainamme.

Näin kaukana pohjoisessa hyvän laidunmaan löytäminen ei ole itsestäänselvyys. Usein hevoset päästettiin irti laiduntamaan kaikkea rekikoiratilan läheisyyteen kasvanutta nurmea, jotta ne saivat nauttia mahdollisimman paljon tuoreesta ruuasta nyt kun sitä on tarjolla.

Perjantaina alkoi ensimmäinen leiri. Ensimmäisen illan ohjelmassa oli maasta ammuntaa sekä pieni ratsujousiammuntanäytös. Ratsukseni näytökseen valikoitui satuponi Grim, jonka kanssa ehdimme harjoitella hiukan päivällä. Grim ei pelkää jousta eikä nuolia, mutta on keksinyt livahtaa sivuun tilaisuuden tullen, jos ratsastaja keskittyy liikaa ampumiseen eikä huomioi ratsastusta. Harjoitusten aikana Grim toimi kuitenkin tosi kivasti.

Esiintymistilanne on tietenkin aina eri juttu kuin harjoittelu, joten yleisöä jännittäessäni teki Grim tämän tempun minulle esityksessä. Yleisö oli kuitenkin pieni ja lämminhenkinen, joten ratsastelin saman kohdan useamman kerran ja aloin taas pikkuhiljaa ampua, niin että kaikki sujui taas pian hyvin.

Näytöksessä viimeisenä oli vuorossa esteen päältä ampuminen. Olin harjoitellut tätä vain muutaman kerran aikaisemmin Grimin kanssa ja jännitin vähän, joten tietenkin Grim otti tästäkin tilanteesta kaiken irti livahtamalla oikealle esteen ohi ja ripustamalla minut puuhun! Mitään ei kuitenkaan sattunut ja seuraavilla kerroilla kun osasin varautua ja muistin taas keskittyä siihen ratsastamiseenkin, niin Grim hyppäsi kuin unelma ja pääsin ampumaan esteen päältä. Jee!

Vaikka minun ja Grimin osalta esitys ei mennytkään aivan putkeen, niin Tinja ja Kongur tarjosivat katsojille huikeaa seurattavaa!

Ensimmäinen leiri kesti perjantaista sunnuntaihin. Kaikki osallistujat olivat kokeneita ratsastajia mutta ratsujousiammunnan suhteen ensikertalaisia, joten aloitimme ampuen paljon maasta, maastoilemalla hevosten kanssa ja tekemällä erilaisia luottamusharjoituksia, minkä jälkeen etenimme ratsujousiammuntaan. Nämä hevoset ovat paljon vähemmän asiakaskäytössä kuin tavalliset ratsastuskouluhevoset, joten ne reagoivat herkemmin ratsastajansa tunnetiloihin. Niinpä hyvän suhteen luomiseen kannatti käyttää aikaa.

Savuttavat nuotiot kentällä toivat toki tunnelmaa, mutta ennen kaikkea toimivat sääskisavuina ja suojasivat meitä ympärillämme ahnaina iniseviltä hyttysiltä.

Leirillä kokkina toimi Tinjan ystävä Janne, joka loihti nuotiotulilla meille sellaisia herkkuja, että leiriläiset suunnittelivat hänen kaappaamistaan mukaansa.

Viimeisenä päivänä ilottelimme koristelemalla sekä poneja että itseämme pilke silmäkulmassa ja hymy huulilla. Ammuimme metsäradalla ja lopuksi kävimme uittamassa hevosia joessa!

Hevosten uittaminen oli hauskaa puuhaa ja teimme sitä melkein aina ratsastuksen päätteeksi jos sää oli lämmin.

Ensimmäisen ja toisen leirin välissä oli hyvin aikaa nauttia vain olemisesta ja luonnosta. Kävimme välillä Bricen kanssa tutkimassa ympäröivää jokimaailmaa soudellen.

Keskiyön auringon alla oli helppo unohtua illaksi juomaan teetä ja pohtimaan elämää. Tiiviin ja stressaavan kevään sekä alkukesän pitkän ulkomaanreissun jälkeen olin jo ehtinyt väsyä, joten aika ajatella ja vain olla oli äärimmäisen tervetullutta.

Paluu talvesta tuttuihin rutiineihin tuntui varsin luontevalta: kerran viikossa lämmitettiin sauna ja silloin sai peseytyä kunnolla ja pestä myös hiukset.

Saunajuomat sai näppärästi kannettua suoraan joelta, sillä Vaskojoen vesi on täysin juomakelpoista ja raikkaan makuista.

Joelta kannettiin myös pesuvesi ja sinne oli ihanaa juosta pulahtamaan ja virkistäytymään saunomisen lomassa!

Joka päivä vietimme aikaa tietenkin myös ihanien koirien kanssa. Osa koirista on arempia ja haluavat seurustella vain tuttujen ihmisten kanssa, mutta osa rakastaa kaikkea huomiota ja rapsuttelua jonka ne vain saavat osaksensa. Koirasusi Nomadi on pelastettu Porista, jossa se oli hylätty kulkukoiraksi ja muuttunut pelokkaaksi ihmisiä kohtaan. Nykyisin Nomadi on todella ihmisrakas ja lempeä!

Koirien keskinäisen kommunikaation seuraaminen ja ylipäätään omien ajatusten hiljentäminen ja vain eläinten ja luontoon ajan käyttäminen on ihanan rauhoittavaa ja samalla opettavaista. Kuvassa ovat koirasudet Metsä ja Rotko.

Rekikoiratilaa ympäröivissä metsissä kiemurtelee maastoesterata, jossa on parhaimmillaan lähes 30 estettä. Vapaapäivinä kävimme välillä hyppimässä esteitä ja tietenkin intouduimme taas ampumaan samalla. Esteen päällä ampuminen on todella hauskaa ja tosi hyvällä tavalla haastavaa! Hevoseen pitää keskittyä viimehetkeen saakka, mutta hypyn aikana hevosen liike on tasainen ja muodostuu todella hyvä hetki tähdätä ja ampua.

Maastoesterata sisältää myös vedessä hypättävän esteen. Kävimme tietenkin myös hyppäämässä ja ampumassa siellä! Ratsuna minulla oli upea vuonohevosruuna Paroni.

Seuraavana torstaina alkoi neljän päivän leiri. Tällä kertaa valtaosa leiriläisistä oli jo entuudestaan ratsujousiampujia ja kaksi muutakin jo sekä jousiampujia että ratsastajia. Pääsimme siis etenemään joiltain osin hiukan vauhdikkaammin, mutta käytimme silti joka päivä reilusti aikaa maasta ampumiseen ja myös hevosten kanssa suhteen luomiseen.

Harjoittelimme leiriläisten kanssa hevoseen luottamista esimerkiksi hyppäämällä maastoesteitä kädet sivuilla. Tätä samaa harjoitusta teimme myös ilman satuloita pelkillä riimuilla!

Lauantaina teimme retken hevosenkenkärannaksi kutsuttiin paikkaan, jonne puolet ryhmästä ratsasti upean satumetsän halki ja puolet ryhmästä saapui soutamalla. Paikalla keitimme teet, ammuimme hiukan maasta ja vaihdoimme ryhmät toisin päin. Vedet olivat melko korkealla joten hiekkarantaa oli näkyvissä vain hyvin vähän, mutta pääsimme silti ampumaan rannan suuntaisesti hiukan pitempää etäisyyttä.

Sunnuntaina leiriläiset pääsivät taas koristelemaan poneja ja itseään, kun lähdimme metsäradalle ampumaan. Myös leiriläiset pääsivät hauskuuttelemaan vesiesteellä!

Tämän leirin yhteydessä järjestimme myös ratsujousiammuntanäytöksen, johon tuli tällä kertaa reilu 20 katsojaa, eli pienellä paikkakunnalla varsin hyvä määrä. Nyt olimme ehtineet myös harjoitella ja suunnitella näytöstä enemmän, joten lisäsimme siihen hiukan lisää villeyttä: hyppäsimme tuliestettä samalla kun ammuimme. Upea Paroni hyppäsi kanssani luottavaisesti ja pian minäkin maltoin keskittyä myös ampumiseen, enkä vain hevoseni rohkeudesta riemuitsemiseen.

Kaikkiaan aika Lapissa tarjosi todella tervetulleen hengähdystauon ja paikan pysähtyä miettimään, sekä vain nauttimaan eläimistä, luonnosta ja ratsujousiammunnasta ilman ajatusta kisoista tai arvostelusta. Moni asia selkeytyi ajatuksissani, mieltäni painaneet asiat hellittivät ja tuntuu että olen jälleen valmiimpi jatkamaan eteenpäin. Nyt pitkien reissujen välissä myös koti-ikävä alkoi vaivata, ja oli ihana palata poikaystävän, Bambi-hevosen ja frettikaverusten Freyan ja Drasekin luokse kotiin!

Anna Minkkinen

Sivut

torstai 20. heinäkuuta 2017

Lapin taikaa

Gauchoux Open, Ranska